Marxin identifioitua Manchesterin tuotantolaitokset suunnitelmiksi uudelle kapitalistiselle yhteiskunnalle poliittisen talouden perusteemme eivät ole kohdanneet sen jälkeen perustavampaa transformaatiota. Strukturaaliset kriisit häiritsevät kapitalismia, niiden keskeltä nousee uusi tuotantomuoto: yhteisvaurausperustainen vertaistuotanto.

Miksi tämä nouseva tuotantomuoto on niin tärkeä post-kapitalistisesta tulevaisuudesta puhutttaessa? Ja miten yhteisvaurausperustaiseen vertaistuotantoon osanottajat — “kommonerit” — elää omalla tuotannollaan, ja näin luoda kukoistava, globaali commons-talous kapitalismin jälkeen?

Tässä miksi ja miten.

Johdanto: Kaksi suurta kysymystä

Kun me tutkimme realistista yhteiskunnallista muutosta, ei riitä kysyä (normatiivisesti) miten asioiden tulisi olla, tai (idealistisesti) miten asiat voisivat olla. Meidän tulee myös tarkastella potentiaalisen muutoksen siemeniä. Aivan kuten kapitalismi on kehittynyt vuosisatojen ajan yhdistelemällä tällaisia kaavoja kaksinkertaiseksi kirjanpidoksia ja levittänyt tietoa kirjanpidolla, mikä tahansa post-kapitalistinen järjestelmä tulee olemaan juurtunut kaavoihin, jotka syntyvät kapitalismin sisällä, tai yrityksistä ratkaista sen systeemisiä ongelmia.

Nämä post-kapitalistiset kaavat sisältävät mm. yhteisvaurausperustaisen vertaistuotannon. John Restakis (2017), David Bollier (2016) ja muut ovat ottaneet kantaa yhteisvaurauden paluuseen, joka on määritelty yhteisenä resurssina, jota ylläpitää tai kanssaluo yhteisö, ja jota hallitaan saman yhteisön säännöillä ja normeilla. Tässä me menemme yhden askeleen kauemmaksi, ja kuvaamme syntyvän tuotantomuodon, joka tekee yhteisvauraudesta keskeisen piirteen sen arvonluonnissa ja jakelussa.

Tämä uusi arvonluonnin tapa on freesi, mutta sillä on laajat juuret. Se on syntynyt digimaailmassa kun organisoitiin avoimen tiedon, vapaiden ohjelmistojen ja yhteisten designien tuotantoa. Nyt se on myös vahva kandidaatti ottamaan ohjat fyysisestä tuotannosta ja luomaan poliittisen talouden, jossa arvon jakaminen on sekä yhteiskunnallisesti oikeudenmukaista että ekologisesti regeneroivaa. Kuten tulemme näyttämään, voimia on jo liikkeellä, jotka voivat tuottaa ja jaella arvoa yhteiskunnallisesti reiluilla ja ympäristöllisesti tasapainoisilla tavoilla.

Yhteisvaurausperustainen vertaistuotanto on uusi arvonluonnin tapa digitaaliselle tuotannolle

Yhteisvaurausperustaisessa vertaistuotannossa (commons-based peer production, CBPP), joka alunperin on identifioitu uudeksi arvonluonnin ja sen jakamisen kanavaksi, internetin mahdollistamat infrastruktuurit sallivat yksilöiden kommunikoida, organisoitua ja yhteisluoda digitaalista tietoyhteisvaurautta, softaa ja designia (Benkler, 2006; Bauwens, 2005; Kostakis & Bauwens, 2014). Mieti vaikka vapaata tietosanakirjaa, Wikipediaa, ja niitä useita vapaita ja avoimen lähdekoodin projekteja (esim. Linux, Apache HTTP-serveri, Mozilla Firefox, WordPress, Enspiral), tai sellaisia avoimen designin yhteisöjä kuten Wikihouse, RepRap, Sensorica ja Farm Hack. Tämä mullistava uusi tapa yhdistää globaalit koordinaatiomekamit pienryhmädynamiikkaan, joka on olennaista ihmisheimoille, mikä sallii tällaisten dynamiikkojen muuttua globaaleiksi.

Post-kapitalistisia ominaisuuksia

CBPP eroaa perustavanlaatuisella tavalla arvonluonnista teollisessa kapitalismissa. Nykyisissä malleissa tuotantovälineiden omistaja palkkaa työntekijöitä, ohjaa työprosessia ja myy tuotteita maksimoidakseen voittonsa. Tuotanto on järjestetty allokoimalla resurssit hintasignaalien avulla, tai hierarkisen komennon avulla joka seuraa näitä hintasignaaleja.

Tätä vastoin CBPP on periaatteessa avoin kelle tahansa, jolla on osaamista ottaa osaa yhteiseen projektiin. Se tuo yhteen jokaisen osallistujan osaamisen. Jotkut osallistujat saattavat saada palkkaa yrityksiltä tai asiakkailta, mutta tämä tuotantojärjestelmä on myös avoin motivoituneille osanottajille ja jakelijoille. Näissä avoimissa järjestelmissä on monia syitä olla mukana senkin lisäksi että saadaan rahapalkkio.

CBPP mahdollistaa kontribuutiot perustuen kaikenlaisiin motivaatioihin, mutta tärkeimpänä on halu luoda jotain merkityksellistä tai yleisesti käyttökelpoista niille, jotka ovat mukana. Tuottajayhteisöille sekä muille käyttäjille, suurin osa työstä suuntautuu käyttöarvonluontiin, ei vaihtoarvon luontiin.

Stigmerginen kollaboraatio

CBPP:ssa joillekin kommonereille maksetaan tai he voivat tehdä palkkatyötä, tai työskennellä markkinoilla freelancereina. Saivatpa he sitten palkkaa tai eivät, jokainen heistä tuottaa yhteisvaurautta. Työtä ei ohjaa korporaatiohierarkia, vaan keskinäiset tuottajayhteisön koordinaatiomekanismit. Todellakin, korporaatiohierarkioiden tarvitsee antaa periksi yhteisön arvoille jos he haluavat ottaa osaa tämän tyyppiseen tuottamiseen.

CBPP perustuu usein ”stigmergiseen” yhteistyöhön. Pohjimmiltaan stigmergia on epäsuoran kommunikaation ilmiö agenttien ja toiminnan välillä (Marsh & Onof, 2007, p. 1). Voit miettiä tässä sitä miten muurahaiset tai termiitit vaihtavat informaatiota erittämällä feromoneja (kemiallisia jälkiä).

Ajattele, miten muurahaiset tai termiitit vaihtavat tietoja levittämällä feromoneja (kemiallisia jälkiä). Tämän epäsuoran viestintämuodon ansiosta sosiaaliset hyönteiset pystyvät rakentamaan niinkin monimutkaisia rakenteita kuin polkuja ja pesiä. Toiminta jättää jäljen, joka stimuloi saman tai eri toimijan (muurahaisen, termiitin tai CBPP:n tapauksessa tavallisen ihmisen) seuraavaa toimintaa.

CBPP:n yhteydessä stigmerginen yhteistyö on ”kollektiivista, hajautettua toimintaa, jossa sosiaalisia neuvotteluja … välitetään Internet-pohjaisten teknologioiden avulla” (Elliott, 2006). Esimerkiksi vapaan ja avoimen lähdekoodin ohjelmistojen koodirivit ja Wikipedia-tietueet tuotetaan hajautetusti ja tilapäisesti suurten ihmisjoukkojen osallistuessa.

Toisin kuin termiiteillä ja muurahaisilla, ihmisillä on tietysti ego-ongelmia, sekoittuneita tavoitteita ja muita inhimillisiä heikkouksia, joten miten on laadunvalvonnan laita? CBPP-hankkeissa on hierarkiaan (tai heterarkiaan) perustuvia laadunvalvontajärjestelmiä. Nämä turvatoimet ovat epätäydellisiä mutta paranevat. Pakottamatta työhön ”ylläpitäjät” esimerkiksi vapaan ja avoimen lähdekoodin ohjelmistoyhteistyössä tai Wikipedian ”toimittajat” suojelevat koko järjestelmän eheyttä ja voivat kieltäytyä panoksista, jotka vaarantavat eheyden.

Tällainen yhteistyö on kaukana perinteisen liiketoiminnan tavasta, mutta se houkuttelee myös voitontavoittelijoita. Koska CBPP perustuu vapaammin sitoutuneeseen ja intohimoisempaan työvoimaan ja koska sen avulla vältetään joitakin pääomakustannuksia, se voi houkutella voittoa tavoittelevia voimia. Tästä syystä CBPP:n kasvu teollisuudelle suunnatussa ohjelmistotuotannossa on ollut massiivista.

Uusi institutionaalinen ekosysteemi

CBPP:n kautta näemme syntyvän uuden institutionaalisen ekosysteemin arvon luomiseen. Tämä ekosysteemi koostuu kolmesta instituutiosta: tuottavasta yhteisöstä, yhteisösuuntautuneesta yrittäjyyskoalitiosta (-koalitioista) ja hyötyjärjestöstä. Kuvauksemme ei voi olla kaiken kattava tai lopullinen, koska jokainen ekosysteemi on ainutlaatuinen ja tämä uusi tuotantotapa kehittyy nopeasti. Tavoitteena on sen sijaan tarjota lintuperspektiivi CBPP:n laajenevasta universumista.1

^{Viisi vanhinta ja parhaiten tunnettua yhteisvaurauteen perustuvaa vertaistuotantojärjestelmää}

Wikipedian ja vapaiden ja avoimen lähdekoodin ohjelmistoprojektien hyvin dokumentoitujen ekosysteemien lisäksi Enspiral, Sensorica, Wikihouse ja Farm Hack tarjoavat uusia näkökulmia CBPP-ekosysteemien rikkaaseen kudokseen. Kaikkia voidaan kuvata uusien jälkikapitalististen arvonluonnin ekosysteemien rakentamiseksi, ja kaikki havainnollistavat siirtymistä puhtaasti digitaalisesta ohjelmistotuotannosta ja tietämyksestä sellaisten yksiköiden käyttöön, jotka tuottavat fyysisiä tuotteita ja kehittyneitä palveluja. Enspiralilla on monitahoinen palvelutarjonta, johon kuuluu osallistavan päätöksenteon alusta Loomio, Sensorica suunnittelee ja ottaa käyttöön antureita, Wikihouse tuottaa kestävän asumisen suunnitelmia ja Farm Hack osallistuu maatalouskoneiden osallistavaan suunnitteluun. Kaikki neljä toistavat digitaalisen tuotannon tunnusomaista kolmikantaista institutionaalista rakennetta. Tuore tutkimus Gentin urbaaneista commons-järjestelmistä (Bauwens & Onzia, 2017) osoittaa, että myös commons-pohjaiset urbaanit hankintajärjestelmät ovat esimerkki tästä uudesta rakenteesta.

^{Kolme nousevaa yhteisvaurausperustaista vertaistuotannon ekosysteemiä.}

Uuden mallin ensimmäinen tukipilari on tuottava yhteisö. Se muodostuu kaikista CBPP:n hankkeen osallistujista. Kuten todettiin, sen jäsenet voivat saada palkkaa tai osallistua vapaaehtoisesti pelkän kiinnostuksen vuoksi. Joka tapauksessa kaikki tuottavat yhteisen resurssin. Palkkatyöhön perustuviin järjestelmiin verrattuna tärkeintä on, että järjestelmä on avoin panoksille.

Toinen instituutio on yhteiseen käyttöön perustuva yrittäjäkoalitio. Sen tavoitteena on luoda joko voittoa tai toimeentuloa luomalla lisäarvoa markkinoille yhteisten resurssien pohjalta. Osallistuvat yritykset voivat maksaa maksuosuuksia.

Digitaaliset yhteiset hyödykkeet itsessään ovat tyypillisesti markkinoiden ulkopuolella, koska ne eivät ole niukkoja, joten niihin ei sovelleta kysynnän ja tarjonnan lakeja.

Yrittäjien, yhteisön ja yhteisen resurssin, josta ne ovat riippuvaisia, välisessä suhteessa on ratkaisevan tärkeää, onko niiden suhde tuottava vai ekstraktiivinen. Tästä huolimatta jokaisen yhteisön odotetaan edustavan sekoitusta.

Kaksi eroa on tässä yhteydessä merkityksellinen. Ensinnäkään yrittäjyyttä ei pitäisi samaistaa yksinomaan kapitalismiin: kaikkia yrittäjiä ei motivoi voiton maksimointi. Joillekin yrittäjyys ilmentää halua itsenäisyyteen. Autonomisten ja epävarmassa työsuhteessa olevien työntekijöiden nousevassa luokassa monet harjoittavat CBPP-ekosysteemien kannalta ratkaisevaa ”itseyrittäjyyttä”.

Yrittäjyyttä ei pitäisi samaistaa yksinomaan kapitalismiin.

Toiseksi markkinoita ei pitäisi samaistaa kapitalismiin. Ei-kapitalistisia markkinajärjestelmiä, jotka eivät perustu palkkatyöhön tai tuotantovälineiden erottamiseen työntekijöistä ja jotka toimivat eri ”arvologiikalla” kuin voiton maksimointi, on ollut olemassa kautta historian. Niitä on edelleen olemassa kapitalismin sisällä, ja niitä voidaan kehittää edelleen jälkikapitalistisina modaliteetteina. CBPP:n potentiaalina on luoda yhteisiin hyödykkeisiin suuntautuneita markkinamuotoja, jotka hyödyttävät sekä yhteisiä hyödykkeitä että yhteisomistajia.

