Mutta evoluutio on satunnaisprosessi, joka perustuu lyhytaikaisiin hyötyihin mitkä syntyvät kullekin sukupolvelle. Tottakai yksilöt voivat tehdä yhteistyötä tai toimia itsekkäästi, ja tämä sallii heidän kerryttää hyötyä tai kärsiä kustannuksista, riippuen olosuhteista. Mutta miten tämä käyttäytyminen levisi ja johti pitkäaikaisen yhteistyön syntyyn johtavaksi käyttäytymismalliksi, on kysymys joka on vaivannut evoluutiobiologien päitä jo vuosikymmenet.

Tämä voi kuitenkin muuttua, kiitos East Lansingin Michigan State Universityn Christoph Adamin ja Arend Hintzen. He ovat luoneet yksinkertaisen matemaattisen mallin, joka käyttää hyvin ymmärrettyjä fysiikan periaatteita näyttämään miten yhteistyö saa alkunsa evoluutiossa.

Heidän mallinsa mukaan yhteistyön ja itsekkään käytöksen (petturuus) välillä oleva tasapaino voi kokea nopeita faasimuutoksia, joissa henkilöt sopeuttavat käyttäytymistään naapureihinsa. Kriittinen tekijä osoittautuu rangaistuksen prosessiksi. “Rangaistus toimii magneettikentän lailla, joka johtaa ’linjautumiseen’ pelaajien kesken, mikä näin rohkaisee yhteistyötä”, Adami ja Hintze sanovat.

Tällä uudella lähestymistavalla on potentiaalia muuttaa tapaa miten evoluutiobiologit, ekonomistit ja tietojenkäsittelytieteilijät ajattelevat yhteistyöstä ja rangaistuksen roolista sen rohkaisijana.

Monet erilaiset ilmiöt riippuvat monen yksittäisen toimijan suuren mittakaavan käyttäytymisestä. Esimerkiksi: talous, tautien leviäminen, evoluutio. Brownin liike, magnetisaatio.

Joissain tapauksissa toimijat ovat suhteellisen yksinkertaisia. Magnetisaatiossa esimerkiksi toimijat ovat yksittäisiä atomeja, joiden spin voi olla suunnattu joko ylös tai alas, jotka ovat interaktiossa naapuriensa kanssa.

Ensisilmäyksellä tapa jolla suuri määrä atomeja on vuorovaikutuksessa magneettisessa materiaalissa vaikuttaa aivan liian monimutkaiselta mielikuvituksellemme. Mutta suhteellisen yksinkertainen malli nimeltään Ising spin intuitiivisesti selittää miten magneettisuus syntyy.

Tässä mallissa atomeilla voi olla spin ylös tai alas ja ne voivat vaikuttaa naapureihinsa. Yksinkertaisimmassa tapauksessa atomit hilassa aloittavat satunnaisella spinillä. Mutta ne voivat kääntää spinin suuntaan, joka riippuu naapurien spinistä. Ulkoinen magneettikenttä voi myös aiheuttaa spinin linjautumista jos lämpötila on alle jonkin kriittisen arvon.

Tätä mallia käyttäen fyysikot voivat tutkia olosuhteita, joissa syntyy alueita missä kaikilla atomeilla on sama spin. He voivat myös tutkia sitä miten tämä riippuu ympäristötekijöistä kuten lämpötila ja ulkoinen magneettikenttä.

Adamin ja Hintzen pohtima kysymys on voiko Isin spin -malli valaista sitä miten yhteistyö syntyy.

Tämän selvittääkseen he loivat Ising spin -mallin, jossa jokainen “atomi” on vuorovaikutuksessa naapurinsa kanssa joko tekemällä yhteistyötä tai pettämällä naapurinsa vangin ongelma -pelissä. Tässä pelissä kahden atomin välillä kumpikin pelaaja voi joko tehdä yhteistyötä tai pettää ja sitten saada tästä palkkion riippuen toisen pelaajan valinnasta.

Pelaajat saavat palkkion jos he molemmat tekevät yhteistyötä, mutta eivät mitään jos kumpikin pettää. Kuitenkin, dilemma syntyy siitä, että suurin palkkio maksetaan pelaajalle, joka pettää toisen yhteistyötä tekevän pelaajan (joka taas ei saa mitään).

Pelin lopussa jokainen atomi voi muuttaa strategiaansa naapurin strategiaksi tai olla muuttamatta, riippuen siitä miten menestyksekäs strategia on.

Strategioiden jakauma on alussa satunnainen. Mutta ajan mittaan tämän prosessin pitäisi johtaa menestyvien strategioiden leviämiseen, joka on analogista magneettisten alueiden muodostumiselle ja leviämiselle.

Adamin ja Hintzen työ liittyi tämän prosessin termodynamiikan tutkimiseen, olosuhteiden joissa yhteistyö leviää.

Heidän tuloksensa ovat mielenkiintoista luettavaa. Osoittautuu, että yhteistyön ja petturuuden strategiat ovat herkässä tasapainossa, mutta että joissain tilanteissa tapahtuu faasisiirtymä, jossa yhteistyö leviää populaation keskuudessa kuin maastopalo. Adami ja Hintze sanovat, että tämä on matemaattisesti muodollisen analoginen magnetismin kanssa tässä suhteessa.

He myös yleistävät systeemin ottamaan mukaan enemmän “atomeja” pelaajiksi hyvin tunnetussa julkishyödykkeiden pelissä. Tässä pelissä kullakin pelaajalla on rahasäilö ja hänen pitää päättää miten paljon rahaa antaa yhteiseen kassaan, jossa se kerrotaan jollain kertoimella suurempi kuin 1. Sitten tämä summa jaetaan pelaajien kesken tasan.

Pelaajat selvästikin yhdessä saavat eniten jos he antavat kaikki rahansa yhteiseen kassaan. Mutta yksittäinen pelaaja voi saada enemmän jos hän ei laita mitään ja näin saa kuorittua kerman.

Adami ja Hintze ottavat käyttöön myös rangaistuksen. Atomit, jotka eivät anna kassaan mitään, voidaan pakottaa kärsimään kustannus.

Tässä tapauksessa rangaistuksella on perustavanlaatuinen vaikutus. “Rangaistus toimii kuin magneettikenttä joka rohkaisee spinien linjaamista samaksi”, tutkijat sanovat.

Se on kiinnostava tulos. Se vihjaa, että käytöstä voidaan manipuloida suuressa mittakaavassa ottamalla käyttöön tiettyjä kustannuksia. Se myös vihjaa, että tulokset voidaan mallintaa suhteellisen yksinkertaisella fysiikalla.

Kiinnostavaa kyllä, fyysikot ovat kehittäneet monenlaisia tekniikoita tutkimaan tällaisia spin-järjestelmiä huomattavan yksityiskohtaisesti. Suurin Adamin ja Hintzen työn merkitys on, että tämä matemaattinen kone voidaan nyt ottaa yhteistyön ongelman käsittelyyn.

