kirjan Patterns of Commoning ensimmäinen luku, kirjoittaja: Helmut Leitner

Elokuun 6. päivänä 2000 törmäsin koruttomaan verkkosivustoon, jossa oli arvokasta tietoa ja mielenkiintoisia keskusteluja. Jokaisella sivulla oli muokkauspainike, jonka avulla pääsin osallistujaksi ja kirjoittajaksi samoilla oikeuksilla kuin muutkin. Se oli uutta ja riemastuttavaa, kuin olisi saanut odottamattoman lahjan. En tiennyt, että kyseessä oli ensimmäinen wiki-prototyyppi, jonka kehittyneempi versio sai maailmanlaajuisen tunnustuksen Wikipediana muutamaa vuotta myöhemmin. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että vuonna 2001 olisin yksi ensimmäisistä saksankielisistä, jotka rekisteröityivät ja osallistuivat. Sain tietää, että tämä prototyyppi Wiki Wiki Web oli keksitty, jotta ihmiset voisivat yhdessä kerätä ja kehittää ohjelmistomalleja, ja että Portland Pattern Repository -nimisenä se oli osaltaan mullistamassa ohjelmistokehitystä koskevaa ajattelua. Tuolloin en voinut mitenkään tietää, että olisin mukana järjestämässä ensimmäistä Wiki-konferenssia WIKISYM, että kirjoittaisin myöhemmin kirjan mallien teoriasta ja että tämä ja monet muut tapahtumat muuttaisivat ja vaikuttaisivat pysyvästi ajatteluuni — erityisesti yhteisöön ja yhteiskuntaan.

Tässä luvussa ei voida kertoa tätä tarinaa, vaan siinä käsitellään tärkeitä näkökohtia, joiden avulla yhteisistä hyödykkeistä kiinnostuneet ihmiset (yhteisvaurausliikkeeseen osallistujat) voivat tutustua mallien käsitteeseen. Mallien avulla ihmiset voivat helpommin kommunikoida yhteisiä ajatuksia monimutkaisista suhteista ja yhdistää saumattomasti teoreettisen tutkimuksen ja sen käytännön soveltamisen.

Vuonna 1977 arkkitehti ja epäsovinnainen ajattelija Christopher Alexander julkaisi kirjan A Pattern Language, josta tuli tietokirjallisuuden bestseller englanninkielisessä maailmassa (Alexander et al. 1977). Kirjassa kuvataan tärkeitä arkkitehtonisia rakenteita. Vaikka toinen teos The Timeless Way of Building muodostaa kokonaisuuden ensimmäisen teoksen kanssa, sillä oli paljon pienempi yleisö (Alexander 1979). Siinä kuvataan universaaleja suunnitteluprosesseja. Nämä kaksi kirjaa käsittelevät yhdessä huippulaadukasta suunnittelua suurissa ja pienissä mittakaavoissa, ja niiden tavoitteena on luoda eläviä kaupunkeja, eläviä alueita ja elämää tukevaa arkkitehtuuria.

Tavoitteena on, että kaikki ihmiset tuntevat olevansa täynnä elämää ja voivat elää hyvin ja vapaasti. Tämä edellyttää heidän osallistumistaan suunnitteluprosessiin ja arkkitehtuuria koskevien päätösten tekemiseen. Teoriaansa kehittäessään Alexander tutki arkkitehtuurihistoriaa kokonaisuudessaan ja osoitti omissa projekteissaan, että tällainen käytäntö on mahdollista. Hänen työnsä hylkää valtavirta-arkkitehtuurin, joka yleensä noudattaa kapitalistisen rakennusteollisuuden sääntöjä, ja askel askeleelta hän tarjoaa vaihtoehtoisen ohjelman rakennuspalikoita ja yhdistäviä palasia.

Näiden ajatusten siirtäminen arkkitehtonisista rakenteista muihin rakenteisiin omissa kulttuurisissa ja yhteiskunnallisissa ympäristöissään oli monille lukijoille mielekästä. Tämä johti uudistushenkisiin lähestymistapoihin suunnittelua ja päätöksentekoa varten kaikenlaisilla aloilla: demokratia, koulutusjärjestelmä, organisaatiosuunnittelu, terveydenhuoltojärjestelmä ja henkilökohtainen kehitys. Missä tahansa jotain suunnitellaan tai muotoillaan, siellä tuntuu uskottavalta soveltaa Alexanderin ajattelutapoja. Lähes jokaisella yhteiskunnan alalla ihmisillä on tunne, että tarvitaan muutosta kohti yhteisöllisempää rationaalisuutta ja osallistumista. Kesällä 2015, tämän kirjan painoon mennessä, kansainvälinen konferenssi ”PURsuit of Pattern Languages for SOcietal Change” (PURPLSOC) kutsui ensimmäistä kertaa koolle kaikkien tieteenalojen tutkijoita pohtimaan yhteiskunnan muutokseen liittyviä malleja (PURPLSOC 2014).

Kalifornian maineikkaan Berkeleyn yliopiston professorina Alexander teki vuosikymmeniä tutkimusta, työskenteli arkkitehtina ja kirjoitti kymmeniä kirjoja. Tässä yhteydessä on syytä mainita erityisesti hänen viimeinen neliosainen pääteoksensa The Nature of Order (Alexander 2002), jossa yhdistetään biologisten järjestelmien tutkimus ja löydetään kauaskantoisia yhtäläisyyksiä luonnon ja kulttuurin rakenteiden ja prosessien välillä.¹

Tässä vaiheessa lukua, joka on käännös saksasta, sekä kääntäjä että kirjoittaja haluaisivat kertoa lukijoille englannin kielen ongelmasta. Alexanderin tutkimus sai hänet ymmärtämään monimutkaiset järjestelmät — kuten kaupungit ja taide- ja kulttuuriteokset — elävinä järjestelminä, jotka kasvavat ja kehittyvät biologisten organismien ja biosfäärien tavoin. Molemmat järjestelmätyypit, biologiset elävät järjestelmät ja ei-biologiset kompleksiset järjestelmät sekä näiden kahden yhdistelmät, noudattavat samoja periaatteita.

Koska Alexanderilla ei ollut englanninkielistä sanaa tällaisten elävien järjestelmien laadulle yleisessä merkityksessä, hän kirjoitti ”laadusta ilman nimeä”, mikä antoi hänen teksteilleen hieman mystisen sävyn. Muut kirjoittajat lyhensivät tämän lyhenteeksi QWAN. Tämä laatu on keskeinen, koska suunnittelijan tulisi optimoida se. Alexander yritti määritellä tätä laatua kahdellakymmenellä sivulla The Timeless Way of Building -teoksessa käyttäen sanoja kuten elävä, kokonainen, mukava, vapaa, tarkka, egoton, ikuinen, ei pelkästään kauneus, ei vain tarkoituksenmukaisuus ja hieman katkera. Myöhemmissä kirjoissa hän käytti sen sijaan sanaa kokonaisvaltaisuus.

Toiset kirjoittajat puhuvat järjestelmistä, jotka ovat eloisia, elinvoimaisia tai elämää ylläpitäviä, tai viittaavat niiden elinvoimaisuuteen tai eloisuuteen. Nämä korvikkeet eivät koskaan toimi täysin: lukijoiden on rakennettava käsite mielessään ilman, että heillä on yhtään vastaavaa sanaa. Tämä on useimmille vaikeaa, ainakin alussa. Kummallista kyllä, tätä ongelmaa ei ole saksan kielessä, koska siinä on adjektiivi lebendig ei-biologisessa merkityksessä, joka sopii täsmälleen Alexanderin käsitteisiin. Saksaksi puhutaan ”einen lebendigen Unterricht” (eläväinen/elävä opetus) tai ”die Lebendigkeit einer Geschichte” (tarinan kokonaisvaltaisuus/eläväisyys/voima). Siksi Christopher Alexanderin perinteeseen kuuluvaa monimutkaisten elävien järjestelmien teoriaa on paljon helpompi ymmärtää, opettaa ja kirjoittaa saksaksi. Seuraavassa tekstissä tällaiset rajaavat sanat on kursivoitu, jotta lukijat ymmärtäisivät, että ne viittaavat yhteiseen yleiskäsitteeseen.

Mutta takaisin tarinaan. A Pattern Language -teoksessa Alexander kuvaa arkkitehtuurin perustavanlaatuisia tietomoduuleja ja viisauksia. Kirjan 1 171 sivua esittelee 253 ongelmanratkaisukykyä edistävää, uudelleenkäytettävää käsitettä, joita hän kutsuu malleiksi, joista kunkin esittely kirjassa vie noin 3-6 sivua. Näitä  malleja kutsutaan toisinaan designmalleiksi, erityisesti ohjelmistokehityksen alalla, ja ne kuvaavat asiantuntijatietoa maallikoiden ja opiskelijoiden ymmärrettävässä muodossa. Mallien kuvaukset noudattavat samaa muotoa. Kutakin voidaan lukea ja ymmärtää sellaisenaan, ja sitä voidaan käyttää ikään kuin rakennuspalikkana hyvin erilaisten projektien ja prosessien oppimisessa ja suunnittelussa. Voimme valita ne mallit, jotka ovat meille tärkeitä tietyllä hetkellä, aivan kuten otamme yksittäisiä työkaluja työkalupakista. Alexander antaa jokaiselle meistä mahdollisuuden kulkea omaa oppimispolkuaan tämän tietopaketin läpi, samaan tapaan kuin käytämme keittokirjaa tai tietosanakirjaa. Aivan kuten tietosanakirjan sanat saavuttavat ilmaisuvoimansa vasta sääntöihin perustuvien suhteidensa kudelmassa ja muuttuvat siten kieleksi, niin yksittäisistä malleista tulee mallikieli, suunnittelun ideoiden ilmaisuväline, vasta muiden kuvioiden ja niiden toiminnallisten suhteiden kudelmassa (kuva 1).

Käytännössä useimmat projektit ovat väistämättä ”keskeneräisiä töitä”, joten on helpointa puhua ”X:n malleista (esim. X=yhteistekeminen)”, jotta voidaan yksilöidä kokoelma jatkuvasti parempaan laatuun tähtääviä malleja. Ajan myötä mallien kattavuus ja niiden kuvausten laatu paranevat, kunnes mallien kokoelma todella ansaitsee nimityksen ”mallikieli”. Silloin se on kuin työkalupakki, jossa on kaikki tarvittava. Termejä ”mallikokoelma” ja ”mallikieli” käytetään kuitenkin usein kritiikittömästi ja käytännössä synonyymisesti.

Mallien kuvauksista mallikieleksi

Mallikokoelman yksittäisten mallien kuvaukset noudattavat tiettyä pääpiirteittäistä mallia, josta tulee siten kuvausten standardi, jota kaikki kyseisen mallikokoelman parissa työskentelevät soveltavat. Muut tutkijaryhmät ottavat usein käyttöön tällaisia hahmotelmia, mutta joskus niitä muutetaan, kun alkuperäinen ryhmä soveltaa niitä; näin voi syntyä uusi standardi.

Alexander valitsi yhden formaatin arkkitehtuuria varten, Kent Beck toisen ohjelmointia varten, Rob Hopkins kolmannen siirtymäprosesseja varten jne. (kuva 2). Jonkun, joka kehittää mallikielen, on hahmotettava tiettyjä näkökohtia kuvausta varten ja sitten pidettävä kiinni valitusta mallista. Tarvittaessa sitä on aina mahdollista laajentaa ja muuttaa. Tärkeää on, että jokaisella tiedolla on tarkka paikkansa ja että eri näkökohtia ei sekoiteta lausumia johdettaessa. Tämä helpottaa yksilöiden ja ryhmien yhteistyötä sekä tietyllä alalla että eri tieteenalojen ja aiheiden välillä.

Mallikokoelmat ovat perusta kaikkien osapuolten väliselle vuoropuhelulle. Maailmaamme voidaan ymmärtää ikään kuin se olisi kietoutunut yhteen tietoisten ja tiedostamattomien mallien avulla, jolloin jokainen malli on yhteydessä toisiin mallleihin. Muutokset maailmassamme näkyvät uusien mallien syntymisenä tai olemassa olevien mallien muuttumisena. Kaikki suunnittelumallit muodostavat kokonaisuutena ihmiskunnan kulttuuriperinnön, joka voi kuulua vain meille kaikille yhdessä. Mallien kuvaaminen on eräänlainen tapa jakaa tätä perintöä muiden kanssa ja tuoda se kaikkien ihmisten saataville heidän omassa elämässään ja ympäristössään. Mallimerkinnät ovat välineitä, joiden avulla voi osallistua päätöksentekoon sekä osallistua maailman jatkuvaan parantamiseen yhteisessä, luovassa, yhteistyöhön perustuvassa ja yhteisymmärrykseen perustuvassa prosessissa. Meidän on kuitenkin vielä ryhdyttävä tekemään sitä järkevästi ja laajemmassa mittakaavassa.

Christopher Alexander tuli hyvin tunnetuksi lukijoilleen ja seuraajilleen. Hän osoitti sekä teoreettisesti että käytännöllisesti, miten ihmiset voivat yhdessä suunnitella osia maailmasta elämää tukevalla tavalla ja hylätä liikevoiton optimoinnin päämääränä, minkä vuoksi häntä pidetään arkkitehtuurin moraalisena auktoriteettina. Silti vain harvat yksittäiset arkkitehdit ovat kyenneet vapautumaan rakennusalan kapitalistisista säännöistä. Rakennusteollisuus kokonaisuutena on edelleen kapitalistisen taloudellisen logiikan tiukkojen sääntöjen vanki ja siten törmäyskurssilla sellaisen maailman todellisuuden kanssa, jota ei voi riistää rajattomasti. Se pahentaa nykypäivän ongelmia: ympäristön tuhoutumista, luonnonvarojen liikakäyttöä ja ilmastonmuutosta, vain muutamia mainitakseni. Toisin sanoen toivottua arkkitehtuurin vallankumousta ei ole vielä tapahtunut, mutta lähestymistapa — päästä elämää ylläpitäviin rakenteisiin osallistavan suunnittelun avulla — on tällä välin osoittautunut hedelmälliseksi monilla muillakin aloilla kuin arkkitehtuurissa.

Mallitutkimuksesta design-prosessiin

Eri tieteenaloilla on julkaistu satoja kirjoja malleista (kuva 3). Myös opinnäytetöitä ja väitöskirjoja sekä tieteellisiä artikkeleita julkaistaan yhä enemmän. Joissakin yliopistoissa opetetaan ohjelmistokehityksessä mallien avulla työskentelyä, ja siitä on tullut valtavirtaa. Yksi osoitus malliajattelun merkityksestä on Wikipedia, jota ei olisi olemassa ilman Christopher Alexanderia ja hänen mallien teoriaansa, kuten edellä johdannossa hahmotettiin.

Polku malleihin muodostuu siitä, että lähdetään liikkeelle käytännön kokemuksesta ja käytetään sitä perustana hyödyllisen kokemustiedon laatimiselle yhteisessä prosessissa sekä sen pohtimiselle, jalostamiselle ja syventämiselle teoriaan viitaten. Kun mallit ovat olemassa teksti- ja tietokokoelmana, jota kutsutaan myös tietovarastoksi, niitä voidaan työstää ja valmistella käytännön työhön eri tavoin (kuva 4).

Lopputulos ei välttämättä ole kirja. Myös kevyemmät muodot voivat olla sopivia, kun halutaan tehdä mallitietoa tunnetuksi ja auttaa sen vaikuttavuutta: esitteet, verkkosivut tai pinot seminaarikortteja. Jälkimmäiset ovat suosittuja erityisesti työpajoissa, koska niitä voidaan käyttää joustavasti auttamaan ihmisiä puhumaan kokemuksista, ideoista ja käsitteistä sekä soveltamaan opittua käytäntöön. Kuvassa 5 näkyy ryhmä opiskelijoita Keion yliopistossa Tokiossa laatimassa ”esitysmalleja” oppitunnin aikana (Iba 2012).

Kuviot ovat vain yksi puoli Alexanderin lähestymistavasta, vaikkakin se, joka havaitaan ja josta keskustellaan intensiivisimmin. Lisäksi Alexander esitti kehämäisen mallin (Alexander 1979) ideaalisesta ja tyypillisestä luovasta prosessista, jonka voidaan kuvitella muodostavan perustan jokaiselle suunnittelutapaukselle (ks. kuva 6).

Se koostuu kuudesta sektorista. Sektorilla 1 järjestelmä hahmotetaan kokonaisvaltaisesti, sektorilla 2 etsitään kohta, josta lähdetään seuraavaan kehitysvaiheeseen, sektorilla 3 valitaan malli asiaankuuluvasta mallikielestä, joka sektorilla 4 sovitetaan käsillä olevaan konkreettiseen ongelmatilanteeseen, sektorilla 5 testataan, onnistuuko tai epäonnistuuko juuri kehitetty järjestelmätilanne, ja lopuksi sektorilla G muutos — lopputulos — joko hyväksytään tai kumotaan. Tämän jälkeen luova sykli alkaa uudelleen.

Alexanderin etiikka — Design-etiikka

Tämän luovan kehän, joka on ideaalinen ja tyypillinen malli, on perustuttava eettisiin periaatteisiin, jotta se toimisi ja tuottaisi hedelmää kaikille (kuva 7). Muuten se on vain arvoton ja arvoton mekanismi, jota voidaan käyttää väärin kuten mitä tahansa työkalua.

Ensimmäinen vaatimus: Onnistunut suunnittelu edellyttää kokonaisvaltaista käsitystä järjestelmästä ja sen mahdollisuuksista. Tämä voi onnistua vain, jos perehdytään tilanteen erityispiirteisiin paikan päällä sekä ihmisiin, joita asia koskee, ja heidän tarpeisiinsa; ja mikä tärkeintä: myös ihmiset, joita asia koskee, olisi parasta ottaa mukaan suunnitteluprosessiin. Alexander oli siis osallistavan rakentamisen ja suunnittelun varhainen edustaja. Hän ei kuitenkaan kannattanut sitä moralistina, vaan hänen perusteensa oli suunnittelijoiden empiirinen oivallus: optimaalinen suunnittelu on mahdollista vain osallistumisen avulla. Valtiomme, demokratiamme, yhteisömme, koulumme, yliopistomme, järjestömme jne. ovat kestäviä vain siinä määrin kuin ne toteuttavat tätä ajatusta — avautumalla ihmisille, heidän sitoutumiselleen ja luovuudelleen. Tämä teoreettisesti perusteltu avoimuus on syy siihen, miksi avoin lähdekoodi, avoin tieto ja avoin kaikki menestyvät. Yksi syy avoimen Wikipedian menestykseen oli Alexanderin vaiheittaisen parantamisen ja osallistumisen avoimuuden periaatteiden tarkoituksellinen soveltaminen. Wikipediaa edeltänyt suljettu hanke Nupedia, jonka konsepti perustui asiantuntijoiden kirjoittamiin artikkeleihin, oli aiemmin epäonnistunut toivottomasti.