Keskeistä yrittäjien yhteenliittymien ”yhteisöllistämisessä” on ”autonomisen työntekijän” hahmo. Nykyään vallitseva käsitys yrittäjästä on sellainen, joka on itsenäinen ja ottaa kaikki riskit pelatakseen kapitalistista lottoa. Sitä vastoin, jos haluaa palkkaa, on noudatettava yrityksen sääntöjä. Jos siis olet työntekijä, sinulla on alistussopimus. Sitä vastoin autonomiset työntekijät voivat vapaasti tehdä omat päätöksensä ja olla vuorovaikutuksessa markkinoiden ja yhteisomaisuuden kanssa haluamallaan tavalla ja ilman lupaa.

Tätä itseohjautuvan yrittäjyyden muotoa ei pidä sekoittaa uusliberalistiseen yrittäjyyteen. Gramscilaisesta näkökulmasta (Gramsci, 1971) CBPP:tä voidaan pitää pyrkimyksenä edistää vaihtoehtoja vallitseville käsityksille siitä, mitä pidetään ”normaalina” ja oikeutettuna. Commons-pohjainen yrittäjyys asettaa yrittäjyyteen liittyvän vapauden ja autonomian myötävaikuttavaan näkökulmaan.

Tarkastellaan tässä yhteydessä keskinäisen työmarkkinayhteisön SMartin luomista, joka edistää ”autonomisen työntekijän” käsitettä. Osallistuvat työntekijät ovat vapaasti tekemisissä markkinoiden kanssa edistääkseen arvojaan ja elämänhankkeitaan, mutta vastavuoroistavat elämänriskinsä yhteisomistuksessa olevan osuuskunnan kautta. Tällaiset työntekijät ovat ihanteellisessa asemassa liittyäkseen yhteisöllisempiin malleihin.

Marjorie Kelly (2012) esittelee ei-kapitalistisia/generatiivisia yrityksiä ja korostaa markkinoiden ja kapitalismin välistä eroa. Näissä yrityksissä kollektiivisesti omistetut markkinatoimijat käyttävät ylijäämäänsä kasautumisen sijaan sosiaalisten ja ympäristöön liittyvien asioiden edistämiseen. Ekstraktiivisen ja tuottavan taloudellisen toiminnan välistä eroa voidaan havainnollistaa ajattelemalla teollista maataloutta ja permakulttuuria. Ensin mainitussa maaperä köyhtyy ja heikkenee, kun taas jälkimmäisessä maaperästä tulee rikkaampi ja terveempi.

Ekstraktiiviset yrittäjät pyrkivät maksimoimaan voittonsa, ja harvat tämän rodun yrittäjät investoivat tarpeeksi tuottavien yhteisöjen ylläpitoon. Facebookin tapaan he eivät jaa voittoja niiden yhdessä luovien yhteisöjen kanssa, jotka tuottavat yrityksen arvon ja sen toteutumisen. Jotkut, kuten Uber tai Airbnb, verottavat vaihtoja luomatta liikenne- tai vieraanvaraisuusinfrastruktuuria. Vaikka tällaiset yritykset siis kehittävät hyödyllisiä palveluita, jotka perustuvat aiemmin hyödyntämättömiin resursseihin, ne tekevät sen uuttamalla. Ne helpottavat näitä palveluja, mutta ne myös luovat kilpailuhenkisyyttä, joka tuhoaa yhteisten resurssien vastavuoroisen hyödyntämisen yhteistyö- ja ympäristöedut. Lisäksi kaivannaisyritykset voivat käyttää sosiaalisia tai julkisia infrastruktuureja (esim. teitä Uberin tapauksessa) ja heikentää hyvinvoinnin tarjoamista entisestään kiertämällä verotusta ja jättämällä tarjoamatta sosiaalisia etuja.

Voit havainnollistaa eron ekstraktiivisen ja tuottavan taloudellisen toiminnan välillä ajattelemalla teollista maataloutta ja permakulttuuria.

Sitä vastoin tuottavat yrittäjät tuottavat lisäarvoa näille yhteisöille, joita ne sekä synnyttävät että joista ne ovat riippuvaisia. Parhaassa tapauksessa yrittäjäyhteisö ja tuottava yhteisö ovat yksi ja sama. Kun yrittäjät luovat toimeentuloa tuottaessaan yhteisomaisuutta, he investoivat ylijäämän uudelleen omaan hyvinvointiinsa ja koko yhteisomaisuusjärjestelmään, jota he yhdessä tuottavat.

Kolmas toimielin on edunsaajajärjestö. Tämä yksikkö voidaan nähdä yhteisten hyödykkeiden infrastruktuuriorganisaationa, joka hallinnoi yhteisiin hyödykkeisiin perustuvaa yhteistyötä. Monissa CBPP-ekosysteemeissä onkin itsenäisiä hallintoinstituutioita, jotka tukevat yhteistyön infrastruktuuria ja antavat CBPP:lle valtuudet. Yhteistyö tapahtuu näin ollen itsenäisesti, ilman komento- ja valvontakoneistoa. Yhteistoiminta on todellakin mahdotonta ilman sitä. Esimerkiksi Wikimedia Foundation on Wikipedian ei-pakkokeinoja käyttävä hyväntekeväisyysjärjestö. Samoin vapaan ja avoimen lähdekoodin ohjelmistosäätiöt hallinnoivat usein infrastruktuuria ja hankkeiden verkostoja.

Perinteiset kolmannen sektorin organisaatiot operoivat havaitun niukkuuden maailmassa. Ne näkevät ongelmia, etsivät resursseja ja suuntaavat resurssit identifioitujen ongelmien ratkaisuun. Tämä lähestymistapa heijastelee voittoa tavoittelevien yritysten toimintatapaa.

Sitä vastoin hyötyä tavoittelevat järjestöt toimivat ’potentiaalisen’ runsauden eteen. Ne tunnistavat ongelmia, mutta uskovat että kontribuuttoreita riittää tarpeeksi ratkaisemaan nämä ongelmat. Ne ylläpitävät yhteistyön infrastruktuuria, mikä mahdollistaa yhteistyötä tekevien yhteisöjen ja yrittäjäkoalitioiden ryhtyä CBPP-prosesseihin, jotka ovat elintärkeitä näiden ongelmien ratkaisemiseksi, ilman että suoraan komennettaisiin kontribuuttoreita.

Ne suojaavat tätä yhteisvaurautta lisensseillä ja voivat myös auttaa ratkomaan konflikteja osanottajien ja sidosryhmien välillä, keräämään varoja ja rakentamaan yleistä kapasiteettia, jota tarvitaan työskentelyyn tietyllä alalla, esimerkiksi koulutuksen tai sertifioinnin parissa.

Tietyt CBPP-ekosysteemit liittyvät toisiinsa digitaalisen yhteisvaurauden kautta. Koska yhden projektin tuotos voi olla toisen panos, CBPP voidaan nähdä suurena ekosysteeminä, joka koostuu monista pienistä ekosysteemeistä.

Yhteisvaurauden ja pääoman välisistä ristiriidoista selviäminen kohti integroitua taloudellista todellisuutta

Syntyvät ekosysteemit, joita tässä kuvataan, eivät ole suvereeneja nykyisessä poliittisessa taloudessa, ja niiden mukana tulee haasteita ja ristiriitoja. Esimerkiksi Enspiral on velkaa liiketoiminnassaan suurelta osin sen jäsenten aivan erityiselle osaamiselle. Jäsenet ovat erittäin päteviä omilla aloillaan ja he ovat hankkineet osaamista ja kokemuksia koulutuksen ja työn kautta, mm. perinteisissä yliopistolaitoksissa, ohjelmistotaloissa ja rahoitusalalla. Sen lisäksi sen osaaminen täyttää nichen devaajamarkkinoilla, jossa on pienet markkinoille tulon pääomavaatimukset. Enspiralin liiketoimintamallia voi olla vaikeaa replikoida ilman näitä tekijöitä.

Samalla tavoin Sensorica ja Farm Hack molemmat kohtaavat suuria haasteita, kun puhutaan asianmukaisesta ja kattavasta liiketoimintaprosessien ja tuotosten dokumentoinnista, kun taas WikiHouse edelleen pyrkii laajentamaan sen teknologioiden ja mallien luotettavuutta ja soveltamisalaa.

Kaikki kuvatut projektit, erityisesti ne, joihin liittyy paikallista tuotantoa, edelleen riippuvat merkittävällä tavalla halvoista, massatuotetuista raaka-aineista ja komponenteista. Niiden liiketoimintamallit eivät ole vielä loppuun asti hiottuja, ja ne saattavat olla elinkeino vain pienelle määrälle aktiivisia ja erittäin asialleen omistautuneita kontribuuttoreita.

Nämä nurjat puolet poislukien ei kannata aliarvioida yllä esiteltyjen kaltaisia esimerkkejä, jotka voivat toimia ratkaisuina kiireellisiin ja pitkään laiminlyötyihin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Nämä uudet aloitteet rakentavat asteittain merkittävää kapasiteettia tukea tätä syntyvää yhteismaaperustaista poliittista taloutta. Jokainen case tarjoaa uniikkeja tekno-yhteiskunnallisia ratkaisuja, kiteyttää uuden yhteiskuntaan sidotun arvokäsityksen, määrittelee uusia järjestäytymismuotoja ja relaatioita tuotantovälineille ja tarjoaa uusia ja holistisempia taloudellisen todellisuuden esitystapoja.

Kun nämä ratkaisut kypsyvät ja niitä otetaan käyttöön, replikoidaan ja parannellaan toisissa projekteissa, tämä uusi taloudellinen todellisuus voi sisällyttää ja ylittää nykyiset ristiriidat ja prosessit syntetisoiduksi, konkreettiseksi, yhteisvaurauskeskeiseksi kokonaisuudeksi.

Ollaksemme varmoja, näiden uusien siemenmuotojen autonominen syntyminen ja kehitys ei itsessään ole riittävä ehto yhteiskunnalliselle muutokselle. Mutta ne ovat sellaisen muutoksen tarpeellinen ominaisuus  ja niiden ennakoiva tehtävä ja voima ovat elintärkeitä minkä tahansa sosiaalisen muutoksen strategian menestykselle. Mikään konfliktin- tai kriisinraktiasu ei voi toimia ilman luottamusta näihin muutoksen siemeniin.

Siemenmuodosta yhteiskunnalliseksi muodoksi

Tehdään yksi asia selväksi: tässä konkreettisten projektien mikrotasolla emergenttinä institutionaalisena infrastruktuurina kuvatut uudet tuotantomuodot ovat myös potentiaalisia formaatteja uudelle kapitalismin jälkeiselle poliittiselle taloudelle ja sivilisaatiolle:

• Omaehtoisen arvonluonnin ytimessä olevat tuottajayhteisöt ovat myös malli uuden tyyppiselle siviiliyhteiskunnalle ja uuden jälkikapitalistisen talous- ja yhteisksuntamallin ydininstituutiolle. Tässä tuottavan kansalaisyhteiskunnan mallissa kansalaiset tunnustetaan myös kontribuutioistaan yhteiskuntaan CBPP:llä.
• Yrittäjäkoalitiot, jotka yhteisluovat generatiivisesti lisäarvoa ihmisten ja luonnon yhteismaalle, ovat generatiivisen ja eettisen markkinan malli.
• Infratason hyötyjärjestöt ovat valtion voimaannuttamisen ja toteuttamisen malli, joka varmistaa kansalaistensa ja asukkaidensa kontribuutioiden potentiaalintasauksen.

Yhteisvaurautta yhteistekijöille, hyödykkeitä kapitalisteille

CBPP:ssä kontribuuttorit luovat yhteistä arvoa avoimilla kontribuutiojärjestelmillä, hallitsevat omaa työtään osanottokäytännöillä ja luovat yhteisiä resursseja, joita voidaan osaltaan käyttää uusissa iteraatioissa. Tämä avoimien panosten, osanottoprosessin ja yhteisvauraussuuntautuneiden tuotosten sykli voidaan tulkita yhteisvaurauden akkumulaatiosykliksi, ja tämä sykli rinnastuu pääoman akkumulaatioon.

Tässä vaiheessa CBPP ennakoi tulevaa jälkikapitalistista tuotantomuotoa. Se on prototyyppi, sillä se ei voi vielä täysin uusintaa itseään ilman keskinäistä riippuvuutta kapitalismista. Tuottavana ja innovatiivisena “kapitalismin sisällä” toimivalla CBPP:llä on myös kyky ratkaista joitain kapitalismin aikaansaamia strukturaalisia ongelmia — käytännössä siis päästen kapitalismista yli. CBPP ei kuitenkaan tule olemaan uusi “totaalinen sosiaalinen todellisuus” ennen kuin se aloittaa fyysisen tuotannon.