Sen pitäisi tuoda lisää näkemystä asiaan lähitulevaisuudessa. Ja sillä voi olla suuria vaikutuksia siihen miten sosiologit, ekonomistit ja päättäjät näkevät yhteiskunnan luonteen ja tavan jolla sitä voidaan manipuloida tulevaisuudessa.

Viite: arxiv.org/abs/1706.03058: Thermodynamics of Evolutionary Games

Lähde:

https://www.technologyreview.com/s/608139/new-model-of-evolution-finally-reveals-how-cooperation-evolves/

Johtaako tiukka keskittyminen erittäin tuottavaan, harkittuun toimintaan vaiko irtikytkentään ja likinäköisyyteen? Johtaako sitoutuminen tuottavaan yhteistyöhön vaiko häiriötekijöihin?

…

Minulla oli vastassa mielenkiintoinen pulma, kun joku huomautti että tuin yhtä paljon kahta ilmeisen ristiriitaista kantaa. Kirjoitin pitkän esseen jatkuvan oppimisen fenomenologian tutkailusta. Se juttu oli käsitteli suurimmaksi osaksi omien sisäisten kyvykkyyksien kehittämistä. Hypoteesina oli, että keskittymällä harkitusti tiettyihin luovien alojen muotoihin, henkilö voi kehittää eksponentiaalisesti parempia kyvykkyyksiä pitkässä juoksussa. Toisaalta kantava teema kirjoituksissani on ollut yhteistyön, intellektuaalisen monimuotoisuuden ja tiedonjakamisen arvo. Perushypoteesi tällaisen ajattelun taustalla on, että henkilöt voivat kehittää ylivertaisia tuloksia pitkässä juoksussa aktiivisesti olemalla mukana samalla tavoin valistuneiden työtoverien yhteisössä. Sellaisenaan oppiminen on sosiaalista aktiviteettia. Yksi strategia painottaa henkilökohtaista oppimista, kun toinen taas painottaa ryhmäoppimista. Yksi painottaa eristäytymistä ja keskittymistä, kun taas toinen painottaa mukanaoloa ja avoimuutta. Molemmat tavoittelevat samaa porkkanaa — tiedon ja kyvykkyyksien hyötyjen moninkertaistamista. Voivatko molemmat olla oikeassa ilman, että ne ovat toistensa kanssa ristiriidassa?

Flow’n löytäminen

Argumentti henkilökohtaiselle oppimiselle on perua suureksi osaksi kahdesta suositusta käsitteestä: flow ja tarkoituksellinen harjoitus. Ideaalitilanteessa jatkuva tarkoituksellinen harjoitus parantaa henkilön kykyä saavuttaa flow. Tarkoituksellinen harjoitus kehittää mieltä, mikä tekee flow-tilasta tavanomaista. Toistuva flow’n saavuttaminen sitten lisää kiihdyttää oppimiskäyrää. Cal Newport suppeasti luonnostelee tarkoituksellisen harjoituksen piirteitä (lista on tiivistetty Geoff Colvinilta):

1. Se on suunniteltu parantamaan suoritusta. “Tarkoituksellisen harjoittamisen olemus on jatkuvasti venyttää henkilön kykyjen rajoja. Se voi kuulostaa itsestäänselvältä, mutta useimmat meistä eivät tee niin asioiden kanssa, joita pidämme harjoituksena.”
2. Sitä toistetaan paljon. “Toistaminen tiheästi on kaikkein tärkein ero jonkin työtehtävän tarkoituksellisen harjoittamisen ja sen oikeasti tekemisen välillä, silloin kun on tosi kyseessä.”
3. Palaute tuloksista on jatkuvasti saatavilla. “Saatoit luulla, että harjoittelusi työhaastatteluun oli virheetöntä, mutta oma mielipiteesi ei ole se mikä merkkaa.”
4. Se on erittäin vaativaa mentaalisesti. “Tarkoituksellinen harjoitus on etenkin keskittymisen eteen vaivannäköä. Se on se mikä tekee siitä ‘tarkoituksellista’, erona mielettömään tennispallon hakkaamiseen jota useimmat ihmiset tekevät.”
5. Se on vaikeaa. “Tekemällä niitä asioita jotka osaamme tehdä hyvin on nautinnollista, ja se on juuri täysin päinvastaista sille mitä tarkoituksellinen harjoitus vaatii.”
6. Se vaatii (hyviä) tavoitteita. “Parhaat suorittajat asettavat tavoitteita, jotka eivät liity lopputulemaan vaan pikemminkin prosessiin, jolla lopputulemaan päästään.”

Vaikka viides kohta sanoo sen olevan vaikeaa, yksilöllinen tarkoituksellinen harjoitus tulisi kehittää ylivertaista kykyä saavuttaa flow. Flow’n saavuttamisella tulee kaikki muut kiihtyneeseen oppimiseen littyvät hyödyt:

Flow’lla on vahva, dokumentoitu korrelaatio suorituksen parantamisen kanssa. Tutkijat ovat saaneet selville, että flow-tilan saavuttaminen positiivisesti korreloi optimaalisen suoriutumisen kanssa taiteellisen tai tieteellisen luovuuden kentällä, opettamisessa, oppimisessa ja urheilussa. Flow’lla on myös vahva korrelaatio taitojen lisää kehittämisen ja henkilökohtaisen kasvun kanssa. Kun on flow-tilassa, työskentelee käsillä olevan toiminnan mestaroimiseksi. Flow-tilan ylläpitämiseksi tulee tavoitella yhä suurempia haasteita. Näiden uusien, vaikeiden haasteiden tavoittelu venyttää kyvyt äärirajoille. Flow-kokemuksesta syntyy henkilökohtaista kasvua ja suuria “osaamisen ja tehokkuuden tuntemuksia”. (Tästä lainauksesta poistettu lainausmerkit luettavuuden vuoksi, katso alkuperäinen)

Jos sisäinen flow niin läpikotaisin terästää kyvykkyyksiämme, haluaisimmeko koskaan harhauttaa itseämme tiimityön häslingillä?