Toiseksi, kuten edellä mainittiin, kuviot ovat yhteistä kulttuuriperintöämme. Jokainen ihminen ammentaa tästä ikivanhasta lähteestä, olipa hän siitä tietoinen tai ei. Sillä, käytetäänkö malleja nimenomaisesti vai epäsuorasti, ei ole merkitystä. Antamalla osaamista kuvioiden käyttöön, kuvioiden ja kuviokielten eksplisiittiset kuvaukset yksinkertaisesti antavat ihmisille mahdollisuuden parantaa itseorganisoitumistaan ja luovuuttaan.

Kolmanneksi, järjestelmää muuttavan muutoksen arviointi vaiheessa 5 kohdistuu järjestelmän elinvoimaisuuteen. Elinvoimaisuus on arvo, johon järjestelmän parannusten etsiminen, mallien valinta ja mukauttaminen sekä kaikkia muutoksia koskevat lopulliset päätökset perustuvat. Oikein ymmärrettynä tämä elinvoimaisuuden käsite sisältää sellaiset käsitteet kuin kestävyys, elämän tukeminen ja joustavuus ja pyöristää niitä.

Neljänneksi tämä suunnitteluteoria johtaa siihen, että ihmiset ja elämä kokonaisuudessaan asetetaan etusijalle tehokkuuden ja voiton maksimoinnin sijaan. Tämä mahdollistaa luovan imperatiivin muotoilun: ”Suunnittele ja toimi aina niin, että ihmiset ja elämä ovat etusijalla yksilöllisiin etuihin ja liikevoittoon nähden.” Lyhyesti sanottuna: ”Suunnittele ihmisiä, älä liikevoittoa varten.”

Alexander avasi järjestelmällisesti luovan alan kaikille ihmisille; hän vaati, että kaikille, joita asia koski, annettaisiin tietoa ja heidät vapautettaisiin, jotta he voisivat osallistua maailman suunnitteluun. Viesti: ”Jokainen on suunnittelija.”

Paradigmaattinen yleiskuva

Pysähdyn tähän ja teen visuaalisen yhteenvedon siitä, mitä tähän mennessä on esitetty. Mallitutkimus voi olla paljon muutakin kuin ongelmanratkaisumallien ja niitä vastaavien mallikielten laatimista. Seuraava pyramidi (kuva 8) havainnollistaa sovellusalueita.

Jokainen taso rakentuu alemman tason päälle, mutta ei välttämättä edellytä siirtymistä seuraavalle, korkeammalle tasolle. Esimerkiksi ohjelmistokehittäjät ovat tällä hetkellä tyytyväisiä tasoon 2, kun taas esimerkiksi pedagogiikan alalla tason 4 eettiset aiheet kiinnostavat erityisesti. Kullakin soveltamisalalla on yhteisten piirteiden lisäksi omat erityispiirteensä.

Mallit ja yhteismaaliike

Tulevaisuudessa yhteismaaliikkeen on kehityttävä siten, että liikkeessä ja sen toimijoissa elävän tiedon mobilisointia ja levittämistä on jatkettava. Tilanne vaikuttaa monimutkaiselta erityisesti siksi, että yhteisvaurausprojektien historialliset ja nykyiset ilmenemismuodot ovat moninaisia kaikissa kulttuureissa. On haasteellista tunnistaa peruskäsitteitä — ihanteellisia ja tyypillisiä malleja kaikille yhteismaaprojekteille — kaikessa tässä monimuotoisuudessa. Aivan kuin tämä ei olisi jo tarpeeksi monimutkaista, on vielä lisätehtävänä käsittää nykyelämän tärkeät ongelmat — esimerkiksi ilmastonsuojelu — yhteisöprojekteina ja löytää ratkaisuja tätä kautta.

Tilanne on kyllä monimutkainen, mutta tarvittavat käsitteet ja menetelmät ovat käytettävissä. Parhaillaan tehdään töitä mallien teorian ja yhteisten alueiden käytännön yhdistämiseksi. Alexandersin teorian kaksi muuta tärkeää osaa auttavat meitä ymmärtämään entistä yksityiskohtaisemmin elävien rakenteiden ominaisuuksia ja elävien prosessien periaatteita. Seuraavassa esseessä Silke Helfrich soveltaa tämän johdannon periaatteita malleihin ja osoittaa niiden merkityksen commons-liikkeen kannalta.

“Mikä on maailman voimakkain voima?
Suuri mallia muuttava ajatus.”

– Bill Drayton, Ashokan perustaja

Lähdeviitteet

Alexander, Christopher, Ishikawa, S., Silverstein, M. 1977. A Pattern Language: Towns, Buildings, Construction. New York: Oxford University Press. Alexander, Christopher. 1979. The Timeless Way of Building, New York: Oxford University Press.

——— . 2002. The Nature of Order: An Essay on the Art of Building and the Nature of the Universe, 4 Volumes. Berkeley, California: The Center for Environmental Structure.

Iba, Takashi. 2012. “Pattern Language 3.0: Writing Pattern Languages for Human Actions.” https://de.slideshare.net/takashiiba/plop2012.

Leitner, Helmut. 2007. Mustertheorie – Einflihrung und Perspektiven auf den Spuren von Christopher Alexander, Graz, Austria: Nausner & Nausner Verlag.

Leitner, H. 2015. Pattern Theory: Introduction and Perspectives on the Tracks of Christopher Alexander. Graz, Austria: Helmut Leitner. Printed by CreateSpace.

PURPLSOC. 2014. Conference PURPLSOC, July 3-5, 2015, Krems, Austria, https://purplsoc.org.

Schuler, Douglas. 2008. Liberating Voices: A Pattern Language for Communication Revolution. Cambridge, Massachusetts, and London: MIT Press.

Helmut Leitner (Itävalta) on luonnontieteilijä, joka on valmistunut kemiasta Grazin teknillisestä yliopistosta. Hän työskentelee itsenäisenä ohjelmistokehittäjänä, järjestelmäanalyytikkona ja konsulttina. Vuonna 2000 hän alkoi tutkia wikijärjestelmien edelläkävijänä verkkoyhteisöjä, sosiaalisen median edeltäjiä, käyttäen malleihin perustuvia lähestymistapoja. Hänen viimeaikainen työnsä keskittyy pattern-lähestymistavan levittämiseen ja pattern-tutkimusyhteisön kasvun tukemiseen.

1. Toimittajan huomautus: Tämän luvun kirjoittaja on julkaissut helppotajuisen johdannon Alexanderin teokseen: Helmut Leitner, Pattern Theory: Introduction and Perspectives on the Tracks of Christopher Alexander, Graz, Itävalta, 2015.

Lähde: https://patternsofcommoning.org/working-with-patterns-an-introduction/

Monia aikamme kriisejä ratkoessamme, meillä on vastassamme pulma, johon ei ole olemassa helppoa ratkaisua: Miten voimme kuvitella ja rakentaa radikaalisti erilaista järjestelmää samalla, kun elämme sellaisen vallitsevan järjestelmän asettamissa rajoitteissa, joka vastustaa aggressiivisesti muutosta? Haasteemme ei ole ainoastaan houkuttelevien vaihtoehtojen artikulointi, vaan myös uskottavien strategioiden identifiointi, joilla ne toteutetaan.

Uskon, että yhteisvauraudella — joka joskus oli paradigma, diskurssi, etiikka ja joukko sosiaalisia käytänteitä — on suuri lupaus tästä pulmasta yli pääsemiseksi. Yhteismaa on enemmän kuin poliittinen filosofia tai agenda, yhteismaa on aktiivinen, elävä prosessi. Se on vähemmän substantiivi kuin verbi, koska kyse on pääosin yhteistekemisen sosiaalisista käytänteistä — keskinäisen tuen, konfliktin, neuvottelun, kommunikoinnin ja kokeilemisen teoista, joita tarvitaan luomaan systeemit, joilla hallinnoidaan yhteisiä resursseja. Tämä prosessi sekoittaa tuotantoa (omatoiminen käyttöönotto), hallinnointia, kulttuuria ja henkilökohtaisia intressejä yhdeksi integroiduksi järjestelmäksi.

Tämä essee tarjoaa karkean yleissilmäyksen yhteisvaurauteen, yhteistekemiseen ja niiden suureen potentiaaliin uuden yhteiskunnan rakentamiseksi. Selitän muutoksen teorian, joka liikuttaa niin monia kommonereja, erityisesti heidän yrittäessään toppuutella kapitalistisia markkinoita, muuttua luonnonjärjestelmien isänniksi ja keskinäistää yhteisten resurssien hyötyjä. Tässä artikkelissa kuvataan yhteismaaperustainen neoliberaalin talouden ja politiikan kritiikki; visio sille miten yhteisvauraus voi saada aikaan ekologisesti kestävämmän, humaanimman yhteiskunnan; ne suuret ekonomiset ja poliittiset muutokset, joita kommonerit tavoittelevat; sekä pääasialliset keinot, joilla niitä tavoitella.

Viimeisenä tarkastelen spekulatiivisesti joitain yhteisvaurauskeskeisen yhteiskunnan implikaatioita markkina/valtioliitolle, josta tällä hetkellä “systeemi” koostuu. Miten yhteisvaurauden jakamisen ja hallinnoinnin maailma muuttaa politiikkaa?  Miten se voisi puuttua toisiinsa kytkeytyviin patologioihin, joita ovat hellittämätön talouskasvu, yritysten keskittynyt valta, kulutushakuisuus, kestämätön velkaantuminen ja ekologisen tuhon kärjistyminen?

Commons-liikkeen tavoitteet

Ennen yhteismaan systemaattisempaa esittelyä, sanon tässä selvästi mitä yhteisvaurausliike pyrkii saamaan aikaan. Kommonerit keskittyvät saamaan takaisin “yhteisen varallisuutensa”, sekä aineellisessa että poliittisessa mielessä. He haluavat kumota valloillaan olevan yhteisten resurssien yksityistämisen ja marketisaation — joka ulottuu maista ja vesistöistä aina tietoon ja urbaaneihin tiloihin — ja ottaa uudelleen kontrolliin suuremmalla osallisuudella nuo resurssit ja yhteisön elämä. He haluavat tehdä tietyistä resursseista luovuttamattomia — suojattuja markkinoilla myynniltä ja tuleville sukupolville säilytettyjä- Tämä projekti, markkinoiden aitaamisten kääntäminen ja yhteismaan keksiminen uudelleen, pyrkii saamaan aikaan sen missä valtionsääntely on yleisesti ottaen epäonnistunut: kestämättömän markkinakäyttäytymisen väärinkäytösten tehokkaassa sosiaalisessa kontrollissa.

Vaikka sitoutumisen ehdot vaihtelevat, lukemattomat aktivistiyhteisöt ympäri maailman ovat näyttelemässä tätä neoliberaalillle taloudelle kohdistetun vastarinnan draamaa ja yhteisvaurausperustaisten vaihtoehtojen luomista. Vastarinnan ja yhteistekemisen olennainen samankaltaisuus ei ole aina ilmiselvä, koska konflikteja esiintyy monilla eri tasoilla (eli paikallisella, alueellisella, kansallisella ja ylikansallisella); monimuotoisissa resurssialueilla ja omaa toimintaa koskevissa selosteissa, jotka saattavat käyttää tai sitten ei commons-liikkeen kieltä. Kuitenkin on olemassa toisinajattelua suuria narratiiveja vastaan, jotka puhuvat vapaan markkinan ideologiasta ja sen lähes teologisesta uskomuksesta “itse tehtyyn” individualismiin, laajentuviin yksityisomistuksen oikeuksiin, jatkuvaan talouskasvuun, valtion sääntelyn purkamiseen, pääomavetoiseen teknologiseen innovaatioon ja konsumerismiin. Kommonerit pitävät tätä uskomusjärjestelmää välistävetävän markkinatalouden koneistona, systeeminä joka tuhoaa ekosysteemit, vaarantaa demokratian, vie vallan pois yhteisöiltä ja riistää yksilöitä, erityisesti köyhiä ja haavoittuvaisia.

Mutta sen sijaan, että keskityttäisiin perinteisiin poliittisiin kanaviin, jotka tuppaavat olemaan rakenteellisesti peukaloitu systeemistä muutosta vastaan, kommonerit keskittyvät enemmän luomaan omia vaihtoehtoisia järjestelmiä markkinoiden ja valtion ulkopuolelle. Ei sillä, että he olisivat hylänneet perinteisen politiikan ja sääntelyn itsepuolustuksen tai edistysmielisen muutoksen keinoina; kyse on vain siitä, että he tunnustavat vaalipolitiikan ja politiikkavetoisten ratkaisujen sisäänrakennetut heikkoudet, aikana jolloin nämä kaikki kanavat ovat niin korruptoituneita. Parhaimmissakaan olosuhteissa perinteiset poliittiset järjestelmät tuppaavat olemaan legalistisia, kalliita, asiantuntijavetoisia, byrokraattisen jäykkiä ja poliittisesti korruptoitavissa, mikä tekee niistä vihamielisiä välikappaleita vakavalle “ruohonjuuritasolta” lähtevälle muutokselle.

Sen sijaan kommonerit ovat keskittyneet kaivertamaan suojattuja tiloja omille aloitteilleen, ollen tekemisissä politiikan kanssa silloin, kun se on poliittisesti tarpeen tai mahdollista. Valtion auktoriteetteihin takaajina tai heidän intressien hoitajina vetoamisen sijaan kommonerit yleensä mieluummin tavoittelevat suoraa suvereniteettiä ja kontrollia elämän piireistä, jotka heille ovat merkityksellisiä: kaupungeistaan, naapurustoistaan, ruoasta, vedestä, maasta, informaatiosta, infrastruktuurista, luotosta ja rahasta, sosiaalipalveluista ja monesta muusta. Riippumattoman yhteistekemisen prosessilla itsessään on useita hyötyjä. Yhteisvaurauspohjaisten järjestelmien ylivertaisuutta esittelemällä (esim. avoimen lähdekoodin ohjelmistokehitys, paikallinen ruoantuotanto, osuuskunnat, vaihtoehtovaluutat) yhteistekeminen luo puoliriippumattomia, sosiaalisesti tyydyttäviä vaihtoehtoja pääomavetoisille markkinoille.

Yhteismaan perustavanlaatuisempi vaikutus saattaa olla kulttuurillinen. Yhteistekeminen elävöittää ihmisten sosiaalisia yhteyksiä toisiinsa ja “luontoon”. Se auttaa rakentamaan uusia toiveita ja identiteettejä. Antamalla ihmisille merkittäviä uusia henkilökohtaisia toimintamahdollisuuksia, jotka menevät paljon pidemmälle kuin kuluttajan, kansalaisen ja äänestäjän roolit, yhteisöllisyys tuo ihmisille uusia sosiaalisia rooleja, jotka ilmentävät terveitä kulttuurisia arvoja ja joihin liittyy sekä vastuuta että oikeutta. Aikana jolloin markkinakulttuuri on kaikkialla ja tungettelevaa, yhteistekeminen vaalii uusia sosiaalisia tiloja ja ruokkii sisäisiä, subjektiivisia kokemuksia, jotka liittyvät paljon enemmän ihmisten oloihin ja yhteiskunnalliseen muutokseen kuin manipuloiva brändäys tai markkinakulttuurin voimat vievät spektaakkelit. Yhteistekemisen todellinen merkitys ei välttämättä olekaan kiveenhakatussa filosofisessa näkökannassa tai poliittisessa agendassa, vaan menestyneen yhteismaan aktiivisessa rakentamisessa. Kommonerit olisivat samaa mieltä konseptuaalitaiteilija Jenny Holzerin kanssa: “Toiminta saa aikaan enemmän ongelmia kuin sanat.”

Yhteismaan idea on sekava monille nykypäivän tarkkailijoille, koska termi “yhteismaa” tuntuu merkitsevän niin montaa asiaa. Tämä on peräisin sekä historiallisesta pilkasta —  “yhteismaan tragedian” taru — sekä termin legitiimistä monimerkityksellisestä käytöstä. Ennen kuin jatkamme, on tärkeää selkiyttää yhteisten kieltä. Käyttämämme sanat eivät ainoastaan ole deskriptiivisiä, vaan myös evokatiivisia ja performatiivisia — eli, ne ovat identiteetin merkkejä, tapa ilmaista tunteita sekä työkalu ihmiskohortin määrittämiseksi kulttuurillisesti. Yhteismaan kumouksellisen, strategisen voiman ymmärtämiseksi täytyy ensin ymmärtää sanan “yhteismaa” sekavaa modernia käyttöä.

Yli 40 vuoden ajan koulutettu kansanosa on pitänyt yhteismaata epäonnistuneena hallintaregiiminä, joka on liitetty valtion pakkoon. Tämä idea voidaan jäljittää biologi Garrett Hardinin kuuluisaan esseeseen vuodelta 1968 “The Tragedy of the Commons”, lyhyeen Science-lehden tekstiin. Hardin esitteli yhteisen laidunmaan vertauskuvan, jossa yhdelläkään paimenella ei ole “rationaalista” insentiiviä rajoittaa karjansa laiduntamista. [1] Tästä seurannut väistämätön lopputulos oli, että jokainen paimen itsekkäästi käytti yhteistä resurssia niin paljon kuin mahdollista, mikä väistämättä johtaa sen ylikäyttöön ja loppumiseen — niinkutsuttuun “yhteismaan tragediaan”. Paras ratkaisu hänen mukaansa oli laittaa omistusoikeus resurssille.

Yhteismaa — samanaikaisesti paradigma, diskurssi, etiikka ja joukko sosiaalisia käytänteitä — tuntuu lupaavan paljon.

Oikeasti Hardin ei kuvannut yhteismaata, vaan avoimen pääsyn järjestelmää, jossa kaikki on vapaasti käytettävissä. Yhteismaassa on erillinen yhteisö, joka hallitsee resurssia ja sen käyttöä. Kommonerit neuvottelevat omista pääsy- ja käyttösäännöistään, jakavat vastuita ja oikeuksia, asettavat tarkkailujärjestelmiä identifioimaan ja rankaisemaan vapaamatkustajia kaiken muun toiminnan lisäksi yhteismaan ylläpidon parissa.

Yhteismaatutkija Lewis Hyde on kiehtovasti kutsunut Hardinin “tragediateesiä” seuraavasti: “Hallitsemattomien, Laissez-Faire, Yhteenniputettujen Resurssien Tragedia, Joihin on Pääsy Ei-kommunikoivilla, Omaa Etua Tavoittelevilla Henkilöillä” [2].