Mitä tulee kapitalistiseen kilpailuun, CBPP voi saada aikaan innovaatioita. Firmoilla, joilla on pääsy digitaaliseen yhteisvaurauteen, on kilpailuetu firmoista, jotka käyttävät omistusoikeuden alaista tietoa ja luottavat ainoastaan omaan tutkimukseensa (Tapscott & Williams, 2005; Benkler 2006; von Hippel, 2017). Esimerkiksi keskinäistämällä ohjelmistontuotannon avoimeen verkostoon, firmat säästävät merkittäviä summia infrastruktuuri-investoinneissa. Tässä kontekstissa CBPP voidaan nähdä kapitalististen koalitioiden tuottavan tiedon keskinäistämisenä.

Tämä kapitalistinen investointi itsessään ei ole negatiivista. Sen sijaan se on olosuhde, joka on kasvattanut yhteiskunnan investointeja yhteismaasuuntautuneeseen siirtymään. Koska CBPP ratkaisee joitain nykyisen järjestelmän strukturaalisia ongelmia, pääoma sekä tuottava että johtava luokka siirtyvät sitä kohti. Vaikkavanhan talousmallin ylivalta vääristääkin CBPP:tä, se samaan aikaan saattaa alulle uusia ajattelumalleja, jotka syövät maata ylivallan jalkojen alta.

Kuitenkaan uusi kommonerien luokka ei voi luottaa kapitalistisiin käytäntöihin ja sijoituksiin. Marinus Ossewaarden ja Wessel Reijersin (2018) kolmen kohdan havainto pätee tässä: “(1)…teknologian avulla välitetyt digitaalisen yhteistekemisen implisiittisen ja eksplisiittisen hinnoittelumekanismin käytännöt voidaan realisoida (2)…sellaiset mekanismit vievät digitaalisen yhteistekemisen käytänteitä kohti rahataloutta, (3) mikä vuorostaan vaikuttaa digitaalisen yhteistekemisen käytäntöihin sisältyviin vastarinnan muotoihin.”

Lopulta kommonerien tulee tehdä CBPP:stä autonomisempi dominantista poliittisesta taloudesta. Jossain vaiheessa vallan tasapaino voidaan kääntää: yhteismaa ja sen yhteiskunnalliset voimat muuttuvat yhteiskunnan dominantiksi modaliteetiksi, mikä pakottaa valtion ja markkinoiden modaliteettien sopeutumaan yhteiskunnallisiin vaatimuksiin.

Käänteinen omaksunta

Yhteistekijöiden tulisi vältää tilanteita, joissa kapitalistit omaksuvat yhteismaan ja ryntäävät tilanteisiin, joissa yhteismaa kaappaa pääomaa ja käyttää sitä rakentamaan omaa kapasiteettiaan. Sellaista käänteistä omaksuntaa Dmytri Kleiner ja Baruch Gottlieb ovat kutsuneet nimellä “transvestointi” (Kleiner, 2010, 2016). CBPP:n tapauksessa arvoa virtaisi kapitalistisilta markkinoilta yhteismaahan käyttäen generatiivisia markkinakäytänteitä aina kuin vain mahdollista. Näin transvestointi auttaisi kommonereita tulemaan turvaamaan rahoituksen ja muuttumaan rahoituksellisesti riippumattomiksi. Sellaisia proseduureja kehitetään ja toteutetaan siemenmuotoina avoimissa osuuskunnissa kuten Sensorica tai Enspiral-verkosto.

Sensorica on yhteistyöverkosto, joka kehittää sensoreita. Se virallisesti lanseerattiin vuonna 2011 Montrealissa, Kanadassa, ja sitä on inspiroinut vapaat ja avoimen lähdekoodin projektit sekä niihin liittyvät yhteistyön muodot. Sensorica eksplisiittisesti erottelee tuotantoprosessit, jotka ovat yhteisvaurausperustaisia, sen markkinaoperaatioista, joita yksittäiset tahot pyörittävät, vaikka tuottajaverkosto niitä kontrolloikin. Verkoston kontribuutioihin perustuva kirjanpitojärjestelmä pitää kirjaa jokaisen projektin osanottajan jokaisesta kontribuutiosta jokaisessa vaiheessa, aloituksesta markkinointiin. Kaikki myytävien tuotteiden tulot jaetaan takaisin niille, jotka ovat kontribuoineet niiden tuotantoon. Sensorica tarjoaa elinkeinomahdollisuuksia ja emansipoi kontribuuttorit niin, että he voivat antaa enemmän luovaa energiaa yhteisvaurausperustaisille tuotantoprosesseille.

Enspiral-verkosto koostuu Enspiral-liiketoiminnasta, Enspiral-säätiöstä ja ammattilaisten yhteisöstä, jotka toimivat eri aloilla ja joilla on laajasti osaamista eri aloilta. Enspiral-liiketoiminta tarjoaa tuotteitaan ja palvelujaan markkinoille, niinkuin mikä tahansa normaali yritys, mutta heidän fokuksensa on sosiaalisessa taloudessa, ja he vastaavat yhteiskunnan haasteisiin.  Tämän prosessin avulla he luovat yhteisvaurautta (ohjelmistoja, infrastruktuuria, tietoa — kaikkein kuuluisimpana Loomion, verkkosovelluksen, joka auttaa ryhmiä tekemään yhdessä päätöksiä), mutta myös kassavirtaa ja (joissain Enspiral-liiketoiminnoissa) jopa liikevoittoa. Osuus näistä rahoista lahjoitetaan säätiölle. Säätiö sitten käyttää niitä kattamaan toiminnan kustannuksia ja loput investoidaan uudelleen uusiin yhteismaaprojekteihin demokraattisesti. Kun projekteja rahoitetaan ulkoisesti, taustayhtiöt tyypillisesti saavat osuutensa, kunhan sovittuun tuottoon ollaan päästy. Tämä sopimus yhdessä demokraattisen hallinnon kanssa mahdollistaa yhtiöiden päättää liikevoiton takaisininvestoinneista yhteiskunnalliseen tehtäväänsa ja/tai uusiin Enspiral-projekteihin.

Avoin osuustoiminta

Avoin osuustoiminta on työkäsite, jonka tarkoitus on uuttaa osuuskuntiin CBPP:n perusperiaatteet (Bauwens & Kostakis, 2014). Pat Conaty ja David Bollier (2014) ovat peräänkuuluttaneet “uudenlaista synteesiä tai synergiaa yhtäältä nousevien vertaistuotanto- ja yhteismaaliikkeen ja toisaalta kasvavien osuustoiminnallisten ja solidaarisuustalousliikkeiden innovatiivisten elementtien välille”. Enemmän kuin perinteisissä osuuskunnissa, avoimet osuuskunnat olisivat sääntöjensä määrääminä suuntautuneet enemmän yhteiseen hyvään rakentamalla yhdessä digitaalista ja/tai aineellista yhteisvaurautta. Tämä orientaatio periaatteessa laajentaa seitsemää osuustoiminnan periaatetta — huolenpitoa yhteisöstä (ICA, 2018). Toisin kuin perinteiset osuuskunnat, avoimet osuuskunnat yhdistävät resurssinsa (tiedon, ohjelmistot, designit) varannoiksi ja näin luovat monitahoisen digitaalisen yhteismaan toisille avoimille osuuskunnille. Näin avoimet osuuskunnat sisäistäisivät negatiivisia ulkoisvaikutuksia, ottaisivat käyttöön monen sidosryhmän hallintomalleja, auttaisivat luomaan aineetonta ja aineellista yhteisvaurautta ja olisivat sosiaalisesti ja poliittisesti järjestäytyneet globaalien ongelmien ympärille, vaikka ne tuottaisivat paikallisesti.

Eräs tapa ymmärtää avointa osuustoimintaa on tarkastella sitä, miten keskiajan kiltajärjestelmä toimi. Kilta oli tuottajien yhdistys, joka valvoi oman ammatin käytäntöjä tietyllä maantieteellisellä alueella. Siinä oli elementtejä ammattiyhdistyksistä, liitoista, kartelleista ja salaseuroista. Ulkoisesti killat myivät tavaroita ja palveluja markkinoilla, mutta sisäisesti ne olivat veljeskuntia ja solidaarisuusjärjestelmiä. Yhteisvaurauskeskeisessä taloudessa sellainen tehokkuus ja solidaarisuus saavutettaisiin avoimen osallisuuden järjestelmillä, jotka toisivat yhteen tuottajat ja kuluttajien/käyttäjien yhteisöt, kuten kumppanuusmaatalous tekee nyt. Tässä mielessä alla ehdotetut mallit kietoisivat kontribuuttorit solidaarisuusekosysteemin eri rooleihin.

Klassisen korporaatioparadigman tuolla puolen

Tässä esitellään kuusi toisiinsa liittyvää jälkikapitalistisen yrittäjäkoalition strategiaa. Kaikki tavoittelevat pääsevänsä klassisen korporaatioparadigman sekä sen välistä vetävien, liikevoittoa maksimoivien käytänteiden tuolle puolen, perustamaan avoimia osuuskuntia, jotka kultivoivat yhteismaasuuntautunutta taloutta.

Ensinnäkin, on olennaista tunnustaa, että suljetut liiketalousmallit perustuvat keinotekoiseen niukkuuteen. Vaikka tieto digitaalisessa muodossa voidaan jakaa nopeasti ja pienin marginaalikuluin, perinteiset firmat voivat käyttää keinotekoista niukkuutta keräämään vuokria tiedon tuottamisesta. Juridisen painostuksen tai teknologisen sabotaasin keinoin luonnollisesti jaettavissa olevista hyödykkeistä joskus tehdään keinotekoisesti niukkoja, ylimääräisen liikevoiton tuottamiseksi (Kostakis et al., 2018). Tämä on erityisen sapettavaa, kun hengenpelastavia lääkkeitä tai planeettaa regeneroivaa teknologista tietoa ylihinnoitellaan tai niistä tehdään tarpeettoman niukkoja. Avoimet osuuskunnat, sitä vastoin, kieltäytyisivät tekemästä voittoa tiedon kaltaisten runsaiden resurssien muuttamisella keinotekoisesti niukoiksi.

Toiseksi, tyypillinen CBPP-projekti sisältää erilaisia hajautettuja tehtäviä, joiden suorittamiseen henkilöt voivat vapaasti kontribuoida. Esimerkiksi, vapaiden ja avoimen lähdekoodin ohjelmistoprojekteissa osallistujat voivat kontribuoida koodia, luoda designeja, ylläpitää verkkosivuja, kääntää tekstiä, kehittää yhdessä markkinointistrategioita ja tarjota käyttäjätukea. Tässä järjestelyssä kiinteään toimenkuvaan perustuva palkkaus ei olisi kaikkein asianmukaisin tapa palkita kontribuutioista. Vaihtoehto on avoimen arvon kirjanpito tai kontribuutiokirjanpito: kaikki tulot kontribuutioista virtaavat kontribuution tekijöille heidän kollektiiviseen tuotantoon merkityksellisestä osallistumisesta kartuttamiensa pisteiden mukaisesti. Tämä malli voisi toimia vastalääkkeenä monien firmojen taipumukselle, jossa kourallinen hyväasemaisia kontribuuttoreita kerää paljon suuremman yhteisön yhdessä luoman arvon.

Kolmanneksi, avoimet osuuskunnat voisivat turvata yhteisesti luodun arvon ja siitä saatavien hyötyjen reilun jakamisen “copyfair”-lisensseillä (Bauwens & Kostakis, 2014). Nykypäivän “copyleft”-lisenssit — kuten Creative Commons ja GNU Public License — sallivat kenen tahansa käyttää uudelleen tietoyhteisvaurautta, olettaen että muutokset ja parannukset myöhemmin jaetaan samana yhteisvaurautena. Koukku on, että viitekehys epäonnistuu rohkaisemaan vastavuoroisuutta yhteisvaurauden kaupallisessa käytössä tai luomaan pelikenttää yhteisvauraussuuntautuneille yrityksille. Nämä puutteet voidaan korjata copyfair-lisensoinnilla, joka sallii jakamisen ja samalla juurruttaa vastavuoroisuutta. Nämä lisenssit säilyttävät oikeuden jakaa tietoa, mutta ne edellyttävät, että tällaisen tietoyhteisen kaupallistamisen edellytyksenä on antaa jotain takaisin kyseiseen tietoyhteiseen. Esimerkiksi lisensoinnin copyfair-lähestymistapa suosittelee GNU Public Licencen vapaan ja avoimen lähdekoodin ohjelmistojen vapauksia, mutta sääntelee liikevoiton tuottopotentiaalia. Peer Production License on copyfairin ensimmäinen tapaus, joka rajoittaa digitaalisen yhteisvaurauden käyttöä työntekijäosuuskunnissa (Kleiner, 2010). Lisäksi FairShares Association käyttää Creative Commonsin epäkaupallista lisenssiä yleisesti, mutta sallii jäsentensä käyttää sisältöä kaupallisesti.

Neljänneksi, avoimet osuuskunnat käyttävät avoimia designeja tuottamaan kestäviä tavaroita ja palveluja. Voittoa tavoittelevat yhtiöt usein tuottavat tuotteita, jotka vanhenevat suunnitellusti, ylläpitääkseen jännitettä kysynnän ja tarjonnan välillä ja maksimoidakseen liikevoittonsa. Sellainen vanheneminen on ominaisuus, ei bugi. Sitä vastoin avoimen designin yhteisöillä ei ole samanlaisia insentiivejä suunnitellulle vanhenemiselle (Kostakis et al., 2018).