Flow’hun osallistuminen

Tämä pähkinä tuli esiin kun vietin viikon työskennellen tiimin kanssa, jonka tavoite oli luoda työkalujen ekosysteemi, jolla ylläpitää ja vahvistaa sceniusta. Sceniuksen elinvoima on tietovirtaa. Mitä enemmän tietoa virtaa, sitä paremmat saumat on sceniuksen synnyttämisessä. Ilmiselvä syy on, että jokaisen henkilön yhteisöön tuoma tieto kertautuu sitä jaettaessa ja yhdisteltäessä kaikkien muiden yhteisön jäsenien kesken. Tätä John Hagel ja John Seely Brown kutsuivat yhteistyökäyräksi:

Taloustieteen johdannoissa on klassinen tarina, joka kuvaa verkostovaikutuksia. Se näyttää miten ensimmäinen faksi ei synnyttänyt paljoakaan arvoa sen omistajalle — koska ei ollut ketään kenelle lähettää tai keneltä vastaanottaa fakseja. Ajan kuluessa kuitenkin ensimmäisen faksin arvo kasvoi kun ihmiset ostivat fakseja, ja pian omistajat kykenivät faksaamaan toisilleen maapallon ääriin, ja vastaanottamaan heiltä fakseja. Tarinan pointti on miten verkon solmupisteen arvo kasvaa eksponentiaalisesti aina yhden solmun kytkeytyessä siihen lisää. Näitä kutsutaan verkostovaikutuksiksi. Lisätään tarinaan nyt juonenkäänne. Mitä tapahtuisi jos samaan aikaan lisää fakseja liittyisi verkkostoon, joista jokainen kone on toistaan tehokkaampi? Lopputulos olisi eksponentiaalisen suorituksen tason vahvistusvaikutus . Yksi eksponentiaalinen vaikutus syntyy solmupisteiden lukumäärän kasvusta. Toinen vahvistusvaikutus syntyy faksilaitteiden itsensä tehokkuuden parantamisesta. Faksit eivät tietenkään toimi paremmin kun niitä lisää enemmän verkkoon. Mutta ihmiset ja instituutiot toimivat. Ja se on se missä verkostovaikutuksien käsite muuttuu kiinnostavaksi — kun me sovellamme sitä miten ihmiset saattaisivat suoriutua paremmin.

Varmaankaan mikä tahansa yhteistyö ei kelpaa. Tiettyjä parametreja pitää määrittää, jotta taattaisiin selkeä kommunikaatio ja riittävä signaalin suhde kohinaan. Mutta kun ympäristö on oikea, taikoja alkaa tapahtua. Kevin Kellyn sanoin:

Tuottavaan sceniukseen uppoutuvat henkilöt kukoistavat ja tuottavat parhaat työnsä. Kun kelluu sceniuksessa, käyttäytyy kuin nero. Samanmieliset kanssaihmisesi ja koko ympäristösi inspiroi sinua.

Käyttäydyt kuin nero. Oletko itse asiassa nero… vai oletko yksinkertaisesti tilapäisesti kellumassa sceniuksessa?

Välienselvittely

Meillä on kaksi lähestymistapaa, jotka määräävät ilmeisen vastakkaisia lääkkeitä. Yksi määrää enemmän aikaa hiljaisuudessa vietetylle tarkoitukselliselle harjoitukselle. Yhteistyökäyrä ehdottaa, että meidän tulisi käyttää enemmän aikaa jakaen hiljaista tietoa tavoitellen sceniusta. Molemmat lupaavat, että oikealla tavalla näitä määräyksiä noudattamalla avautuu suorituskykyä parantavia kerrannaisvaikutuksia. Me yksinkertaisesti toteamme, että kummallakin strategialla on ansionsa omalla alueellaan. Tarkoituksellisen harjoituksen disipliini tulee saavuttamaan kiihtyviä suoritusparannuksia henkilökohtaisen luovuuden alueella. Verkostoituneiden flow-virtausten surffailija tulee saavuttamaan kiihtyviä suoritusparannuksia yhteistyön teossa. Yhdestä tulee nero kun taas toinen vaalii sceniusta. On olemassa kuitenkin paljon tyydyttävämpi mahdollisuus…

Olenko ristiriitainen? No, sitten olen ristiriitainen; olen suuri — sisällän moninaisuuksia. –Walt Whitman

Abstrahoimalla luonnollisesta kiintymyksestämme henkilökohtaiseen perspektiiviin, käy selväksi että molemmat lääkkeet ovat itse asiassa identtisiä. Molemmat flow-käsitteet sisältävät saman merkityksen — viestinnän optimoinnin verkoston solmukohtien välillä. Sceniuksen kultivoinnissa verkottuneet solmupisteet ovat yksittäisiä ihmisiä. Nerouden kultivoinnissa verkottuneet solmupisteet ovat oman mielen sisäisiä moninaisuuksia. Csíkszentmihályin kuvaama flow-tila on sceniuksen tila, joka esiintyy yksittäisen henkilön aivoissa. Se esiintyy kun henkilö, tarkoituksellisella harjoituksella, kultivoi omaa sisäistä ympäristöään samalla tavoin kuin sceniusta tavoitteleva yhteisö kultivoi omaa henkilöiden välistä ympäristöään. Tarkoituksellisen harjoituksen hypoteesissa on kuitenkin eräs kriittinen vajaus. Kolmas periaate yllämainitussa listassa sanoo:

Palaute tuloksista on jatkuvasti saatavilla. “Saatoit luulla, että harjoittelusi työhaastatteluun oli virheetöntä, mutta oma mielipiteesi ei ole se mikä merkkaa.”

Palautetta on helppo hankkia jos tavoite on olla viulunsoittaja tai pakki pelikentällä. Kummassakin tapauksessa tehtävänkuvaus on hyvin määritelty ja etukäteisen osaamisen perusta on mahtava. Jos tehtävääsi kuuluu luova tuho, silloin järkevän palautteen lähteet ovat paljon vähemmän itsestäänselvät. Ja siinä on välienselvittelyharjoituksen pointti. Scenius on valmentajan roolissa oppimiskäyrille, jotka ovat epävalmennettavia… oppimiskäyrille joita ei voida piirtää etukäteen ja joilta puuttuu etukäteinen osaaminen. Scenius tarjoaa virtaavan nerouden ympäristön kera, jossa testata hypoteeseja ja validoida johtopäätöksiä. Sen sijaan että oltaisiin ristiriidassa, kumpikin strategia on toiselleen kriittisen tärkeä, vaikka ne eroavatkin toisistaan henkilötasolla. Nero ilman näyttämöä on pelkkä hajamielinen professori. Scenius ilman neroutta on pelkkää molemminpuolista yhteisön imartelua. Jos kumpikaan strategia ei tuota kerrannaisvaikutuksia, silloin paras strategia on vaihdella näiden kahden välillä… tarkoituksellisen oppimisen käyrän jyrkkyyden tasoittaminen ennen kuin keskitytään yhteistyökäyrään. Ensin rakennetaan, sitten testataan. Ensin tehdään tutkimusmatka, sitten sovelletaan…

Kuva: craft_uas

Lähde:

http://onthespiral.com/cultivating-fractal-knowledge-flows

Kun tasavertainen käyttäytyminen tapahtuu ilman keskeistä auktoriteettia tai pakottavaa sääntelyä, me usein luemme johdonmukaisen toiminnan toimivan markkinatalouden ansioksi. Se on maailma, joka joidenkin mielestä muistuttaa peliä.