Professori Elinor Oström, Indianan yliopiston politiikantutkija auttoi pelastamaan yhteismaan unohdukselta, jonne valtavirran taloustieteilijät olivat sen upottaneet. Uransa aikana 1970-luvulta hänen kuolemaansa asti vuonna 2012 Oström on dokumentoinut monia tapoja, joilla sadat yhteisöt, suurimmaksi osaksi maaseudulla köyhemmissä maissa, voivat hallinnoida luonnonvaroja kestävästi. Empiirisenä huomiona yhteismaa voi toimia, ja toimiikin hyvin. Keskeinen ongelma, johon Oström kykeni ottamaan kantaa, oli “miten päämiesten ryhmä, jotka ovat toisistaan riippuvaisessa tilanteessa, voivat organisoida ja hallinnoida itsensä saamaan jatkuvaa yhteistä hyötyä, kun kaikkien riskinä on vapaamatkustaminen, vastuunpakoilu tai muuten vain opportunistinen käyttäytyminen.” [3]

Ostrom vuoden 1990 merkkipaaluteoksessaan Governing the Commons identifioi kahdeksan keskeistä “design-periaatetta” onnistuneelle yhteismaalle. Hänen muut kirjansa tutkivat muunmuassa tapoja monipuolistaa ja sisäkkäistää hallintoa (jota hän kutsui “polyarkiaksi”) voimaannuttamaan alhaalta-ylös -aloitteita ja -päätöksentekoa. [4] Tästä työstä Oström voitti taloustieteen Nobelin palkinnon vuonna 2009, ensimmäisenä palkinnon saaneena naisena. Heti finanssikriisin jälkimainingeissa Nobelin palkintokomitea on saattanut toivoa näyttävänsä miten sosiaaliset suhteet ovat merkittävässä roolissa taloustieteessä persoonattomina markkinoiden transaktioina. Oströmin tutkimus loi perustan hänen uudelleenkonseptualisoinnille sekä taloustieteen analyysista että yhteismaan roolista siinä — ottamatta seuraavaa askelta: poliittinen mukanaolo.

Tähän mennessä olen käsitellyt kahta erillistä diskurssin tasoa yhteismaahan liittyen — yhteismaa hallitsemattomana resurssina (Hardin) ja yhteismaa sosiaalisena instituutiona (Oström). Tähän päivään mennessä useimmat valtavirran poliitikot ja ekonomistit tuppaavat näkemään yhteismaan Hardinin tavoin, käyttämättömänä, omistamattomana resurssina. Mutta tämä muotoilu epäonnistuu tunnustamaan yhteismaan todellisuuden dynaamisena, kehittyvänä sosiaalisena toimintana: yhteistekemisenä. Käytännössä yhteismaa koostuu resurssin lisäksi yhteisöstä, joka hallinnoi resurssia keksimällä omat sääntönsä, perinteensä ja arvonsa. Kaikkia kolmea tarvitaan.

Yhteismaa tulee ymmärtää elävänä luovien agenttien sosiaalisena järjestelmänä. Tämä kolmas diskurssin taso on perinteisille akateemikoille levottomuutta herättävä, koska se siirtää koko keskustelun pois tutusta Homo economicukseen perustuvasta ekonomistiviitekehyksestä ja avaa oven antropologian, psykologian, sosiologian, maantieteen ja muiden ”pehmeiden” humanististen tieteiden oikuille. Tämä tekee siitä vaikeampaa rakentaa siistejä, numeerisia, mekaanisia malleja, joita ekonomistit ja lainsäätäjät niin kovin arvostavat. Kun on niin monia omaleimaisia paikallisia, historiallisia, kulttuurillisia ja intersubjektiivisia asiaan vaikuttavia tekijöitä, on lähes mahdotonta tarjota universaalia ja standardia yhteismaan typologiaa.

Commons-diskurssi pyrkii suoraan sanottuna pelastamaan inhimillisen olemassaolon ja sosiaalisen järjestäytymisen sotkuisen todellisuuden tavanomaisen taloustieteen, byrokraattisten järjestelmien ja koko nykyajan valheellisilta säännönmukaisuuksilta ja maailmankuvalta. Monimutkainen todellisuus on, että yhteismaa syntyy aina kun tietty yhteisö päättää, että se haluaa hallinnoida resurssia kollektiivisesti, painottaen vapaata pääsyä, käyttöä ja pitkäaikaista kestävyyttä. Tämä voi tapahtua lukemattomin ennustamattomin tavoin. Olen hämmästyneenä havainnut esimerkiksi yhteisöllisen teatterin, avoimen lähdekoodin mikroskopian, avoimen lähdekoodin kartoituksen humanitaarisen pelastustoiminnan ja maahanmuuttajien vieraanvaraisuuden ympärillä pyöriviä yhteisöjä. Jokainen näistä “maailman luovasta” yhteisöstä pyörii omilla arvoillaan, perinteillään, historiallaan ja intersubjektiivisuudellaan. Kun ne “nähdään sisältäpäin”, jokainen yhteismaa tulee nähdä sosiaalisesti omintakeisena.

Kun me tunnustamme, että yhteismaan ontologiset premissit merkkaavat ja että nuo premissit saattavat vaihdella suurestikin, me astumme yhteiskunnallisten ilmiöiden uudenlaiseen kosmologiana. Yhteismaan ja kontekstin välillä olevat rajat alkavat häilyä (niinkuin voisi olettaa sosioekologisissa järjetelmissä, esimerkiksi). Yhteiskuntatieteilijät kohtaavat hankalia metodologisia haasteita määritellessään, mitkä tekijät määrittelevät tiettyä yhteisöä ja mitkä ovat satunnaisia. Uskon, että yhteismaata voidaan ymmärtää vain holistisena elävänä järjestelmänä, ja se vaatii uudenlaisia heuristisia metodeja ja muotteja, kuten Christopher Alexanderin idea mallien kielestä. [5]

Yhteisten ontologinen vaihtelevuus on huikean raivostuttavaa ja käsittämätöntä ekonomisteille ja muille, jotka elävät modernistisessa maailmankuvassa, minkä takia useimmat heistä jankkaavat yhteismaan olevan yksinkertaisesti pelkkä resurssi. Aivan kuin he eivät kykenisi suodattamaan ideaa siitä, että kaikkea ei voi kivasti luokitella standardeihin, universaaleihin kategorioihin, mikä on neoliberaalin markkinakulttuurin sine qua non.

Mutta yhteismaan maailmassa tuo on juuri kaiken pointti — rakentaa ihmistiloja, joissa paikalliset, erilaiset ja historialliset merkkaavat. Uniikit kokemukset, kansanomaiset traditiot, kulttuurilliset arvot ja maantieteet tulee tunnustaa ja etuoikeuttaa. Yhteismaa on siten kieli ja sosiopoliittistaloudellinen projekti, jolla kunnioitetaan eletyn kokemuksen erikoisuutta — ja kunnioitetaan sellaisen erikoisuuden generatiivista ja inhimillistä arvoa. Alkuperäiskansojen yhteismaa on varsin erilainen urbaaniin yhteismaahan verrattuna, ja molemmat niistä eroavat esim. Wikihousen design-yhteisöstä. Ja kuitenkin ne ovat kaikki yhteismaata. Yhteisvauraus, Arturo Escobarin sanoin, osoittaa “pluriversumiin”. [6] Kuten uusi evoluutiotieteilijöiden sukupolvi on tajuamassa, tämä on ihmislajin perustodellisuus: yhteinen DNA, joka ilmentää itseään monien eri paikallisten adaptaatioiden avulla. Poislukien neoliberalismi, mikseivät taloudelliset ja poliittiset instituutiomme voi heijastella tätä faktaa?

Voitaisiin sanoa, että yhteismaan paradigma pyytää meitä ylittämään tärkeän ontologisen rajapinnan — mutta valtavirran poliittiset ja taloudelliset toimijat lännen teollisissa yhteiskunnissa vimmatusti kieltäytyvät niin tekemästä. Me näemme tämän lännen haluttomuudessa tunnustaa “luonnon oikeuksia”, “biokulttuurillisia protokollia” ja paikallisyhteisöjen itsemääräämisoikeutta (ja jopa kansallisvaltioille kauppasopimukset pyrkivät asettamaan demokraattisia rajoja markkinoiden investoinneille). Yhteismaa nimeää joukon sosiaalisia arvoja, jotka sijaitsevat markkinahinnan ja yksityistämisen ulkopuolella. Ne kunnioittavat epämuodollisia, sukupolvien välisiä, ekologisia ja jopa kosmisia todellisuuksia, joita rationaalisen toiminnan teoria taloustieteessä tai esimerkiksi neodarwinistiset vain-vahvin-selviää -narratiivit, jotka neoliberaalia taloustiedettä värittävät, eivät voi ymmärtää.

Tässä mielessä yhteismaa haastaa liberaalin byrokraattisen valtion ja perinteisen tieteen maailmankuvan, jotka molemmat pitävät ekosysteemejä ja ihmisiä enemmän tai vähemmän vaihdettavissa olevana ja hyödykkeellistettävänä resurssina. Työtämme pidetään “ihmisresurssina”, sitä pitää ostaa ja hallita; mehiläisen pölyttämistä pidetään hinnoiteltavissa olevana “luonnon palveluna”; jopa elämänmuodot voidaan patentoida ja omistaa.

Vaatimalla elävien järjestelmien luovuttamattomuutta ja niiden luontaista (ei-kaupattavaa, jaettua) arvoa yhteismaa esittää radikaaleja järjestelmämuutoksia koskevia vaatimuksia, jotka eivät ole vain poliittisia ja taloudellisia vaan myös kulttuurisia ja ontologisia.

Miksi yhteismaadiskurssilla on merkitystä

Olen läpikäynyt yhteismaadiskurssin modernia historiaa, koska se auttaa meitä ymmärtämään “muutoksen teoriaa”, jota yhteismaaliike pyrkii saamaan aikaan. Yhteismaan kieli on, ensinnäkin, väline, jolla suunnataan ihmisten huomio ja ymmärrys uudelleen. Se auttaa nimeämään ja valaisemaan markkinoiden aitaamisen todellisuutta ja yhteistekemisen arvoa. Ilman yhteismaakieltä nämä kaksi yhteiskunnallista todellisuutta pystvät kulttuurillisesti näkymättöminä ja vähintäänkin marginalisoituina — ja täten poliittisesti merkityksettöminä.

Yhteismaadiskurssi tarjoaa tapoja esittää moraalisia ja poliittisia väitteitä, jotka perinteinen politiikan diskurssi tuppaa sivuuttamaan tai hiljentämään. Käyttäen yhteismaan konsepteja ja logiikkaa voidaan tuoda esiin uudenlainen kommonerien kohortti, jotka pystyvät tunnistamaan keskinäiset yhtäläisyytensä ja yhteisen agendan. He voivat helpommin esittää omat suvereenit arvonsa ja prioriteettinsa systeemin termein. Koherentti filosofinen yhteismaan narratiivi on enemmän kuin intellektuaalinen mukavuus, se auttaa estämään pääomaa asettamasta intressejä vastakkain: luonto vastaan työvoima, työvoima vastaan kuluttajat, kuluttajat vastaan yhteisö. Yhteismaan kielen ja kokemuksien avulla ihmiset voivat alkaa liikkua pois rajoittavista yhteiskunnallisista “työntekijän” ja “kuluttajan” rooleista ja elää integroidumpaa elämää kokonaisena ihmisolentona. Sen sijaan, että alistuttaisiin hajoita-ja-hallitse -taktiikoille, joita pääoma käyttää neutraloimaan muutosvaatimukset, yhteismaan kieli tarjoaa holistisen vision, joka auttaa monenlaisia markkinoiden väärinkäytösten uhreja tunnustamaan yhteisen uhriutumisen, kehittämään uudenlaista narratiivia, vaalimaan uusia solidaarisuuden linkkejä ja — toivottavasti — rakentamaan toimivien vaihtoehtojen kokoonpanoja, jotka toimivat erilaisella logiikalla.

Yhteismaadiskurssin potentiaalia vaikuttaa muutokseen ei tulisi aliarvioida. Näen surullisen kirkkaan vastaesimerkin kustannushyötydiskurssissa, jonka amerikkalainen teollisuus onnistui 1980-luvulla tekemään alan oletusmetodologiaksi ympäristö-, terveydenhuolto- ja turvallisuusmääräysasioissa. Tämä juoni kuohitsi joukon yhteiskunnallisia, eettisiä ja ympäristöllisiä lakeja mädättämälllä ne markkinatalouden ja kvantifikaation kielellä. Diskurssi käytännössä peitti alleen monia lainsäädännön elementtejä ja muutti lainsäädännön yleistä kuvaa. Näen yhteisvaurausdiskurssin samanlaisena epistemologisena väliintulona: systeeemisenä tapana saada haltuun yhteiskunnalliset, ekologiset ja eettiset arvot, joilla hallinnoida yhteistä varallisuuttamme.

Kuten yllä esitetystä käy ilmi, yhteismaaliike pyrkii muuttamaan koko tapamme käsittää “talouden”. Sen sijaan, että “markkinoita” pidettäisiin autonomisena, “luonnollisena” piirinä yhteiskunnassa, joka jollain tavalla on olemassa Maapallon luonnonsysteeemien ja sosiaalisten tarpeidemme ulkopuolella, kommonerit pyrkivät integroimaan sosiaalisen, ekologisen ja taloudellisen. Karl Polanyi merkkipaaluteoksessaan The Great Transformation selitti kuinka markkinakulttuuri 1600-1800 -luvuilla syrjäytti vähitellen sukulaisuuden, tavat, uskonnon, moraalin ja yhteisön ja siitä tuli yhteiskunnan ensisijainen järjestysperiaate. [7] Tuo muutos tulee kääntää; suitsimaton pääoma ja markkinat tulee upottaa yhteiskuntaan uudelleen ja tehdä vastuunalaiseksi sille. Meidän tulee tehdä pääomasijoituksista, rahoituksesta, tuotannosta, korporaatiovallasta, kansainvälisestä kaupasta jne. alisteisia yhteiskunnan tarpeille.

Yhdessä liittolaisliikkeiden kanssa yhteismaaliike pyrkii kehittämään instituutioita ja normeja jälkikapitalistiselle, kasvun jälkeiselle yhteiskuntajärjestykselle. Tämä tarkoittaa markkinaperustaisten vaihtoehtojen monokulttuurin uhmaamista rikkaammalla, elinvoimaisemmalla tunteella ihmisten mahdollisuuksista kuin ne, joita tuottaja/kuluttaja kaksikko tarjoaa. Silke Helfrichin kanssa kirjoittamani kirja Patterns of Commoning läpikäy useita kymmeniä kiinnostavia, onnistuneita yhteismaita, jotka ammentavat eri ihmiskyvyistä ja yhteiskuntamuodoista. Näihin kuuluu yhteismetsät, paikallisrahat, Fab Labit, kunnalliset vesikomiteat, paikallista perhemaataloutta tukevat viljelymaaomaisuuden säätiöt, alkuperäiskansojen biodiversiteettiä isännöivät “biokulttuuriperintöalueet”, permakulttuuri, yhteisvaurausperustaisille yrityksille administratiivista/juridista tukea tarjoavat “omni-commons” -rakenteet ja paljon muuta. [8]

Sellaisia keskitettyjä elinkeinojärjestelmiä tulee kehittää ja laajentaa. Ne edustavat sosiaalisesti ja ekologisesti hyväntahtoisia vaihtoehtoja velkavetoiselle taloudelle, joka perustuu loputtomaan markkinakysyntään. (Lyhyt sivuhuomio: juridiset ja organisatoriset muodot eivät takaa kapitalismin logiikan rikkomista — ei tarvitse kuin katsoa monien osuuskuntien romahtamista managerialismiin ja korporaatiotoiminnaksi. Silti sellaiset muodot voivat tarjota potentiaalin siirtyä hyväntahtoisempiin kulutusmuotoihin, jos ei suoraan kulutuksen jälkeisiin yhteiskunnan tapoihin.) Toivoa on myös monen sidosryhmän osuustoimintamallissa, joka menestyksekkäästi tarjoaa sosiaalipalveluja ihmisille Quebecissa, Italiassa ja Japanissa. Osuustoiminnan muotoja tulee ottaa mukaan täydentämään yksityisomisteisia digitaalialustoja, joita nyt dominoi Facebook, Uber, Lyft, Airbnb, Task Rabbit, Mechanical Turk ja muut “jakamistalouden” firmat (eli mikrovuokraus ja mikrotyön markkinat), jotka yksityistävät ja monetisoivat sosiaalisen yhteistyön hedelmiä. Suuri uusi projekti keksiä yhteistyömallit uudelleen verkkoalustoille julkaistiin “Platform Cooperativism”-konferenssissa New York Cityssa marraskuussa 2015. [9]

Kommonerit ympäri maailman ovat kehityksen kärjessä ajamassa useita tärkeitä institutionaalisia innovaatioita, jotka pyrkivät korvaamaan välistävetävät yksityisomisteiset markkina-alustat ja korporaatiorakenteet. Näihin kuuluu:

• Avoimen arvon verkostot kuten Sensorica ja Enspiral, jotka toimivat yhteistyöperustaisina digitaalisina “kiltoina” yrittäjille ja sosiaalisesti samanmielisille kommonereille.
• Ostoklubit ja tuotanto-/toimitusketjujen uudelleenjärjestelyt molempia osapuolia hyödyttävällä tavalla. Esimerkkeihin kuuluu Italian solidaarisuustalouden kehittämä vaatetuotantojärjestelmä ja Fresno [California] Commons, joka keksii uudelleen alueellisen ruoantuotantoketjun yhteisvaurausperustaisella säätiöllä.
• Valtion rekisteröimät sidosryhmäsäätiöt, jotka keskinäistävät valtion omistamien resurssien tulovirrat (Alaska Permanent Fund ja uudet Peter Barnesin ehdottamat mallit).
• Avoimen lähdekoodin ohjelmointiyhteisöt, jotka jakavat lähdekoodia vapaasti ja joita joskus johtaa alan säätiöt, joiden johdossa on yhteisön kunnioittamat vanhimmat.
• Globaali vertaistuotannon design ja paikalliset valmistusyhteisöt, jotka luovat modulaarisia, matalan budjetin autoja, maatalouskoneita, huonekaluja ja muita aineellisia tuotteita.