Viidentenä, avoimet osuuskunnat voisivat vähentää hävikkiä. Läpinäkyvyyden puute ja taipumus vastakkainasetteluun suljetuissa yrityksissä tekee niille vaikeaksi luoda kiertotalous, jossa yhden tuotannon tuotoksesta tulisi toisen panos. Kuitenkin avoimet osuuskunnat voisivat kehittää yhteistyön ekosysteemeitä avoimien toimitusketjujen avulla. Nämä ketjut voisivat tehostaa tuotantoprosessien läpinäkyvyyttä niin, että osallistujat voisivat adaptoida käyttäytymisensä verkostossa saatavilla olevaan tietoon. Ei ole tarvetta ylituottaa, kun verkoston realiteeteista tulee yleistä tietoa. Avoimet osuuskunnat voisivat siirtyä pois eksklusiivisesta epätäydellisten markkinahintasignaalien riippuvuudesta kohti keskinäistä tuotannon koordinointia, kiitos avointen toimitusketjujen ja avoimen arvon kirjanpidon yhdistelmän.

Kuudenneksi, avoimet osuuskunnat voivat keskinäistää sekä digitaaliset että fyysiset infrastruktuurit. Huolimatta sille annetusta oikeutetusta kritiikistä, väärinnimetty AirBnb:n ja Uberin “jakamistalous” kuvaa käyttämättömille resursseille käyttäjien löytämisen potentiaalia. Co-working, osaamisen jakaminen ja kyytien jakaminen esimerkillistävät myös monia tapoja, joilla me voimme käyttää ja jakaa resursseja uudelleen. Yhteisomistuksen ja yhteishallinnoinnin avulla aito jakamistalous voisi käyttää resursseja paljon tehokkaammin, yhteisten datatilojen ja tuotantovälineiden avulla.

Osuusomistamisen alustat voivat myös alkaa suunnata uudelleen alustataloutta yhteisvauraussuuntautuneen mallin ympärille. Kuusi yllä esitettyä käytäntöä ovat no yleistymässä eri muodoissaan, mutta ne tulee integroida yleisemmin. Arviomme mukaan yhteisvaurauskeskeisemmän talouden vaalimisen päätavoite on kaapata takaisin arvonlisäys, joka joka tällä hetkellä ruokkii spekulatiivista kapitalismia ja uudelleensijoittaa se yhteisvauraussuuntautuneiden tuottajayhteisöjen kehitykseen. Muutoin CBPP:n potentiaali jää alikehittyneeksi ja dominantille järjestelmälle alisteiseksi.

Fyysisen tuottamisen ja kestävän tuotannon luomisen haasteet

Tyypillisesti pääomatarve on dramaattisesti korkeampi fyysisessä tuotannossa, joka vaatii luonnonvaroja, rakennuksia, koneita ja ihmisiä. Selvästikin verkottuneiden henkilöiden kokoaminen vaatii merkittävästi vähemmän pääomaa. Siitä huolimatta, kuten todettua, CBPP:a ei voida pitää täytenä tuotantomuotona ellei se integroi sekä digitaalista että fyysistä tuotantoa.

Tietoon, ohjelmistoihin ja suunnitteluun liittyvien digitaalisten yhteisomistusten ja paikallisten valmistustekniikoiden yhtymäkohdan pohjalta on syntymässä uusia fyysisen tuotannon malleja. Ne voidaan kodifioida ilmaisuun “suunnittele globaalisti, valmista paikallisesti” (Desigb Global, Manufacture Local, DGML). Se mikä on kevyttä (tieto, design), tämän logiikan mukaan, muuttuu globaaliksi, kun taas se mikä on raskasta (koneet) on paikallista ja ideaalisesti yhteistä. DGML osoittaa, miten teknologiaprojekti voi hyödyntää digitaalista yhteisvaurautta ja saada maailmanlaajuisen yhteisön osallistumaan sen kehittämiseen ja juhlistaa uusia yhteistyömuotoja (Kostakis et al., 2018; Kostakis et al., 2015; Kostakis et al., 2016). Toisin kuin suuren mittakaavan teollisuustuotanto, DGML-malli painottaa pienen skaalan desentralisoituja, resilienttejä ja paikallisesti kontrolloituja sovelluksia. DGML voi tunnustaa rajallisten resurssien asettamat niukkuudet ja järjestellä aineellisia toimintoja niitä säilyttämään. Loppujen lopuksi, koska valmistus on suurelta osin paikallista, toimituskulut ovat matalammat ja ylläpito helpompaa. Valmistajat suunnittelevat tuotteita kestämään niin pitkään kuin tarpeellista DGML-manttelin alla, ja tieto ja design voidaan jakaa vapaasti, sillä patenttikuluja ei ole.

Jo nyt me näemme rikkaan kudelman DGML-aloitteita syntyvän talouteen, jotka eivät kaipaa yhtenäistä fyysistä perustaa, koska niiden jäsenet ovat kaikkialla ympäri maailmaa. Otetaan esimerkiksi L’Atelier Paysan (Ranska) ja Farm Hack (USA), yhteisöt jotka yhteistyöllä rakentavat open source -maatalouskoneita pienen mittakaavan viljelyyn, tai OpenBionics-projekti, joka tuottaa matalan kustannusten open source -designeja bionisille ja robottilaitteille, tai RepRap-yhteisö, joka luo open source -designeja 3D-tulostimille.

Kaupungit ympäri maailman ovat osittain syleilemässä tätä muutosta, mikä käy ilmi urbaanin yhteisvaurauden tutkimuksesta (Bauwens & Onzia, 2017). Ghentissä, Belgiassa, identifioitiin lähes 500 urbaania yhteismaata, kasvua kymmenkertaisesti 10 vuoden aikana, jotka kattavat kaikki huoltovarmuusjärjestelmät. Useimmat näistä yhteisvaurausperustaisista muodoista, kuitenkin, jakavat tavaroita eteenpäin, mutta eivät tuota niitä. Esimerkiksi autojen ja polkupyörien yhteiskäyttöjärjestelmät keskinäistävät pääsyn joukkoliikenteeseen, mutta eivät itse valmista kulkuvälineitä. Samalla tavoin asumisosuuskunnat, yhteisasuminen ja maanomistusyhteisöt tarjoavat pääsyn asumiseen, mutta eivät “rakenna” taloja.

Lisärajoite: Monet regeneratiiviset projektit pysyvät sirpaleisina ja paikallisina. Niin tervetullutta kuin näiden aloitteiden nopea kasvu onkin, se ei riitä kääntämään suuntaa. Julkisen vallan ja yhteismaan välinen yhteistyö tulee paikallistasolla yhdistää yhteisön vauraudentuotantopolitiikkaan, joita inspiroi mallit Clevelandissa ja Britannian Prestonissa. Ylikansallisia sijoittajakoalitioita tarvitaan luomaan globaaleja avoimia talletuspaikkoja, joilla voidaan perustaa provisiojärjestelmiä ja keskinäistä oppimistoimintaa, jotka ovat otettu käyttöön paikallisesti mutta joita koordinoidaan globaalisti.

Eräs nopeasti kasvava sektori perustavanlaatuisemman transformaation keskellä on muutoksen eturintamassa. Se voi tuottaa tervettä ruokaa kaupunkilaisille, elinkeinoja tuottajille, monen sidosryhmän hallinnointijärjestelmiä, joissa on mukana sekä tuottajat että kuluttajat, ja merkityksellistä työtä integroidussa ekosysteemissä. 80 projektia 500:sta Ghentissä oli ruokaprojekteja — luomuviljelijät tuottivat ruokaa erilaisissa yhteismaahan perustuvissa järjestelyissä. Sellainen paikallinen ruoantuotanto esimerkillistää CBPP:n seuraavaa vaihetta: hyödykkeiden kosmolokaalia tuotantoa. Tämä vaihe yhdistää avoimet, globaalit yhteisöt, jotka keskinäistävät tuotantotiedon, hajautetun paikallistuotannon ja tuottajaekosysteemin yhteistoiminnallisen, generatiivisen järjestäytymisen. Haasteena on tämän mallin laajentaminen talouden pääomavaltaisemmille sektoreille, mikä todennäköisesti vaatii sekä julkisen sektorin että osuustoiminnallisen sijoittamisen ja rahoituksen maailman sitoutumista.

Suurin haaste kuitenkin on edelleen kestävien tuotantomuotojen luominen. Kate Raworth (2017) on kätevästi tiivistänyt sen, mitä tarvitsee tehdä: tyydyttää ihmiskunnan sosiaaliset tarpeet ilman, että ylitetään planeetan kantokyky tai vahingoitetaan elintärkeitä syklejä tai tarvittavia ekosysteemejä, jotka ylläpitävät ihmiselämää.

Yhteismaa tulee olemaan elintärkeä osa tätä ihmisten selviämisstrategiaa. Yhteistekeminen vaatii resurssien ja infrastruktuurin yhteenkokoamista ja keskinäistämistä ja tuhlaavaisen korporaatiokilpailun korvaamista, joka heijastelee yhteiskunnallisten ja ympäristön kustannusten systemaattista ulkoistamista, millä pidetään kulut ja hinnat niin alhaalla kuin mahdollista. Sitä vastoin CBPP:n “yhteistyöetu” on, että se tuottaa tavaroita ja palveluja ihmisten tarpeisiin matalammilla termodynaamisilla kustannuksilla kuin kapitalistiset tuotantomallit (Piques & Rizos, 2017). Esimerkiksi autojen yhteiskäyttöprojekti Ghentissä, Degage, käyttää 130:a autoa 1300 jäsenensä kesken, millä varmistetaan jäsenten täysi liikkuvuus samalla kun huomattavasti pienennetään ympäristökuluja. Samanlaisten projektien tutkimukset ovat näyttäneet, että jokainen yhteiskäytössä oleva auto voi korvata jopa 13 yksityisautoa (Shaheen, 2017).

Yhteistekeminen on sekä vihreää että tehokasta. Yhteisvaurausperustaiset ruoantuotantojärjestelmät eivät saastuta pohjavettä, eivät käytä myrkyllisiä lisäaineita ja voivat käyttää hiilivapaita kuljetusjärjestelmiä. Kuten sivilisaatioiden historiallinen ylikulutusvertailu on osoittanut (Motesharrei et al., 2014), tasavertaisempi pääsy elämän resursseihin vähentää merkittävästi resurssipohjaisia katastrofeja ja tekee kriisiajanjaksoista vähemmän vakavia. Tuotantomallit, jotka käyttävät “aineellisen tuotannon toissijaisuuden” lähestymistapaa, vähentävät dramaattisesti kuljetuskustannuksia ja -tarpeita samalla, kun ne ylläpitävät globaalia kulttuurillista ja teknistä yhteistoimintaa.

Hyvä uutinen on, että pioneeriyhteisöt ympäri maailman kehittävät monia työkaluja, joita tarvitaan tähän siirtymään. Esimerkkeinä:

• avoimen ja kontributiivisen kirjanpidon järjestelmät, jotka kykenevät tunnustamaan ja palkitsemaan kaikki kontribuutiot, ei ainoastaan markkina-arvoa, sellaiset joiden edelläkävijöinä Sensorica ja muut ovat toimineet,
• yhteiset ekosysteemiset kiertävän tarjonnan ketjut, jollaisilla on kokeillut Provenance, Oxchain-tutkimusprojektilla, joissa käytetään ekosysteemisiä yhteisen kirjanpidon järjestelmiä kuten R-E-A -kirjanpito (resurssit, tapahtumat, agentit), integroidun vaikutuksen kirjanpitoa ja/tai biofyysistä kirjanpitojärjestelmää, mikä mahdollistaa suoran pääsyn termodynaamisiin virtoihin ja kustannuksiin käyttäen “globaaleja kynnysarvoja ja allokaatioita”,
• ekologisesti tuhoamattomat hajautetut tilikirjajärjestelmät, kuten Holochain,
• rahakkeisiin perustuvat arvojärjestelmät, jotka mahdollistavat ohjelmoitavan tuotannon erilaisten arvologiikkojen perusteella.

Johtopäätösten sijaan: Yhteisvaurauden juomasarvi

Keskiajalla juomasarvia käytettiin killoissa usein symboloimaan ja edistämään vieraanvaraisuutta, ystävyyttä ja solidaarisuutta jäsenten keskuudessa. Nämä arvot osoittautuivat tärkeiksi killan vauraudesta puhuttaessa (Rosser, 2015).

Tarvitsemme yhteisvaurauden juomasarven, jolla autetaan tekemään CBPP:sta dominantti tuotantomuoto. Kiltajärjestelmä voi inspiroida kommonereja etsimään kestäviä elinkeinoja. Siirtymävisioomme kuuluu yhteismaaperustaiset “uuskiltojen” verkostot, jotka koostuvat osuuskunnista ja autonomisista tuottajista. Nämä verkostot tuottaisivat arvoa — globaalia yhteisvaurautta kommonereille ja yleisölle ja tuotteita myytäviksi yhteismaan ulkopuolisille firmoille.

Pienen mittakaavan aloitteet voivat nyt olla vaikuttavia suuressa mittakaavassa, solmupisteinä yhteisvaurausperustaisessa paikallisverkostojen globaalissa verkostossa. Digitaalisen yhteistekemisen kautta ruohonjuuritason aloitteet voivat olla suuntautuneet sekä paikallisesti että globaalisti: “pienet ja paikalliset, kun ne ovat avoimia ja kytkeytyneitä, voivat näin muuttua designesimerkiksi, jolla luodaan resilienttejä järjestelmiä ja kestävän kehityksen mukaisia ominaisuuksia, sekä positiivisen takaisinkytkennän näiden järjestelmien välille” (Manzini, 2013). Siispä “ylöspäin skaalauksen” sijaan CBPP-aloitteet “skaalautuvat sivuun”.