Peliteorian lähestymistapa talouteen olettaa, että ihmiset valitsevat sellaisen käyttäytymistavan joka antaa heille ajan mittaan suurimman odotetun hyödyn, perustuen heidän odotuksiinsa siitä mitä muut pelaajat tekevät sekä omien valintojensa tuloksena saatuihin palkkioihin tai rangaistuksiin. Talouden toimijoiden, esimerkiksi nyt Venäjällä tai Kreikassa, ajatellaan oppivan yrityksen ja erehdyksen kautta, pitäen strategiat jotka toimivat ja muuttavan niitä jotka osoittautuvat huonoiksi. Pelaajat havaitsevat toisensa ja toistensa tekemät valinnat ja vasteet. Odotus on, että sitä mikä on toiminut, tullaan todennäköisesti käyttämään uudelleen. Peliteoreetikot väittävät, että jos haluat tietää mitä tulevaisuudessa tapahtuu, sinun tulisi tutkia menneisyyttä.

Suurimmassa osassa peleistä voittajaksi tai häviäjäksi päätyminen on koko pelaamisen idea. Voisi olla vaikeaa kuvitella epäsuositumpaa lopputulosta miljoonien ihmisten seuraaman TV-sarjan maailmassa kuin ilmoitus siitä, että kaikki pelaajat voittivat! Se on tottakai hyödyllistä että laiskojen, epäpätevien ja motivoimattomien tilalle tulee paremmin motivoituneita ja yritteliäämpiä.

Mutta nämä ovat kasvavia ongelmia. Parhaat aikomuksemme pelaavat yhteen, syntyy kuvioita joita ketään meistä ei oikeastaan halua.

Suurin osa pelaamistamme peleistä on pelattu sillä oletuksella, että pelaat toista vastaan ja voitat itsenäisesti, ilman että saat apua muilta. Se on reilua, mutta todellisen elämän selviytymisen yksikkö on muista riippuvainen, ei itsenäinen, toimija, joka on osa pelattavaa peliä. Darwinin retoriikkaa jatkaaksemme selviytymisen yksikkö ei ole laji, vaan laji sen ympäristössään. Kilpailullisissa peleissä, sekä yhteiskunnassamme noin yleensä, on sisäänrakennettu ymmärryksen puute tästä keskinäisestä riippuvuudesta.

Tämä luo maailman jossa elämme. Oletko koskaan miettinyt miksi peleissämme on enemmän häviäjiä kuin voittajia, ja miksi juopa voittajien ja häviäjien välillä kasvaa jatkuvasti? Pulma on se kun voittajat päätyvät huolehtimaan häviäjistä. Loppujen lopuksi voittajien täytyy maksaa voittamisen hinta tavalla tai toisella. Mitä suurempi juopa on, sitä suurempi hinta täytyy maksaa. Häviäjien jäädessä yksitellen poissuljetuiksi, kuten TV:ssä tapahtuu, heidät poissuljetaan mahdollisuudesta oppia voittamaan.

Kilpailulliset yhteiskunnalliset pelit täten luovat häviäjien varjojärjestelmiä, joissa he kilpailevat häviämisestä, samalla tavoin kuin se tapahtuu vankiloissa ja jengeissä. Ihmiset lajina ovat läpeensä sosiaalisia ja toisistaan riippuvaisia. Tästä johtuen muodostuu täysin erilaisia sosiaalisia kulttuureja, kuten suurkaupungeissa on käymässä. Häviäjät lisääntyvät voittajakäyttäytymisen toistuessa pienemmissä voittajien ryhmissä ja häviäjien käyttäytyminen toistuu suuremmissa häviäjien ryhmissä.

Me tarvitsemme uuden relationaalisen lähestymistavan joka yhdistää kilpailun ja yhteistyön. Peleissä, jotka paradoksaalisesti olivat kilpailullisia ja yhteistyöllisiä samaan aikaan, häviäjät eivät eliminoituneet pelistä. Täysin kilpailullisissa/yhteistyöllisissä peleissä voittajat olivat niitä joiden osallistuminen ja myötävaikuttaminen liitettiin osaksi peliä. Pelaajilla on täten vastuu sekä olemassaoleviin sääntöihin sitoutumisesta että sääntöjen kehittämisestä eteenpäin — erityisesti kun peli rapautuu pelaajien valintojen vaikutuksesta.

Menestyksen kriteerit eivät ole yksinomaan voittamisessa vaan pelin kehittämisessä ja jatkamisessa. Se, joka voittaa ja se joka häviää, on vain vähän merkityksellistä verrattuna (pelin) ympäristön rapautumiseen vanhanmallisen nollasummapeliajattelun sekä voittaja-vie-kaiken -filosofian seurauksena.

Voittaminen ja häviäminen ovat läpeensä yhteiskunnallisia ilmiöitä. Me olemme meidän relaatiomme. Me häviämme yhdessä mutta voimme myös voittaa yhdessä. Se on mahdollista!

Lähde:

https://medium.com/@EskoKilpi/is-the-economy-a-game-ab2d0d9799ac#.tvqtgkyxd

Scholz ei säästele sanojaan analyysissaan jakamistaloudesta Uberin, UpWorkin, Amazon Turkin ja muiden tahojen ajamana. Suuren nimen jakamisalustat ovat hänen mukaansa rakennetaneet ”Potemkinin kyliä” joissa ilmeiset mahdollisuudet sopimustyöläisille ovat itse asiassa eksploitaatiota eri nimellä: ”Ystävällinen kätevyys onkin, monille työntekijöille, matalapalkkainen ja prekaari ansa”.

Jakamistalouden alustat, Scholz muistuttaa, käyttävät osallistujien omia hyödykkeitä — eivät resursseja jotka ovat yrityksien itsensä tuottamia tai ansaitsemia — polttoaineena omalle liikevoitolleen. ”Meistä tehdään käyttöpääomaa; tämä on finansialisaatio 3.0” hän kirjoittaa. Eikä Scholz salli yhtään liikkumatilaa kun puhutaan jakamistalouden firmoista ja hallituksien lainvalmistelijoista ja näiden välisistä suhteista. ”USA:ssa laittomuus on jakamistalouden malli, ei bugi, ja liittovaltion hallitus, ainakin nyt, ei tule väliin millään tavalla. Tämä jättää kentälle (ja ainoan toivon) lainsäädännön kunnallistamisen”, hän kirjoittaa.

Mikä sitten on vaihtoehto? Scholzille se on mitä hän kutsuu nimellä ”alustayhteistyö” (alustaosuustalous), vastineena nykyiselle status quolle ”alustakapitalismille”. Osittainen ratkaisu alustakapitalismin tyräyksille, erityisesti työntekijöiden oikeuksia koskien, ei toimi. ”Et voi vastata taloudelliseen epätasa-arvoon omistajien hyväntahtoisuudella; yhdessä meidän tulee uudelleensuunnitella infra jonka ytimessä on demokratia”, hän kirjoittaa.

Scholzin konsepti alustaosuustaloudesta käsittää kolme ydintoiminnan aluetta. Ensimmäinen on teknologisten työkalujen uudelleenmäärittely joita Taskrabbit ja muut voittoa tavoittelevat yritykset käyttävät erilaiseksi, demokraattiseksi omistajuuden malliksi. Toisena alustaosuustalous koskee ”solidaarisuutta” — samaa omistautumista kollektiiville yli yksilön joka on ollut historiallisesti työväen osuuskuntien juttu. Viimeisenä, alustaosuustalous ylläpitää alustakapitalismin fokusta innovaatioihin ja tehokkuuteen, mutta jälleen kerran laajemmalla perspektiivillä yhteisen hyvän nimissä.

Scholz jatkaa alustaosuuskuntien typologiaa ja listaa kymmenen periaatetta alustaosuustaloudelle, ja valaisee ”osuuskuntaekosysteemiä”, joka sisältää finanssi-instituutioita ja softa- sekä rautapuolen toimittajia itse alustojen lisäksi. Hän väittää, että alustaosuustalouden maailmassa skaalaetujen saavuttaminen ei välttämättä tarkoita skaalaamista, sen sijaan vaihtoehtoja tämän päivän jättiläisille löytyy niche-markkinoilta.

Scholzin visio jakamistalouden eheyttämiseksi jää edelleen (ehkä hieman tarpeellisena) pintapuoliseksi ja avoimeksi kritiikille. Liittyen amerikkalaiseen osuustalouden hehkuttamiseen, Scholz odottaa tämän argumentin näyttämällä osuustoiminnan huomattavat edut työntekijöilleen ja yhtälailla kuluttajille — positiivinen puoli joka kaikesta huolimatta jää saavuttamatta kunnes sellaiset instituutiot on rakennettu ja pyörivät. Mutta hänen määritelmänsä alustaosuustaloudesta tarjoaa tärkeän korjauksen nykyiseen fiksaatioon jakamistaloudesta. Mieluummin kannattaisi tarkastella jakamiskäyttäytymisen mahdollisia etuja. ”Alustaosuustoiminta ei liity aina seuraavaan laitteeseen tai alustaan”, hän summaa. ”Se liittyy sellaisen elämän visiointiin joka ei keskity osakkeenomistajien omistamaan yritykseen”.

Lähde: Shareable

Vaikka toistuvat neuvottelut YK:n välityksellä tarjoavatkin hallituksille elintärkeän mahdollisuuden päästä yli kansallisesta oman edun tavoittelusta, priorisoimaan alakynnessä olevien tarpeet ja hillitsemään ympäristövaurioita, nämä konferenssit tapahtuvat laajemmalla poliittisen ja taloudellisen viitekehyksen areenalla joka on rakenteellisesti kykenemätön toimittamaan globaalia oikeudenmukaisuutta tai tervettä ympäristön hoitoa. Sellaisenaan käytänteet ja instituutiot, jotka ajavat talousjärjestelmiämme, eivät ilmennä sitä perimmäistä henkistä ymmärrystä ihmisen elämästä ja tarkoituksesta, joka voidaan yksinkertaisesti tulkita olevan kollektiivinen velvoitteemme palvella koko ihmiskunnan yhteistä hyvää ja suojella luontoa.

Ollaksemme varmoja, vanhanaikainen oletus siitä, että ihmiset ovat perimmältään itsekkäitä, kilpailullisia ja ahneita, on pitkään määrittänyt alistamisen ja hallinnan politiikan, ja silti se pönnkittää sitä kuinka yhteiskunta on järjestäytynyt ja sitä tapaa jolla globaali talous toimii. Ei ole paljoakaan epäilystä siitä, että tämänhetkinen pakonomainen kansallisten intressien priorisointi ja korporaatioiden liikevoittojen maksimointi kaikin mahdollisin tavoin on epäonnistunut hyödyttämään maailman köyhiä ja johtanut katastrofisiin seuraamuksiin ympäristölle. Kuten ekonomisti David Woodward jokin aika sitten laski, veisi 100 vuotta hävittää dollari-päivässä -köyhyys, jos hallitukset luottaisivat yksistään globaaliin talouskasvuun — ja tuplasti niin kauan jos käyttäisimme realistisempaa 5 dollarin köyhyysrajaa. Sillä aikaa kuitenkin ihmiskunta kokonaisuutena on ollut ekologisessa liiallisuudessa 1970-luvulta asti, ja suurin osa rikkaiden teollisuusvaltioiden ihmisistä elää tällä hetkellä tyylillä, joka vaatii kolmesta viiteen planeetallista luonnonvaroja ylläpitämään sitä jos se olisi normi kaikkialla maailmassa.

Viime vuosina on tullut selväksi että aggressiivinen kilpailu kansakuntien välillä, monikansallisten yritysten lobbausvoima ja ultrarikkaiden rahoitusintressit hidastavat mahdollista kansainvälistä yhteistyötä. Vuonna 2012 Greenpeacen johtaja paheksui paljon odotettua Rio+20 Earth Summitia ”eeppisten mittojen epäonnistumisena” ja vuodatti raskaasti että sen loppuraportti oli ”pisin itsemurhaviesti ihmiskunnan historiassa”. Aika vähän on parantunut tuosta tilanteesta: muutaman epätehokkaan YK:n ilmastonmuutoskonferenssin jälkeen hallituksten odotetaan laajalti epäonnistuvan pysymään globaalin ilmaston lämpenemisen tavoitteissaan, joka jo nyt on asetettu liian korkealle. Kestävän kehityksen tavoitteiden saavuttamisen poliittisen soveltuvuuden ja kunnianhimon välissä on jo nyt suurehko juopa, erityisesti koska ei ole selvää kuinka hallitukset tulevat kuromaan 2,5 triljoonan dollarin rahoitusvajeen.

Tie eteenpäin: jakaminen ja yhteistyö

Sisäisen paradigman, jossa kansallisvaltiot yrittävät ratkaista monia painostavia kohtaamiamme kriisejä, transformoiminen vaatii siirtymän menneiden aikojen aggressiivisen ja kilpailullisen toimintatavan yli, ja ottamaan käyttöön ratkaisuja, jotka vastaavat yhteisiin kaikkien maiden kansalaisten tarpeisiin. Ghandin tunnetun maksiimin mukaan, sinun tulisi olla se muutos jonka haluat näkeväsi maailmassa. Tämä tahtoo sanoa sitä, että globaali talouden reformaatioprosessi täytyy alkaa sydämissämme ja mielissämme perustavanlaatuisella havainnolla siitä, että ihmiskunta on yhtä. Toisin sanoin, että kaikki ihmiset ovat osa laajennettua ihmisperhettä jolla on samat perusoikeudet ja tarpeet. Tämä yksinkertainen henkinen oivallus tulee sovittua suuremmaksi empatiakyvyksi niitä kohtaan, jotka kärsivät tarpeettomasti yltäkylläisessä maailmassa. Sen tulee myös näyttäytyä närkästyksenä maailmantilanteen epäoikeudenmukaisuuksia kohtaan ja vaatimuksena muutokselle. Jos nämä reaktiot saadaan rakentavaan käyttöön, ne voivat voimaannuttaa meidät artikuloimaan uutta eetosta julkisille käytänteille jotka perustuvat ”oikeiden suhteiden” kunnioittamiseen niiden soveltuessa siihen, kuinka me palvelemme kanssaihmisiämme ympäri maailman ja suojelemme Äiti Maata tuleville sukupolville.