Tulevaisuudessa monet teknoalan toimijat odottavat avoimissa verkostoissa toimivien hajautettujen autonomisten organisaatioiden olevan mahdollisia, kiitos “lohkoketjutilikirjan”, Bitcoinin mahdollistavan softainnovaation. Lohkoketjuteknologia mahdollistaa ihmisten validoida yksittäisen digitaalisen tiedon (esim. bitcoin, dokumentti, digitaalinen identiteetti) ilman tarvetta kolmannelle osapuolelle kuten pankille tai valtion virastolle. Demokratisoimalla itseorganisoituneiden ryhmien kyky autentikoida digitaalinen identiteetti (sen sijaan että olisi pakko luottaa esim. Facebookkiin tai Twitteriin) kommonerit voivat käyttää lohkoketjuteknologiaa antamaan tiettyjä oikeuksia jäsenilleen, mikä johtaa uudenlaiseen hajautettuun, itsehallinnoituun järjestäytymiseen. Lohkoketju voi antaa alkeellisen (tai myöhemmin hienostuneen) viitekehyksen verkostoperustaisille “älysopimuksille”, jotka voivat mahdollistaa monenlaiset eri kollektiivisen hallinnon muodot. Se voi toimia myös kirjanpitoinfrastruktuurina arvon jakamiselle digitaaliseen yhteismaahan osallistuneiden kesken. [10]

Merkittävä ratkaisematon ongelma monille näistä yhteisvaurausperustaisista instituutioista on kuitenkin pääsy luottoon ja tulovirtoihin. Perinteiset pankit ja rahoitusinstituutiot, jopa yhteiskunnalliset ja eettiset pankit pitävät vaikeana antaa lainoja yhteisvauraudelle, joka ei tavoittele voittoa kaupallisen yrityksen muodossa. Designin ja valmistuksen open source -ekosysteemi, esimerkiksi, ei voi tarjota mitään aineetonta omaisuutta pankille lainan vastineeksi, ja niin heidän “tuotteensa” — polttoainetehokkaat, kaikille saatavilla olevat autot tai halvat, paikallisesti hankittavat maatalouskoneet — eivät voi saada pääomaa, jolla laajentaa toimintaa. Onneksi monet lähes unohdetut historialliset osuustoimintarahoituksen mallit ollaan jälleen löytämässä uudelleen ja sekoittamassa uuteen teknologiaan yhteismaan tueksi. Näihin kuuluu uudenlaiset tee-se-itse -luottojärjestelmät, vaihtoehtovaluutat ja joukkorahoitusalustat kuten Goteo Espanjassa. Nollakorkoinen luotto, jollaista JAK Bank on kehitellyt Ruotsissa, otetaan käyttöön paikallisiin siirtymätalouksiin, kun taas toiset kokeilevat uuden tyyppisillä yhteisvaurauden joukkorahoitusjärjestelyillä. [11]

Pointti tässä on, että on syntymässä jälkikapitalistinen visio rahoitukselle ja rahalle. Itseorganisoitunut yhteismaa tulee luomaan oman arvokirjanpito- ja vaihdantajärjestelmänsä, mm. valuutat ja luoton, jotka mahdollistavat niiden ohittaa monet perinteisen velkavetoisen lainaamisen ja markkinatuotannon patologiat. Meidän tulee tehdä pääomasijoittamisesta, rahoituksesta, tuotannosta, korporaatiovallasta, kansainvälisestä kaupasta ja muusta alisteisia yhteiskunnan tarpeille.

Samanaikaisesti monet olemassaolevat rahoitusinstituutiot voitaisiin laajentaa täydentämään ja tukemaan tätä nousevaa sektoria. Kansallispankit, kuten sellaiset kuin Pohjois-Dakotan osavaltiossa on perustettu, voivat tarjota halpaa luottoa erilaisiin sosiaalisiin ja ekologisiin tarpeisiin. Yhteisökehitysrahoituksen instituutiot ja sosiaaliset ja eettiset pankit kuten Banca Populare Etica Espanjassa ja Italiassa voivat myös tarjota rahoitusta yhteismaataloudelle. On vielä paljon tehtävää tämän yritysten hajanaisen sekamelskan yhteennitomiseksi integroidummaksi ja kehittyneemmäksi yhteisvauraussuuntautuneeksi rahoitusinfrastruktuuriksi. Mutta perinteiset pankki- ja rahalaitokset alkavat hajota kapitalismin ristiriitojen painosta, ja kun uudet digitaaliteknologiat ja yhteisvaurauteen perustuvat yhteisöt esittelevät uusia yhteistyövaihtoehtoja, uuden sukupolven keskinäistetty rahoitus lupaa paljon. [12]

Erillinen, mutta asiaan liittyvä poliittinen linjaus on kommonerien näkemä tarve kaapata uudelleen yksityiseltä puolelta julkinen (valtion) kontrolloima kyky luoda rahaa niin, että raha on käytössä kansaa palvelemassa demokraattisesti määritettyihin tarpeisiin eikä niinkään kaupallisten lainaajien varsin kapeakatseisiin liikevoiton tuottotavoitteisiin. [13]

On syytä painottaa suuren, monipuolisen yhteisvaurausperustaisen tuotannon roolia, joka perustuu epäsuoraan vastavuoroisuuteen markkinoiden sijaan. Aikapankkeihin, open source -verkostoihin, oppimisyhteisöihin ja taideyhteismaahan osallistuminen (vain muutama esimerkki mainitaksemme) yleensä ei perustu 1:1-vaihdantaan, vaan henkilökohtaisiin sitoumuksiin yhteisötasolla — “niputa yhteen ja jaa”-lähestymistapaan. Näitä viihtyisiä yhteisöjä (kuten Ivan Illich niitä kutsuu) usein holhotaan “kolmantena sektorina” tai “hyväntekemisenä”, vaikka ne ovat itse asiassa tuottavia työhevosia. [14] Ne tuottavat monenlaista palvelua hoivaavilla, inhimillisillä ja ei-kalliilla tavoilla, jotain mitä valtion ohjelmat ja markkinat eivät selvästikään osaa tehdä.

“Uusi talous”, jota kommonerit pyrkivät rakentamaan, ei ole niinkään talous sosiaalisen, taloudellisen ja itsehallinnollisen puolen hybridi. Useista esimerkeistä on nähtävässä, että siitä syntyvä talous on paljon enemmän läpinäkyvä ja yhteisöjen hallinnassa, joustava, paikallisesti reagointikykyinen ja pidetty luottamuksen arvoisena ja yhteiskunnallisesti huolehtivainen. Nämä yhteismaat ovat myös vähemmän taipuvaisia luomaan negatiivisia ulkoisvaikutuksia, joita markkinat rutiininomaisesti luovat.

Kommonerien suuri haaste on ottaa mallinsa käyttöön laajemmissa yhteistyötä tekevissä sosiaalisissa ekosysteemeissä. Niille on myös tärkeää listata valtio partnerinaan, jotta ne voivat tarjota juridisia viitekehyksiä yhteistekemiselle, tekniselle tuelle ja jopa epäsuorille subventioille. Koska olemassaolevat kansallisvaltiot saattavat olla haluttomia lähtemään tälle polulle (johtuen niiden historiallisista liitoista korporaatioeliittien kanssa), on varsin todennäköistä, että kaupungeista tulee keskeisiä toimijoita yhteismaaperustaisten innovaatioiden parissa — tämän vahvisti hyvin äskettäin pidettyyn kansainväliseen “The City as a Commons”-konferenssiin osallistuneiden kaupunkien tavallisten asukkaiden vankka monimuotoisuus. [15]

Sallikaa minun esittää menettelyyn liittyvä huomautus, jolla on strategisia vaikutuksia: monilla edistysmielisillä on taipumus olettaa, että valtion laki ja julkinen politiikka — ylhäältä alaspäin suuntautuvat järjestelmät — ovat tehokkain ja nopein tapa saada aikaan “järjestelmämuutos”. Olen eri mieltä. Nämä välineet ovat usein välttämättömiä, mutta niiden tehokkuus heikkenee nykyisessä verkottuneessa maailmassa. On erittäin vaikeaa saada aikaan muutosvoimaista muutosta perinteisten poliittisten instituutioiden avulla, joita nyt lamauttaa puolueiden umpikuja ja korkeat oikeuskäytännölliset esteet.

Näiden realiteettien ulkopuolella valtioiden välineellisyys on itse usein tehotonta, hidasta ja monesti se koetaan epälegitiiminä. Vuoden 2014 kirjassaan The Utopia of Rules, antropologiaktivisti David Graeber luetteloi keskitettyjen komentobyrokratioiden rajoitteita verkottuneena aikana. [16] Vasemmiston suurin epäonnistuminen on ollut sen kyvyttömyys esittää funktionaalisia, inhimillisen mittakaavan vaihtoehtoja, jotka voivat vaalia kansalaistoimintaa, osallisuutta ja innovaatioita: “vahvaa demokratiaa”, jolla on arkipäivän merkitystä ja vaikutusta. Pidän tätä läpitunkevana oivalluksena.

Yksi polku eteenpäin: “Seuraava systeemi” joutuu syleilemään vertaisten yhteistyötä hajautetuissa verkostoissa tehdäkseen työt, joita byrokratia ei onnistu hyvin tekemään. Kyse ei ole “valtionhallinnon uudelleenkeksimisestä”, vaan tuotannon, hallinnon ja ruohonjuuritason osallisuuden integroinnista uudenlaiseksi yhteisvaurausinstituutioiksi. Taloudelliset ja teknologiset trendit ovat selvästi menossa tähän suuntaan, todellisuus jonka on kuvannut Yochai Benkler kirjassa The Wealth of Networks; Jeremy Rifkin kirjassa Zero Marginal Cost Society; ja Michel Bauwens hänen monissa P2P Foundationin teksteissään wikissä ja blogissa [17] Verkostoperustainen tai sen avulla toimiva yhteismaa voi tarjota elintärkeää infrastruktuuria uuden osallistavan kontrollin ja keskinäistetyn hyödyn sosiaaliselle taloudelle. Miten koordinoida byrokraattisia järjestelmiä verkostopohjaisella yhteismaalla pysyy edelleen vaikeana haasteena, mutta monet “Valtio 2.0”-kokeilut tutkivat jo eri mahdollisuuksia.

Tässä kuvattu monien yhteismaapohjaisten innovaatioiden suuri hyve on, että ne eivät välttämättä vaadi valtion tai politiikan eteenpäinmenoa — ja täten ne voivat ohittaa perinteiset poliittiset tilat. Laki, politiikka ja hankintatoimi voivat varmasti edistää Yhteismaasektorin kasvua, ja joitain olemasssaolevia valtion politiikkatoimia, jotka etuoikeuttavat markkinavaihtoehdon ja kriminalisoivat yhteistekemisen, yksinkertaisesti pitää eliminoida. Ja rahoituksellinen tuki yhteismaalle pysyy tärkeänä ratkaisemattomana haasteena. Silti yhteismaaperustaisilla toimitus- ja palvelujärjestelmillä on suuria kyvykkyyksiä, joilla vastataan tarpeisiin innovatiivisilla tavoilla, joilla ei kasveta hierarkisesti skaalautumalla vaan pienemmän mittakaavan replikoi-ja-liittoudu -taktiikalla.

Yllä esitetyllä visiolla taloudellisesta toiminnasta selvästikin on pitkälle meneviä vaikutuksia eriarvoisuuteen, ekosysteemeihin, sukupuoli- ja rotusuhteisiin ja politiikkaan. Loput tästä esseestä käytetään esittämään miten yhteismaakeskinen yhteiskunta ratkaisisi nämä ongelmat.

Tulojen ja varallisuuden eriarvoisuus.Kun ihmisten perustarpeet on tyydytetty järjestelmällä, joka ei ole velkavetoinen ja liikevoittoa tavoitteleva, vaan markkinoiden ulkopuolella toiminvan yhteismaan avulla, on mahdollista leikata neoliberaalin kapitalismin tuottamia ääripään tulo- ja varallisuuseroja. Yhteistekemisen pointti on loppujenlopuksi epähyödykkeellistää tai keskinäistää tarpeiden tyydyttäminen niin, että se on saatavilla kaikille. Edesmennyt vaihtoehtoraha-asiantuntija Margrit Kennedy kerran arvioi, että jopa 50 prosenttia markkinoilla myytyjen perushyödykkeiden ja -palvelujen kustannuksista on velkaa. Jos perhe leikkaa riippuvuuttaan perinteisistä markkinoista ja luotosta, sen elinkustannukset voivat pienentyä dramaattisesti, myös sen haavoittuvaisuus petomaisille korporaatioille.

Päivittäisen elämän epähyödykkeellistäminen ja keskinäistäminen voi tapahtua monien yhteisvaurausperustaisten järjestelmien kautta: yhteisöjen maasäätiöt voivat ottaa maata pois markkinoilta pienentämäään asumiskuluja; osuustoiminnalliset rahoitusvaihtoehdot pienentävät altistumista korkeille koroille ja velalle; osuustoiminnalla tuotetut tuotteet ja palvelut vähentävät kuluja ja parantavat laatua; yhteisinfrastruktuuri (energia, liikenne, internet, sosiaalisen median alustat); avoimet ja yhteisvaurausperustaiset järjestelmät ohjelmistokehitykselle, datalle, informaatiolle, tieteelliselle tutkimukselle ja luovalle työlle.

Yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus ja sukupuolten välinen tasa-arvo.Yhteismaan paradigma ei vastaa suoraan rotuun, etnisyyteen tai sukupuoliin liittyiviin eri huoliin, koska sen viitekehys liittyy enemmän hallinnointiin, resurssienjakoon ja sosiaaliseen yhteistyöhön. Yhteismaaparadigma kuitenkin keskittyy inklusiivisuuteen ja sosiaaliseen solidaarisuuteen, ja tässä mielessä se voi mennä liberaalien demokratioiden tarjoamien muodollisten juridisten oikeuksien tuolle puolen (mutta ei välttämättä tyydyttää niitä). Markkinat eivät oikeastaan välitä ihmisten tarpeista; niitä kiinnostaa enemmän kuluttajakysyntä. Ketä tahansa, jolla ei ole rahaa ilmaista kuluttajakysyntää, pidetään marginaalisena tai näkymättömänä. Mutta yhteismaa on omistautunut ihmisten perustarpeiden tyydyttämiselle, ja se tekee sen sosiaalisesti omistautunein ja inklusiivisin tavoin. Samoin kuin afroamerikkalaisten yhteisöt käyttävät osuuskuntia keinona rakentaa kunnioitusta materiaalisten tarpeiden tyydyttämisen lisäksi [18], niin myös yhteismaa sosiaalisena instituutiona, on ytimessään sitoutunut sosiaalisiin tarpeisiin, reiluuteen ja kunnioitukseen.

Mitä tulee naisiin, lapsiin ja perheisiin, yhteismaahistorioitsija Peter Linebaugh on huomauttanut, että “syntymä, hoiva, naapurusto ja rakkaus ovat sosiaalisen elämän kulmakiviä. Menneiden aikojen yhteismaa ei ole ollut eksklusiivisesti miesten tila. Itse asiassa, juuri siellä naisten ja lasten tarpeet tulevat usein ensin. Eikä ainoastaan ‘tarpeet’ vaan myös päätöksenteko ja vastuullisuus ovat kuuluneet naisille teollisuuslähiöiden ‘slummeista irokeesiliiton matriarkaattiin ja afrikkalaisiin kyliin”. [19]

Yhteismaassa “hoivatyö” — jota maantieteilijä Neera Singh on kutsunut “kiintymyssuhdetyöksi” — on tärkeintä. Sitä vastoin kapitalistisilla markkinoilla ja taloudessa toistuvasti sivuutetaan “hoivatalous” — kotitalouden elämä ja sosiaalinen viihtyisyys, jotka ovat olennaisia vakaalle, terveelle ja palkitsevalle elämälle. Markkinataloudet pitävät näitä asioita olennaisesti vapaina resursseina, jotka jotenkin täydentävät itseään markkinamaailman ulkopuolella. Ne näkevät nämä asiat “esitaloudellisina” tai “talouteen kuulumattomina” resursseina, joilla ei ole mitään asemaa ja täten ne voidaan sivuuttaa tai niitä voidaan riistää jos niin halutaan. Tässä mielessä hoivatyötä tekevien naisten viktimisaatio on verrannollista kommonerien, kolonisoitujen ja luonnon kärsimään viktimisaatioon. Ne kaikki luovat tärkeää markkinoiden ulkopuolista arvoa, josta kapitalistit ovat riippuvaiisia — ja kuitenkin markkinat yleisesti kieltäytyvät tunnustamasta tätä arvoa. YK:n raportti vuodelta 1980 kertoi tilanteen julman selkeästi: “Naiset edustavat 50% maailman aikuispopulaatiosta ja kolmasosaa työvoimasta, he tekevät lähes kaksi kolmasosaa työtunneista ja saavat vain kymmeneksen maailman tuloista ja omistavat alle 1% maailman omaisuudesta.”

Saksalainen kirjoittaja Ina Praetorius kirjoitti feministisestä “hoivatyön” teemasta ja projisoi sen paljon laajemmalle filosofiselle pinnalle esseessään “The Care-Centered Economy: Rediscovering What Has Been Taken for Granted.” [20] Praetorius ehdottaa, että “hoivan” tärkeyttä voidaan käyttää kuvittelemaan uudenlaisia strukturaalisia prioriteetteja koko taloudelle, mikä auttaa suuntaaman talouden instituutiot ja käytösmallit uudelleen. Yhteismaa on ilmiselvä väline näiden ideoiden edistämiseen, koska se kunnioittaa markkinoiden ulkopuolista hoivaa olennaisena arvonluonnin kategoriana.

Ekosysteemin isännöinti. Riippumatta siitä, mitä puutteita yksittäisissä luonnonvarojen yhteismaissa on, sen osallistujat tajuavat, että heidän tulee työskennellä niiden kanssa, ei niitä vastaan. Toisin kuin markkinat, kommonerit eivät kohtele “ympäristöä” esineenä tai hyödykkeenä, vaan dynaamisena elävänä järjestelmänä, joka ympäröi koko heidän elämää. Heillä on yleisesti paljon vähemmän insentiiviä kuin korporaatioilla ylikäyttää luonnonjärjestelmiä, joista heidän elämänsä riippuu, ja paljon enemmän insentiiviä toimia luonnon isännöitsijöinä kollektiiviseksi hyödyksi.

Pienen mittakaavan luonnonvarayhteismaa, joka pyörii metsien, kalankasvattamoiden, laidunmaiden, pohjavesien ja villin luonnon ympärillä, on äärimmäisen tärkeä marginalisoitujen maiden maaseutualueilla. [21] Nämä yhteismaat myös ovat yleensä paljon ekologisesti ystävällisempiä kuin energiavaativa teollinen maatalous, jota harjoitetaan “kehittyneessä” maailmassa. Vaikka arviolta kaksi miljardia ihmistä ympäri maailman joutuu turvautumaan yhteismaahan joka päivä tarpeensa tyydyttämiseksi, taloustieteen kirjoissa se sivuutetaan, koska markkinatoimintaa tai pääoman kasautumista ei tapahdu — pelkkää tuotantoa kotitalouksien tarpeisiin. [22]

Näillä yhteismailla ihmisiä ei motivoi rahapalkkiot vaan “kiintymyssuhdetyö”, intialaisen maantieteilijä Neera Singhin käyttämä termi kuvaamaan yhteisvaurausperustaista metsien hallinnointia. Täällä ihmisten tunto omasta itsestä ja subjektiivisuudesta limittyy heidän biofyysiseen ympäristöönsä. He ovat ylpeitä ja saavat nautintoa resurssien hallinnoinnista, joka on heille ja heidän yhteisölleen tärkeää. Tämän takia kiintymyssuhdetyö yhteismaassa on merkittävää — se muuttaa sitä miten me havaitsemme itsemme, suhteemme toisiin sekä yhteytemme ympäristöön. Singhin sanoin, “Kiintymyssuhdetyö muuttaa paikallisia subjektiviteettejä.” [23] Tämä on uuden, ekologisemman ja tietoisemman tyypin talouden rakentamisen kivijalka.