Pääoman akkumulaation kriisin väijyessä, voisiko arvovirtaus etsiä ja löytää paikkansa yhteisvauraustaloudessa? Kyllä. Sen sijaan, että pääoma omaksuisi yhteisvauraustalouden kapitalistisille alustoille, jotka kaappaavat arvonlisän yhteisvaurausliiketoiminnalta (esim. Facebook, Google, IBM), kommonerit voivat omaksua pääoman yhteismaan sisään ja alistaa sen yhteismaan säännöille.

Paljon riippuu siitä onnistummeko estämään hienovaraisempia käänteisen omaksumisen tapoja. Kommonerien tulee luoda toisiinsa kytkeytyneitä transvestointi-instrumentteja, jotka hyväksyvät uutta yhteisvaurauden ja CBPP-markkinamuotojen kurittamaa pääomaa. Esimerkiksi “kaksoislisensointi”-skeemat vaativat kapitalisointia haluavilta lisenssimaksuja tai liittymistä yhteisvaurauspohjaiseen uuskiltaan. Tämä lähestymistapa luo arvovirtauksen pääomajärjestelmästä yhteisvauraustalouden järjestelmään.

Uuden yhteiskunnan perimmäinen visio on siviiliyhteiskunta, joka on tuottava itsessään, ei ainoastaan markkinoiden ja valtion kyljessä. Tässä uudessa järjestelyssä valtio mahdollistaa vapaan sosiaalisen tuotannon toisiinsa kytkeytyneiden, yhteistyötä tekevien aloitteiden galaksissa. On totta, että CBPP ei ratkaise monia nykypäivän eriarvoisuuden ja systeemisen sosiaalisen epäreiluuden ongelmia, erityisesti sellaisia, jotka liittyvät rotuun tai sukupuoleen. Eikä se suoraan ota kantaa digitaaliteknologioiden ympäristöllisiin ja sosiaalisiin piilokustannuksiin, jotka ovat läpi koko elinkaarensa energiaintensiivisiä. Matalapalkkatyöläiset (joiden joukossa on usein lapsia) työskentelevät usein epäinhimillisissä olosuhteissa, jotta yhä useammat ihmiset kehittyneissä talouksissa voisivat saada pääsyn halpaan digitaaliteknologiaan. Mutta nämä puutteet ja epäoikeudenmukaisuudet voidaan ratkaista, ja CBPP luo uniikin arvonluontia käsittelevän suurinstituution, joka on kaukana modernin kapitalismin katastrofaalisista piirteistä. Tämä kytkös kestävyyteen todennäköisesti avaa uusia tiloja vapaalle, reilulle ja pitkäikäiselle yhteiskunnalle.

Kiitokset

Tämän esseen osia on julkaistu (kirjoitettu yhdessä Alex Pazaitisin kanssa) kirjassa Peer to Peer: The Commons Manifesto. Se perustuu myös lähteeseen Bauwens M. & Kostakis V. (2016). “Why Platform Co-ops should be Open Co-ops.” julkaistu teoksessa Scholz T. & Schneider N. (eds) Ours to Hack and Own: The Rise of Platform Cooperativism, a New Vision for the Future of Work and a Fairer Internet. New York, NY: OR Books, 163-166. Vasilis Kostakis kiittää rahoituksesta European Research Councilia (ERC) Euroopan Unionin Horizon 2020 tutkimus- ja innovaatioprojektin alaisuudessa (rahoituspäätös No. 802512).

Lähdeviitteet

Bauwens, M. (2005). The Political Economy of Peer Production. Ctheory. Retrieved from // www.ctheory.net/articles.aspx?id=499 (accessed on 10 June 2018).

Bauwens, M., & Kostakis, V. (2014). From the Communism of Capital to Capital for the Commons: Towards an Open Co-operativism. tripleC: Journal for a Global Sustainable Information Society, 12(1): 356-361.

Bauwens, M., & Onzia,Y. (2017). A Commons Transition Plan for the City of Ghent . Ghent: City of Ghent and P2P Foundation. Retrieved from: stad.gent/sites/default/files/page/documents/Commons%20Transition%20Plan%20-%20under%20revision.pdf.

Bauwens M., Kostakis V. & Pazaitis, A. (2018) Peer to Peer: The Commons Manifesto. London. UK: University of Westminster Press. In press.

Benkler, Y. (2006). The Wealth of Networks: How Social Production Transforms Markets and Freedom. New Haven, CT: Yale University Press.

Bollier, D. (2016). Commoning as a Transformative Social Paradigm. The Next System Project. Retrieved from: thenextsystem.org/commoning-as-a-transformative-social-paradigm.

Conaty P. & Bollier D. (2014). Toward an Open Co-operativism: A New Social Economy Based on Open Platforms, Co-operative Models and the Commons. A Report on a Commons Strategies Group Workshop, Berlin, 27-28 August. Retrieved from commonstransition.org/toward-an-open-co-operativism/ (accessed on 10 June 2018).

Dafermos, G. (2012). Authority in Peer Production: The Emergence of Governance in the FreeBSD Project. Journal of Peer Production, 1 (1): 1-12.

Elliott, M. (2006). Stigmergic Collaboration:The Evolution of Group Work. M/C Journal: A Journal of Media and Culture, 9(2) . Retrieved from: journal.media-culture. org.au/0605/03-elliott.php (accessed on 10 June 2018).

Gramsci, A. (1971). Selections from the Prison Notebooks of Antonio Gramsci. New York, NY: International Publishers.

Harhoff, D., & Lakhani, K. (2016). Revolutionizing Innovation: Users, Communities, and Open Innovation. Cambridge, MA: MIT Press.

ICA. (2018). Co-operative Identity, Values & Principles. Available at: ica.coop/en/whats-co-op/co-operative-identity-values-principles (accessed 10 June 2018).

Kelly, M. (2012). Owning Our Future: The Emerging Ownership Revolution—Journeys to a Generative Economy. Oakland, CA: Berrett-Koehler Publishers.

Kleiner, D. (2010). The Telekommunist Manifesto. Amsterdam: Institute of Network Cultures.

Kleiner, D. (2016). What Economy? Profit Versus Sustainability. Available at: www.youtube.com/watch?v=iGBzhon_vS0&feature=youtu.be&t=36m1s.

Kostakis, V., & Bauwens, M. (2014). Network Society and Future Scenarios for a Collaborative Economy. Basingstoke, UK: Palgrave Macmillan.

Kostakis, V., Roos, A., & Bauwens, M. (2016). Towards a Political Ecology of the Digital Economy: Socio-environmental Implications of Two Value Models. Environmental Innovation and Societal Transitions, 18, 82-100.

Kostakis, V., Niaros, V., Dafermos, G., & Bauwens, M. (2015). Design Global, Manufacture Local: Exploring the Contours of an Emerging Productive Model. Futures, 73, 126-135.

Kostakis, V., Latoufis, K., Liarokapis, M., & Bauwens, M. (2018). The Convergence of Digital Commons with Local Manufacturing from a Degrowth Perspective: Two Illustrative Cases. Journal of Cleaner Production, 197, 1684-1693. Retrieved from: www.sciencedirect.com/science/article/pii/S0959652616314184 .

Manzini, E. (2013). Small, Local, Open and Connected: Resilient Systems and Sustainable Qualities. Design Observer. Retrieved from: designobserver.com/feature/small-local-open-and-connected-resilient-systems-and-sustainable-qualities/37670.

Marsh, L., & Onof, C. (2007). Stigmergic Epistemology, Stigmergic Cognition. Cognitive Systems Research, 9(1-2), 136-149.

Masters, R. (1753/2011). The History of the College of Corpus Christi and the Blessed Virgin Mary in the University of Cambridge, From its Foundation to the Present Time. Cambridge, UK: Cambridge University Press.

Mateos-Garcia, J., & Steinmueller, E. (2008). The Institutions of Open-source Software: Examining the Debian Community. Information Economics and Policy, 20: 333-344.

Motesharrei, S., Rivas, J., & Kalnay, E. (2014). Human and nature dynamics (HANDY): Modeling Inequality and Use of Resources in the Collapse or Sustainability of Societies. Ecological Economics, 101, 90-102.

Ossewaarde M. & Reijers W. (2018). Digital Commoning and its Challenges. Organization. In press.

Pazaitis A, Kostakis V. & Bauwens M. (2017). Digital Economy and the Rise of Open Cooperativism: The Case of the Enspiral Network. Transfer: European Review of Labour and Research, 23(2): 177-192.

Restakis, J. (2017). Cooperative Commonwealth & the Partner State. The Next System Project. Retrieved from thenextsystem.org/cooperative-commonwealth-partner-state.

Piques, C., & Rizos, X. (2017). Peer to peer and the Commons: A Matter, Energy and Thermodynamic Perspective. Amsterdam: P2P Foundation. Retrieved from: commonstransition.org/peer-peer-commons-matter-energy-thermodynamic-perspective/.

Raworth, K. (2017). Doughnut Economics: Seven Ways to Think Like a 21st-century Economist. Vermont: Chelsea Green Publishing.

Rosser, G. (2015). The Art of Solidarity in the Middle Ages: Guilds in England 1250-1550. Oxford: Oxford University Press.

Shaheen, S. (2017). Carsharing Trends and Research Highlights. Retrieved from www.epa.gov/sites/production/files/2017-06/documents/05312017-shaheen.pdf.

Tapscott D.& Williams A. (2006). Wikinomics: How Mass Collaboration Changes Everything. New York, NY: Portfolio.

von Hippel, E. (2017). Free Innovation. Cambridge, MA: MIT Press.

Weber, S. (2005). The Success of Open Source. Cambridge, MA: Harvard University Press.

Kaikki verkkolinkit olivat aktiivisia 6. heinäkuuta 2018.

Lähde: https://thenextsystem.org/learn/stories/how-create-thriving-global-commons-economy

Kohti Partnerivaltiota

Voisimmeko me, sitten, kuvitella uudenlaisen valtion? Nyt kuvioon astuu mukaan Partnerivaltion käsite! Partnerivaltio, jonka ensimmäisenä teoretisoi italialainen poliitiikan tutkija Cosma Orsi, on valtiomuoto joka mahdollistaa ja voimauttaa sen kansalaistensa tekemän yhteiskunnallisen arvonluonnin. Se suojelee yhteistyön infrastruktuuria, joka koko yhteiskunta itsessään on.

Partnerivaltio voi olla olemassa millä tahansa territoriaalisella tasolla joukkona instituutioita, jotka suojelevat yhteistä hyvää ja mahdollistavat kansalaisten arvonluonnin. Se tekee alueellisella skaalalla sen mitä voittoa tavoittelemattomat instituutiot tekevät projektiskaalalla. Vaikka voittoa tavoittelemattomat yhdistykset työskentelevät kommonereiden hyväksi kontribuuttoreina ja tiettyihin projekteihin osallistujina, Partnerivaltio työskentelee sen kansalaisille.

Tätä tarvitaan, sillä aivan kuten markkinoiden Näkymätön Käsi on myytti, samoin olisi yhteisvaurauden näkymätön käsi. Kommonerit tuppaavat välittämään yhteisvauraudestaan, ei yhteiskunnasta kokonaisuutena. Tämä tietty kiinnostus kokonaisuutta kohtaan vaatii omanlaisensa instituutiot!

Hyvä uutinen on, että sellainen Partnerivaltio on jo olemassa, me olemme nähneet sen toiminnassa, ainakin paikallisella tasolla sikiömuodossa. Muutama vuosi sitten vierailin Ranskan Bretagnessa, Brestin kaupungissa. Brest ei ole kaunis kaupunki, vaikka se on upotettu alueelle kauniin luonnon keskelle. Sitä pommitettiin toisen maailmansodan aikana, ja paljon rumia asuintaloja rakennettiin, mikä johti sosiaaliseen vieraantumiseen. Michel Briand, pormestarin assistentti, ja hänen tiiminsä saivat loistavan idean: miksei käyttää virtuaalista hyödyksi fyysisen läsnäolon ehostamiseen kaupungissa?

Tiimi loi paikallisen version Facebookista, Youtubesta ja Flickristä, auttoi paikallisyhdistyksiä kehittämään läsnäoloaan verkossa, investoi vahvasti koulutukseen, ja sillä oli jopa fyysinen kirjasto josta kansalaiset voivat lainata tuotantomateriaalia. Eräs heidän projekteistaan oli vanhan ”salakuljetusreitin” uudelleen henkiinherättäminen, jotta paikalle saataisiin houkuteltua vaellusporukoita. Joten he päättivät ”virtuaalisesti rikastaa” vaellusreittejä.

Ja tässä kohtaa heidän sosiaalinen innovaationsa astuu kuvioihin: kaupunginvaltuusto ei tehnyt tätä maksamalla itse kuntalaisille, eivätkä he pyytäneet yksityistä sektoria toteuttamaan tätä (yksityistäminen tai julkis-yksityiset kumppanuudet). Se mitä he tekivät, oli paikallisten kansalaisten muodostamien tiimien voimaannuttaminen luomaan lisäarvoa.