Tämä on lähestymistapa, joka on otettu käyttöön Share The World’s Resources (STWR):ssa, jossa painotetaan suuresti perustavaa laatua olevaa roolia joka jakamisen periaatteella on globaalien kriisien ratkaisussa. Kuten organisaation perustaja Mohammed Meshabi selittää, uudet insituutiot ja lainsäädäntö. joita tarvitaan parantamaan jakautunut maailmamme, täytyy lähteä siitä kun sydämemme suuntaa huomion toisten kärsimykseen, ja sen kaiken ylittävän henkisen, psykologisen, sosiotaloudellisen ja poliittisen merkityksen tunnustamisesta, joka syntyy kun jakamisen periaatetta sovelletaan ihmiskunnan ongelmien ratkaisemiseen. Lainataksemme Mesbahin esseetä ”Uniting the People of the World”:

”Jakaminen on kaikkien ihmisten sisäinen taipumus ja olennaista sille mitä ihmisenä oleminen on, siinä missä voittoon suuntautuneet kaupalliset arvot eivät ole osa sisäistä henkistä luonnettamme. Yksilöllinen vaurauden ja vallan tavoittelu johtuvat lapsuudesta asti käynnissä olleesta ehdollistamisesta, jota ylläpidetään väärän koulutuksen ja menestymisen ja saavuttamisen palvonnan kautta. Mutta et voi ehdollistaa ketään tekemään yhteistyötä ja jakamaan, voit ainoastaaan muistuttaa siitä mitä he todellisuudessa ovat… Todellinen voima on yhdessäoloa ja jakamista miljoonien ihmisten kesken, joka yhdistää, luo ja parantaa maailmanlaajuisesti. Kun kaikki kansakunnat tulevat yhteen ja jakavat resurssit maailmassa, kun ihmiskunta tuo tasapainon tietoisuuden ja luonnon keskuuteen, se on valtaa sen todellisimmassa merkityksessä.”

Nämä ovat USA:ssa sijaitsevan henkisten progressiivien verkoston (NSP) mielipiteitä, sillä he liittyvät tarpeeseen muokata epätoimiva näkökanta ihmisen perimmäisestä luonteesta jota massamedia pitää yllä, ja joka heijastuu kuluttajakulttuuriin. Kuten NSP henkisen kovenantin ohjelmassaan painottaa, minkä tahansa kansainvälisen ohjelman, joka luo myötätuntoisemman ja kestävämmän maailman, tulee ottaa huomioon ”kaiken olemassaolevan Ykseys ja sitoutumisemme huolehtimaan toisistamme hetkellisinä Jumalallisen energian ruumiillistumina”. Tästä johtuu vuosikymmenten globaalin epäoikeudenmukaisuuden ja luonnonraiskaamisen aiheuttamat tunnontuskat, ja vasteenamme maailmantilanteeseen tulisi olla se joka perustuu syvään nöyryyteen ja ”ylitsevuotavan anteliaisuuden strategiaan”.

Mutta aikana, jolloin instituutiot ja käytänteet jotka pönkittävät modernia maailmaa, eivät mitenkään heijastele sisäistä yhteyttä kaikkeen elämään maapallolla, kuinka voimme kääntää tämän henkisen vision poliittiseksi ja sosio-taloudelliseksi todellisuudeksi, joka on perimmältään inhimillinen ja ekologisesti ehyt? Aikamme suurimpaan haasteeseen vastaaminen ja jakamisen periaate voivat tarjota tarpeelliset arvoihin perustuvat käytänteiden viitekehykset planeetan kuntoutukseen — sellaiset jotka pakottavat meidät ajattelemaan globaalisti, priorisoimaan köyhimpien tarpeet muiden edelle, ja tuunnustamaan että meillä on vain yhden planeetan verran resursseja jotka tulee jakaa reilusti kaikkien kesken. Yksinkertaisesti sanottuna, vastaus köyhyyteen ja ilmastonmuutokseen perustuu vahvasti jakamisen periaatteeseen, joka varmistaisi sen että kaikkien maiden kaikilla ihmisillä on heidän perustarpeensa turvattuina ilman että ylitetään maapallon ekologiset rajat.

Globaalit radikaaliin anteliaisuuteen perustuvat prioriteetit

Näistä tasa-arvo ja kestävän kehityksen perusehdotuksista STWR on ottanut ajettavakseen yhteistyöhön ja oikeudenmukaisuuteen perustuvan lähestymistavan maailman resurssienjakoon. STWR on kirjoittanut aiheesta otsikolla ”Johdatus globaaliin taloudelliseen jakamiseen”. Kuten julkaisussa todetaan, tarvitaan laaja koalitio siviiliyhteiskunnassa joka painostaa hallituksia koordinoimaan globaalin ohjelman kokonaisvaltaiselle talouden transformaatiolle reformoiden ja demokraattisen YK:n suojeluksessa. Vastauksena maailmanlaajuiseen julkiseen konsultaatioon kansallisvaltioiden tulisi keskittyä sekä välittömiin että pitkäaikaisiin keinoihin, joita tarvitaan suitsimaan toisiinsa liittyviä köyhyyttä, ympäristö- ja turvallisuuskysymyksiä, joiden ratkaiseminen vaatii dramaattisen muutoksen kansainvälisissä suhteisissa, joiten tulisi perustua todelliseen yhteistyöhön ja taloudelliseen jakamiseen. Sellainen inspiraatio, jolla samanaikaisesti otetaan kantaa useisiin ongelmiin, voi tuntua kaukaa haetulta tai radikaalilta nykyisessä poliittisessa kontekstissa, mutta se laajemmin viestittää yli 30 vuotta sitten Report of the Independent Commission on International Development Issues’ssa aikaansaatua aloitetta. Vaikka edistykselliset suositukset joita raportti ei koskaan saatukaan muutetuksi tarpeellisiksi hallitukstenvälisiksi käytänteiksi, se oli äärimmäisen vaikutusvaltainen edistäessään tarvetta pohjoisen ja eteläisen pallonpuoliskon yhteistyölle aikana jolloin keskinäiset riippuvuudet toisistamme ovat muuttumassa globaaleiksi.

Komission suositusten pohjalta STWR ehdottaa, että ensimmäinen transformatiivisen globaalin agendan pilari tulisi sisältää kansainvälisen ohjelman hätäavulle jolla ehkäistään köyhyyteen liittyviä kuolemia ja elämää uhkaavia puutteita — huolimatta siitä missä päin maailmaa ne tapahtuvat. Sellainen ohjelma tulee olla hyväksytty ja toteutettu lyhyimmässä mahdollisessa aikaikkunassa, ja tulee vaatia kansainvälisten toimijoiden ennennäkemätöntä liikehdintää, resursseja ja tietotaitoa kaikkien olemassaolevien hätäapubudjettien ja humanitaaristen ohjelmien yli. Hätäapuohjelmat voivat olla vain alkuvaihe suuremmalle transformatiiviselle agendalle, jossa hallitusten täytyy myös hyväksyä kattavat suunnitelmat kansainvälisen talouden uudelleenjärjestelylle ja yhteistyöhön perustuvalle ohjaukselle, kaikkien kansallisvaltioiden hyväksi. Monien tarkasteltavien ohjelmien joukossa erityistä huomiota tulisi antaa tehokkaan ”jakamisyhteiskunnan” rakentamiselle jokaiseen kansallisvaltioon, joka tarjoaa sosiaalista turvaa kaikille; kestävän ja oikeudenmukaisen, globaalin ruokajärjestelmän rakentaminen minimiharmilla maatalouden ekologisille järjestelmille; ja yhteistyöhön perustuvan kansainvälisen viitekehyksen käyttöönotto globaalien commonsien jakamiseksi tasaisemmin ja planeetan rajojen mukaisesti.

Globaalin Marshall-suunnitelman (GMP) ja NSP:n välillä on muutamia selviä yhtymäkohtia — erityisesti GMP:n systeemireformivaatimuksissa, jotka perustuvat henkisiin arvoihin ja joiden tulee edistää sosiaalisia ja taloudellisia 21. vuosisadan käytänteitä. Monin tavoin jakamisen periaate alleviivaa mitä tahansa ”anteliaisuuden ja huolenpideon strategiaa” jossa kehittyneet maat käyttävät resurssejaan takaamaan että kaikilla on pääsy elämän perustarpeisiin, mukaan lukien laadukas julkinen koulutus ja olennaiset terveyspalvelut, samalla kun ryhdytään ennennäkemättömiin toimiin ympäristön kunnostamiseksi. Lisäksi kansainvälinen viitekehys joka perustuu jakamiseen, solidaarisuuteen ja aitoon taloudelliseen jakamiseen on todennäköisesti tehokkain tapa ratkaista kansallisen turvallisuuden ongelmat — erityisesti aikana jolloin ihmiskunnan epäonnistuminen jakamisessa jatkaa valtioidenvälisten konfliktien eskaloimista maista, fossiilisista polttoaineista ja muista resursseista.

Ehkä kaikkein tärkeimpänä sekä STWR:n visio kansainvälisestä hätäapuohjelmasta ja NSP:n globaali Marshall-apu molemmat keskittyvät täydellisesti eliminoimaan nälän ja köyhyyden niiden globaalina ykkösprioriteettina. Molemmat asettavat vastuun rikkaille maille jolla demonstroidaan johtajuutta liikuttamalla resurssien koko kirjo sinne missä niillä ratkaistaan pitkäaikaisia kriisejä, rahoituksesta ja sotilaallisesta aktiiviseen kansalaistoimintaan kansainvälisissä rauha- ja anteliaisuusjoukoissa. Ei ole olemassa kiireellisempää kansainvälistä imperatiivia joka pyrkisi lopettamaan epäinhimillisen puutteen tilan yltäkylläisessä maailmassa, erityisesti kun enemmän kuin 800 miljoonaa ihmistä on silti luokiteltu elävän nälässä (virallinen luku jota voidaan pitää aliarvioituna). Jokaikinen päivä kansallisvaltiot epäonnistuvat lopettamaan tämän julmuuden ja noin 40 tuhatta ihmistä kuolee tarpeettomasti perustarpeiden puutteeseen. Perustarpeiden, joita me monet muut pidämme itsestäänselvyyksinä.

Kampanjointi sen puolesta ”mikä on tarpeellista”

Usein kysytään ovatko STWR:n kansainvälisen jakamisen ehdotukset realistisia vaatiessaan siviiliyhteiskunnalta sitä mitä ne vaativat, ottaen huomioon sen, että taloudelliset käytännöt suurimmassa osassa maita ovat yhä useammin neoliberaaleihin ideoihin perustuvia. Nämä ideat suosivat yksityistämistä, deregulaatiota ja markkinavoimien laajentamista kilpailulliseen kansainväliseen viitekehykseen — sellaiseen joka selkeästi heikentää merkityksellistä yhteistyötä kansallisvaltioiden välillä. Tämä on totta progressiivisten äänenpainojen toivoessa sosiaalisen ja ympäristöllisen epäoikeudenmukaisuuden vähentämistä, joka tulee pysymään toteuttamiskelvottomana niin kauan kun todellinen valta otetaan pois tavalliselta kansalaiselta ja keskitetään valtioinstituutioille, vastuuttomille korporaatioille ja korkean nettoarvon omaavalle vähemmistölle.

Kuitenkin on varmasti epärealistisempaa ajatella, että me voimme jatkaa nykykehitystä kun miljoonat kärsivät tarpeettomasti viheliäisessä köyhyydessä ja ekosysteemit kärsivät vavisuttavista rajoittamattoman konsumerismin seuraamuksista. Kaikkein realistisimmat ja pragmaattisimmat lähestymistavat köyhyyden lopettamiseksi kaikissa sen muodoissaan jakamalla maailman resurssit on nyt moraalinen, taloudellinen ja geopoliittinen imperatiivi jota hallitukset eivät enää voi jättää huomiotta, ja se täytyy saada nopeasti aikaan kaikin keinoin.

Poliittisen soveltuvuuden kysymys itsessään epäonnistuu tunnustamaan kuinka monta progressiivista järjestöä ja aktivistia jo ehdottavat taloudellisia vaihtoehtoja tai toteuttavat kestäviä ja demokraattisia ratkaisuja sille kuinka organisoida yhteiskunta ja hallita commonseja. Tämä usein vaatii status quon haastamista ja uuden vision ehdottamista yhteiskunnasta, joka tulee näyttämään radikaalisti erilaiselta ja ehkä jopa epärealistiselta verrattuna olemassaolevaan puhdasoppisuuteen. Monille siviiliyhteiskunnan ryhmille kuten STWR ja NSP on selvää että ainoa järkevä vastaus maailmantilanteeseen on keskittyä siihen mikä on nyt absoluuttisen tarpeellista eikä siihen mikä on vain mahdollista saavuttaa nykyisessä poliittisessa järjestelmässä. Tämä määrätietoinen lähestymistapa on osoittautunut tehokkaaksi sekä siviilioikeus- että ympäristöliikkeille aikaisemmin, ja se on silti linjassa miljoonien kampanjoihin osallistuneiden vaatimusten kanssa, jotka keskittyvät ilmeisen epärealistisiin tavoitteisiin laajalti levinneen opposition ja apatian keskellä.

Samalla tavoin mikä tahansa huoli siitä, että ehdotukset globaalille jakamiselle eivät ole jotain johon meillä on varaa on pötypuhetta. Loppujenlopuksi nämä samat rahahuolet siivotaan äkkiä maton alle kun suunnitellaan yksityisten pankkien bailoutteja tai rahoitustahojen väliintuloa. Institute for Economics and Peacen mukaan hallitukset käyttivät 14 triljoonaa dollaria puolustusbudjetteihin ja väkivaltaan vuonna 2014 — joka on enemmän kuin 13% maailman koko bruttokansantuotteesta. Vertailun vuoksi, NSP arvioi että vaadittaisiin vain 3-5% maailman bruttokansantuotteesta jotta köyhyys voitaisiin poistaa maailmasta kokonaan ja parantaa kansainvälistä turvallisuutta. Tämä on äärimmäisen kustannustehokas investointi, erityisesti koska se pienentäisi alueellisten ja kansainvälisten konfliktien kustannuksia. Joidenkin laskelmien mukaan tuloeroköyhyyden lopettaminen 21 prosentille koko maailman populaatiosta, joka elää alle 1.25 dollarilla päivässä, maksaisi niin vähän kuin 0.2 prosenttia koko maailman tuloista.

Kuten STWR on raportissaan ‘Financing the global sharing economy’ todennut, hallituksilla on kyky mobilisoida käsittämättlmät määrät ylimääräistä rahoitusta humanitaarisiin tarkoituksiin. Raportti demonstroi, että ottamalla käyttöön suuri määrä vaihtoehtoja käytänteille joilla on jo progressiivisten tahojen tuki (esim. kuten suuntaamalla osuus puolustusmenoista muuhun, sijoittajakeinottelun/spekulaation verottaminen ja fossiilisten polttoaineiden subventoinnin lopettaminen), hallitukset voisivat jakaa enemmän kuin 2.8 triljoonaa dollaria joka vuosi ehkäistäkseen elämää uhkaavaa puutetta, kääntääkseen leikkaustoimet ja suitsiakseen ihmisten vaikutusta ilmastonmuutokseen. Lisäksi institutionaaliset rakenteet, kapasiteetti ja tietotaito tarvitaan käyttöön näiden resurssien lisäksi, ne ovat kuitenkin jo olemassa — ainoa mikä puuttuu on tarpeeksi suuri julkinen tuki jolla ylitetään poliittiset rajat tällaisten kansainvälisen jakamisen hätäapuohjelmien toteuttamiseksi.

Jakaminen on yhteinen meitä yhdistävä tarkoitus

Ei käy kiistäminen että nämä perustavaa laatua olevat muutokset kansainvälisessä taloudellisessa järjestyksessä voivat muuttua todeksi vain jos tarpeeksi suuri määrä ihmisiä haluaa sitä. Tämän takia ehdotukset arvopohjaisesta siviiliyhteiskunnasta, jotka pitävät sisällään anteliaisuuden ja jakamisen periaatteet ovat niin tärkeitä tänä aikana. Ne sallivat ihmisten inspiroitua maailman visiosta joka resonoi syvällä heidän sisällään olevan oikeudenmukaisuuden tunteen ja kaikkia ihmisiä kohtaan tunnetun hyväntahtoisuuden kanssa. Vain tämän sydämessä tunnettu maailmantila, joka on ankkuroitu henkiseen havaintoon siitä mitä ihmisenä oleminen tarkoittaa, voi olla mahdollisuus dramaattiseen muutokseen globaalissa julkisessa mielipiteessä joka havaitaan muuttuneen todeksi.

Ottaen huomioon tämän hetken business-as-usual -lähestymistavat politikointiin, on todennäköistä että vaatimukset järkevästä taloudellisesta vaihtoehdosta kasvavat niin kauan kunnes epätasa-arvon kriisi ja ympäristön tuho ovat saavuttaneet vaarallisen kliimaksinsa tulevina vuosina. Jos vastauksena näille kasvaville kriiseille USA:n hallitus puskisi kaikin voimin globaalia Marshall-apua, ympäri Eurooppaa toimivat siviiliyhteiskunnan järjestöt (mukaanlukien STWR) olisivat paljon paremmassa paikassa rakentamassa julkista tukea samanlaisille ohjelmille joissa jaetaan resursseja ympäri maailman. Todellinen globaali kampanja vaatisi progressiivisten aatteiden fuusiota ja konsensusta kriittisen massan keskuudessa tarpeellisesta suunnasta transformatiiviselle muutokselle. Avainasemassa progressiiveille on siis työskennellä yhdessä jotta saadaan liikkeelle tukijoiden joukko, ja rakennetaan liikemäärää muutokselle joka jonain päivänä saa aikaan sellaisen tapahtuman.

STWR:n viimeisimmässä raportissa ‘Sharing as our common cause’ kerrottiin kuinka maailmanlaajuiset liikkeet ovat jo nousussa, ja niitä ajaa tietoisuus siitä että kriisit, joita kohtaamme maailmassa, ovat vanhan maailman kokonaisvaltaista reformia vaativan talousjärjestelmän aikaansaamia. Koskaan aikaisemmin ei ole ollut niin laajalle levinnyttä ja ylläpidettyä kansalaisten liikehdintää maailman valtioissa, joiden toimet haastavat johtajat ja vaikuttavat progressiivisesti sosiaaliseen muutokseen. Uudistunut idealismin tunto ja toivo paremmasta on kasvussa kaikkialla kun uutta yhteiskuntaa rakennetaan nykyisen sisälle. Radikaali transformaatio arvoissamme, mielikuvituksessamme, elämäntyylissämme ja sosiaalisissa suhteissamme, kuten myös poliittisissa ja taloudellisissa rakenteissamme, tapahtuu tällä hetkellä.

Näistä syistä STWR on hetki sitten käynnistänyt ‘Global call for sharing’-kampanjan edistääkseen sitä roolia joka jakamisen kysynnällä voi olla kansalaisten ja progressiivisten organisaatioiden yhdistämisessä yhden asian taakse. Kuten kampanjaraportissa todettiin, jakamisen periaate on jo olennainen osa erilaisten sosiaalista oikeudenmukaisuutta, ympäristön tilan parantamista, globaalia rauhaa ja todellista demokratiaa ajavien tahojen viestiä. Esitettiinpä se sitten implisiittisesti tai eksplisiittisesti, kaikki nämä kiireelliset vaatimukset samaistuvat tarpeeseen saada vauraus, valta ja resurssit reilummin jaetuksi — yhteisötasolta kansainväliselle tasolle. Jokainen ymmärtää jakamisen ihmisarvon, ja pitämällä tätä universaalia periaatetta poliittisessa kontekstissa voimme näyttää tien kohti täysin uudenlaista lähestymistapaa talouteen — sellaista joka perustuu ylitsevuotavaan anteliaisuuteen, syvään nöyryyteen ja henkiseen tunnustamiseen siitä että kaikki elämä maapallolla on integraali osa toisistaan riippuvaa kokonaisuutta.

Lähde: P2P Foundation