Politiikka ja hallinto. Minkä tyyppistä politiikkaa voisi olla yhteismaan laajassa universumissa? Koko kysymys olettaa radikaalin siirtymän valtion roolissa ja luonteessa. Sen rajoittuneen kyvykkyyden tyydyttää tarpeet käydessä yhä vain akuutimmin ilmiselväksi, mikä johtaa kansan epäluottamukseen, valtio joutuu kehittymään ja delegoimaan valtaa ja sallimaan enemmän ruohonjuuritason yhteisvaurausperustaisten aloitteiden esiintulemista. Kollegani Michel Bauwens on ehdottanut “Partnerivaltion” ideaa, joka auttaisi yhteismaan muodostamisessa ja kehittämisessä. [24]

Yhteismaaystävällinen politiikka kehittäisi “metataloudellisia verkostoja” näiden toimintakenttien yhteenkuromiseksi niin, että esimerkiksi avoimissa tietoverkostoissa (teknologian ja softan suunnitteluun ja valmistukseen) voitaisiin olla rakentavasti tekemisissä ihmisten kanssa, joiden työnkuvaan kuuluu maatalous ja ekologinen kestävyys. Tämä ei ole vain kiinni siitä, että valtiot valistuvat avoimista verkostoista. Yhä enemmän valtiot joutuvat turvautumaan verkostoituneeseen älyyn ja poliittiseen legitimiteettiin. Samaan aikaan digitaalisten verkostojen parissa työskentelevät kommonerit vaativat, että valtiot kunnioittaisivat ja tukisivat heidän kontribuutioitaan.

Idea suuren mittakaavan itseorganisoituneesta hallinnosta ei ole arvailua. Se tapahtuu jo avointen verkostojen alustoilla. Me olemme nähneet monia esimerkkejä ruohonjuuritason itseorganisoituneesta hallinnosta pyörittämässä merkittävää kompleksisuutta reaaliajassa. Jotkut ovat suhteellisen transientteja ilmiöitä, kuten arabikevään 2011 mielenosoitukset ja Occupy- sekä M15-liikkeiden mielenilmaukset. Toiset ovat pitkäikäisempiä, kuten avoimen lähdekoodin yhteisöjen hallintoskeemat, Wikipedia (yli 80000 sisällöntuottajaa) ja La Via Campesina, joka on organisoinut maattomien maanviljelijöiden toimintaa kansainvälisesti. Uudensorttinen “mikrokäyttäytyminen” synnyttää tarpeen “makroinstituutioille”, mikä vie eteenpäin uudenlaisen hallinnoinnin kehitystä.

Nämä kehityskulut eräistä kaikkein perustavanlaatuisimmista evoluutiotieteiden löydöksistä, sekä kompleksisuustieteen nousu viime sukupolven aikana ovat kaikki tapahtuneet samanaikaisesti. Molemmat validoivat ruohonjuuritason sosiaalisen järjestäytymisen ja hallinnoinnin muotojen todellisuuden. Laaja empiirinen tutkimusnäyttö vahvistaa, että jotkut kaikkein vakaimmista, resilienteimmistä hallintomuodoista ovat hajautettuja, itseorganisoituvia ja yhteistyötä tekeviä. Tätä aihetta käsitellään laajemmin Burns H. Westonin kanssa kirjoittamassa kirjassani Green Governance (s. 112– 130), mutta peruspointti on painottaa, että ihmisyhteisöt voivat kehittää korkeampia, monimutkaisempia järjestäytymisen muotoja ilman keskusvallan tai byrokratian ohjausta: “emergenssi” hallinnon ruohonjuuritason teoriana. [25] Emergenssi perustuu ajatukseen, että jos tarjolla on riittävän määritellyt ja suotuisat parametrit ja olosuhteet, voi syntyä paikallisiin olosuhteisiin perustuvia vakaita itseorganisoitumisen muotoja. Tätä biologiset ja kemialliset järjestelmät ilmentävät kaiken aikaa; autokatalyyttiset piirteet luovat “järjestystä ilmaiseksi”. Tämä oivallus kompleksisuustieteestä sopii Elinor Oströmin löydöksiin lukemattomista itseorganisoituneista yhteismaista. Tehokasta hallinnointia ei tarvitse pakottaa kattavalla yleisien sääntöjen järjestelmällä, jotka on kodifioitu muodolliseen valtionlakiin ja jota toteutetaan lainsäätäjien ja oikeusasteiden avulla. Oikeilla “sopivuusolosuhteilla” hallinnointi voi syntyä luonnollisesti itsekseen, hallintoalamaisten aktiivisella osallistumisella ja suostumuksella relevantissa mittakaavassa. Toissijaisuusperiaatteella ja mittakaavan mukaisilla järjestelmillä on kuitenkin merkitystä.

Toki on erioja verkostopohjaisen hallinnoinnin regiimissä ja politiikassa. Mutta idea politiikasta ehkä joutuu kehittymään mikäli me aiomme päästä nykyisten kansallisvaltiohallintojen toimintahäiriöiden yli. Kommonerien teknologia-alustat voivat olla tärkeässä roolissa valtiovallan täydentäjinä tai osittaisina korvaajina, paljon samalla tavalla kuin valtio on perustanut korporaatioita näennäisesti palvelemaan yhteistä hyvää. Uusia hallinnointimuotoja pitää syntyä yhteisvaurauden yleistyessä ja kypsyessä, mikä vaatii uudenlaista valtion tukea ja koordinaatiota. Väistämättä uusi rakentuva politiikka ei tule olemaan käsitettävissä vanhan järjestyksen termeillä, jossa me tällä hetkellä elämme.

Loppusanat

Koska yhteismaaliike on sykkivä, elävä kommonerien verkosto ympäri maailman, on vaikeaa laatia selkeää suunnitelmaa tai ennustaa tulevaa. Tulevaisuuden paradigmat voivat syntyä vain luomistyöstä evoluution kanssa. Silti me voimme jo nyt nähdä laajentuvan, itseään monistavan yhteismaan idean voiman, kun monet toisistaan huomattavasti eroavat ryhmät sitä syleilevät: ranskankieliset kommonerit kahdeksassa maassa, jotka isännöivät kaksiviikkoista commons-festivaalia lokakuussa 2015 yli 300 tapahtuman voimin; urbaanit aktivistit, jotka ovat uudelleenkonseptoimassa “kaupunkia yhteismaana”; omissa julkisissa tiloissa ja rannikkoalueillaan aitaamisia vastaan taistelevat kroatialaiset; yhteismaan “Välimerellistä mielikuvaa” kehittelevät kreikkalaiset, jotka taistelevat neoliberaalia talouspolitiikkaa vastaan; alkuperäiskansat, jotka puolustavat etnobotaanisia ja biokultturillisia perinteitään; digitaaliaktivistit, jotka ovat kehittelemässä uudenlaisia “alustaosuustoiminnan” muotoja; ja niin edelleen. Yhteismaan kieli ja viitekehys auttaa kehittämään odottamattomia uusia synergioita ja solidaarisuuden muotoja.

Metadiskurssina, jolla on ydinperiaatteita mutta huokoiset reunat, yhteismaalla on kyky vedota politiikan, hallinnoinnin, talouden ja kulttuurin maailmoihin. Se voi vedota myös moderniuteen ja ihmisten vaistomaisiin ihmisten välisen yhteydenpidon ja merkityksenannon tarpeisiin liittyvään vieraantumiseen, jotain mihin ei pysty valtio eikä markkinat, siten kuin ne nykyään ovat järjestäytyneet. Yhteismaan paradigma tarjoaa syvän filosofisen kritiikin neoliberaalista taloudesta ja satoja toimivia esimerkkejä, jotka konvergoivat keskenään. Mutta toimintasuuntautuneena systeemimuutoksen lähestymistapana kaikki riippuu kommonerien ja sellaiseksi haluavien energiasta ja mielikuvituksesta, jolla kehitetään tätä globaalia, verkottunutta, elävää järjestelmää.

Anonyymi Näkymätön Komitea Ranskassa on havainnut, että “kansannousu ei ole kuin epidemia tai metsäpalo — lineaarinen prosessi, joka leviää paikasta toiseen alkukipinän jälkeen. Se saa musiikin muodon, jonka kiintopisteet ovat hajallaan ajassa ja tilassa, ja ne onnistuvat määräämään omien värähtelyjensä rytmin.” Tuo kuvaa yhteismaaliikkeen kehittyvää odysseiaa, jonka rytmit tuottavat paljon resonanssia.

marraskuussa 2015

Lähdeviitteet

• 1Garrett Hardin, “The Tragedy of the Commons,” Science 162, no. 3859 (December 1968): 1243.
• 2 Lewis Hyde, Common as Air: Revolution, Art and Ownership (New York: Farrar, Straus and Giroux, 2010), 44.
• 3Elinor Ostrom, Governing the Commons: The Evolution of Institutions for Collective Action (New York: Cambridge University Press, 1990), 42.
• 4 Elinor Ostrom, Understanding Institutional Diversity (Princeton, NJ: Princeton University Press, 2005); Joanna Burber, Elinor Ostrom et al., Protecting the Commons: A Framework for Resource Management in the Americas (Washington, DC: Island Press, 2001).
• 5 David Bollier and Silke Helfrich, Patterns of Commoning (Amherst, MA: The Commons Strategies Group, 2015).
• 6 Arturo Escobar, “Commons in the Pluriverse,” in Bollier and Helfrich, Patterns of Commoning, 348–360.
• 7 Karl Polyani, The Great Transformation: the Political and Economic Origins of our Time (Boston, MA: Beacon Press, (1944) 2014).
• 8 Bollier and Helfrich, Patterns of Commoning.
• 9Platform Cooperativism conference website, http://platformcoop.net.
• 10For more on Bitcoin, see http://p2pfoundation.net/Bitcoin; http://bollier.org/blog/blockchain-promising-new-infrastructure-online-commons; and http://www.nytimes.com/2015/03/02/ business/dealbook/data-security-is-becoming-the-sparkle-in-bitcoin.html?_r=1.
• 11 David Bollier and Pat Conaty, “Capital for the Commons: Strategies for Transforming Neoliberal Finance Through Commons-based Alternatives” (Berlin, Germany: The Commons Strategies Group, 2015).
• 12Bollier and Conaty, “Capital for the Commons.”
• 13 Mary Mellor, Debt or Democracy (London: Pluto Press, 2015); Mary Mellor, The Future of Money: From Financial Crisis to Public Resource (London: Pluto Press, 2010); Frances Hutchinson, Mary Mellor and Wendy Olsen, The Politics of Money: Towards Sustainability and Economic Democracy (London: Pluto Press, 2003).
• 14Ivan Illich,Tools for Conviviality (New York: Harper & Row, 1973).
• 15 David Bollier Website, “The City as Commons: The Conference,” http://www.bollier.org/blog/ city-commons-conference.
• 16 David Graeber, The Utopia of Rules (Brooklyn, NY: Melville House, 2015).
• 17Y ochai Benkler, The Wealth of Networks: how Social Production Transforms Markets and Freedom (New Haven, CT: Yale University Press, 2005), http://public.eblib.com/choice/publicfullrecord. aspx?p=3419996; Jeremy Rifkin, The Zero Marginal Cost Society: The Internet of Things, the Collaborative Commons, and the Eclipse of Capitalism (New York: Palgrave Macmillan, 2014); See P2P Foundation, “Michael Bauwens,” http://p2pfoundation.net/Michel_Bauwens/Full_Bio.
• 18Jessica Gordon Nembhard, Collective Courage: A History of African American Cooperative Economic Thought and Practice (State College, PA: Pennsylvania State University, 2014).
• 19 Peter Linebaugh, “Stop, Thief!” Onthecommons.org, April 14, 2014, http://www. onthecommons.org/magazine/stop-thief.
• 20 Ina Praetorius, “The Care-Centered Economy: Rediscovering What Has Been Taken for Granted,” Heinrich-Böll-Stiftung 7 (April 2015), https://www.boell.de/en/2015/04/07/care-centered-economy.
• 21See, e.g., the holdings of the Digital Library of the Commons at http://dlc.dlib.indiana.edu/dlc.
• 22Paul A. Samuelson and William D. Nordhaus, Economics, 17th edition (New York: McGraw- Hill, 2001); Joseph E. Stiglitz and Carl. E. Walsh, Economics, 3rd edition (New York: W.W. Norton, 2002); “Securing the Commons: Securing Property, Securing Livelihoods,” International Land Alliance website, http://www.landcoalition.org/global-initiatives/securing-commons.
• 23 Neera Singh, “The Affective Labor of Growing Forests and the Becoming of Environmental Subjects: Rethinking Environmentality in Odisha, India,” Geoforum 47 (2013): 189–198.
• 24David Bollier Website, “Michael Bauwens: Here’s What a Commons-Based Economy Looks Like,” http://bollier.org/blog/michel-bauwens-heres-what-commons-based-economy-looks.
• 25 Weston Burns and David Bollier, Green Governance: Ecological Survival, Human Rights and the Law of the Commons (Cambridge, UK: Cambridge University Press, 2013).

Lähde:

https://thenextsystem.org/node/187

Toinen osa Popping Bubbles -työpajasarjassa.

REconomy-harjoittajat on virtuaaliyhteisö regeneratiivisille yrittäjille ja yhteisön organisaattoreille. Meitä kiinnostaa planeetan terveys ja elävöittäminen.

Meitä on kaikkialla maailmassa.

Me teemme juttuja siellä missä asumme, ja me olemme yhteydessä paikkariippumattomasti ja globaalisti hyötyäksemme vertaistuesta, sosiaalisesta oppimisesta ja koordinoidusta toiminnasta. Me teemme niin pääosin virtuaalisesti, matkaamme tapaamaan toisiamme vain kun se on tarpeen tai kun mahdollista (suurimman osan ajasta meillä ei ole rahaa matkustaa muutenkaan, ja jos meillä olisi rahaa, me mieluummin käyttäisimme sen johonkin käyttökelpoisempaan). Se on yksi tapa lisää pienentää henkilökohtaista hiilijalanjälkeä — me haluamme tehdä tämän pointin selväksi itsellemme ja muille.

Transition-liikkeestä nousseena ylikansallisena, hajautettuna projektitiiminä (vuonna 2013, historia löytyy täältä) me käynnistimme hiljattain oman siirtymämme kohti itseorganisoitua harjoittajien yhteisöä. Omille jäsenillemme ja Maapallolle hyödyllisenä pysyminen tarkoittaa, että meidän tulee tehdä NYT kaksi asiaa: meidän tulee mennä eteenpäin yhteistekemisen prosessissa ja me tarvitsemme bootstrappingia rahoittamaan toimintaamme.

Mitä tarkoitan yhteistekemisellä?

Jotkut meistä ymmärtävät yhteistekemisen ilmiselväksi ja luonnolliseksi asiaksi, ja toiset taas ovat edelleen hämmentyneitä siitä miten sitä tehdään liike-elämässä tai harjoittajien virtuaaliyhteisössä. Percolabin perustaja Samantha Sladen TEDxTalk saattaa selventää joitain yksityiskohtia.

Yhteistekeminen meidän kontekstissamme on tätä: mitä tahansa virtuaaliyhteisössämme tehdäänkin, se kuuluu ihmiskunnalle ja Maapallon elämälle. Se ei kuulu kenellekään meihin assosioidulle henkilölle tai oikeussubjektille. Me kehitämme virtuaaliyhteisöämme digitaalisena yhteisvaurautena, tavallaan — koska käyttämämme verkkopalvelut ja työkalut eivät ole yhteisvaurautta, verkostomme on — mutta asia on niin vain jos me edelleen käymme keskusteluja, jotka rakentavat oppimisen ja toiminnan suhteita.

Meidän tekemämme asiat ovat aina jonkun yksityishenkilön tai kontribuuttorien ryhmän tekemiä ja virtuaaliyhteisön kautta fasilitointi vaatii paljon aikaa ja osaamista, sekä frontti- että bäkkäripuolella. Yksinkertainen totuus on: minkään merkityksellisen saavuttaminen meidän työmme kontekstissa (Maapallon ekosysteemien regenerointi ilmastonmuutoksen aikoina) vaatii koordinoitua, jatkuvaa tiimityötä. Eteenpäin meno vaatii, että luomme ja rahoitamme tätä tiimiä (itseni mukaanlukien). Kuukausittainen €1250:n budjetti vaikuttaa hyvältä lähtökohdalta ja me emme halua muna-kana -tilannetta: kun rahat on kerätty, me menemme eteenpäin. Jotkut stipendit työllemme saattavat löytyä lopulta, mutta me emme voi luottaa siihen. Itseorganisoituvana ja korkean luottamuksen systeemimuutosverkostona meidän on luotettava itseemme.

Ja me olemme aika hyviä bootstrappingissa

Bootstrapping on luonnollinen REconomy-lähestymistapa — koska se on totta jokaiselle todelliselle yrittäjälle. Eri kielissä on eri ilmaisuja sille (tietääkö kukaan mitä bootsrapping on ranskaksi tai ruotsiksi?).

REconomy-yritykset ovat normaalisti yhteisöjohtoisia ja usein ovat saaneet alkunsa yhteisön toiminnasta (mikä ei ole sama asia kuin joukkoistaminen, koska yhteisö ei ole ihmisjoukko, eikä se ole tarkalleen samaa kuin triple F -rahoitus koska mukana ei ole hölmöjä ja kaikki on tarkoituksellista). REconomy-harjoittajien keskuudessa on käytäntö kokoontua paikallisten yrittäjien foorumeille, jossa Community of Dragons etsii keinoja tukea regeneratiivista yrittäjyyttä paikallisesti. Meidän tulee nyt replikoida tämä omalle virtuaaliyhteisöllemme käyttäen kanavia, jotka mahdollistavat ylikansallisen yhteistyön —  fiat-valuutasta lisää täällä:

Jos yllä kirjoitettu kuulostaa järkevältä, tässä on pyyntöni teille:

• vieraile Open Collective -sivuillamme ja ryhdy lahjoittajaksi
• jos et ole jo, liity valitsemasi verkkoalustan REconomy-harjoittajiin

Lähde: P2P Foundation Blog

Teoksessa: The Handbook of Peer Production

Luku 2 – The Grammar of Peer Production

Vasilis Kostakis, Tallinn University of Technology, Estonia / Harvard University, USA

&

Michel Bauwens, P2P Foundation

1. Johdanto

Michel Bauwens julkaisi vuonna 2005 teoksen ”The Political Economy of Peer Production”. Tässä uraauurtavassa artikkelissa hän käsitteli vertaistuotannon tuolloin syntymässä olleen ekosysteemin periaatteita, ominaisuuksia, perusrakenteita ja tulevaisuutta. Minä (Vasilis) törmäsin tähän artikkeliin ja Micheliin vuonna 2007 Amsterdamin yliopiston jatko-opiskelijana. ”The Political Economy of Peer Production” sekä Yochai Benklerin työ ovat vaikuttaneet suuresti ymmärrykseeni vertaistuotannosta. Benkler oli ensimmäisen kerran havainnut kehittyvän tuotantotavan siemenet vuonna 2002 julkaistussa artikkelissaan “Coase’s Penguin, or, Linux and ‘The Nature of the Firm’”. Hän loi sanaston uudelle tieteenalalle. Kolme vuotta myöhemmin Michel kehitti näitä näkemyksiä Benklerin työn pohjalta artikkelissaan.