Tämä tapahtui eri muodoissa, kuten kuvagallerioiden luominen tunnetuista maamerkeistä, suullisen historian kerääminen ja paljon muuta. Jopa ”lintujen kuvaaminen” oli listalla! Tämä oli Partnerivaltio, eli siis julkishallinnon virkamiehet, jotka luovat oikeat olosuhteet ja tukirakenteet niin, että kansalaiset voivat vertaistuottaa arvoa niin että koko yhteiskunta hyötyy siitä.

Se stimuloi kukoistavaa paikallistaloutta sekä paikallisyrityksiä luomaan markkinoille lisäarvoa ja houkuttelemaan lisää turisteja. Michel Briand ja hänen tiiminsä työskentelivät väsymättä ”kansalaisten hyödyksi”, parantaen heidän kykyään luoda kansalaisarvoa. Selvästikin tieto ja kulttuuri luovat yhdessä eloisan yhteisvaurauden. Jos me laajennamme tätä kansalliselle tai jopa ylikansalliselle tasolle, me saamme valtiomuodon joka harjoittaa ”yhteismenestystä”, eli vaalii yhteisvaurautta ja arvoa luovia kommonereja.

Tottakai on myös muita esimerkkejä, joita mainita. Itävaltalainen Linzin alue on julkistautunut Yhteisvaurausalueeksi; Napolin kaupunki on luonut ”Pormestarin yhteisvauraus-assistentin” paikan, ja San Francisco on luonut jakamistaloutta edistävän työryhmän.

Eräs vaara vaanii tässä, ja se näkyi esimerkiksi Big Society -ohjelmassa Britanniassa, joka käyttää pintapuolisesti samanlaista autonomian ja toiminnan kieltä, mutta piilottaa täysin toisenlaisen toiminnan, eli sen joka perustuu strategiaan jolla heikennetään hyvinvointivaltiota ja sen tukiverkkoa. Partnerivaltio ei voi perustua julkisen yhteistyön infrastruktuurin tuhoamiseen.

Tämä ei välttämättä ollut Phillip Blondin ja hänen siviiliyhteiskuntasuuntautuneen “Red Tories“-ryhmänsä alkuperäinen aikomus, mutta se on varmastikin se mitä David Cameronin hallitus pani täytäntöön Big Societyssa. Yhteisen arvon vertaistuotanto vaatii siviilivaurautta ja vahvoja siviiliyhteiskunnan instituutioita! Toisin sanoen, partnerivaltion käsite ylittää ja ottaa mukaan hyvinvointivaltion parhaat puolet, eli yhteiskunnallisen solidaarisuuden mekanismit, korkean koulutustason ja eloisan, julkisesti tueton kulttuurielämän.

Britannien Toryjen tekosia oli käyttää Big Society -retoriikkaa yrityksessä yhä vain heikentää yhteiskunnallisen solidaarisuuden jäänteitä, ja heittää ihmiset takaisin omilleen ilman minkäänlaista tukea. Ei ollut voimaannuttamista tai mahdollistamista, vaan lähinnä kaiken tuon vastakohtia.

Vaikka vertaistuotanto epäilemättä syntyy resilienssin tarpeesta huonoina aikoina, todella kukoistava yhteisvaurauspohjainen yhteiskunta vaatii Partnerivaltiota, eli demokraattisia yhteistä hyvää tavoittelevia instituutioita, jotka suojelevat yhteistä hyvää alueellisella skaalalla.

Kapitalistisen talouden arvokriisi

Vertaistuotanto on olemassa suhteessa yrittäjäkoalitioon, joka luo markkina-arvoa yhteisvaurauden päälle. Kuitenkin, tuottavan kansan, eli Axel Brunsin sanoin, “tuottajien” luoman käyttöarvon eksponentiaalinen kasvu ei ole ongelmatonta ja se luo ristiriitoja nykyiseen poliittiseen talouteen.

Todellakin, se luo suuren ongelman kapitalistiselle järjestelmälle, mutta myös työläisille niin kuin me olemme heidät perinteisesti käsittäneet, koska markkinat määritellään tapoina allokoida resursseja. Lisäksi, kapitalismi ei ole ainoastaan niukkuuden allokointijärjestelmä, vaan todellisuudessa niukkuutta luova järjestelmä. Se voi akkumuloida pääomaa ainoastaan jatkuvasti uusintamalla ja laajentamalla niukkuuden olosuhteita. Kun kysynnän ja tarjonnan välillä ei ole jännitettä, ei voi olla markkinoita eikä pääoman akkumulaatiota.

Se mitä vertaistuottajat tekevät, tällä hetkellä lähinnä immateriaalisessa tiedon, softan ja designin tuotannossa, on helposti uudelleen tuotettavan informaation ja hyödynnettävän tiedon tuottaminen, jota ei voida suoraan kääntää markkina-arvoksi, koska se ei ole ollenkaan niukkaa, vaan päinvastoin, yltäkylläistä. Ja tätä aktiviteettia suorittavat tietotyöläiset, joita tuotetaan tällä hetkellä niin massiivisesti, että heidän ylitarjontansa tekee heistä myös prekaareja työläisiä.

Täten tuotantokapasiteetti liikehtii yhä kasvavassa määrin, suoran arvontuotannon muodossa, olemassaolevan monetisaatiojärjestelmän ulkopuolella, joka toimii ainoastaan liikevoittomarginaalin avulla. Entisaikaan, aina kun sellaista liikehdintää tapahtuu — orjien poistuessa romahtavasta Rooman imperiumista, tai maaorjien lähtiessä liikkeelle keskiajalla — se on aina tasan tarkkaan aika jolloin olosuhteet on luotu jättiläismäisille, perustavanlaatuisille yhteiskunnallisten ja taloudellisten olosuhteiden muutoksille.

Todellakin, ilman keskeistä luottamusta pääomaan, hyödykkeisiin ja työvoimaan, on vaikeaa kuvitella kapitalistisen järjestelmän jatkuvuutta.

Käyttöarvon luonnin ongelma, jonka internetin yhteistyö on mahdollistanut, on se että se täysin ohittaa tämän normaalitoiminnan. Talousjärjestelmämme normaalitoiminta vaatisi, että tuottavuuden kasvua jotenkin palkittaisiin, ja että nämä palkkiot mahdollistaisivat kuluttajien saada lisätuloja ja ostaa tuotteita.

Mutta tätä ei tapahdu enää. Facebookin ja Googlen käyttäjät luovat kaupallista arvoa alustoilleen, mutta ainoastaan erittäin epäsuorasti, eikä heitä ollenkaan palkita omasta arvonluonnistaan. Koska se mitä he luovat ei ole hyödykkeellistetty niukkojen hyödykkeiden markkinoille, näille arvonluojille makseta takaisin tuloina. Tämä tarkoittaa, että sosiaalisen median alustat paljastavat systeemimme tärkeän epäkohdan.

Nykyinen niinkutsuttu tietotalous on täten kusetusta ja toiveunta, koska yltäkylläiset hyödykkeet eivät toimi hyvin markkinataloudessa. Lisääntyneen prekaariuden tähden, joka maailman työläisiä odottaa, onko tästä suosta tietä pois? Voimmeko me ehjätä rikkoutuneen takaisinkytkentä-luupin?

Uuden yhteiskuntamallin sisäänajo

Omituista kyllä, vastaus saattaa löytyä viimeaikaisesta poliittisesta liikkeestä nimeltä Occupy, sillä sen lisäksi että se vertaistuotti omaa poliittista yhteisvaurauttaan, he esimerkillistivät uutta liiketoimintaa ja arvokäytänteitä. Nämä käytänteet olivat itse asiassa uskomattoman samankaltaisia institutionaalisen ekologian kanssa, jota jo harjoitetaan vapaan ja avoimen softan ja raudan tuottajayhteisöissä. Tämä ei ole sattumaa.

Katsokaamme menneeseen Occupy Wall Streetin aikaansaannoksiin Zuccoti Parkissa. Sen keskellä oli tuottava kansa, joka pääsi konsensukseen Yleiskokouksessa ja joka tarjosi kaikenlaisia sapluunoita (protestileirit, työpajat jne.) jotka, todellisella open source -tavalla, oli mahdollista kopioida ja harjoittaa samankaltaisissa yhteisöissä ympäri maailman, mutta myös muokata vastaamaan paikallisia tarpeita (tätä kutsutaan forkkaamiseksi softakehityksessä). Jos et auttanut projektissa, sinulla ei ole sanavaltaa, joten mukanaolo on tarpeellista.

Tällä yhteisöllä oli kaikenlaisia tarpeita, kuten ruoka, suoja ja terveydenhuolto. Tyytyivätkö he markkinatalouteen näissä? Ei, mutta myös kyllä, vaikka pätevällä tavalla. Selitetään hieman.

OWS pystytti kaikenlaisia ryhmiä löytämään ratkaisuja fyysisille tarpeille. Toisin sanoen, taloutta pidettiin allokaatiojärjestelmänä, kuten on selitetty Marvin Brownin hienossa kirjassa Civilizing the Economy, ja sen kansalaiset ovat ne, järjestäytyneinä työryhmiin, jotka päättävät miten allokaatiosysteemille annetaan asianmukaiset eettiset arvot.

Esimerkiksi, Vermontin luomuviljelijät tarjoavat ilmaista ruokaa leiriläisille, jonka vapaaehtoiset ovat valmistaneet, mutta tällä oli negatiivinen sivuvaikutus. Paikalliset katukauppiaat, yleensä köyhiä maahanmuuttajia, eivät pärjänneet kauhean hyvin. Kun kaikki saivat ilmaista ruokaa, he eivät enää voineet myydä omiaan yhtä hyvin. Tähän draamaan vastaus oli, että Occupy-tyypit alkoivat pitää huolta myyjistä. He pystyttivät Occupy Wall Street Vendor Projectin jolla kerätä rahaa ruoan hankkimiseksi näiltä katukauppiailta.

Bingo, kertaheitolla OWS oli luonut hyvin toimivan eettisen talouden, jolla oli sekä markkinadynamiikka että sopusointu Occupy-liikkeen arv0järjestelmän kanssa. Se, mikä oli tärkeää tässä, oli että juuri kansalaiset päättivät siitä mikä oli kaikkein asianmukaisin allokaatiojärjestelmä, ei rahan ja omaisuuden omistajat taloudessa, joka on irtaantunut eettisistä arvoista.

Mitä me voimme oppia Occupy-mallista jos me yleistämme sen koko yhteiskunnan tasolle?

Nykyään me oletamme, että arvoa luodaan yksityisesti, ja että sitä luovat voittoa tavoittelevat yritykset, ja tunnustakaamme, että siviiliyhteiskunta on vain ylijäämäkategoria. Se on se mitä me teemme kun me tulemme kotiin, uupuneena palkkatyöstä. Tämä tunnustetaan siviiliyhteiskunnan organisaatioiden kielessä, kun me kutsumme niitä ”voittoa tavoittelemattomiksi” tai ”kansalaisjärjestöiksi”.

Systeemi kokonaisuudessaan on valtion hallinnoima, jossa sosiaalidemokraattinen hyvinvointivaltio on yhä suuremmassa määrin muuttunut neoliberaaliksi hyvinvointivaltioksi, jossa voitot yksityisestään ja tappiot sosialisoidaan. Toisin sanoen, valtio itsessään on muuttunut korporaatioiden jatkeeksi, ja yhä vähemmässä määrin sen kansalaistensa palvelijaksi. Me voimme nähdä tämän mallin edistymisen siinä miten Troika toteutti leikkaa-ja-tuhoa -politiikkaa Euroopan ytimessä, eli Kreikassa, eikä se enää ole pelkästään heikkojen kehittyvien valtioiden heiniä.

Occupy ja open source -mallit näyttävät meille uudenlaisen mahdollisen todellisuuden, mallin jossa demokraattinen siviiliyhteiskunta, tuottava yhteisvauraus ja eloisat markkinat voivat olla olemassa rinta rinnan kaikkien hyödyksi:

1. Arvonluonnin ytimessä on erilainen yhteisvauraus, jossa innovaatiot jaetaan koko ihmiskunnan kesken kaikkien nautittavaksi ja niiden päälle rakennettavaksi
2. Tämän yhteisvaurauden mahdollistaa ja sitä suojelee erilaiset voittoa tavoittelemattomat kansalaisjärjestöt, joiden kansallinen verrokki on Partnerivaltio, joka voimaannuttaa ja mahdollistaa yhteiskunnallisen tuotannon
3. Yhteisvaurauden ympärille syntyy eloisa yhteisvauraussuuntautunut talous, jota ajaa erilaiset eettiset yritykset, joiden lailliset rakenteet sitovat ne yhteisvauraus-yhteisöjen arvoihin ja tavoitteisiin, ei poissaoleviin ja yksityisiin osakkeenomistajiin, jotka pyrkivät maksimoimaan liikevoiton hinnalla millä hyvänsä

Missä nämä kolme piiriä leikkaavat, siellä on kansalaisia päättämässä allokaatiojärjestelmänsä optimimuodosta.