Tässä luvussa tarkastelen uudelleen Michelin vuonna 2005 julkaistua artikkelia, jossa omaksun, laajennan ja tarkennan hänen käyttämiään toiminnallisia käsitteitä – tai ”kielioppia” – määritelläkseni vertaistuotantohankkeita ja niitä ylläpitäviä institutionaalisia ekosysteemejä. Tämä luku sijoittuu näin ollen, kuten suuri osa Michelin vuonna 2005 perustaman P2P-säätiön työstä, aktivismin ja akateemisen tutkimuksen välimaastoon. Lähes 15 vuoden jälkeen on haastavaa nähdä, mikä on muuttunut ja mikä pysynyt samana. Vuonna 2005 Wikipedia oli neljä vuotta vanha, Mozilla Firefox oli kolme vuotta vanha, Apache HTTP Server Project oli kymmenen vuotta vanha, eikä useimpia nykyisin tunnettuja avoimia laitteistohankkeita ollut olemassa. Michel mainitaan tämän luvun yhtenä kirjoittajana, koska huomattava osa luvusta perustuu hänen työhönsä. Hän myös tarkisti lopullisen version. Lisäksi tämä luku pohjautuu vuonna 2019 julkaistuun uusimpaan kirjaamme, jonka olemme kirjoittaneet yhdessä Alex Pazaitisin kanssa. Totuus on kuitenkin se, että jokainen henkinen tuote ei ole yhden ihmisen työtä, vaan pikemminkin sosiaalisen tuotannon tulos; kollektiivinen artefakti. Yksinkertaisuuden vuoksi olemme kuitenkin tehneet kompromissin ja mainitsemme kirjoittajina kaksi nimeä, vaikka olemme kiitollisuudenvelassa harjoittajien, aktivistien ja tutkijoiden maailmanlaajuiselle vertaisverkostoyhteisölle.

2. Peer-to-Peer

Kun kapitalismi kohtaa useita rakenteellisia kriisejä, sen tuhkasta on syntymässä uusi sosiotekninen dynamiikka: vertaisverkko (P2P). P2P on ensinnäkin eräänlainen sosiaalinen suhde ihmisverkostoissa, joissa osallistujilla on mahdollisimman suuri vapaus luoda yhteyksiä. Toiseksi P2P on teknologinen infrastruktuuri, joka mahdollistaa tällaisten suhteiden yleistymisen ja laajenemisen. P2P synnyttää siis tuotantotavan eli vertaistuotannon, joka sisältää uusia hallintomekanismeja ja omistusoikeudellisia puitteita.

P2P ei ole mitään uutta. Sitä on ollut olemassa ihmiskunnan alusta lähtien, ja alun perin se oli vallitseva suhteiden muoto nomadisissa metsästäjä-keräilijä-yhteiskunnissa. Teollisessa kapitalismissa (ja myöhemmin valtiososialistisissa järjestelmissä) P2P-dynamiikka ajautui marginaaliin. P2P-pohjaisten teknologioiden ansiosta P2P-dynamiikka voi kuitenkin nyt laajentua globaalille tasolle ja luoda monimutkaisia artefakteja, jotka ylittävät sekä valtio- että markkinapohjaisten mallien mahdollisuudet.

Mitkä ovat siis ne infrastruktuurivaatimukset, jotka helpottavat vertaistuotannon uudelleen syntymistä? Alkuperäisessä artikkelissaan Michel Bauwens (2005) esitti, että ensimmäinen vaatimus on pääsy teknologiseen infrastruktuuriin eli yksittäisiin tietokoneisiin, jotka on liitetty toisiinsa ja jotka mahdollistavat siten universaalin koneen, joka kykenee suorittamaan minkä tahansa loogisen tehtävän. Internet on pisteestä pisteeseen toimiva verkko, joka on suunniteltu siten, että siihen voidaan osallistua ”reunojen kautta” ilman pakollisia solmukohtia, kuten puhelinkeskuksia. Vaikka Internet ei olekaan täysin osallistujiensa käsissä, sitä hallitaan hajautetun hallinnon avulla ja tiettyjen yksityisten tai valtiollisten toimijoiden täydellisen hegemonian ulkopuolella.

Toisaalta nykyinen Internet saattaa olla neljän tai viiden vuosikymmenen takaisten päätösten tulos. Toisaalta kaupalliset intressit ovat muokanneet sitä Webin ja selaimen keksimisen jälkeen, ja hallitukset ovat pyrkineet valvomaan sitä. Mutta myös hakkeri- ja käyttäjäyhteisöt ovat ottaneet sen käyttöönsä ja muokanneet ja muuttaneet sitä omaksi hyödykseen. Yhteisöllinen wi-fi-liike, avoimen taajuuskaistan puolustaminen ja vaihtoehtoiset verkkopohjaiset televiestintäinfrastruktuurit ovat esimerkkejä näistä pyrkimyksistä. Internetin ja Internetissä toimivan verkon tulevaisuus on kuitenkin kamppailun maaperä, jossa eri intressit pyrkivät etulyöntiasemaan.

Toinen vaatimus on Bauwensin (2005) mukaan ”ohjelmistoinfrastruktuurin” olemassaolo itsenäistä maailmanlaajuista yhteistyötä varten. Yhä useammat yhteistyövälineet, kuten wikit, helpottavat luottamuksen ja sosiaalisen pääoman luomista, mikä mahdollistaa sellaisten maailmanlaajuisten ryhmien perustamisen, jotka voivat luoda käyttöarvoa ilman voittoa tavoittelevien yritysten välitystä.

Kolmas vaatimus on juridinen infrastruktuuri, joka mahdollistaa käyttöarvon luomisen ja suojaa sitä yksityiseltä anastamiselta. Esimerkiksi General Public License (joka kieltää ohjelmistokoodin omaksumisen) ja tietyt versiot Creative Commons -lisenssistä täyttävät tämän tehtävän. Ne mahdollistavat yhteisen käyttöarvon suojelun ja käyttävät virusmaisia ominaisuuksia leviämiseen. Yleistä julkista lisenssiä ja siihen liittyvää aineistoa voidaan käyttää vain hankkeissa, jotka puolestaan asettavat lähdekoodinsa julkiseksi. Neljäs vaatimus on kulttuurinen. Massaintellektuaalisuuden leviäminen (eli ihmisten älykkyyden leviäminen) ja siihen liittyvät muutokset tunteissa ja olemisen tavoissa (ontologia), tietämisen tavoissa (epistemologia) ja arvomaailmoissa (aksiologia) ovat olleet keskeisiä tekijöitä luotaessa sellaista yhteistoiminnallista autonomiaa, jota tarvitaan vertaistuotannon mahdollistavan eetoksen ylläpitämiseksi (Bauwens, 2007).

3. Vertaistuotannon periaatteet ja ominaisuudet

Bauwensin (2005, 2007) mukaan P2P-dynamiikka on mahdollistanut:

• käyttöarvon tuottamisen tuottajien vapaalla yhteistyöllä, joilla on pääsy jaettuun pääomaan: tämä on vertaistuotantoa, joka eroaa liikevoittoa maksimoivasta tuotannosta tai valtion omistamien instituutioiden tuotannosta. (Yhteisvaurausperustaisen) Vertaistuotannon tuotteet, niinkuin Benkler (2002, 2006) on määritellyt, eivät ole vaihtoarvoa markkinoille, vaan käyttöarvoa käyttäjien yhteisölle, jotka voivat myös olla tuottajia.
• yhteisölähtöiset hallinnointimekanismit: tämä on vertaishallintoa, joka eroaa markkinoiden allokaatiosta tai korporaatioiden hierarkiasta.
• käyttöarvon saattamisen vapaasti kaikkien saataville uudenlaisilla yhteisvaurausperustaisilla omistusjärjestelmillä: tämä on vertaisomistusta, joka eroaa yksityisomistuksesta tai (valtion) julkisomistuksesta.

Vertaistuotanto eroaa näin ollen olennaisesti teollisen kapitalismin vakiintuneista arvonluontimalleista. Jälkimmäisessä tuotantovälineiden omistajat palkkaavat työntekijöitä, ohjaavat työprosessia ja myyvät tuotteita voiton maksimoimiseksi. Tällainen tuotanto organisoidaan jakamalla resursseja hintasignaalien avulla tai hierarkkisen komennon avulla, jossa nämä hintasignaalit otetaan huomioon.

Sitä vastoin vertaistuotanto on periaatteessa avoin kaikille, joilla on taitoja (ja pääsy asianmukaiseen tekniseen infrastruktuuriin), osallistua yhteiseen hankkeeseen: jokaisen osallistujan tietämys on yhdistetty. [1] Osallistujille voidaan maksaa, mutta ei välttämättä, sillä tämä tuotantojärjestelmä on avoin omaehtoiselle osallistumiselle. Juuri siksi, että vertaistuotantohankkeet ovat avoimia järjestelmiä, joissa tietoa voidaan jakaa ja jakaa vapaasti, kuka tahansa, jolla on oikeat tiedot ja taidot, voi osallistua, joko yritysten tai asiakkaiden maksamana tai ilman palkkaa. Näissä avoimissa järjestelmissä on monia syitä osallistua toimintaan rahallisen korvauksen saamisen lisäksi tai sijasta. Vertaistuotanto mahdollistaa osallistumisen, joka perustuu monenlaisiin motiiveihin, mutta ennen kaikkea haluun luoda jotakin, josta on molemminpuolista hyötyä osallistujille. Näin ollen ihmiset osallistuvat, koska pitävät sitä mielekkäänä ja arvokkaana. Seuraavaksi tarkastelemme vertaistuotannon tärkeimpiä periaatteita ja ominaisuuksia.

3.1. Hajautetut verkot

Vertaistuotanto tapahtuu hajautetuissa verkoissa. Hajautetut verkot ovat verkkoja, joissa autonomiset toimijat voivat vapaasti määrittää käyttäytymisensä ja yhteytensä ilman pakollisia keskuksia. Kuten Alexander Galloway korostaa kirjassaan Protocol: How Control Exists After Decentralization (2004), hajautetut verkot eivät ole sama asia kuin desentralisoidut verkot, joissa keskukset ovat pakollisia. Vertaistuotanto perustuu hajautettuun valtaan ja resurssien hajautettuun saatavuuteen. Desentralisoidussa verkossa, kuten Yhdysvaltojen lentoasemajärjestelmässä, lentokoneiden on kuljettava määrättyjen solmukohtien kautta. Sen sijaan hajautetuissa tai osittain hajautetuissa järjestelmissä, kuten Internetissä (van Steen & Tanenbaum, 2016) tai valtatiejärjestelmissä, solmukohtia voi olla olemassa, mutta ne eivät ole pakollisia, ja agentit voivat aina kiertää ne. Ei pidä unohtaa, että merkittävä osa Internetin runkoverkosta on langallista ja siten myös keskitettyä (Starosielski, 2015). Vaikka olemme nyt ehkä kaukana varhaisesta visiosta, jonka mukaan Internet on pitkälle hajautettu verkko, hajautetut elementit mahdollistavat kuitenkin edelleen vertaistuotannon, joka ylittää joitakin ajan ja paikan asettamia rajoituksia. Vertaistuotanto, kuten jäljempänä käsitellään, on ”kosmo-lokaalia”.

3.2. Yhteisvauraus

Vertaistuotanto ei ole ”lahjatalous” eikä se perustu täysin vastavuoroisuuteen. Vertaistuotannossa noudatetaan sanontaa: kukin osallistuu kykyjensä ja halukkuutensa mukaan ja kukin ottaa tarpeidensa mukaan. Näin ollen kaikki ”lahjoittaminen” on useimmiten ei-vastavuoroista lahjoittamista, eli vertaistuotetun käyttöarvon käyttö ei luo vastavuoroisia velvoitteita. Vertaistuotantoon ei yleensä liity vastavuoroisuutta yksilöiden välillä, vaan ainoastaan yksilöiden ja kollektiivisen resurssin välillä. Ihmiset saavat esimerkiksi kehittää ohjelmistonsa olemassa olevan ohjelmiston pohjalta, joka on jaettu laajalti käytetyn GNU General Public License -lisenssin alla, vain jos heidän lopputuotteensa on saatavilla samanlaisen vapaan ja avoimen lähdekoodin lisenssin alla (tässä tapauksessa GNU General Public License).

Vertaistuotanto toimii helpoimmin digitaalisten hyödykkeiden alalla, jossa tärkeimmät panokset ovat vapaa-aika ja käytettävissä oleva ylijäämä laskentaresursseja. Vastavuoroisuuteen perustuvat järjestelmät ovat välttämättömiä aineellisella alalla, jossa pääoman korkeammat kustannukset vaikuttavat. Tällä hetkellä vertaistuotanto ei tarjoa johdonmukaista ratkaisua osallistujiensa aineelliseen selviytymiseen, vaikka kuten jäljempänä käsitellään, tällaisiin haasteisiin on olemassa joitakin lupaavia ratkaisuja. Siksi monet tasa-arvoisen eetoksen innoittamat ihmiset turvautuvat osuustoiminnalliseen tuotantoon, yhteisötalouteen ja muihin järjestelmiin, joista he voivat saada tuloja kunnioittaen samalla arvojaan. Tässä mielessä nämä järjestelmät täydentävät toisiaan. Avoin osuuskunta- ja alustayhteisöliike kuitenkin osoittavat, miten vertaistuottajat voivat saada kestävän toimeentulon (Bauwens et al., 2019; Scholz & Schneider, 2016).

Vertaistuotannossa ihmiset rakentavat vapaaehtoisesti ja yhteistyössä jaettavia resursseja, joita hallitaan tuotantoyhteisön periaatteiden ja normien mukaisesti, eli yhteismaata. Vertaistuotantohankkeiden luoma käyttöarvo syntyy vapaan yhteistyön tuloksena ilman tuottajiin kohdistuvaa pakkoa, ja käyttäjillä on vapaa pääsy syntyneeseen käyttöarvoon. Edellä kuvaamamme oikeudellinen infrastruktuuri luo tiedon, ohjelmistojen, muotoilun ja kulttuurin digitaalisia yhteismaita. Nämä uudet yhteiset ovat sukua vanhemmille yhteisvaurauden muodoille (erityisesti talonpoikien yhteismaille keskiajalla ja työläisten alkuperäisille keskinäisille yhteisöille teollistumisen aikakaudella), mutta ne myös eroavat niistä lähinnä aineettomien ominaisuuksiensa vuoksi. Vanhemmat yhteiset hyödykkeet olivat paikallisia, niitä käyttivät ja joskus myös säätelivät tietyt yhteisöt (Ostrom, 1990); uudet yhteiset hyödykkeet ovat maailmanlaajuisten kyberkollektiivien, yleensä affiniteettiryhmien, käytettävissä ja niitä säätelevät. Vanhemmat fyysiset yhteiset (ilma, vesi jne.) toimivat yhä useammin niukkuuden vallitessa ja ovat siten entistä säännellympiä, kun taas digitaaliset yhteiset ovat kilpailemattomia resursseja, jotka rikastuvat käytön myötä (niitä voitaisiin siis pitää jopa ”kilpailemattomina”).

3.3. Ekvipotentiaalisuus

Michel Bauwens (2005) ehdotti, että P2P-prosessien tavoitteena on lisätä mahdollisimman laajasti samanpotentiaalisten (”samanarvoisten” + ”potentiaalisten”) osallistujien osallistumista. Vertaistuotantoprosesseille on ominaista, että tasavertaisuus otetaan järjestämisperiaatteeksi. Tämä tarkoittaa sitä, että jokainen voi potentiaalisesti tehdä yhteistyötä hankkeessa, eikä mikään viranomainen voi periaatteessa ennakolta arvioida yhteistyökykyä. Yhteistyön laatua arvioi tällöin vertaisyhteisö eli yhteisöllinen validointi. Ekvipotentiaalisissa hankkeissa osallistujat itse lajittelevat itsensä moduuliin, johon he kokevat voivansa osallistua.

Jimmy Walesin (2014) Wikipedia-projektissa käyttämä vastaava termi on anti-kredentialismi, joka viittaa siihen, että mitään suosituksia ei kysytä etukäteen. Tämä tarkoittaa sitä, että osallistumiseen ei ole mitään a priori-valintaa. Ratkaisevaa on kyky suoriutua tietystä tehtävästä, ei mikään muodollinen a priori suositus. Kyky yhteistyöhön todennetaan itse yhteistyöprosessissa. Näin ollen hankkeet ovat usein avoimia kaikille osallistujille, kunhan heillä on tarvittavat taidot osallistua hankkeeseen. Nämä taidot todennetaan ja vahvistetaan yhteisöllisesti itse tuotantoprosessissa. Yhteisölliseen validointiin voidaan käyttää myös mainejärjestelmiä. Suodatus on jälkikäteistä, ei a priori. Antikredentialismi on siis vastakohtana perinteiselle vertaisarvioinnille, jossa pätevyys on olennainen edellytys osallistumiselle. ”Asiantuntija” ei kuitenkaan ole persona non grata vertaistuotannossa (O’Neil, 2010). Pikemminkin tasavertaisuus mahdollistaa sen, että joukot voivat virheettömän prosessin avulla sitoutua asiantuntijoiden kanssa tuottamaan sisältöä, suunnittelua, koodia ja paljon muuta.

3.4. Holoptismi

Toinen vertaistuotannon kieliopin elementti on se, että hankkeille on ominaista holoptismi, toisin kuin panoptisismi (Foucault, 1977), jossa vain keskitetty valta voi nähdä kokonaisuuden. Holoptismi, joka tulee kreikan ολο (’kokonaisuus’) ja οπτικος (’näkeminen’) sanoista, on vertaistuotantoprosessien implisiittinen kyky ja suunnittelu, joka antaa osallistujille vapaan pääsyn kaikkeen tietoa muista osallistujista; ei yksityisyyden mielessä vaan heidän olemassaolonsa ja panoksensa (eli horisontaalinen tieto) sekä pääsyn koko projektin tavoitteisiin, mittareihin ja dokumentointiin (eli vertikaalinen ulottuvuus). Tätä voidaan verrata perinteisesti hierarkkisille hankkeille ominaiseen panoptisismiin: prosessit on suunniteltu niin, että ”täydellinen” tieto on varattu eliitille, kun taas osallistujilla on pääsy vain ”tarpeen mukaan”. Vertaistuotannossa viestintä ei ole ylhäältä alaspäin suuntautuvaa ja perustu tiukasti määriteltyihin raportointisääntöihin, vaan palaute on systeemistä ja integroitu yhteistyöjärjestelmän protokollaan.

3.5. Stigmerginen yhteistyö

Vertaistuotannossa osa tuottajista voi olla palkkatyöntekijöitä tai työskennellä markkinoilla freelancereina, mutta ei välttämättä. Kaikki heistä tuottavat yhteisvaurautta. Työtä eivät ohjaa yrityshierarkiat vaan tuotantoyhteisön keskinäiset koordinointimekanismit, joihin yrityshierarkioiden on alistuttava, jos ne haluavat osallistua tämäntyyppiseen tuotantoon. Vertaistuotanto perustuu avoimiin ja läpinäkyviin järjestelmiin, joissa jokainen voi nähdä muiden tekemän työn signaalit ja näin ollen mukauttaa panoksensa koko järjestelmän tarpeisiin.

Vertaistuotanto perustuu usein ”stigmergiseen”, kreikan στίγμα (”merkki, merkki”) ja έργον (”työ”), yhteistyöhön. Yleisimmässä muotoilussaan stigmergia on ilmiö, joka liittyy epäsuoraan viestintään toimijoiden ja toimien välillä (Marsh & Onof, 2007, s. 1). Ajattele, miten muurahaiset tai termiitit vaihtavat tietoa laskemalla feromoneja (kemiallisia jälkiä). Tämän epäsuoran viestintämuodon avulla nämä sosiaaliset hyönteiset onnistuvat rakentamaan monimutkaisia rakenteita, kuten polkuja ja pesiä. Toiminta jättää jäljen, joka stimuloi saman tai eri toimijan (muurahaisen, termiitin tai vertaistuotannon tapauksessa tavallisen ihmisen) suorittamaa seuraavaa toimintaa. Vertaistuotannon yhteydessä stigmerginen yhteistyö on siis ”kollektiivista, hajautettua toimintaa, jossa sosiaalista neuvottelua välitetään stigmergisesti Internet-pohjaisten teknologioiden avulla” (Elliott, 2006). Katso esimerkiksi, miten vapaan ja avoimen lähdekoodin ohjelmistojen koodirivejä ja Wikipedian merkintöjä tuotetaan hajautetusti ja tilapäisesti suurten ihmisjoukkojen panoksilla.

3.6. Modulaarisuus, rakeisuus ja integraation pienet kustannukset

Muutkin kirjoittajat ovat luonnollisesti antaneet merkittävän panoksen vertaistuotannon kieliopin kehittämiseen. Stigmergisen yhteistyön mahdollistaa esimerkiksi Benklerin (2006) määrittelemät kolme ominaisuutta, jotka sisältyvät vertaistuotantohankkeen sosiaaliseen suunnitteluun: modulaarisuus, rakeisuus ja integraation alhaiset kustannukset. Aluksi hanke on pilkottava pienempiin osiin eli moduuleihin. Esimerkiksi Wikipediassa sisältö on jaettu merkintöihin, osioihin ja kappaleisiin. Ihmiset voivat osallistua yhdestä sanasta tuhansiin sanoihin (tai lukuihin). Moduulit mahdollistavat minkä tahansa kokoisen panoksen: on olemassa monia eri tasoja, jotka sopivat eriasteisesti osallistujien motivaatioon ja käytettävissä olevaan aikaan.

Tehtävät, tuotteet ja palvelut järjestetään siis moduuleiksi, jotka sopivat toisiin moduuleihin palapelissa, jota kootaan jatkuvasti uudelleen. Ja rakeisuus on ominaisuus, jolla luodaan mahdollisimman pieniä moduuleja, jotta osallistumiskynnys olisi matalampi (Benkler, 2006). Lisäksi eri osuudet (moduulit) pitäisi olla helppo liittää lopputuotteeseen. Lisäksi olisi oltava käytössä tehokkaat laadunvalvontamekanismit, joilla vältetään panosten heikko laatu.

3.7. Heterarkia

Tästä huolimatta vertaistuotantohankkeissa on laadunvalvontajärjestelmiä. Nämä ”ylläpitäjät” (vapaan ja avoimen lähdekoodin ohjelmistoissa) tai ”toimittajat” (Wikipediassa) suojelevat koko järjestelmän eheyttä ja voivat kieltäytyä antamasta panoksia, jotka vaarantavat järjestelmän eheyden. He eivät kuitenkaan pakota työskentelemään. Vertaistuotanto perustuu vapaasti sitoutuneeseen ja intohimoiseen työhön. Lisäksi se poistaa joitakin pääomakustannuksia. Kuten seuraavassa käsitellään, myös voittoa tavoittelevat ja maksimoivat voimat voivat omaksua sen, mikä selittää vertaistuotannon massiivisen kasvun keinona tuottaa ohjelmistoja teollisuudelle.

Vertaistuotanto ei ole hierarkiatonta eikä rakenteetonta (Freeman, 1970; Bauwens in Kostakis, 2010), vaan sille ovat yleensä ominaisia joustavat ja dynaamiset hierarkiat ja ansioihin perustuvat rakenteet, joita käytetään osallistumisen mahdollistamiseksi. Heterarkioissa yhdistyvät verkostojen ja hierarkioiden elementit. Carole Crumley on tarjonnut yhden yleisimmistä määritelmistä (1979, s. 144), jonka mukaan heterarkia on ”elementtien suhde toisiinsa silloin, kun ne ovat järjestäytymättömiä tai kun niillä on potentiaalia järjestäytyä useilla eri tavoilla systeemisistä vaatimuksista riippuen”. Näin ollen on olemassa useita tasoja, joiden välinen viestintä on ratkaisevan tärkeää perinteisten, jäykkien hierarkioiden toimintahäiriöiden ylittämisessä.

Vertaistuotanto esittelee yhteistyökehyksen, joka ”sisältää sekä järjestettyjä ja sisäkkäisiä rakenteita että tasaisempia ja verkostomaisia rakenteita” (Crumley, 2015, s. 9). Vertaistuotannossa dynaamisten hierarkioiden syntyminen voimaannuttaa tietynlaista yhteistyötä ja autonomiaa. Hierarkian ainoa tehtävä on siis autonomisen yhteistyön käynnistäminen ja jatkuva kukoistus.

Johtaminen on myös ”hajautettua”. Vertaistuotantohankkeita johtaa usein perustajien ydin, joka ilmentää hankkeen alkuperäisiä tavoitteita ja joka koordinoi valtavaa määrää yksilöitä ja mikrotyöryhmiä, jotka työskentelevät yksittäisten tilkkujen parissa. Heidän auktoriteettinsa ja johtajuutensa perustuvat heidän panokseensa projektin perustamiseen (meritokratia) ja heidän jatkuvaan sitoutumiseensa. Vertaistuotantohankkeissa voi joskus olla kyse ”hyväntahtoisesta diktatuurista” (Kostakis, 2010); ei kuitenkaan pidä unohtaa, että koska yhteistyö on täysin vapaaehtoista, tällaisten hankkeiden jatkuminen perustuu tuottajayhteisön suostumukseen. Aina voi vapaasti ”forkata” eli kopioida ja muokata ja siten viedä hanketta toiseen, itsenäiseen suuntaan; todellisuudessa voi tosin olla melko vaikeaa houkutella riittävä määrä vapaaehtoisia aivan uuteen hankkeeseen.

3.8. Kosmolokalismi

Yksi P2P-teknologian keskeisistä piirteistä on vapautuminen ajan ja paikan rajoituksista. Yhä suurempi joukko ihmisiä ei ole sidottu paikallisiin olosuhteisiinsa, joihin kuuluu myös alue virtuaalisessa mielessä (esim. organisaatio tai yritys). Tämä on nyt mahdollista sekä digitaalisessa että aineellisessa tuotannossa. Työntekijät voivat kehittää maksullisia elämäntapoja ja lisätä ja vetäytyä palkallisista ja palkattomista projekteista koko elämänsä ajan.

Jos kosmopolitanismi on siis kapitalistisen tuotanto- ja kulutustavan ideologinen heijastus (Marx & Engels, 1848), kosmolokalismi (”kosmopolitanismi” + ”lokalismi”) on vertaistuotannon ideologinen heijastus (Ramos, 2016; Bauwens et al., 2019). Kosmolokalismi tulee kuitenkin osittain valistuksen aikaisesta käsityksestä kosmopolitanismista. Lyhyesti sanottuna kosmopolitanismi väittää, että kaikki ihmiset kuuluvat yhteen yhteisöön, joka perustuu yhteiseen moraaliin ja tulevaisuuteen (Corradetti, 2017; Taylor, 2010). Kosmolokalismi heijastaa tiedon, ohjelmistojen ja suunnittelun globaalien digitaalisten yhteisomistusten ja paikallisten valmistusteknologioiden lähentymistä. Tällaisia teknologioita löytyy yhteisölähtöisistä paikoista, kuten verstaat tai fablabit. Yksinkertaisesti sanottuna kevyestä (tieto) tulee globaalia yhteisvaurautta ja raskaasta (koneet) paikallista ja jaettua. Valmistus tapahtuu siis paikallisesti paikallisyhteisöjä ja erikoistarkoituksia varten. Katso esimerkiksi monenlaisten artefaktien tuotanto: pienimuotoiseen maanviljelyyn tarkoitetuista maatalouskoneista (Giotitsas, 2019), edullisiin ja räätälöityihin proteesikäsivarsiin ja verkon ulkopuolisiin tuuli- ja vesivoimageneraattoreihin (Kostakis et al., 2018). Yhteinen moraali syntyy yhteismaan kautta, eli luomalla ja hallinnoimalla yhdessä sekä globaalisti että paikallisesti jaettuja resursseja (digitaalisia ja fyysisiä).

Vertaistuotanto perustuu avoimeen panokseen, osallistavaan työn koordinointiprosessiin ja jaettuun resurssiin tuotoksena. Tämä on jyrkässä ristiriidassa kapitalistisen tuotantotavan kanssa, joka perustuu työvoimaan hyödykkeenä panosvaiheessa, hierarkkiseen komentoon hintasignaaleja seuraten tuotantovaiheessa ja myytäviin tuotteisiin ja palveluihin tuotosvaiheessa.

Olemme edellä esitelleet joitakin vertaistuotantohankkeiden osatekijöitä ja toimintasääntöjä, mutta emme väitä, että luettelo olisi tyhjentävä. Seuraavassa käsitellään joitakin näistä osatekijöistä ja säännöistä vertaistuotannon vanhempiin ja uudempiin ekosysteemeihin kuuluvien yksiköiden kolmijakoisen kokonaisuuden yhteydessä.

4. Uuden yhteisvaurauteen perustuvan ekosysteemin osa-alueet

Vertaistuotannon kautta havaitsemme uudenlaisen arvonluonnin ekosysteemin syntymisen, joka koostuu kolmesta kokonaisuudesta: tuottavista yhteisöistä, yhteisvauraussuuntautuneista yrittäjäkoalitioista ja yhteishyvää tavoittelevista järjestöistä. Kuvauksemme ei voi olla kaiken kattava, koska jokainen ekosysteemi on ainutlaatuinen. Se ei myöskään voi olla lopullinen, koska kyseessä on nopeasti kehittyvä tuotantotapa. Tavoitteena on tarjota lintuperspektiivi vertaistuotannon laajenevasta universumista. Seuraavassa taulukossa on vain viisi vanhinta ja tunnetuinta vertaistuotannon ekosysteemiä aineettoman tuotannon alalla.

Vapaan ja avoimen lähdekoodin ohjelmistohankkeiden sekä Wikipedian hyvin dokumentoitujen ekosysteemien lisäksi Enspiralin, Sensorican, Wikihousen ja Farm Hackin tapaukset tarjoavat uusia näkökulmia vertaistuotannon ekosysteemien kasvavaan määrään. Ne kaikki sopivat kuvauksemme parametreihin, jotka rakentavat uusia yhteisöpohjaisia arvonluonnin ekosysteemejä. Nämä esimerkit osoittavat myös siirtymän puhtaasti digitaalisesta ohjelmistotuotannosta ja tietämyksen tuottamisesta niiden käyttöön yksiköissä, jotka osallistuvat fyysisten tuotteiden ja kehittyneiden palvelujen tuottamiseen. Enspiral luo ohjelmistoja, Sensorica on hanke, jossa valmistetaan avoimeen lähdekoodiin perustuvia tieteellisiä lähteitä, Wikihouse tuottaa suunnitelmia kestävien asuntojen luomiseksi ja Farm Hack -yhteisö suunnittelee ja valmistaa avoimeen lähdekoodiin perustuvia koneita pienimuotoiseen maanviljelyyn. Näemme tässä digitaalisen tuotannon kolmikantaisen institutionaalisen rakenteen toistumisen. Tuore tutkimus Gentin urbaaneista commons-järjestelmistä (Bauwens & Onzia, 2017) osoittaa, että commons-pohjaiset urbaanit hankintajärjestelmät ovat myös esimerkki tästä uudesta rakenteesta.

Nykyinen kehittyvä infrastruktuuri koostuu seuraavista osista: Tuottava yhteisö koostuu kaikista vertaistuotantohankkeen osallistujista. Tämän yhteisön jäsenet voivat saada palkkaa tai he voivat antaa panoksensa vapaaehtoisesti, koska he ovat kiinnostuneita tämän tuotannon käyttöarvosta. Kaikki tuottavat kuitenkin yhteistä resurssia, yhteismaata. Tärkein ominaisuus palkkatyöhön perustuviin järjestelmiin verrattuna on se, että järjestelmän on pysyttävä avoimena panoksille (ekvipotentiaalisuus).

Toinen kokonaisuus on yhteisvauraussuuntautunut yrittäjäkoalitio, joka pyrkii tuottamaan joko liikevoittoa tai toimeentuloa tuottamalla lisäarvoa markkinoille yhteisten resurssien avulla. Osallistuvat yritykset voivat maksaa osallistujille. Digitaalinen yhteisvauraus ovat useimmiten markkinoiden ulkopuolella, koska sitä ei ole niukasti saatavilla, eikä se näin ollen ole kysynnän ja tarjonnan lakien alaista.

Yrittäjien, yhteisön ja yhteisresurssin, josta ne ovat riippuvaisia, välisessä suhteessa on ratkaisevan tärkeää, onko niiden suhde generatiivinen vai välistä vetävä. Voittoa tavoittelevien yritysten ja vertaistuotantoyhteisöjen välisestä suhteesta on runsaasti kirjallisuutta (ks. esim. Dahlander & Magnusson, 2008; Bonacorsi et al., 2006; O’Mahony & Bechky, 2008). Luonnollisesti välistäveto/tuottaminen ovat polariteetteja, ja jokaisen yhteisön odotetaan esittävän sekoitusta.

Marjorie Kelly (2012) esittelee ei-kapitalistiset/generatiiviset yritykset, mikä taas palaa markkinoiden ja kapitalismin erotteluun. Meillä voi siis olla osuuskuntia tai muita kollektiivisesti johdettuja organisaatioita (esim. voittoa tavoittelemattomat järjestöt, kansalaisjärjestöt), joilla on sosiaalisia ja ympäristötavoitteita ja jotka käyttävät ylijäämänsä näihin tavoitteisiin, ei niinkään akkumulaatioon. Välistä vetävän ja generatiivisen eron havainnollistamiseksi tarkastellaan teollista maataloutta ja permakulttuuria. Ensin mainitussa tapauksessa maaperä köyhtyy ja heikkenee, kun taas jälkimmäisessä tapauksessa maaperä rikastuu ja tervehtyy.

Viime vuosina uudentyyppiset alustapohjaiset kermankuorijayrittäjät ovat pyrkineet maksimoimaan voittonsa, eivätkä yleensä investoi riittävästi uudelleen tuottajayhteisöjen ylläpitoon. Facebookin tapaan ne eivät jaa voittojaan niiden kanssaluojayhteisöjen kanssa, joista niiden arvonluonti ja realisointi on riippuvainen. Uberin tai AirBnB:n tavoin ne verottavat vaihtoa, mutta eivät suoraan osallistu liikenne- tai majoitusinfrastruktuurien luomiseen. Ongelmana on siis se, että vaikka ne kehittävät hyödyllisiä palveluita, jotka perustuvat vajaakäytössä oleviin resursseihin, ne tekevät sen välistä vetämällä. Vaikka ne helpottavat näitä palveluja, ne myös luovat kilpailuhenkisyyttä, joka tuhoaa yhteisten resurssien vastavuoroisen hyödyntämisen yhteistyö- ja ympäristöedut. Lisäksi välistä vetävät yritykset voivat käyttää vapaamatkustajina koko joukkoa sosiaalisia tai julkisia infrastruktuureja (esim. teitä, kuten Uberin tapauksessa) ja heikentää hyvinvointisäännöksiä entisestään käyttämällä työntekijöiden kuvitteellista autonomiaa verojen ja sosiaalietuuksien kiertämiseksi.

Sitä vastoin tuottavat yrittäjät luovat lisäarvoa näiden yhteisöjen ympärille. Yhteisvauraussuuntautuneiden yrittäjäkoalitioiden siemenmuodot luovat lisäarvoa niiden yhteistuotannossa olevien ja niistä riippuvaisten yhteisten hyödykkeiden päälle. Parhaimmissa tapauksissa yrittäjäyhteisö on sama kuin tuottava yhteisö. Osallistujat rakentavat välineitään luodakseen toimeentulon samalla kun he tuottavat yhteisvaurautta. He investoivat ylijäämänsä uudelleen omaan hyvinvointiinsa ja yhteisesti tuottamaansa yleiseen yhteiskuntajärjestelmään.

Kolmas taho on yhteishyvää tavoitteleva järjestö, joka voidaan nähdä myös yhteisiin infrastruktuureihin liittyvänä organisaationa, eli se hallinnoi yhteisiin infrastruktuureihin perustuvan yhteistyön infrastruktuureja. Monet vertaistuotannon ekosysteemit eivät nimittäin koostu pelkästään tuottajayhteisöistä ja yrittäjien yhteenliittymistä, vaan niillä on myös itsenäisiä hallintoinstituutioita, jotka tukevat (stigmergisen) yhteistyön infrastruktuuria. Ne mahdollistavat sen, että yhteistyö voi tapahtua itsenäisesti, eivätkä ne komenna ja valvo itse vertaistuotantoprosessia. Kaikkien commons-hankkeiden taustalla on aina jonkinlainen infrastruktuuriorganisaatio, sillä yhteisöllistä toimintaa ei voi olla ilman infrastruktuuria. Esimerkiksi Wikimedia Foundation Wikipedian yhteishyvää tavoittelevana järjestönä ei pakota Wikipedian tuottajia tuottamaan. Sama pätee myös vapaan ja avoimen lähdekoodin ohjelmistosäätiöihin, jotka usein hallinnoivat hankkeiden infrastruktuuria ja verkostoja.

Sen sijaan perinteiset valtiosta riippumattomat ja voittoa tavoittelemattomat järjestöt toimivat ”koetun” niukkuuden maailmassa. Ne tunnistavat ongelmia, etsivät resursseja ja kohdentavat nämä resurssit ohjeellisesti tunnistamiensa ongelmien ratkaisemiseen. Tämä lähestymistapa on kiistatta peilikuva voittoa tavoittelevalle toimintamallille.

Hyötyjärjestöt toimivat ”potentiaalisen” runsauden hyväksi. Ne tunnistavat ongelmat ja kysymykset, mutta uskovat, että on tarpeeksi osallistujia, jotka haluavat auttaa näiden kysymysten ratkaisemisessa, useimmiten holoptismiin perustuvan stigmergisen yhteistyön kautta. Näin ollen ne ylläpitävät yhteistyöinfrastruktuuria, jonka avulla myötävaikuttavat yhteisöt ja yrittäjäkoalitiot voivat osallistua vertaistuotantoprosesseihin, jotka ovat elintärkeitä näiden ongelmien ratkaisemiseksi, ilman että ne suoraan komentavat niitä. Sen lisäksi, että ne suojelevat näitä yhteisiä hyödykkeitä lisenssien avulla, ne voivat myös auttaa hallitsemaan osallistujien ja sidosryhmien välisiä konflikteja, kerätä varoja ja avustaa yleisessä valmiuksien kehittämisessä, jota yhteisvauraus edellyttää tietyillä toiminta-aloilla (esimerkiksi koulutuksen tai sertifioinnin avulla).