Tämä malli voi olla olemassa kapitalismin alimallina, ja osittain jo nyt se tekeekin niin nykyjärjestelmässä, open source -ohjelmistoliiketoimintaekologiassa. Se voisi myös muuttua, tarpeellisten muutosten kautta, uuden sivilisaation ydinlogiikaksi. Occupy-liike näytti meille sekä häivähdyksen tulevasta politiikasta, sekä, itse asiassa, tulevasta taloudesta.

Eri kysymys on tottakai miten me pääsemme sinne? Osa vastausta on, että tämä vaatii meiltä ei ainoastaan vahvoja sosiaalisen median liikkeitä, jotka edistävät yhteiskuntareformeja ja transformaatiota, vaan myös itse vertaistuotantomallin lisätransformaatiota ja kypsymistä.

Nykyään se on tuotannon protomalli joka on täysin riippuvainen pääoman järjestelmästä. Mukana olevien työntekijöiden sosiaalista uusintamista ei olisi, jos ei olisi olemassa valtion tarjoamaa julkista infrastruktuuria, mutta vielä erityisemmin, kapitalistisen yrittäjyyden tuottaman tulon kautta.

Onko mitään mahdollisuutta luoda oikeasti autonomista vertaistuotannon mallia, joka voisi luoda sen oman uusintamissyklinsä? Tätä varten me ehdotamme ”hakkerointia”.

Ensimmäinen on uuden tyyppinen lisenssi, Vertaistuotantolisenssi, jonka on ehdottanut Dmytri Kleiner. Tämä jakamislisenssi antaa luvan kaikille yhteisvaurauteen kontribuoineille myös käyttää yhteisvaurautta. Toinen on riippumattoman yrittäjätahon luominen, joka ei ole voittoa tavoittelematon, vaan eettinen yritys, jonka jäsenet ovat kommonereita ja jonka missiona on yhteisvaurauden ja sen kontribuuttorien tukeminen.

Neal Stephensonia mukaillen hänen fiktionaalisessa teoksessaan The Diamond Age, ja yhteistyöverkosto Las Indiasin pioneerityötä muistaen, me ehdotamme että niitä kutsuttaisiin fyyleiksi. Fyylit ovat tehtäväorientoituneita, tarkoitushakuisia, yhteisöä tukevia olentoja, jotka operoivat markkinoilla, globaalilla skaalalla, mutta työskentelevät yhteisvaurauden hyväksi.

Tällä tavoin kommonerien yhteiskunnallinen uusintaminen ei enää riippuisi pääoman kierron akkumulaatiosta, vaan sen omasta arvonluonnin ja -realisaation kierrosta. Tämä yhdistettynä yhteiskunnallisiin liikkeisiin ja poliittiseen edustukseen, me uskomme että nämä kolme kompinenttia olisivat uuden yhteiskunnallisen ja poliittisen hegemonian perusta, joka olisi yhteiskunnan perusvoima, puskien kohti yhteiskunnallista muutosta  siinä mielessä, että syvennetään ja laajennetaan vertaistuotannon malleja mikrotaloudesta makrotalouteen.

Pois skaalatalouksista, kohti skooppitalouksiin perustuvaa sivilisaatiota

Globalisaation pakottamasta kansainvälisen työvoiman jaosta johtuen kilpailun tavoite on kyetä tuottamaan enemmän tiettyä yksikköä, jotta saataisiin ajettua yksikköhintaa alaspäin, ja päästä niskan päälle kilpailussa. Monikansallisilla yrityksillä ja globaaleilla brändeillä on erittäin monimutkaiset arvoketjut, joissa tuotteen eri osat massatuotetaan eri puolilla maailmaa.

Tästä huolimatta systeemillä on ilmiselviä heikkouksia. Yksi heikkouksista on, että se johtaa monokulttuureihin, sekä maataloudessa että teollisuudessa, kuten riippuvuuteen Kiinan rannikkoalueiden talouksien viennistä. Ja jälkimmäinen esimerkki alleviivaa tähän liittyvää toista ongelmaa.

Kilpailu ajaa hintoja jatkuvasti alas, joten 1980-luvulla dominantti läntinen pelikenttä muutti strategiaansa. He jättivät kalliit länsityöntekijät prekaariuden keskelle, siirsivät matalan tuoton teollisuustuotannon matalapalkkamaihin, ja laajensivat immateriaalioikeusregiimiä kiskomaan maksuja ja voittoja patenttien, kopiosuojan ja tuotemerkkien avulla.

Kuten Thijs Markus kirjoittaa Nikesta Rick Falkvingen blogissa: jos haluat myydä $5 kengät $150 lännessä, on pakko olla käytössä jäätävä immateriaalioikeuskoneisto. Tämän takia SOPA, PIPA, ACTA ja muut haluavat kriminalisoida oikeuden jakaa omastaan.

Mutta on olemassa, totta kai, perustavanlaatuisempikin ongelma: koko skaalaetujen globalisoinnin järjestelmä perustavanlaatuisesti lepää globaalisti halvan kuljetuksen päällä, ja näin myös jatkuvasti yltäkylläisenä saatavissa olevien fossiilisten polttoaineiden päällä. Peak Oilin jälkeen, kun halpa öljy loppui, ja samaan aikaan BRIC-maiden kysyntä kasvoi eksponentiaalisesti, on paljon todennäköisempää että koko regiimi romahtaa — ei tietenkään yhdessä päivässä, vaan asteittain, vaikkakin epälineaariset alaspäin loikat ovat myös odotettavissa.

Toistuvasti katkastu tasapaino ei todellakaan ole pelkästään biologisten järjestelmien ominaisuus, vaan myös yhteiskunnallisten järjestelmien! Tämä tarkoittaa, että skaalaperustainen kilpailu, vaikka se olisikin nykyään tehokasta, lopulta on peli joka kadottaa merkityksensä ja lopulta vain ne voivat sitä pelata, joita ei kiinnosta planeettamme tuho. Mitä peliä muut voivat pelata? Fossiilisten polttoaineiden hintojen nosto tarkoittaa, että innovaatiot ja kilpailu tarvitsevat toisen kanavan. Itse asiassa, kyse on pelin keksimisestä kokonaan uudelleen.

Mutta aivan ensiksi, lyhyt katsaus historiaan, sillä tämä siirtymädraama on näytelty joskus aiemminkin….

Neljännen vuosisadan roomalaiset kamppailivat edelleen keisari Augustuksen kruunusta, saksalaiset ”barbaarit” olivat jo porteilla, ja kristityt yhteisöt olivat ennakoineet jo valmiiksi tulevan uudelleenlokalisaation ajan, joka ei perustu skaalatalouksiin vaan skooppitalouksiin.

Mitä ovat skooppitaloudet? Tässä lyhyt määritelmä: ”Skooppitalous on olemassa kahden tuotteen tuotannon välillä, kun kaksi tuotetta, joilla on yhteinen kustannus, tuotetaan yhdessä niin, että yhteinen kustannus pienenee.” Toisin sanoen, jotain joka tuo alas yhteisiä tuotannontekijän kustannuksia, ei tuottamalla lisää yksiköitä vaan jakamalla infrastruktuurikustannuksia keskenään.

Mutta palatkaamme historiakatsaukseen.

Rooman imperiumi ei enää kyennyt kantamaan sen koko skaalan ja monimutkaisuuden aiheuttamia kustannuksia, ja kultavarannot sekä orjat muuttuivat asteittain yhä ongelmallisemmiksi. Välkymmät maanomistajat alkoivat vapauttaa orjiaan, mutta pitivät heidät sopimuksin kiinni maassa ’coloneina’ (maaorjina). Toisaalta, yhä kireämmin verotetut ja konkurssin partaalla kärvistelevät vapaaomistajat etsivät suojaa samoilta maanomistajilta.

Näin yhtäältä kyse oli puhtaasta lokalisaatiosta, sillä järjestelmä ei enää kestänyt imperiumin globaalia skaalaa. Mutta uusi post-roomalainen järjestelmä keksi myös uuden innovaatiojärjestelmän, joka perustui skooppien etuihin, ei skaaloihin. Todellakin, kaupungit tyhjenivät — ja sen mukana tietovarastot kuten urbaanit kirjastot, eliittikotikoulut ja akatemiat — kristityt keksivät luostarit, uudenlaiset agraariset tietokeskukset.

Mutta tärkeä asia on, että vaikka fyysinen järjestelmä lokalisoitui, kristitty kirkko itse asiassa toimi globaalina avoimen designin yhteisönä. Munkit ja käsikirjoitukset matkasivat ja levittivät monia työläismunkkien innovaatioita. Vaikka Eurooppa alussa taantui imperiumin jäänteiden romahtaessa vuoden 975 ensimmäisen eurooppalaisen yhteiskuntavallankumouksen jälkeen, tämä uusi järjestelmä loi siemenet ensimmäiselle keskiaikaiselle teolliselle vallankumoukselle.

900- ja 1200-lukujen välissä Eurooppa jälleen kerran alkoi kukoistaa, perustuen tiedon yhteinäiskulttuuriin. Eurooppa otti uudelleen käyttöön negatiivisen koron rahan (joka piti eliitin akkumulaation rajoitettuna), tuplasi populaationsa, rakensi uudelleen kauniit kaupunkinsa — joista monia johdettiin demokraattisesti kiltaneuvostojen avulla — ja  keksi vertaisyliopistot Bolognassa (1000-luvulla). Ensimmäinen renessanssi perustui kaikki skooppitalouksiin, yhtenäistettyyn tietovarantoon josta Euroopan intellektuellit ja artisaanit ammensivat. Killoilla on voinut olla omat salaisuutensa, mutta ne otettiin mukaan sinne minne rakennettiin katedraaleja.

Sama kokemus toistui kansallisella skaalalla vuonna 1989, kaikkein kamalimmissa olosuhteissa, kun eristäytynyt Kuuba ei enää kyennyt luottamaan Neuvostoliiton skaalatalousjärjestelmään. Kuuban kriisi vuonna 1989 ennakoi nykyistä maailmantilannetta, sillä he kokivat oman Peak Oilinsa hetkiä ennen kuin Neuvostoliitto yhtäkkiä lakkasi toimittamasta öljyä alle markkinahinnan. Vaikka alunperin kuubalaiset palasivat takaisin käyttämään aaseja ja kansa alkoi laihtua, johtajat ottivat käyttöön useita eri mielenkiintoisia aloitteita.

Ensinnäkin, he vapauttivat paikallisen yrittäjyyden takaamalla paikallisille maanviljelysosakunnille enemmän autonomiaa; toiseksi he mobilisoivat ruohonjuuritason kansanviisautta, mukaanlukien urbaanien asukkaiden tietoa. Mutta kolmanneksi (ja ehkä kriittisimpänä) he loivat useita maatalousinstituutioita, joiden tehtävä oli emuloida ja levittää paikallisinnovaatioita. Mitkä olivatkaan ne muut Kuuban totalitaarisen systeemin viat, tämä avoimen designin kokeilu toimi yli kaikkien odotusten.

Kuten Bill McKibben on dokumentoinut, Kuuba nyt tuottaa yltäkylläisesti ravinteikasta ja luomua ruokaa vain murto-osalla fossiilisia polttoaineita, joita käytetään teollisessa maanviljelyssä. Ja he tekevät tämän samalla tavlla kuin aiempi esimerkki kristillisen kirkon toiminnasta keskiajalla: jakamalla tietoa siitä miten luoda skooppitalouksia. Maanviljelyinnovaatiot levisivät nopeasti ja jokainen otti ne käyttöön.

Todellakin, skaalataloudet toimivat hyvin energia”nousun” aikaan, jolloin enemmän ja enemmän energiaa on saatavilla, mutta ne toimivat huonosti energia”laskun” aikaan jolloin energian kokonaisvarannot ja resurssit ovat katoamassa. Se mitä tuolloin tarvitaan on skooppitalous, kun ei enää voi ”skaalata ylöspäin”, niin kuin nykypäivän kasvavan ”kysyntää luovan” infrastruktuurin tapauksessa.

Skooppitaloudet ovat tasan tarkkaan sitä mistä vertaistuotannossa (sen eri avoimen tiedon, vapaan kulttuurin, vapaiden ohjelmistojen, avoimien ja yhteisten designien, avoimen laitteiston ja hajautetun valmistuksen iteraatioissa) on kyse.

Kerrataanpa vielä mikä on vialla nykyisessä globaalissa järjestelmässä, joka perustuu täysin skaalatalouksiin, ja itse asiassa monissa tapauksissa tekee skooppitalouksista laittomia.

1. Nykyjärjestelmämme perustuu uskomukseen rajattomasta kasvusta ja ikuisesta resurssien saatavuudesta, huolimatta siitä että me elämme rajallisella planeetalla; kutsuttakoon tätä ominaisuutta vaikka lapasesta karanneeksi ”pseudo-yltäkylläisyydeksi”.
2. Nykyinen järjestelmä uskoo, että innovaatioiden tulisi olla yksityisiä ja saatavilla ainoastaan luvan kanssa tai suurta rahasummaa vastaan (immateriaalioikeudet), mikä tekee teknologian ja kulttuurin jakamisesta rikoksen; kutsuttakoon tätä ominaisuutta vaikka ”keinotekoiseksi niukkuudeksi”.

Vertaistuotannon metodologiat perustuvat täysin vastakkaiseen taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen DNA:han. Vertaistuotannon yhteisöt uskovat, että tieto on yhteisvaurautta ja saatavilla kaikille, ja täten, yksikään innovaatio ei jää keneltäkään piiloon ihmispopulaatiossa kokonaisuutena.