Seuraavaksi käsittelemme tällaisten uusien toisiinsa kytkeytyneiden yhteisiin hyödykkeisiin perustuvien ekosysteemien uusia näkökohtia.

5. Vertaistuotannon transsendenttiset näkökohdat

Merkittävistä eroista huolimatta vertaistuotanto ja kapitalismi ovat vahvasti sidoksissa toisiinsa. Vertaistuotanto on riippuvainen kapitalistisista markkinoista ja kapitalistiset markkinat ovat riippuvaisia vertaistuotannosta. Useimmat vertaistuottajat eivät voi elää vertaistuotannolla, vaikka he saavat siitä merkitystä ja arvoa ja vaikka se saattaa kilpailla markkinapohjaisten voittoa tavoittelevien vaihtoehtojen kanssa tehokkuuden ja tuottavuuden suhteen. Vertaistuotanto kattaa siis vain osan tuotannosta, kun taas markkinat tarjoavat paljon enemmän osia; vertaistuottajat ovat pääasiassa riippuvaisia kapitalististen markkinoiden tarjoamista tuloista. Vertaistuotanto on syntynyt kapitalististen markkinoiden välimaastoon.

On kuitenkin syntymässä uusi kapitalismin muoto, joka perustuu vertaistuotantoon: netarkkinen kapitalismi. ”Netarkkisuudella” tarkoitamme verkon sisäisiä hierarkioita, jotka omistavat ja valvovat osallistumisalustoja. Tälle kapitalismin versiolle ovat ominaisia digitaaliset alustat, joissa yhdistyvät P2P-elementit, joiden avulla ihmiset voivat olla suoraan vuorovaikutuksessa toistensa kanssa, mutta alustan omistajat valvovat ja ohjaavat niitä. Muun infrastruktuurin täydellistä keskitettyä hallintaa käytetään arvon louhimiseen näistä vaihdoista.

Tämä uusi pääoman muoto hyödyntää suoraan verkostoitunutta sosiaalista yhteistyötä, joka koostuu usein palkattomista aktiviteeteista, jotka voidaan pyydystää ja rahoittaa omistettujen verkkoalustojen avulla. Se elää positiivisista ulkoisvaikutuksista, jotka syntyvät inhimillisen yhteistyön ja yhteisvaurauden kautta. Jos kapitalismin aiemmat versiot olivat vihamielisiä yhteisvaurautta kohtaan ja yrittivät tuhota sen, tämä uusi versio on oppinut ainakin väliaikaisesti ”kesyttämään” yhteisvaurauden. Tämä tarkoittaa kuitenkin myös sitä, että siitä on tullut loismainen ja vuokrahakuinen. Netarkkinen kapitalismi on vuokraa tavoittelevaa pääomaa, joka on siirtänyt valvontamekanismejaan hallitsemaan koko verkkoa itseään ja toimii askeleen päässä todellisesta tuotannosta. Esimerkiksi Facebookin kaltaiset sosiaalisen median alustat kaappaavat lähes yksinomaan jäsentensä sosiaalisen vaihdon arvon rahanarvoiseksi tekemällä datasta ja myymällä käyttäjiensä ”huomion” mainostajille. Joukkoistamismallit perustuvat hajautettuun työhön, jolla on taipumus pienentää tuottajien keskimääräisiä tuloja (yleiskatsaus joukkoistamisen työmarkkinoihin ja digitaalisen työn pimeään puoleen yleensä löytyy Scholzin toimittamista kirjoista, 2012, ja Casilli, 2017). Yhteisöt eivät luo commonsia, vaan pikemminkin työntekijöiden ja tuottajien välisen kilpailun asiakkaiden saamiseksi kysyntäpuolelle. Uber, Airbnb, Kickstarter ja TaskRabbit ovat myös esimerkkejä netarkkisesta mallista.

Digitaalitalouden suuryritysten tuki avoimen lähdekoodin kehitykselle on toinen vertailukohta. Yleinen liiketoimintamalli näyttää olevan se, että yritykset ”surffaavat” P2P-infrastruktuurin päällä ja luovat lisäarvoa palveluilla, jotka voidaan paketoida vaihtoarvoa vastaan. Vapaan ja avoimen lähdekoodin ohjelmistojen massiivinen käyttö liike-elämässä, jota pääomasijoittajat ja IBM:n kaltaiset suuryritykset tukevat innokkaasti, on luomassa uusia liiketoimintamalleja. Tällaiset liiketoimintamallit menevät ”tuotteiden ulkopuolelle” ja keskittyvät sen sijaan palveluihin, jotka liittyvät nimellisesti vapaan ja avoimen lähdekoodin ohjelmistomalliin. Toimialat ovat vähitellen muuttumassa siten, että ne ottavat huomioon käyttäjien tuottaman innovaation ja sisällön. Useat tietotyöntekijät ovat valitsemassa muita kuin yrityspolkuja ja ryhtymässä mini-yrittäjiksi, jotka tukeutuvat yhä kehittyneempään osallistavaan infrastruktuuriin, eräänlaiseen digitaalisen yhteismaan käyttöön.

Näin ollen kapitalistiset voimat käyttävät enimmäkseen vertaistuotannon osittaisia toteutuksia. P2P-infrastruktuurin taktinen ja välineellinen käyttö on vain osa tarinaa. Nykyisen kapitalismin riippuvuus P2P:stä on systeeminen. Kun koko kapitalismin perusinfrastruktuurista tulee hajautettu, se luo vertaistuotantokäytäntöjä ja tulee riippuvaiseksi niistä.

Voittoa tavoittelevat voimat, jotka rakentavat ja mahdollistavat nämä uudet osallistumisalustat, edustavat uutta alaluokkaa, ”netarkkista” (Bauwens REF) tai ”vektorista” (Wark REF) luokkaa. Nämä uudet kapitalistit vaurastuvat osallistumisverkostojen mahdollistamisesta ja hyödyntämisestä. Edellä mainittujen esimerkkien lisäksi mainittakoon Amazon, joka on rakentunut käyttäjien arvostelujen varaan, eBay, joka elää maailmanlaajuisesti hajautettujen huutokauppojen alustalla, ja Google, joka rakentuu käyttäjien tuottaman sisällön varaan.

Laajemmin ajateltuna netarkkinen kapitalismi on vertaistuotantoa suosiva pääoman muoto. Se on vertaistuotannon immanenssin taustalla oleva voima. Sitä vastapäätä, vaikkakin siihen tilapäisesti liittyneinä, ovat yhteistekemisen voimat, ne, jotka uskovat yhteisvaurausperustaisen vertaistuotannon transsendenssiin, poliittisen talouden uudistamiseen markkinoiden hallinnan ulkopuolella.

Vertaistuotannolla on transsendenttisiä näkökohtia, jotka ylittävät voiton maksimointiin tähtäävän talouden asettamat rajoitukset. Vaikka korkeamman tuottavuuden voimat saattavat historiallisesti olla väliaikaisesti kiinni vanhassa tuotantojärjestelmässä, ne johtavat lopulta syviin mullistuksiin ja poliittisen talouden uudelleenjärjestelyihin. Esimerkkinä voidaan mainita kapitalististen tuotantotapojen syntyminen feodaalijärjestelmässä.

Vertaistuotannosta voi tulla uusien tuotanto- ja vaihtokokoonpanojen väline, joita pääoma ja valtio eivät enää hallitse. Tämä on vertaistuotannon ”transsendenttinen” aspekti, sillä se luo uuden kokonaisjärjestelmän, joka voi kattaa muut muodot (Bauwens, 2009). Yksi skenaario on, että pääoma ja valtio alistavat yhteismaan niiden ohjaukseen ja hallintaan, mikä johtaa uudenlaiseen ”yhteismaakeskeiseen” kapitalismiin. Toisessa skenaariossa yhteismaa, niiden yhteisöt ja instituutiot tulevat hallitseviksi ja voivat siten mukauttaa valtio- ja markkinamuotoja etujensa mukaisiksi.

Aikana, jolloin kapitalistisen tuotantotavan menestys vaarantaa biosfäärin ja aiheuttaa yhä enemmän psyykkistä (ja fyysistä) vahinkoa väestölle, tällaisen vaihtoehdon syntyminen on erityisen houkuttelevaa, ja se vastaa suurten väestöryhmien uusia kulttuurisia tarpeita. Se on pysyvä vaihtoehto vallitsevalle tilanteelle ja ilmaus uuden yhteiskunnallisen voiman, tietotyöntekijöiden, noususta.

6. Johtopäätösten sijaan: P2P-teoriaa kohti

P2P-teorian tavoitteena on siis antaa teoreettinen tuki vertaistuotannon transformatiivisille käytännöille. Sen avulla pyritään ymmärtämään miten uudenlainen yhteiskunta, joka perustuu yhteisomaisuuden keskeisyyteen ja uudistettuihin markkinoihin ja valtioon, on mahdollinen. Tällaisen teorian on selitettävä vertaistuotannon dynamiikan lisäksi myös sen yhteensopivuus muiden subjektien välisten dynamiikkojen kanssa. Esimerkiksi miten vertaistuotanto muovaa vastavuoroisuusmuotoja, markkinamuotoja ja hierarkiamuotoja, mihin ontologisiin, epistemologisiin ja aksiologisiin transformaatioihin tämä kehitys perustuu ja millainen mahdollinen vertaistuotannon eetos voi olla. Keskeinen osa tällaista P2P-teoriaa olisi taktiikoiden ja strategian kehittäminen tällaista transformatiivista käytäntöä varten.

Transformatiivisen käytännön on tunnustettava systeeminen sosiaalinen epäoikeudenmukaisuus ja ympäristön pilaantuminen ja puututtava niihin. Vertaistuotanto ei kuitenkaan ratkaise monia näistä ongelmista, varsinkaan rotuun ja sukupuoleen liittyviä ongelmia. Se ei myöskään puutu suoraan digitaalitekniikan piilotettuihin ympäristö- ja sosiaalisiin kustannuksiin, sillä digitaalitekniikka on koko elinkaarensa ajan energiaintensiivistä. Lisäksi matalapalkkaiset työntekijät (usein myös lapset) työskentelevät epäinhimillisissä olosuhteissa, jotta yhä useammat ihmiset kehittyneissä talouksissa saisivat käyttöönsä halpaa digitaaliteknologiaa. P2P-teoriassa ja -käytännöissä keskustellaan kuitenkin uusista paradigmaattisista tavoista luoda arvoa, jotka voivat olla radikaalisti osallistavampia ja kestävämpiä.

References

Bauwens, M. (2005). The political economy of peer production. Ctheory Journal. http://www.ctheory.net/articles.aspx?id=499

Bauwens M. (2003). The next Buddha will be a collective: Spiritual expression in the peer-to-peer era. ReVision: A Journal of Consciousness and Transformation, 29 (4), 34-45.

Bauwens, M. (2009). Class and capital in peer production. Capital & Class, 33(1), 121-41.

Bauwens, M., Kostakis, V., Troncoso, S., & Utratel, A. (2017). Commons transition and

peer-to-peer: A primer. Amsterdam: Transnational Institute.

Bauwens, M., Kostakis, V., & Pazaitis, A. (2019). Peer to peer: The commons manifesto. London: Westminster University Press.

Bauwens, M. & Onzia, Y. (2017). Commons Transitie Plan voor de Stad Gent. In Opdracht van de Stad Gent. Retrieved from https://tinyurl.com/ybyj5qd4.

Benkler, Y. (2002). Coase’s penguin, or Linux and the nature of the firm. Yale Law Journal, 112(3), 369-446.

Benkler, Y. (2006). The wealth of networks: How social production transforms markets and freedom. New Haven, CT: Yale University Press.

Casilli, A. (2017). Digital labor studies go global: Toward a digital decolonial turn. International Journal of Communication, 11, 3934-3954.

Corradetti, C. (2017). Constructivism in cosmopolitan law: Kant’s right to visit. Global Constitutionalism, 6(3), 412-441.

Crumley, C. L. (1979). Three locational models: An epistemological assessment for anthropology and archaeology. In M. B. Schiffer (Ed.), Advances in archaeological method and theory (pp. 141-173). New York, NY: Academic Press.

Crumley, C. L. (2015). Heterachy. In R. Scott & S. Kosslyn (Eds.), Emerging trends in the social and behavioral sciences (pp. 1-15). New York, NY: John Wiley & Sons Inc.

Galloway, A. (2004). Protocol: How control exists after decentralization. Cambridge, MA: MIT Press.

Giotitsas, C. (2019). Open source agriculture: Grassroots technology in the digital era. Basingstoke, UK: Palgrave Macmillan.

Elliott, M. (2006). Stigmergic collaboration: The evolution of group work. M/C Journal: A Journal of Media and Culture, 9(2). http://journal.media-culture.org.au/0605/03-elliott.php

Foucault, M. (1977). Discipline and punish: The birth of the prison. New York: Pantheon Books.

Freeman, J. (1970). The tyranny of structurelessness. Berkeley Journal of Sociology, 17, 151-165.

Kelly, M. (2012). Owning our future: The emerging ownership revolution – journeys to a generative economy. Oakland, CA: Berrett-Koehler Publishers.

Kostakis, V. (2010). Identifying and understanding the problems of Wikipedia’s peer governance. First Monday, 15(3). Retrieved from http://firstmonday.org/htbin/cgiwrap/bin/ojs/index.php/fm/article/view/2613/2479

Kostakis, V., Latoufis, K., Liarokapis, M., & Bauwens, M. (2018). The convergence of digital commons with local manufacturing from a degrowth perspective: Two illustrative cases. Journal of Cleaner Production , 197(2), 1684-1693.

Kostakis, V. & Bauwens, M. (2019). How to create a thriving global commons economy? The Next System Project. Retrieved from https://thenextsystem.org/learn/stories/how-create-thriving-global-commons-economy

Marsh, L. & Onof, C. (2007). Stigmergic epistemology, stigmergic cognition. Cognitive Systems Research, 9(1-2), 136-149.

Marx, K. & Engels, F. (1848). Manifesto of the communist party. New York: International.

O’ Neil, M. (2010). Shirky and Sanger, or the costs of crowdsourcing. Journal of Science Communication, 9(1). https://jcom.sissa.it/archive/09/01/Jcom0901%282010%29C01/Jcom0901%282010%29C04

Ostrom, E. (1990). Governing the commons: The evolution of institutions for collective action. Cambridge: Cambridge University Press.

Ramos, J. (2016). Cosmo-localism and the futures of material production. Retrieved from http://actionforesight.net/cosmo-localism-and-the-futures-of-material-production/

Reagle, J. (2010). Good faith collaboration: The culture of Wikipedia. Cambridge, MA: MIT Press.

Reagle, J. (2013). “Free as in sexist?” Free culture and the gender gap. First Monday, 18(1). https://firstmonday.org/article/view/4291/3381

Scholz, T. (2012). Digital labor: The Internet as playground and factory. New York, NY: Routledge.

Scholz, T. & Schneider, N. (2016). Ours to hack and to own: The rise of platform cooperativism, a new vision for the future of work and a fairer Internet. New York: OR books.

Starosielski, N. (2015). The undersea network. London: Duke University Press.

Taylor, R. (2010). Kant’s political religion: The transparency of perpetual peace and the highest good. Review of Politics, 72(1), 1-24. van Steen, M. & Tanenbaum, A. (2016). A brief introduction to distributed systems. Computing, 98(10), 967-1009.

Wales, J. (2014). Transcript: Jimmy Wales. Aljazeera. Retrieved from https://www.aljazeera.com/programmes/headtohead/2014/04/transcript-jimmy-wales-201446143728879415.html

Theodora Kotsaka: Nicos Poulantzas Institute on työskennellyt yhteisvaurauden parissa viimeisen neljä vuotta, keskittyen aiheisiin kuten vesi ja sen ylläpito yhteishyvänä, digitaalinen yhteisvauraus sekä yhteisvaurauteen sovellettuihin menettelytapoihin, jotka liittyvät tuotantomallien muuttamiseen. Bollierin puhe on pidetty jotta saataisiin parempi kuva yhteisvaurauden lain uudelleensuunnittelun tärkeydestä.

Maissa ympäri maailman, Bollier huomauttaa, kukoistava ”yhteisvauraussektori” kehittää tehokkaita, ekologisia vaihtoehtoja yhä toimintahäiriöisemmälle markkina/valtiojärjestelmälle. Yhteisvauraus kehittää uudentyyppisiä ruoankasvatus ja -tuotantojärjestelmiä, vaihtoehtoisia valuuttoja yhteisön arvon säilyttämiseksi, alustaosuuskuntia verkkojakamiseen, usean sidosryhmän osuuskuntia, avoimen designin ja tuotannon järjestelmiä, maanomistusyhteisöjä, yhteisoppimisprojekteja ja paljon muuta. Tavoite useimmissa tapauksissa on tyydyttää olennaisimmat perustarpeet inklusiivisella osallistumisella, ihmissuhteiden epähyödykkeellistämisellä, kollaboratiivisella yhteisöjärjestäytymisellä ja pitkäaikaisella taloudenhoidolla joka kytkee yhteen vastuut ja hyödyt.

Yhteisvauraussektorin kasvu kohtaa suuria esteitä perinteisen lainsäädännön taholta, koska valtio antaa etuoikeuksia yksilön omistusoikeuksille ja markkinavaihdannalle, ja jopa kriminalisoi yhteistekemisen. Välistävetävään talouskasvuun katseensa kiinnittäneenä valtion politiikka ei tunnusta todellista arvoa joka yhteisvauraudella luodaan. Tämä realiteetti, joka on pakottanut kommonerit keksimään nerokkaita ”hakkeja” lakikirjoihin, mahdollisuutena, suojella heidän kykyään kollektiivisesti hallinnoida siemeniä, vettä, viljelyä, asumista ja kaikkea muuta.

Jotta laillistettaisiin ja tuettaisiin yhteistekemistä, Bollier peräänkuuluttaa uutta lakitieteen tutkimusta validoimaan ja kehittämään uutta yhteisvaurauspohjaista lainsäädäntöä. Me tarvitsemme uuden tyyppisiä tehokkaita lakimekanismeja synnyttämään, ylläpitämään ja puolustamaan yhteisvaurautta. Bollier on sitä mieltä, että tämä on olennainen haaste jos me aiomme suunnitella ja kehittää reilun talouden ja hallinnon järjestelmiä jotka voivat toimia kaikkien hyväksi.

David Bollier on eräs Commons Strategies Groupin perustajista. Ryhmä on kansainvälinen asianajoprojekti. Lisäksi hän on Reinventing the Commons Programin johtaja Schumacher Center for a New Economicsissa (US).”

Lähde:

David Bollier on Re-Inventing Law for the Commons

Lähde:

http://www.yss.fi/journal/self-organisation-in-solidarity-economies/