Itse asiassa, elämän pelastavan tai maailman pelastavan innovaation panttaaminen nähdään epäeettisenä, ja tämä edustaa todellista arvojen käännettä. Ja vertaistuotanto suunnittelee hajautetusti ja inklusiivisesti, eli pienessä mittakaavassa, jopa henkilökohtaista tuotantoa. Suunniteltu vanheneminen, joka on ominaisuus eikä bugi nykyjärjestelmässä, on täysin tuntematon vertaistuotannon logiikalle. Toisin sanoen, kestävyys on avointen design-yhteisöjen ominaisuus, ei bugi.

Jälleen kerran, tällaisille arvojen kumoutumisille on historiallisia esimerkkejä. Kristittyjen yhteisöt Rooman imperiumissa eivät kilpailleet imperiumia vastaan, ne rakensivat omia instituutioitaan, perustuen täysin erilaiseen ja tuntemattomaan logiikkaan. Kun Rooman eliitti vihasi työntekoa, koska se oli vain alhaisille orjille, kristityt munkit ylistivät työntekoa ja yrittivät suunnitella Eedenin maallisiin Jumalan kaupunkeihin.

Samalla tavoin Ranskan Sans-Culottesit vuonna 1789 eivät kilpailleet maaorjien oikeuksista, he hävittivät ne kaikki yhdessä päivässä. Olisi täten väärin nähdä vertaistuotanto yksinkertaisena kilpailutekniikkana. Itse asiassa, nämä evoluutiot tapahtuvat täysin toisella tasolla. He elävät keskenään ja yhdessä samassa maailmassa, mutta eivät todella kuulu samaan maailmanlogiikkaan.

Joten, mitä ovat uuden P2P-ajan skooppitaloudet? Ne tulevat kahdenlaisina:

1. Tiedon ja immateriaalisten resurssien keskinäistäminen
2. Materiaalisten tuottavien resurssien keskinäistäminen

Kolmas periaate on helppo ymmärtää. Jos yksilöiltä puuttuu tietoa (eikä kukaan voi tietää kaikkea), yhteisönä (paikallinen tai virtuaalinen) on paljon todennäköisempää attä joku muu tietää. Siispä tiedon keskinäistäminen ja ”joukkojen kiihdyttämät innovaatiot”, jotka nyt ovat jo varsin tunnettuja yhteistyötalouden ominaisuuksia. Mutta skooppien edut syntyvät kun tietoa jaetaan, ja näin se on aina jonkun muun käytössä. Tämän yhteiskunnallisen innovaation myötä tuotannon yhteiskustannukset, jossa tieto on tuotannon tekijä, dramaattisesti pienenevät.

Otetaan pragmaattinen esimerkki: Nutrient Dense Project.

Tämä globaali maanviljelijätyöläisten ja kansalaistieteilijöiden yhteisö on kiinnostunut kokeilemaan parempia lannoitteita, jotta saataisiin parempilaatuista ruokaa. Täten voidaan suorittaa tutkimusta yhdessä ja testata erilaisia lannoitteita erilaisiin maaperiin ja eri ilmastoalueilla, ja näin se hyödyttää sekä kaikkia osallistuvia yhteisössä, mutta myös potentiaalisesti koko ihmiskuntaa. Strategiat, jotka perustuvat aineettoman omaisuuden yksityistämiseen, eivät voi saada skooppietua, ei ainakaan siinä mittakaavassa.

Tai otetaan esimerkiksi Dervaes-perheen urbaani viljely Los Angelesissa, joka onnistui tuottamaan 3000 kiloa ruokaa vuosittain pienellä maatilkulla. Koska he jakavat kaikki tuotantoinnovaationsa, sadat tuhannet ovat jo oppineet parantamaan omia maatilkkujaan, mutta kuvitelkaa innovaation nopeutta joka syntyisi jos Partnerivaltion instituutiot tukisivat heitä, jotka levittäisivät yhteiskunnallisia innovaatioita yhä laajemmalle!

Toinen periaate, fyysisten tuotantoresurssien keskinäistäminen, esimerkillistyy kollaboratiivisessa kulutuksessa. Yleisidea on sama. Yksin minulta saattaa puuttua jokin työkalu, taito taikka palvelu, mutta yhteisön näkökulmasta on todennäköistä että jollain muulla on se, ja että joku toinen voisi jakaa omastaan, vuokrata tai vaihtaa sen. Ei tarvitse omistaa samoja työkaluja jos meillä kaikilla on pääsy käsiksi niihin tarpeen vaatiessa. Siksi P2P-markkinapaikkojen nopea lisääntyminen.

Otetaan valaiseva esimerkki: autoilu. Autonlainausprojektit voidaan keskinäistää yksityisen yrityksen välityksellä, joka omistaa autot (kuten Zipcar), P2P-markkinapaikkojen avulla jotka yhdistävät käyttäjät toisiinsa (RelayRides ja Getaround), tai voittoa tavoittelemattomien tai julkisten tahojen kautta (Autolib Pariisissa).

Mutta ne kaikki voivat saavuttaa skooppitalouden. ZipCarin tutkimuksen mukaan jokaista vuokrattua autoa kohden on 15 vähemmän omistettua autoa tien päällä. Ja kyydinjakoa harrastavat jäsenet ajavat 31% vähemmän autoa heidän liityttyään mukaan. Joten vuonna 2009 pelkästään kyydinjako pienensi hiilidioksidipäästöjä lähes puolen miljoonaa tonnia.

Kuvittele samanlainen kehitys jokaiseen tuotannon sektoriin.

Joten se miltä uusi systeemi näyttää kun skooppitaloudet muuttuvat normiksi ja korvaavat skaalataloudet talouskasvun ja yhteiskuntajärjestyksen pääveturina? Me olemme jo maininneet globaalit avoimet design-yhteisöt, ja me ehdottaisimme että niihin tulisi mukaan globaali mikrotehtaiden verkosto, jotka kaikki tuottavat paikallisesti, kuten open source -autofirmat kuten Local Motors ja Wikispeed, joita jo nyt viedään eteenpäin hakkeritiloissa, fablabeissa ja yhteisissä työtiloissa.

Tämä tarkoittaa myös, että me tarvitsemme globaaleja materiaaliorganisaatioita, ei tuottamaan globaalilla skaalalla, vaan organisoimaan materiaalintuotannon minimoimaan eri verkostojen aiheuttamat ”yhteiset kulut”, ei ainoastaan tiedon jakamista varten. Toisin sanoen, kuka on katolisen kirkon ja haahuilevien munkkien roolissa nyt? Ei unohdeta, että avoimen designin yhteisöt ja niiden lisäksi tehokas materiaalien organisointi, joka auttoi koko mantereen laajuisen kulttuurin luomisessa. Onko meillä olemassa tästä potentiaalinen P2P-versio, joka voisi toimia globaalisti?

Vastaus on, tottakai, “fyylien” yleistys, niin kuin ylempänä jo ehdotettiin.

Ainoa tekemättä jäänyt asia on vastata kriittiseen kysymykseen: Miltä näyttää globaali hallinto P2P-sivilisaatiossa? Miten me voimme transformoida globaalin materiaalisen imperiumin, joka tällä hetkellä hallitsee maailman asioita vain muutaman eduksi, ja korvata tehottomat globaalit instituutiot, jotka tällä hetkellä ovat riittämättömiä ratkomaan maailman haasteita?

Tämä essee on alunperin julkaistu Shareable Magazinessa vuonna 2012. Se on sen jälkeen päivitetty Commons Transitioniin ja P2P Primeriin.

Pääkuva: Graeme Law. Muut kuvat: Kate Ausburn, Timo Wagner, Miguel Orós, McDobbie Hu, Spencer Imbrock, Mimi Garcia ja nick hidalgo.

“Kuten niin moni muukin asia jonka P2P Foundation on tehnyt ennen, tämä on paradigman luova visio siitä miten kääntää tulevaisuuden talous ylösalaisin. Kun aloin lukea, en voinut vain panna tekstiä sivuun kunnes pääsin loppuun. Oli vaikeaa kuvitella vaihtavansa sitä maailmaa jonka kirja kuvaa siihen maailmaan joka meillä on.”

— Nathan Schneider

Johdanto: Michel Bauwens

Miksi lukisit viimeisimmän P2P Foundationin raportin, ja miksi se on merkityksellinen?

Inspiraationlähteenämme on Kate Raworthin kirja Doughnut Economics, joka graafisesti esittää suurta aikamme kysymystä: voimmeko tuottaa ihmistarpeisiimme ilman, että ylitämme planeettamme rajat?

Mielestämme tämä vaatii perustavanlaatuisen muutoksen kohti yhteismaakeskeistä talousjärjestelmää, joka kykenee konservoinnin lisäksi regeneroimaan inhimillisiä ja luonnon resursseja. Miten? Käyttämällä hyväksi ”teknosfääriä”: teknisen ja tieteellisen tietomme akkumulaatiota, mutta uudenlaisella syvän ekologisen tietoisuuden perustalla, yhteistyössä muiden planeettamme olentojen kanssa.

Tämän tehdäksemme meidän tulee ottaa täysin huomioon kädenjälkemme maailmassa. Ensinnäkin, meidän tulee tunnustaa ja lieventää negatiivisia vaikutuksiamme, mutta meidän tulee myös tunnustaa positiiviset kontribuutiomme, jotka ovat jääneet pimentoon. Näin me pääsemme sen pariin mitä ekonomistit kuvaavat termillä ”ulkoisvaikutus”, ja jotka ovat juuri ja juuri tunnustettuja arvo- ja kirjanpitojärjestelmissämme.

Hyvä uutinen on, että samaan aikaan kun kasvava määrä ihmisiä tunnustaa systeemisen kriisin ja sen suhteen ekologiaan, työkaluja syntyy verkkoon jotka mahdollistavat meidän hallita talousprosessejamme eri tavalla. Käyttäen kosmo-lokaalin tuotannon periaatteita, eli tiedon jakamista globaalisti mutta tuottamalla lokaalisti, mikä on optimaalista ihmisjalanjälkemme pienentämisessä, me voimme käyttää yhteistä logistiikkaa ja yhteisiä kirjanpitojärjestelmiä. Tämä raportti tuo esiin aiheita kuten kontribuutiokirjanpito, joka tunnustaa generatiiviset kontribuutiot Maan ja sen asukkaiden hyvinvoinnille; arvovirtakirjanpito, joka esittää vaihtoehdon narsistiselle kaksinkertaiselle kirjanpidolle, johon kapitalismi luottaa pysyäkseen sokeana sen yhteiskunnallisille ja ekologisille vaikutuksille; ja termodynaaminen kirjanpito, joka tarjoaa suoran pääsyn ei-monetisoitujen materiaalien ja energian virtoihin. Työkalut ovat olemassa, se on hyvä uutinen, mutta ne eivät vielä ole integroituja. Tämä raportti tarjoaa vision siitä miten ne voidaan integroida kosmo-lokaaliin tuotantoinfraan.

Jotkut lukijoista saattavat tunnistaa 1930-luvun ”laskentadebatin”, joka asetti liberaalit markkinoita suosivat ekonomistit, kuten Hayek, joka suosi hintamekanismia, sosialistisia ekonomisteja vastaan kuten Bauer, Neurath ja lopulta Polanyi, joka esitti suunnittelun hyödyt. Teollisissa yhteisöissämme tämä lib/lab-väittely on hämärtänyt kolmannen dimension: yhteismaan ja sen itsehallinnoinnin keskinäisellä koordinaatiolla. Nykypäivänä suuret kapitalistifirmat kyllä suunnittelevat, mutta ne eivät suunnittele tasapainossa ihmiksunnan ja luonnon olentojen kanssa, se on välistä vetävää suunnittelua. Markkina allokoi resursseja, mutta ilman mitään tietoa allokaation vaikutuksista. Ja lopulta me näemme suuren määrän yhteisvaurausperustaista keskinäistä koordinaatiota tapahtuvat niinkutsuttujen (mutta ei todella!) ”immateriaalisten resurssien” tuotannossa (tieto, softa, design), mutta se ei vielä juurikaan ole käsitellyt materiaalisen tuotannon koordinaatiota. Yhteisellä kirjanpidolla, joka toimii materiaalisen maailman transaktioissa sekä inhimillisen päätöksenteon maailmassa, tämä muuttuu nyt mahdolliseksi.

Se mitä me kuvaamme tässä, on kolmitasoinen talous ja sen infrastruktuuri, joka kykenee koordinoimaan tuotantoa ylittämällä ja ottamalla mukaan kolme suurta resurssiallokaation menetelmää:

1. Yhteisen logistiikan ja yhteisen kirjanpidon avulla tapahtuva keskeinen koordinaatio
2. Eettiset, generatiiviset markkinamekanismit reilulle resurssienvaihdannalle
3. Suunnitteluviitekehys, joka näyttää inhimilliselle valinnalle tarjolla olevat planeetan resurssit, niin että me voimme tuottaa samalla kun säilytämme planeetan ja sen olennot, ja jopa autamme elävöittämään niitä.

Toivottavasti nautit analyysistamme, jonka on tehnyt innovatiiviset pioneerit, jotka kehittävät työkaluja planeettamme pelastamiseksi. Klikkaa allaolevaa kuvaa lataaksesi raportti: