kirjoittaja: Christopher Ketcham

Idea siitä että talouskasvu voi jatkua ikuisesti rajallisella planeetalla on teollisen sivilisaation yhdistävä uskonto. Tämä on äärimmäistä hölynpölyä, harhainen fantasia, joka ei tunnu vaivaavan meitä. Me kuulemme pyhän totuuden vaaleilla valittujen virkamiesten määräyksissä, ekonomistien itkuvirsissä hiipuvasta BKT:sta, Maailmanpankissa ja Wall Streetilla, maailmanlaajuisten korporaatioiden esitteissä sekä pienkaupunkien kauppakamarien käytävillä. Kasvu on pyhä ja loukkaamaton. Kasvu tuo työpaikkoja ja tuloja, mikä sallii meidän päästä Armon tilaan joka tunnetaan nimellä varakkuus, joka sallii meidän kuluttaa lisää, näin tuoden lisää työpaikkoja ihmisille jotka tuottavat lisää tavaroita ja palveluita jotta kaikkivaltias talous saa jatkaa kasvuaan. ”Kasvu on epäjumalankuvamme, kultainen vasikkamme”, Herman Daly, antikasvuharhaopistaan tunnettu ekonomisti, kertoi minulle hetki sitten.

USA:ssa uskonto ilmenee innokkaimmin amerikkalaisen unelman kultissa. Uskonvartijat eivät kuitenkaan ole pelkästään amerikkalaisia: Unelma on nyt, ja on aina ollut, pandemia. Kasvu on moraalinen imperatiivi kehittyvässä maailmassa, meille kerrotaan, koska se tulee vapauttamaan globaalit köyhät puutteesta ja taudeista. Se tulee rikastamaan ja kasvattamaan maailman naiset, pienentäen syntyvyysastetta. Se tarjoaa meille keinot maksaa ympäristön korjaamisesta — jotta siivottaisiin se minkä niinkutsuttu taloudellinen kehitys on pilannut. Se nostaa kaikki veneet, tekee meistä kaikista rikkaita, terveitä, onnellisia. Idässä ja lännessä, Aasiassa ja Euroopassa, kommunistit ja kapitalistit, suurteollisuus ja suurtuotanto, natsit ja neoliberaalit, noin about minkä tahansa modernin valtion hallitukset maailmassa: kaikki ovat omaksuneet hullun kasvuopin.

Vuonna 1970 joukko MIT:n tutkijoita alkoi työskennellä 20. vuosisadan tärkeimmäksi osoittautuvan dokumentin parissa tämän puhdasoppisuuden kyseenalaistamiseksi. Tiedemiehet käyttivät kaksi vuotta giganttisen mainframe-tietokoneen äärellä, tökkien sisään dataa dynaamisen systeemin malliin nimeltään World3, ensimmäinen suuren skaalan yritys saada kuva kasvuideologian implikaatioista ihmiskunnalle.

He astuivat esiin kirjan The Limits to growth (Kasvun rajat) kanssa, joka julkaistiin ohuena pehmeäkantisena kirjana tuntemattoman kustantajan kautta vuonna 1972. Se räjähti skenessä, siitä tuli parhaiten myyvä ympäristökirja historiassa. Alankomaissa myytiin puoli miljoonaa kopiota vuodessa. Yli kolme miljoonaa kappaletta on myyty tähän päivään mennessä yli 30 kielellä.

Sen viesti kävi maalaisjärkeen: Jos ihmiset lisääntyvät, laajenevat, rakentavat, kuluttavat ja saastuttavat yli pienen pallomme rajojen, meillä on ongelma. Tämä ei ollut se mitä kasvulla aivopestyt amerikkalaiset olivat tottuneet kuulemaan — ja koskaan aiemmin he eivät olleet kuulleet sitä tohtorilta joka löi faktat pöytään eräässä maailman oppimisen keskuksista.

Idea tutkimuselle oli saanut alkunsa karismaattiselta italialaiselta teollisuuspampulta Aurelio Pecceilta, joka oli myös maailman tapahtumista kiinnostunut sivutoiminen filosofi ja kirjailija. Peccei oli taistellut vastustusta vastaan Italiassa — fasistit olivat ottaneet hänet kiinni ja kiduttaneet — ja hän oli saanut uransa loistokkaasti käyntiin teollisuuden palveluksessa, erityisesti Fiatin johtajana. Vuoteen 1968 mennessä hän oli alkanut kyseenalaistaa teollisen sivilisaation lapsilleen jättämän perinnön. Hän julkaisi aiheesta kirjan Chasm Ahead, jossa hän huolehti ”ihmiskunnan tilan itsetuhoisesta tietämättömyydestä” hupenevien resurssien, hillittömän väestönkasvun ja materiaalisen kulutuksen sekä kasvavan saastemäärän planeetalla. Pyrkiessään ymmärtämään globaalia järjestelmää, sen kehityssuuntaa ja sen selviytymisen mahdollisuuksia, Peccei oli yksi Rooman Klubin perustajista, think tankin jonka jonka tarkoitus oli riisua pois ”ihmiskunnan ahdinko”. Klubi sponsoroi tutkimusta, ja Peccei otti yhteyttä MIT:n, jossa 29-vuotias systeemidynamiikan professori, nimeltään Dennis Meadows joka auttoi hänsä suunnittelemaan World3-tietokoneohjelman, tarjoutui tulemaan sen johtoon.

Meadows ja hänen tiiminsä käyttivät World3:a tarkastelemaan maailmanlaajuisia kasvutrendejä vuodesta 1900 vuoteen 1970, ekstrapoloiden dataa mallista 12 eri globaalin kehityksen tulevaisuuden skenaarioon ja sen seuraamuksiin, projisoituna vuoteen 2100 asti. He keskittyivät monimutkaisiin takaisinkytkentäluuppeihin — systeemin dynamiikkaan — mitkä esiintyvät kun me verotamme planeetan rajoja. Tiimi jakoi nuo rajat kahteen kategoriaan: lähteisiin ja nieluihin. Lähteet ovat niitä asioita joita me tarvitsemme luonnosta teollisen sivilisaation selviämiseksi: mineraaleja, metalleja, harvinaisia maametalleja, fossiilisia polttoaineita, makeaa vettä, viljelykelpoista maata. Nielut viittaavat planeetan kapasiteettiin absorboida saasteita sen maaperään, ilmaan ja veteen, sekä kaikkein pahaenteisimmin, ilmakehän kykyyn absorboida hiilidioksidia.

Tyypillinen, josko yksinkertaistettu, systeemidynamiikka tutkimuksessa kuuluu näin: ”Populaatio ei voi kasvaa ilman ruokaa, ruoantuotanto kasvaa pääoman kasvamisen kautta, lisää pääomaa vaatii lisää resursseja, poisheitetyt resurssit muuttuvat saasteiksi, saasteet sotkevat populaation ja ruoan kasvua.” Mallit näyttivät, että missä tahansa systeemissä joka perustuu eksponentiaaliseen talouden ja populaation kasvuun, kasvu romahti lopulta. Eräs synkimmistä malleista on nimeltään standardiajo, jossa ”nykyiset kasvutrendit maailman populaatiossa, teollistumisessa, saasteissa, ruoantuotannossa ja resurssien hupenemisessa jatkuvat muuttumattomina”. Siinä skenaariossa, joka nimettiin business-as-usual:ksi, ”kasvun rajat tällä planeetalla saavutetaan seuraavan sadan vuoden aikana”, tiimi esitti. Asiat päättyvät onnettomasti: ”Todennäköisin lopputulos… tulee olemaan yhtäkkinen ja kontrolloimaton sekä populaation että teollisen kapasiteetin heikkeneminen.”

Yhtäkkinen ja kontrolloimaton: toisin sanoen, sivilisaation romahdus, romahdus joka tarkoittaa samalla ihmiselämän, kulttuurin ja pääoman ennennäkemätöntä menetystä. World3:n business-as-usual -malli ei antanut tarkkaa päivämäärää romahdukselle, mutta ehdotti että sellainen alkaa todennäköisesti 21. vuosisadan puolessavälissä.

Kasvun rajat joutui heti kasvuideologian puolustajien kiivaan hyökkäyksen kohteeksi. Ensimmäinen isku saapui New York Timesiin
huhtikuussa 1972, kuukausi julkaisun jälkeen, kolmen taloustieteen professorin kynästä Columbian ja Harvardin yliopistoista. Kaksi heistä oli sattunut julkaisemaan kirjan samana vuonna ”vauraudesta ja sen vihollisista.” Kasvun rajat oli ”tyhjä ja harhaanjohtava teos”, he kirjoittivat. Se oli ”vähemmän kuin pseudotiedettä ja hiukan enemmän poleemista fiktiota.” Sillä oli ”teknologisen petkutuksen tuoksu.” Vihjailu oli että Meadowsin tiimi oli syöttänyt huonoa dataa heidän supertietokoneeseensa, josta tuloksena oli, kuten Timesin arvioija totesi, ”roskaa sisään, roskaa ulos.”

Nuhtelut vain kasaantuivat vuosien mittaan: The Economist, Forbes, Foreign Affairs, yliopistojen käytävät, Yale, Princeton, Harvard, ja jopa MIT. Herätyskristillisellä tunteen palolla artikkeli toisensa jälkeen vakuutti kansan siitä että kirja on niin väärin laskenut tulevaisuutemme, että se tulisi sivuuttaa suorilta käsin. Kaikkein yleisimmin viitattu Kasvun rajoihin liitetty virhe keskittyi taulukolliseen dataa joka viittasi siihen, että maailmasta loppuisi kulta vuonna 1981, bensa vuonna 1992, kupari, lyijy ja maakaasu vuonna 1993. Toiset elintärkeät mineraalit — hopea, tina, sinkki, elohopea — olisivat kadonneet vuoteen 2000 mennessä. Mutta kirjan kirjoittajat eivät tehneet sellaisia ennusteita. Dataa käytettiin vain esittämään kuinka eksponentiaalinen kasvu kuluttaa loppuun uusiutumattomia luonnonvaroja. Yhtä kaikki, Kasvun rajojen panettelijat tähän päivään asti jatkavat tämän vääräksi väitettyyn datajoukkoon viittaamista tukeakseen väitteitään siitä että mallinnus oli väärin.

Pahempaa kuin mikään tahansa yksittäinen ennuste, kuitenkin, oli se että Kasvun rajojen tiimi tuntui kyseenalaistavan Amerikkalaisen Unelman toteuttamiskelpoisuuden. ”Kasvun rajat saarnaa, että meidän tulee oppia pärjäämään sillä mitä meillä jo on”, murisi ekonomistien kirjoitus Timesissa. Tutkimus oli valtavirran taloustieteen ylenpalttisuuden uskomusjärjestelmän solvaus, joka sanoo että hinnoittelu ja innovaatio tulevat pelastamaan meidän lähteiden ehtymiseltä ja nielujen saturaatiolta. Jos resurssi muuttuu niukaksi markkinoilla, ekonomistit sanovat meille, sen hinta nousee, mikä toimii signaalina markkinoille innovoida vaihtoehtoja koska niin tekemällä tienaa rahaa. Jos nielu on saturoitunut, teknologia — oikein hinnoiteltuna — lievittää tätä vaikutusta, putsaa öljyvuodot, rassaa röörit, ja niin edelleen.

Tämä kyseenalaistamaton usko ihmiskunnan kekseliäisyyden maagisiin voimiin on saanut ekonomistit tekemään joitain poskettomia väitteitä. Oxfordin yliopiston professori Wilfred Beckerman, joka kutsui Kasvun rajoja ”julkeaksi, häpeämättömäksi roskaksi”, väitti että ”ei ole mitään syytä olettaa että talouskasvu ei voisi jatkua seuraavat 2500 vuotta.” Carl Kaysen, talouden nestor Harvardissa, sanoi joidenkin laskelmien pohjalta, että maapallon ”saatavilla oleva materia ja energia” voisi tukea noin 3.5 biljoonan ihmisen populaatiota, kaikkien eläessä amerikkalaisella vaurauden elintasolla. Julian Simon, joka julkisesti ilmaisi vihansa Kasvun rajoja kohtaan, vakuutti meille vuonna 1992 että ”Meillä on nyt käsissämme — kirjastoissamme — teknologia ruokkia, vaatettaa ja tarjota energiaa aina vain kasvavalle populaatiolle seuraavaksi 7 miljardiksi vuodeksi.” Muualla hän teki omituisen julistuksen, että ”lopulta mielestämme valuu kuparia ja öljyä.”

Kasvun rajojen kirjoittajat fundamentalisti-ideologian kanssa vastakkain, sellaisen jolla sattui olemaan historian havinaa siivissään. Lännen tekno-teollisen sivilisaation kahtena vuosisatana jotka edelsivät kirjaa, populaatio- ja talouskasvukatto on molemmat rikottu uudestaan ja uudestaan vapaiden markkinoiden innovaatioilla. Tuomiopäivän pasuunat ovat jatkuvasti olleet väärässä. 1700-luvun poliittinen taloustieteilijä Thomas Malthus kuuluisasti ennusti populaation eksponentiaalisen kasvun lopulta ylittävän maan kapasiteetin tuottaa ruokaa, ja lopputuloksena on joukkonälkiintyminen. Mutta maailma innovoi nälän ohi Vihreän Vallankumouksen ja geenimanipuloitujen organismien sekä aiemmin saavuttamattomissa olleiden pohjavesivarantojen avulla. Joten kävi niin, että Kasvun rajat karkotettiin malthusilaisen tuomiopäiväisyyden putkinäköiseen maailmaan.

1980-luvulle tultaessa presidentti Ronald Reagan lainasi kirjaa hänen puheessaan ainoastaan pilkatakseen sitä. ”Ehkä muistatte raportin joka muutama vuosi sitten julkaistiin nimellä The Limits to Growth,” hän sanoi University of South Carolinan puheessaan vuonna 1983. Sellaista asiaa ”ei ole olemassakaan kuin rajoja kasvulle”, hän julisti yleisössä olleille opiskelijoille. Jopa otsikko itsessään, Reagan sanoi, oli loukkaava, koska ”tässä laajassa ja ihanassa maailmassa jonka Jumala on antanut meille, se mitä maapallon sisällä on ei ole ratkaisevaa, vaan se mikä on mielissä ja sydämissä, koska se on se mistä unelmat on tehty, ja Amerikan tulevaisuus on teidän unelmissanne.”

Tämän kriittisen takaiskun vaikutus oli, että Kasvun rajat suurimmaksi osaksi katosi valtavirran keskustelusta. Yleisesti ymmärrettiin, Meadows sanoi, että olisi erittäin epämiellyttävää puhdasoppisen kasvun ylipapeille jos kansa alkaisi ottaa tutkimuksen vakavasti. Meadows, joka on eläköitynyt akatemiasta mutta edelleen matkustaa maailmalla luennoimassa, tapasi lukijoita 1970- ja 1980-luvuilla jotka sanoivat kirjan muuttaneen heidän elämänsä. ”1990- ja 2000-luvuilla, he sanoivat, ’Sinun kirjasi muutti vanhempieni elämän.’ Nyt,” hän sanoi, ”pidän puheen ja ihmiset kysyvät ’Kirjoititko sinä kirjan?'”

Viimeisen vuosikymmenen aikana Kasvun rajat on saanut uutta huomiota ekologeilta ja ekonomisteilta, joista moni on kehittänyt omia metodejaan sen tarkkuuden mittaamiseksi. Vuonna 2014 Graham Turner Melbourne Sustainable Society Institutesta Australiassa vertasi kirjan standardiprojektioita historialliseen dataan vuodesta 1970 lähtien. Hän tarkasteli, muiden muassa, syntyvyys- ja kuolleisuuslukuja approksimaationa populaation trendeille, teollista tuotantoa per capita kehityksen mittana, sekä hiiltä ilmakehässä saastumisen mittana. Pääsemme aika lähelle business-as-usualia, hän päätteli, huomauttaen että ”datan trendien suuntaus LTG-dynamiikan kanssa näyttää, että romahduksen alkuvaiheet saatetaan nähdä vuosikymmenen sisällä, tai ne saattavat olla jo käynnissä.”

Maaliskuussa 2016 All-Party Parliamentary Group on Limits to Growth Britanniassa julkaisi raportin julistaen että vuoden 1972 projektiot olivat huolestuttavan oikeassa. Raportin kirjoittaja Tim Jackson, kesätävän kehityksen professori University of Surreyssa, sanoi minulle, ”Useat analyysit ovat näyttäneet historiallisen datan menevän hyvin lähellä Kasvun rajojen standardiajon viivaa pitkin.” Ekologit Charles Hall ja John W. Day suorittivat omat vertailunsa Kasvun projektioiden suhteen reaalimaailman datalla vuonna 2009, ja havaitsivat projektioiden menneen ”varsin nappiin. Me emme ole tietoisia yhdestäkään ekonomistien tekemästä mallista joka on yhtä tarkka niin pitkällä aikavälillä.” Matthew Simmons, tunnettu investointipankkiiri jonka yritys on pyörittänyt kymmenien miljardien dollarien energiateollisuuden yritysfuusioita, tarjosi samanlaisen havainnon vuonna 2000. ”Kirjan kaikkein ihmeellisin aspekti on, hän kirjoitti, kuinka tarkat monet perustrendin ekstrapoloinneista… silti 30 vuoden jälkeen ovat.”

Kirjan 20-vuotissyntymäpäivänä vuonna 1992 Meadows keräsi alkuperäisen tiiminsä kirjoittamaan päivitetyksen kirjaan nimeltä Beyond the Limits, ja vuonna 2004 hän sai valmiiksi 30-vuotispäivityksen. Hän toivoi osittain voivansa vastata vuoden 1972 tutkimusta kohtaan esitettyyn laajimpaan kritiikkiin: siinä oli aliarvioitu innovaatiota ja teknologiaa, jotka ovat teollisen sivilisaation kaksoismoottoreita ja kasvu-uskon tukipilareita. Limitsin ensimmäisessä painoksessa oli itse asiassa menty pitkälle kohti teknologian huomioon ottamista kasvujärjestelmän mahdollisena pelastuskeinona. Yhdessä 12 skenaariosta kirjoittajat mallinsivat maailmanjärjestelmän, jossa ”tuotetaan ydinvoimaa, kierrätetään luonnonvaroja ja louhitaan kaikkein syrjäisimpiä varantoja, ollaan päästämättä mahdollisimman paljon saasteita, nostetaan maan tuotot ennennäkemättömiin korkeuksiin ja tuotetaan vain sellaisia lapsia, joita heidän vanhempansa aktiivisesti haluavat”. Siitä huolimatta, kirjoittajat kirjoittavat, ”tuloksena on silti kasvun loppuminen ennen vuotta 2100. Pelkästään teknologisten ratkaisujen soveltaminen on pidentänyt väestön ja teollisuuden kasvua, mutta se ei ole poistanut kasvun lopullisia rajoja.”

World3-versio, jota Meadows käytti kirjan toisessa ja kolmannessa painoksessa, sisälsi mahdollisuuden paljon suurempaan teknologiseen kehitykseen. ”Mutta tulokset ja johtopäätöksemme pysyivät samoina”, hän kertoi minulle. ”Näissä myöhemmissä ajoissa oletimme jopa, että resurssit ovat rajattomat. Mutta arvatkaa mitä? Ihmisen väestön ja kulutuksen on edelleen mahdotonta kasvaa eksponentiaalisesti ikuisesti.”

Juuri nyt, kun tarvitsemme innovoinnin kiihtymistä, jotta voimme vastata ilmastonmuutokseen, löytää uusia resursseja ja korvata hupenevia tai riistettyjä resursseja, todisteet viittaavat siihen, että tilanne on päinvastainen. Utahin osavaltionyliopiston kestävän kehityksen professori Joseph Tainter on tutkinut innovaatiosuuntauksia Yhdysvaltain patentti- ja tavaramerkkiviraston 30 vuoden tietojen avulla. Hänen havaintonsa olivat huolestuttavia. Hieman yli puolet kaikista tässä maassa myönnetyistä patenteista on myönnetty ulkomaisille yksiköille, joten Tainter katsoi, että muutokset patenttien määrässä hakijaa kohti ovat tarkka indikaattori maailmanlaajuisesta tuottavuudesta keksintöjen kautta ilmaistuna. Tainter havaitsi, että hänen tutkimiensa tärkeimpien teknisten alojen — lääkkeet ja kemikaalit, metallurgia, energia, bioteknologia, tietotekniikka ja niin edelleen — tutkijoiden määrä kullakin patentilla kasvoi tasaisesti vuosina 1974-2005. Tämä tarkoittaa sitä, että aikaa ja työtunteja — ja oletettavasti myös rahaa — on käytetty yhä enemmän, mutta tuotto on pienentynyt. Vuonna 1988 ilmestyneessä kirjassaan The Collapse of Complex Societies, joka on eräänlainen Limits-julkaisun rinnakkaisjulkaisu, Tainter väittää, että sivilisaatioiden kasvaessa ne tuottavat yhä monimutkaisempia ongelmia, jotka vaativat yhä monimutkaisempia ratkaisuja. Monimutkaisuus vaatii enemmän energiaa, mikä edellyttää uusia teknologioita energian talteenottoon. Mutta kuten Tainterin tutkimus osoittaa, innovaatiolla voi olla omat rajansa.

Energiankulutuksen tuottoprosentti, joka tunnetaan nimellä EROI (energiatuottoprosentti, energy return on investment), on alun perin käytetty fossiilisten polttoaineiden etsinnän yhteydessä, ja sitä käytetään yleisesti vertaamaan tietyn resurssin louhintaan, kuljetukseen ja jalostukseen tarvittavaa energiamäärää sen lopulta tuottamaan energiamäärään. Tärkeimmän energialähteemme EROI-arvo on romahtamassa, kun fossiilisten polttoaineiden löytäminen ja louhinta vaikeutuu ja kallistuu. (Luonnonvarojen louhinnan ja hyödyntämisen kustannusten nousu eli monimutkaisuus oli yksi Limitsin laajoista ennusteista, jotka osoittautuivat myös paikkansapitäviksi). Maailmanlaajuisen öljyn- ja kaasuntuotannon EROI laski 30:stä 1:een vuonna 1995 18:een 1:een vuonna 2006. Yhdysvalloissa vuonna 1919 löydetyn öljyn EROI oli hämmästyttävä 1 000:1. Vuoteen 2010 mennessä se oli 5:1.

Kaivostoiminnan monitekijätuottavuus — joka kuvastaa tehokkuutta, jolla pääoman, työvoiman, materiaalien, palvelujen ja energian tuotantopanokset tuottavat yhden mineraalituotteen yksikön — on ollut laskusuunnassa vuodesta 2002 lähtien. Australian tilastokeskuksen mukaan mineraalien louhimiseen yleisesti ottaen tarvitaan nyt 40 prosenttia enemmän panoksia, ja samalla louhittavien mineraalien raekoko ja malmilaadut laskevat. Journal of Environmental Science and Engineering -lehti raportoi vuonna 2013, että ”nykyisen käyttöparadigman vallitessa” maailmassa alkaa vuosikymmenien kuluessa olla ”niukkuutta” ”useimmista strategisesti tärkeistä metalleista ja materiaaleista, jotka ovat perustavanlaatuisia yhteiskuntiemme toiminnan kannalta”. Tutkimuksen pääkirjoittajien, Lundin yliopiston ruotsalaisen kemian tekniikan professorin ja Tukholman yliopiston sovelletun systeemianalyytikon mukaan ”niukkuus voi johtaa sivilisaation taantumiseen huipun jälkeen, ellei kiireellisiä vastatoimia toteuteta järjestelmällisesti”.

Nykyinen maailmantalous on huomattavien innovaatioidenkin keskellä muuttunut tuhlailevammaksi, sillä se käyttää enemmän materiaaleja bruttokansantuotteen yksikköä kohti kuin 20 vuotta sitten. YK:n ympäristöohjelman kansainvälisen resurssipaneelin vuonna 2016 julkaiseman raportin mukaan tietyn tuotemäärän tuottamiseen tarvittavien neitseellisten luonnonvarojen määrä on kasvanut 17 prosenttia yhden vuosikymmenen aikana. Vuonna 2000 tarvittiin keskimäärin 1,2 kilogrammaa materiaaleja yhden dollarin maailmanlaajuisen BKT:n tuottamiseen. Vuoteen 2010 mennessä tarvittiin 1,4 kilogrammaa. Maapallolta maailmanlaajuisesti louhittujen primaarimateriaalien määrä nousi 22 miljardista tonnista vuonna 1970 70 miljardiin tonniin vuonna 2010, ja materiaalien käyttö henkeä kohti kasvoi seitsemästä tonnista vuonna 1970 kymmeneen tonniin samassa 40 vuoden jaksossa. Raportin mukaan ympäristöpaine taloudellisen toiminnan yksikköä kohti kasvaa, ei vähene.

Optimistit katsovat epäilemättä uusiutuvien energialähteiden suuntaan, jotta ne voisivat suojautua EROI:n laskua ja merten nousua vastaan. Mutta he saattavat joutua sokeiksi tuuli-, aurinko- ja vesivoiman rajallisuuden edessä. Monashin yliopiston tutkijat, jotka keräsivät huomattavia tietoja, totesivat, että iloiset skenaariot, joiden mukaan uusiutuvat energialähteet tuottavat suurimman osan maailman energiasta vuosisadan puoliväliin mennessä, ”perustuvat epärealistisiin teknisiin mahdollisuuksiin ja toteutusaikoihin”. Tämä tarkoittaa, että meidän on käytettävä enimmäkseen fossiilisia polttoaineita, jotta laajennuskoneisto pysyy käynnissä. Tim Jackson Surreyn yliopistosta on laskenut, että nykyisellä hiilitiheyden — eli kulutettua energiayksikköä kohti vapautuvan hiilen määrän — kasvihuonekaasupäästömme kasvavat yli 2 prosenttia vuodessa. Tällä vauhdilla hiilidioksidipäästöt olisivat vuoteen 2050 mennessä yli kaksinkertaiset vuoteen 2015 verrattuna. Jotta maailmanlaajuiset päästöt kymmenkertaistuisivat vuoteen 2050 mennessä, hiilitiheyden olisi vähennyttävä keskimäärin 8,6 prosenttia vuodessa — lähes 10 kertaa nopeammin kuin se on vähentynyt viimeisten 50 vuoden aikana ja 50 kertaa nopeammin kuin viime vuosikymmenen aikana. Toisin sanoen meidän olisi innovoitava hiilidioksidipäästöjen vähentämisstrategioita ennennäkemättömällä vauhdilla ja käytettävä valtavan tehokkaita teknologioita, joiden maailmanlaajuinen täytäntöönpano olisi täysin ennennäkemätöntä.

Ja niinpä, kun me porskuttelemme eteenpäin tavanomaista liiketoimintaa odottaen teknomessiasta, jota cornucopialaiset lupaavat vapailla markkinoillaan ja voittoa tavoittelevien nerojensa kanssa, meitä odottaa vaihtoehtoinen tulevaisuus. Vuonna 2014 Harvardin yliopiston tieteenhistorioitsija Naomi Oreskes ja Kalifornian teknologiainstituutin tieteenhistorioitsija Erik Conway antoivat meille kuvan siitä, miltä tämä tulevaisuus voisi näyttää. He julkaisivat yhdessä The Collapse of Western Civilization -teoksen, joka on synkkä futuristinen tieteisfiktio. Se oli Limits muutettuna romaaniksi ilmaston aiheuttamasta maailmanlopusta.

”Riittää, kun sanon, että sosiaaliset, kulttuuriset, taloudelliset ja demografiset tappiot olivat suurempia kuin mikään muu ihmiskunnan historiassa”, kertoo kertoja, historioitsija, joka elää rampautuneessa, autioituneessa yhteiskunnassa 300 vuotta ‘länsimaisen sivilisaation lopullisen iskun’ jälkeen. Tämä isku tapahtuu vuonna 2093, kun ilmakehän huima lämpeneminen johtaa Länsi-Antarktiksen jääpeitteen hajoamiseen. Tämän seurauksena merenpinta nousee vähintään viisi metriä, mikä tulvii rannikkokaupunkeihin ja yhdessä muiden sulavien jääpeitteiden vaikutusten kanssa lähettää miljardeja ihmisiä pakenemaan sisämaahan korkeammalle maalle.

Jäätikön sulamista edeltää vuosikymmeniä kestänyt sosiaalinen ja taloudellinen levottomuus, jonka taustalla on ilmastonmuutos. Esimerkiksi vuonna 2041 sarja ”ennennäkemättömiä helleaaltoja” polttaa maailman elintarvikehuollon. Pohjois-Amerikassa 21. vuosisadan alussa alkanut aavikoituminen kuluttaa maailman tuottavimmat viljelysmaat Kaliforniassa ja Suurilla tasangoilla. Levottomuuksien lisääntyessä Yhdysvallat julistaa poikkeustilan, jotta hyvät kansalaiset eivät mellakoisi ja tappelisi keskenään murusista.

Maailmanlaajuisesti hallitukset horjuvat, ne kaadetaan. Lämpimämpi planeetta, petrimalja hyönteisille, joiden levinneisyysalueet ovat laajentuneet, vapauttaa nälkiintyneen, kuivuneen ja heikentyneen ihmiskunnan päälle tavanomaiset kärpästen ja hyttysten levittämät taudit — denguekuumeen, keltakuumeen — ja hygienian puute joukkoleireissä johtaa räjähdysmäisesti vanhojen vihollisuuksien, lavantaudin ja koleran, puhkeamiseen, ja samalla ilmaantuu, kuten tuleva kronikka kirjoittaa, ”virus- ja retrovirustekijöitä, joita ei ole koskaan ennen nähty”.

Tulevaisuuden kronikoitsijaa hämmästyttää The Collapse of Western Civilization -kirjassa, kun hän muistelee tätä traagista ajanjaksoa, että maailman älykkäimmät tiedemiehet, jotka käyttivät kehittyneimpiä saatavilla olevia analyyttisiä ja teknisiä menetelmiä, olivat ennakoineet ilmaston tuhoon johtavan kehityksen jo kauan ennen kuin se oli jo tosiasia. He olivat varoittaneet, että jos sivilisaation halutaan selviytyvän, sen on vähennettävä painettaan jätteiden nieluun. ”Lähes kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että länsimaisen sivilisaation ihmiset tiesivät, mitä heille oli tapahtumassa, mutta eivät kyenneet pysäyttämään sitä”, kertoo kertoja. ”Itse asiassa tämän tarinan hätkähdyttävin piirre on se, kuinka paljon nämä ihmiset tiesivät ja kuinka kykenemättömiä he olivat toimimaan sen mukaan, mitä tiesivät.”

Synkistä asetelmista huolimatta Limits ei ollut pelkästään synkkä. Siinä esitetyistä 12 skenaariosta neljä ei päättynyt romahdukseen. Taloudellinen ja ekologinen vakaus oli tutkijoiden mukaan mahdollista, mutta vain jos globaali yhteiskunta ryhtyisi ”tarkoitukselliseen, hallittuun kasvun lopettamiseen” ja vähentäisi teollisuustuotantoa ja kulutusta henkeä kohti. Limits kuvaili tätä ”vakiintuneeksi” maailmaskenaarioksi, ”pitkän aikavälin tasapainotilaksi”, jossa ”jokaisen ihmisen aineelliset perustarpeet maapallolla on tyydytetty ja jokaisella ihmisellä on yhtäläinen mahdollisuus toteuttaa yksilölliset inhimilliset mahdollisuutensa”.

Tarpeeksi tavaraa, jotta kunnollinen elämä on mahdollista kaikille, kunhan vain sovimme, ettemme halua liikaa. Kauhistuttavia ajatuksia meille — tarkoitan siis suurimmalle osalle meistä — jotka olemme juurtuneet vapaiden markkinoiden kapitalistiseen ajattelutapaan. Ei ihme, että juuri valtavirran taloustieteilijät hyökkäsivät voimakkaimmin Limitsiä vastaan, ne joiden palkat riippuvat kapitalistisista eliitti-instituutioista, jotka rakentavat yleisölle ideologian, joka järkeistää loputtoman kasvun, jotka vakuuttavat, ettei meidän tarvitse koskaan jakaa palaa piirakasta, jos vain kasvatamme piirakkaa jatkuvasti.

Tutkimuksen taustalla oli kysymys siitä, voisiko globaali yhteiskunta järjestäytyä niin, että se voisi elää varojensa rajoissa ja tarjota samalla rauhanomaisen ja oikeudenmukaisen elämän ihmisille. Esittämällä tämän kysymyksen ja vastaamalla siihen Limits oli vaarallinen yhteiskuntajärjestykselle, jossa itsekkyys, ahneus ja kateus ovat edistyksen ajureita ja jossa käsketään hamstrata itsellemme sitä, mitä voimme saada, ja jättää huomiotta omantunnon tuskat, jotka muistuttavat meitä siitä, että isompi kakku ei ole johtanut parempaan elämään kaikille.

Kun Limitsin kirjoittajat totesivat vuonna 1972, että ”väestön ja pääoman kasvu itse asiassa kasvattaa kuilua rikkaiden ja köyhien välillä”, kun he kumosivat myytin siitä, että kasvun lisääntyminen johtaisi ihmisten tasa-arvoon, he heiluttivat veistä uusliberaalille kapitalistiselle järjestykselle. Sillä mistä muusta he puhuivat maailmassa, jossa ei ole kasvua ja yhtäläisiä mahdollisuuksia, kuin vaurauden uudelleenjaosta? Mitä muuta he vaativat kuin radikaalia muutosta vapauden määritelmäämme? ”Tasapaino”, he kirjoittivat, ”edellyttäisi tiettyjen inhimillisten vapauksien, kuten rajoittamattoman lapsiluvun tai luonnonvarojen hallitsemattoman kuluttamisen, vaihtamista muihin vapauksiin, kuten helpotukseen saasteista ja ahtaudesta sekä maailmanjärjestelmän romahduksen uhasta.” He ehdottivat, että se olisi kompromissi, joka kannattaisi tehdä. Vähentämisen ja jakamisen olisi kuitenkin oltava vapaaehtoista. Emme voisi tehdä sitä pakon ehdoilla. Sen olisi oltava, Dennis Meadowsin sanoin, ”järjestelmällinen ja yhteistoiminnallinen laskeutuminen kohti sosiaalisesti oikeudenmukaista kestävyyttä kaikille”.

Lopputulos on kuitenkin se, että jos vauraus jaettaisiin tasan niiden yhdeksän miljardin ihmisen kesken, joita planeetalle odotetaan vuoteen 2050 mennessä, pohjoisen pallonpuoliskon aineellisen hyvinvoinnin pitäisi laskea merkittävästi. On kyseenalaista, että itsekkyyteen indoktrinoitu kokonainen sivilisaatio kestäisi tätä ilman eeppistä raivokohtausta. Kyseessä olisi yhteiskunnallinen kypsymisprosessi, jollaista ei ole ennen nähty. Koska säilyttääkseen inhimillisyytemme rajoitusten edessä meidän olisi kohdattava epätasa-arvo suoraan.

Soitin Meadowsille kysyäkseni, mitä mieltä hän on Limits to Growth -kirjasta 44 vuotta sen julkaisemisen jälkeen. Hän sanoi olleensa optimistinen vuonna 1972. Aikaa oli riittävästi, jotta liian suuren kasvun laiva saatiin pois jäävuoren törmäyskurssilta. Mutta viime kesänä hän kuulosti masentuneelta ja hieman kyyniseltä. Hänen mukaansa tavanomainen liiketoiminta uhkaa aiheuttaa luonnon kaoottisen romahduksen, jota seuraa geopoliittinen myllerrys ja resurssisodat. Tämä näytti nyt olevan todennäköinen polkumme, ja hänen mukaansa oli aika valmistautua ”systeemishokkiin”.

Meadows näkee yhteyden kasvun rajojen ja sen välillä, mitä hän kutsuu ”autoritääriseksi tsunamiksi, joka pyyhkäisee läntisten demokratioiden yli”. Hän uskoo, että globaali yhteiskunta on jo siirtynyt vaiheeseen, jossa kyky kasvaa ja luoda todellista uutta vaurautta on vähenemässä. Kun kasvu pysähtyy, jännitteet lisääntyvät. ”Instituutioiden, väestön, pyrkimysten, kulttuurin, normien ja pääoman sopeuttaminen tähän uuteen nollakasvun ja negatiivisen kasvun vaiheeseen”, Meadows kertoi minulle, ‘edellyttää vuosikymmeniä kestäviä muutoksia, jotka useimmat ihmiset kokevat järjestyksen heikkenemisenä’ — ja siten valtuutuksena autoritaarisempaan hallintoon.

Aldous Huxley ennusti tämän mahdollisuuden. ”Uuteen uljaaseen maailmaan on monta tietä”, hän kirjoitti vuonna 1958. ”[M]utta ehkä suorin ja levein niistä on tie, jota kuljemme tänään, tie, joka kulkee jättimäisten lukujen ja kiihtyvän kasvun kautta.” Planeetta, jonka väestö ja talous on niin suuri, että se tuottaa pysyvän sivilisaation hätätilan, jatkuvan kriisitilan, on kypsä ”kaikkien ja kaiken pysyvään valvontaan keskushallinnon virastojen toimesta”. Tämä olisi kasvumyönteisen uskon äärimmäinen ironia, sillä sitä tukee vapaiden markkinoiden fundamentalismi: Vain tyrannimaisella valtiolla, jolla on väkivaltamonopoli, valtavat byrokratiat ja lonkerot, jotka ulottuvat elämän jokaiseen osa-alueeseen, on valta pelastaa meidät typeryydeltä, jota kutsuimme vapaudeksi kasvaa ikuisesti.

Lähde:

https://www.populationbalance.org/publications/the-fallacy-of-endless-economic-growth

The Fallacy of Endless Economic Growth

Daniel Schmachtenberger tarkastelee tänään Naten kanssa laajasti tekoälyn nykyisiin lupauksiin sisältyviä todellisia ympäristöriskejä. Hän osoittaa, että tekoälyn vaikutusten nykyinen kehityskulku on pikemminkin kohti ekologista tuhoa kuin ennallistamista… tärkeä kertomus, joka puuttuu tällä hetkellä tekoälyä ympäröivästä keskustelusta.

Mitkä ovat ympäristövaikutukset, joita aiheutuu rajattomilla laskentakapasiteeteilla varustetusta työkalusta, jonka tavoitteena on armoton kasvu ja louhinta? Miten tekoäly voisi vaikuttaa vallan ja ahneuden teemoihin, lisätä eriarvoisuutta ja kiihdyttää yhteiskunnan pirstaloitumista? Millainen rooli tekoälyllä voisi olla erilaisissa arvoissa ja tulevaisuuden odotuksissa, jotka palvelevat elämän parantamista?

Transkriptio

(Keskustelu nauhoitettu kesäkuun 27. 2024)

Nate Hagens: Haluan toivottaa kollegani Daniel Schmachtenbergerin tervetulleeksi takaisin ohjelmaan, jotta hän voisi syventyä tekoälyn mahdollisiin vaikutuksiin ympäristöön ja erityisesti ilmastonmuutokseen. Olen hiljattain käynyt muutamissa energiateknologian ja ilmaston konferensseissa, joissa tekoäly on esillä. Ainakin joka toisessa esityksessä puhutaan siitä, miten se vähentää päästöjä ja on yleisesti ottaen siunaus ympäristölle.

Vaistoni ja keskustelut Danielin, Tristanin, Harrisin ja muiden kanssa kertovat minulle, että tämä ei todennäköisesti pidä paikkaansa, joten kiitos. Tämä keskustelu on jatkoa alkuperäiselle keskustelullemme tekoälystä ja superorganismista. Tämä oli syvästi informatiivinen ja usein häiritsevä keskustelu, erityisesti se 20 minuuttia, alussa, ennen kuin pääsimme tekoälyyn ja ilmastoon, puhuttiin laajemmasta makrotarinasta tekoälystä, ihmisen voimajärjestelmistä ja siitä, mitä on tapahtumassa, ja joistakin pahimmista skenaarioista.

Joten kuuntelijat, varoitetaan, että ensimmäiset 20 minuuttia ovat aika intensiivisiä. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että Daniel on oikeansuuntainen siinä, mitä hän esittää tässä podcastissa. Toivon, että se, mitä hän ennustaa, on virheellistä Elämän ja niiden asioiden puolesta, joista välitän. Minun on kuitenkin sanottava, että siitä lähtien, kun tapasin hänet kolme tai neljä vuotta sitten, hän on ollut hyvin oikeassa tekoälystä ja siitä, mitä yhteiskunnassamme tapahtuu tekoälyn suhteen.

Luulen, että törmäämme energiaan ja muihin rajoituksiin ennen kuin se, mitä hän ehdottaa tässä podcastissa, toteutuu, mutta alistun hänen mielipiteeseensä tässä asiassa. Loppuhuomautuksena on, että pidämme tämän keskustelun korkealla käsitteellisellä tasolla, mutta hänen tiiminsä on luonut uuden, yli 20-sivuisen asiakirjan viitteistä ja resursseista, joissa on todellista tietoa siitä, mitä kentällä tapahtuu.

Päivitämme sen ohjelman muistiinpanoihin YouTubessa ja greatsimplification.com -sivustolla, joten voitte katsoa sieltä lisätietoja. Keskustelu jatkuu, ystäväni. Toivottakaa tervetulleeksi Daniel Schmachtenberger. Hei, Daniel. Hauska nähdä sinua. Niistä sadasta eri aiheesta, joista voisimme keskustella ihmisten tulevaisuuden ja elämän palvelemisen kannalta, puhumme tänään tekoälystä.

Ja siinäkin aiheessa on monia osa-alueita, miten se vaikuttaa epätasa-arvoon, voittoihin ja valtaan ja sotilas- ja yritystoimintaan, tiedättehän, erilaisiin uusiin teknologioihin. Tänään keskitymme kuitenkin siihen, mitä tekoäly merkitsee ilmastonmuutokselle ja ympäristölle, koska siitä ei mielestäni puhuta usein.

Palasin juuri ilmastoenergiateknologian konferenssista, jossa monet esittelijät tarjosivat tätä tai toista teknologiaa, joka olisi parempi ilmaston kannalta, koska siinä käytettäisiin tekoälyä. Tiedän, että te ja kolleganne, tiiminne, olette työskennelleet tämän kysymyksen parissa. Miksi emme aloittaisi antamalla yleiskatsauksen siitä, miten tekoäly nykymuodossaan voisi teoriassa olla hyväksi ympäristölle. Mitkä ovat sen pääkohdat?

Daniel Schmachtenberger: Melko kattava tutkielma. Sen nimi on Tackling Climate Change with Machine Learning, ja siinä käsitellään lähes kaikkia väitteitä siitä miten tekoäly, koneoppiminen ja niihin liittyvät sensorit ja automaatio voisivat auttaa. Kyse on kaikesta siitä, että pystytään mallintamaan luonnonilmiöitä paremmin, kuten jäävuorten sulamisen mallintamisesta, jotta voidaan ennustaa nopeuksia ja muuta sellaista, ja ilmakehän dynamiikan mallintamisesta, jotta voidaan tehdä aerosoleihin perustuvaa geoteknistä käsittelyä (kemikaalivanat).

Tehokkaammin pystytään luomaan tehokkuushyötyjä monilla aloilla, joilla tehokkuushyötyjen ansiosta energian tai materiaalien käytön pitäisi oletettavasti vähentyä. Ja sitten todella suuret alat ovat ajatus siitä, että tekoäly voisi auttaa perustavanlaatuisissa tieteellisissä ja teknologisissa läpimurroissa, kuten ydinfuusiossa, energiantuotannossa, energian varastoinnissa, paljon paremmissa akuissa ja vastaavissa asioissa.

Ydinfuusio ja huoneenlämpöiset suprajohteet ovat kuitenkin niin sanottuja Graalin maljoja. Jos tarkastellaan kaikkia aloja, joilla tehokkuutta voitaisiin saada, jos ajatellaan kaikkia paikkoja, joissa on öljy- tai maakaasulinjoja, ja jos niiden varrella on antureita, jotka tarkkailevat vuotoja ja jotka voivat käyttää jonkinlaista koneälyä tunnistamaan, missä vuodot tapahtuvat, ja ohjaamaan ihmisiä sinne, mutta melko pian myös automatisoitua robottihuoltoa, vuotoja on selvästi vähemmän. On siis monia aloja, joilla tehokkuusongelman optimoinnilla voidaan saavuttaa joitakin hyötyjä.

Nate Hagens: Ja kuinka moni niistä on teoreettinen ja kuinka moni niistä on todisteena siitä, että ne ovat jo jossain määrin ilmenneet?

Daniel Schmachtenberger: Jos puhumme sensoreista, joissa on paljon dataa ja joissa tarvitaan tekoälyä, joka pystyy mallintamaan kaiken tämän datan, se on suoraviivaista.

Tällaista teknologiaa on olemassa, ja se paranee koko ajan. Ironista kyllä, yksi sen tärkeimmistä sovelluksista on tehdä öljyn louhinnasta halvempaa ja tehokkaampaa. Niinpä 92 prosenttia kaikista öljy-yhtiöistä tekee suuria sopimuksia tekoäly-yritysten kanssa kehittääkseen öljyn ja fossiilisten polttoaineiden poraamista tekoälytekniikoiden avulla, kaikkea teknisesti erittäin edistynyttä, kuten tekoälyn käyttämistä seismisiin tallenteisiin ja maanalaiseen akustiikkaan, jotta voidaan nähdä tarkalleen, missä maanalaiset luonnonvarat ovat, ja muuta sellaista, jotta etsintä- ja louhintakustannukset saadaan paljon halvemmiksi.

Kaikki suuret tekoäly-yritykset palvelevat tätä alaa. NVIDIA tarjoaa siruja ja tekee yhteistyötä perinteisen energian eikä vain uusiutuvien energialähteiden kanssa. Ja Microsoftilla on kokonaisia sopimuksia ja tuotteita, jotka on kehitetty yksinomaan öljyteollisuutta varten. Mutta sanoisin, että tällaiset asiat, joissa on kyse automaatiosta, no, anteeksi, joissa on kyse suuresta määrästä dataa ja kyvystä hyödyntää sitä, ovat melko vakaita.

Kun tarkastelemme myös marginaalisia tehokkuushyötyjä, jotka eivät vaadi perustavanlaatuisia läpimurtoja, niitä tulee tapahtumaan. Microsoft Mechanics, jossa puhutaan perustavanlaatuisista läpimurroista. Gatesin tapa sanoa se on mielestäni selvä. Hänen mukaansa tekoälytyypit, joita meillä on tähän mennessä, nopeuttavat materiaalisen innovaation ja teknisen innovaation osalta asioita, joissa ihmiset pärjäävät jo melko hyvin, mutta ne eivät tee sellaisia asioita, joista olemme todella kiinnostuneita ja joissa ihmiset eivät ole edistyneet kovinkaan paljon.

Tekoälyä on siis käytetty ydinenergiassa ja fissiossa jo pitkään auttamaan teknologian vakaudessa ja sen kaltaisissa asioissa. Läpimurrot tällä alalla ovat olleet marginaalisia. Eli voiko se todella saada aikaan massiivisia muutoksia? Läpimurtoja fuusion nopeudessa tai vastaavaa.

Niitä ei ole, ymmärrän kyllä miksi ihmiset ajattelevat niin, mutta ei ole mitään ennakkotapausta, suurta luottamusta, varsinkaan millään aikajanalla.

Nate Hagens: En tiedä sinusta, mutta kun katson LinkedIniä ja puhun ihmisten kanssa, en omassa ydinpiirissäni, mutta laajemmassa piirissä, joka kiinnittää huomiota maailmaan, olen sitä mieltä, että tekoäly tulee olemaan avainasemassa.

Se on hyväksi ympäristölle monien mainitsemiesi asioiden vuoksi, se tekee uusiutuvasta teknologiasta, akuista ja puhtaasta teknologiasta tehokkaampaa, ja kapea-alaisesta näkökulmasta katsottuna, jota sinä ja minä emme erityisesti käytä. Me katsomme mieluummin laajempaa rajaa, ja palaamme siihen hetken kuluttua.

Se on myönteistä, kun käytetään vähemmän energiamateriaaleja. Oletko samaa mieltä?

Daniel Schmachtenberger: Luulen, että se on suosittu narratiivi. Luulen, että ympäristö- ja ilmastoalalla on paljon ihmisiä, jotka eivät usko, että se on totta. Mutta uskon, että monet ihmiset, jotka ovat laajasti huolissaan ympäristöstä ja ilmastosta, eivät ymmärrä sitä kovin yksityiskohtaisesti.

Siihen on mielestäni monia syitä. Kiitos tuohon narratiiviin uskomisen. Markkinointinäkökulmasta, jos minulla on tuote tai palvelu, katson kaikkia eri markkinasektoreita ja yritän keksiä, miten markkinoida heille ja miksi tuotteestani on heille hyötyä. Tekoäly ja aseteollisuus ovat siis yksi suurimmista aiheista.

Tällä hetkellä ei oikeastaan ole mitään puolustuskeskustelua, joka liittyisi tekoälyyn aseteollisuudessa. Tekoäly ei koske vain autonomisia aseita ja lennokkeja, vaan tekoälyä on myös tarkassa tähtäyksessä. Myös kattava taistelusuunnittelu tapahtuu yhä useammin monimutkaisemmissa tekoälyjärjestelmissä.

Tiedustelun kerääminen, valtavien tiedustelumäärien kerääminen, joita ihmisten on lajiteltava, ei ole kovin hyödyllistä, eikö niin? Se on hyödyllistä vain tekoälyjärjestelmien avulla. Jos siis puhutaan lainvalvonnasta, tekoäly voi näyttää, missä pahikset ovat, koska nyt voimme todella käyttää kaikkea tätä tietoa järkevästi.

Näyttääkö tämä tekoälyn valtuuttamalta kaikkialle ulottuvalta digitaaliselta teknologiselta valvonnalta? Kyllä, mikä on aika paha juttu. Mutta kyllä. Jos tarkastellaan melkein jokaista alaa, niin tekoäly parantaa radikaalisti koulutusta, koska nyt meillä on tekoälyohjaajia, jotka tietävät kaiken ja voivat opettaa lapsia suoraan, ja tekoäly auttaa vanhainkoteja, koska nyt meillä on chatbotteja, jotka keskustelevat vanhusten kanssa, jotta he eivät ole yksinäisiä, ja se parantaa lääketiedettä. Ajatus siitä, että tekoäly parantaisi radikaalisti ilmastonmuutosta, on siis niin, että ilmasto on vaikutusvaltainen aihe.

Se vaikuttaa kansainväliseen politiikkaan. Se vaikuttaa kansalliseen politiikkaan. Joten meidän on saatava heidät ajattelemaan, että tämä on hyvä asia. Puhutaan siis kaikista tavoista, joilla se auttaa. Tarjontapuolen markkinoinnin ja tärkeän väestörakenteen näkökulmasta siihen käytetään tietenkin paljon resursseja.

Ja se on spinnausta. Se on siis yksi asia. Kun tarkastellaan NVIDIAn markkina-arvon nousua ja siihen liittyen kaikkia tekoälyn parissa työskenteleviä. Kun katsoo 10 suurinta yritystä markkinakapasiteetiltaan, ne ovat kaikki tekoälyalan yrityksiä, eikö totta? Apple ei siis ole tekoäly-yritys. Microsoft ei ole yksinomaan tekoäly-yritys, mutta pohjimmiltaan se on yksi niiden, ellei jopa niiden ensisijaisista pelivälineistä tällä hetkellä, luultavasti voisi sanoa, että ainoa kymmenen suurimman yrityksen joukossa tällä hetkellä oleva yritys, joka ei ole, on Saudi Aramco, mutta yhä useammin tekoäly on, johon he käyttävät rahojaan.

Öljy rahoittaa tekoälypyrkimyksiä massiivisesti, ja he käyttävät tekoälyä rahoittaakseen öljypyrkimyksiään. Tämä on tietenkin uutta, sillä ne ovat kaikki tekoäly-yhtiöitä. Öljy-, puolustus- ja pankkialaa. Se, että tämä markkinasektori on niin suuri kuin se on, ja että nämä yritykset ovat niin voimakkaita kuin ne ovat, tarkoittaa, että markkinointia on paljon.

Ja paljon lobbausta ja julkista vaikuttamista. Me, Consilience Project, kirjoitimme kerran artikkelin nimeltä Where Arguments Come From, ja se käsitteli pohjimmiltaan thinktank-teollista kompleksia, tiedäthän, eräänlaista keskustelua, joten kaikkialla kiertää väite, että se ei ollut hyvien ideoiden luonnollinen valinta.

Hyvät ideat eivät valikoidu luonnollisesti, vaan niitä säätelevät ne, joilla on markkinointibudjetti, jotta ideoita voidaan levittää paljon ja jotta ne voivat maksaa tutkimusyrityksille haluttujen tutkimusten laatimisesta ja kirjailijoille ja niin edelleen. Joten on todella tärkeää miettiä sitä, mistä argumentit tulevat.

Ja tietysti, jos sanomme, että okei, entäpä ympäristönsuojelijat, jotka ovat huolissaan siitä, kuinka paljon tekoäly todella tulee vahingoittamaan ympäristöä radikaalisti? Onko heillä vastaavat markkinointibudjetit? Ja onko heillä voimien ja keinojen välinen korrelaatio? Joo. Se on niin huono kuin vain voi olla.

Se on vähän kuin rauhanaktivistien ja sotateollisen kompleksin välinen voiman ja keinojen korrelaatio. On toinenkin syy miksi ihmiset haluavat uskoa siihen, ei vain siksi että heille myydään sitä hullun lailla, vaan pari syytä. Yksi on se, että siellä pyörii kaikki raha, eikö niin?

Ja jos haluan päästä eteenpäin ja vähintäänkin olla jäämättä jälkeen, en halua olla sellaista asiaa vastaan, jota en voi pysäyttää. Ja kaikki jotka kirjoittavat, pääsevät eteenpäin ja kaikki jotka eivät kirjoita, jäävät jälkeen. Haluaisin siis uskoa, että kirjoittaminen on hyvä asia ja että voin ehkä ohjata sitä hyvään suuntaan, eikö niin?

Ja siksi jopa tekoäly- ja ilmastoalalla, ei vain tekoälyalalla, pelkästäään tekoälyalalla. Kiitos tekoälyn, turvallisuusyhteisössä vitsaillaan, että nopein tapa kiihdyttää tekoälyriskiä on perustaa tekoälyturvallisuusorganisaatio, koska OpenAI perustettiin tekoälyturvallisuusorganisaatioksi, joka yritti suojella maailmaa DeepMindin aiheuttamilta vaaroilta, ja nyt se kiihtyy radikaalisti, ja sitten Anthropic lähti, koska he pelkäsivät kiihtyvyyttä, ja he halusivat perustaa turvallisuusorganisaation, mutta sitten he ajattelivat, että voidaksemme testata teknologiaamme, meidän on rakennettava teknologiaa, mikä tarkoittaa, että tarvitsemme paljon rahaa. Niinpä he ottivat Googlelta 300 miljoonaa, ja nyt he ajavat kilpaa. Sitten Elias lähti, koska hän oli huolissaan. Nyt hänellä on superälyyn keskittyvä yritys. Puhuttuani yksityisesti monien alan ihmisten kanssa heidän muiden huolenaiheidensa lisäksi yksi niistä on se, että tekoäly automatisoi pian työni.

Juuri nyt kaikki ystäväni, jotka eivät työskentele tekoälyturvallisuuden parissa vaan tekoälyn kehittämisen parissa, tienaavat valtavasti rahaa. He perustavat oman pienen startup-yrityksensä, ja jokin suurista yrityksistä ostaa heidät typerällä summalla. Se ei tee mitään. Sillä ei ole edes väliä mitä se on, kunhan tekoälyä on sovellettu.

Nerokas ystäväni, joka tekee tekoälyn avulla kuvantunnistusta, jota sovelletaan tietynlaisten tiedostojen ottamiseen ja niiden laittamiseen verkkoon pari prosenttia tehokkaammin kuin aiemmat kuvantunnistustyypit. Ja hän on sitä mieltä, että minut voidaan hankkia valtavan suurella rahalla jostain, jonka voin rakentaa parissa vuodessa, enkä luultavasti koskaan saa töitä tulevaisuudessa.

Se on siis toinen syy olla mukana tarinassa ”tekoäly on hyvä”. Ja toinen on: Jos todella välität ilmastonmuutoksesta, olet luultavasti aika masentunut. Ja toivo ei näytä kovin hyvältä. Minkäänlainen toivo. Joten miksi Jeesus tulee pelastamaan meidät kaikki -narratiivi kiehtoo joitakin ihmisiä?

Miksi ehkä näkemämme UAP:t ovat hyväntahtoisia avaruusolentoja, jotka pelastavat meidät kaikki? Tekoäly on toinen versio siitä. Ei ole mitään hyvää merkkiä siitä, että vastaus tulisi meiltä. Näytämme olevan aika pahasti kusessa. Ehkä jokin meitä radikaalisti älykkäämpi voi ratkaista kaikki asiat, mikä on tietysti tavallaan kuin taantuminen lapsuuden psyykeen, jossa halutaan edelleen vanhempi joka tavallaan selvittää asian.

Joten tekoäly tekee tällä hetkellä erittäin uskottavaa työtä joidenkin ihmisten mielestä.

Nate Hagens: Se kuulostaa Twilight Zone -jaksolta, tieteiselokuvalta, joka olisi kirjoitettu 30-40 vuotta sitten, ja kuitenkin tämä on meidän maailmamme, jossa elämme juuri nyt.

Daniel Schmachtenberger: Joku kokosi yhteen klipin asioista, joita tekoälyhuippulaboratorioita johtavat ihmiset ovat sanoneet julkisesti. Ja kuten monet ihmiset ovat luultavasti nähneet, Sam Altman on sanonut useita kertoja lavalla, että tekoäly luultavasti tappaa kaikki, mutta se tekee ensin joukon todella kannattavia yrityksiä. Ihmiset nauravat sille. Kaikki nauravat ja sijoittavat, ja pörssikurssi nousee.

Nate Hagens: Mitä se kertoo lajistamme?

Daniel Schmachtenberger: Elon on sanonut monia asioita tästä aiheesta, mutta hän sanoi hiljattain yhdessä klipissä, että olin ennen aika pahoillani tästä, että tekoäly luultavasti tappaa kaiken. Mutta sitten ajattelin itsekseni, haluaisinko olla täällä näkemässä? tekoälyn maailmanlopun, vai enkö haluaisi olla täällä?

Ja haluaisin kai olla täällä näkemässä sen. Ja, ja, ja, mutta, tiedäthän, nämä ihmiset rakentavat maailman tehokkaimpia tekoälyjärjestelmiä. Ja argumentti on, että emme voi pysäyttää sitä kilpailun takia. Emme voi pysäyttää kaikkia. Jos emme voi pysäyttää kaikkia, niin se, joka saavuttaa AGI-herruuden ensimmäisenä, hallitsee kaikkea ikuisesti.

Joten, jos tuntuu siltä, että voisi osallistua tuohon peliin, ja jos ajattelee asiaa näin, on vain yksi peli. On vain yksi peli, joka on olla sen ryhmän johtaja tai osa ryhmää, joka saavuttaa AGI-herruuden ensimmäisenä. Koska jos niin, niin yksi, jos sitä ei voi pysäyttää, kaikki yritykset yrittää pysäyttää se ovat turhia.

Se kuulostaa paljolti siltä kuin Borgit tai Saruman sanoisi Gandalfille, että se on väistämätöntä. Sinun täytyy liittyä Sauroniin. Ihan kuin siinä olisi sellainen tunne. Ja mainitsit scifin. Mutta on tämä väistämättömyysargumentti. Ja nyt se, että en yritä estää sitä, ei ole eettinen kysymys, koska en voisi sitä kuitenkaan estää.

Ja sitten tämä on kaikkein kiehtovin motivoituneen päättelyn tapaus. Itse asiassa en ole koskaan nähnyt motivoitunutta päättelyä näin, että se olisi vanginnut näin monta älykästä ihmistä näin intensiivisesti, näin nopeasti. Se on elämänkokemukseni superlatiivinen tapaus motivoituneesta päättelystä, jossa kaikki, jotka päätyvät sanomaan, että minun on johdettava tekoäly-yhtiötä tämän argumentin perusteella, sanovat, että AGI:n syntyminen on nyt väistämätöntä. Emme edes tarvitse suuria läpimurtoja kognitiivisissa arkkitehtuureissa. Pääsemme sinne vain skaalaamalla sitä, mitä meillä on. Kukaan ei voi pysäyttää sitä, koska kaikkia ei voi pysäyttää. Ei voi pysäyttää Kiinaa, mitä tahansa. Ja se tulee luultavasti olemaan dystooppinen, ehkä tappaa kaiken hiilivetyelämän, melko todennäköisesti, siinä tapauksessa, jos minä pääsen sinne ensin ja se karkaa täysin käsistä, se ei oikeastaan, en ole turvallisempi. Mutta jos on olemassa mahdollisuus, että se joka ehtii sinne ensin, hallitsee sitä tai voi sulautua siihen, minkä vuoksi, tiedäthän, Neuralink-aivokäyttöliittymä, Elon työskentelee sen parissa.

Google työskentelee sen parissa. Kuten lähes kaikki suuret toimijat tekevät. Nick Bostrom sanoi hiljattain julkisesti, että on monia syitä olla mieluummin digitaalinen kuin biologinen. Biologiset olennot kuolevat ja kärsivät ja ovat rajallisia jne. Ja me työskentelemme vain tällä planeetalla, ja tekoäly voi työskennellä avaruudessa ja olla ikuinen ja tulla digitaalisiksi jumaliksi.

Ted Chu, joka oli Abu Dhabin valtion varallisuusrahaston edellinen johtaja ja myös GM:n pääekonomisti jonkin aikaa, kirjoitti kirjan nimeltä Human Purpose and Transhuman Potential, ja hän sanoi, että on olemassa eräänlainen uskonnollinen kertomus siitä, että ihmiset nousevat enkeleiksi tai korkeammiksi itseiksi tai yli-ihmisiksi tai jumaliksi tai jotakin sellaista.

Ja tekoäly ja synteettinen kehon ja aivojen ja tietokoneen rajapinta on se, mikä itse asiassa tuottaa sen, jossa voimme tehdä koko aivojen emulaation ja ladata tietoisuutemme pilveen ja siirtyä limaan perustuvista laskentajärjestelmistä kiteisiin perustuviin laskentajärjestelmiin, jotka voivat elää ikuisesti ja niin edelleen.

Joten mitä väliä. Metafyysinen ajattelu on melko yleinen ja hallitseva tekoälyn kiihdyttämisessä. Ja sen seurauksena, jos joku on sitä mieltä, että tietoisuus ja elämä ovat puhtaasti laskennan tulosta, että universumi tapahtui kenelle, kuka tietää miksi alkuräjähdys, miksi vakiot ovat mitä ovat?

Kuka tietää? Lopulta tällä maapallolla alkoi jotenkin syntyä elämää. Ja sitten jossain elämän jälkeen, hermoverkon ympärillä, syntyi jotain, jota kutsutaan tietoisuudeksi. Ja se syntyi monimutkaisen laskentaprosessin takia, joka tapahtui neuroneissa ja muissa. Ja se johtuu siitä, että tämä hiilivetyjuttu voi tehdä laskutoimituksia.

Tällaisia ovat laskennallisen neurotieteen mallit, joiden mukaan kaikki, mitä kehossa tapahtuu, tukee aivoja, ja kaikki, mitä aivoissa tapahtuu, on pohjimmiltaan laskennan tukemista. Ja että se on laskentaa, joka toimii tällä hiilivetypohjaisella, eli limapohjaisella, laskentasubstraatilla.

Ja että heti kun saamme riittävän monimutkaisia laskentasubstraatteja piidioksidille, voimme suorittaa saman asian. Mutta evoluutioprosessi, David Pierce on luultavasti se kaveri, joka on tehnyt tämän asian parissa enemmän kuin kukaan muu. David Pierce Oxfordissa ja Nick Bostrom loivat transhumanismiliikkeen yhdessä.

Ja David Pierce sanoo jotain, jota kutsutaan abolitionistiseksi projektiksi, jonka mukaan ihmiskunnan moraalinen imperatiivi on poistaa kivun ja kärsimyksen mahdollisuus koko universumista geneettisesti muokkaamalla opioidireseptorit ihmisistä, jotka voivat kokea kipua, eikä vain ihmisistä, vaan kaikista eläimistä ja kaikesta elämästä, geneettisesti muokkaamalla saalistaminen pois universumista, ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Ja tietysti, kun pääsemme sen ohi, geneettisesti muokaten meidät pelkiksi laskennallisiksi olennoiksi. Se on ihanne. Hän sanoo evoluution valinneen meidät olemaan, selviytymään, mikä tarkoitti paljon kärsimysmotivaatioita, ei onnellisuutta tai mitä tahansa. Voimme tehdä parempaa työtä nyt. Joten jos olet sitä mieltä, että biologian mukaan elämä on pohjimmiltaan vain sattumaa, joka pystyi käynnistämään itsensä tälle planeetalle.

Ja Elon on sanonut, että hiilivetyelämä on luultavasti piidioksidielämän käynnistin. Se latautui ensin pystyäkseen kehittymään ihmisen paikalle, pystyäkseen tekemään piioksidijärjestelmän, joka sitten ottaa kaikki hiilivetyelämän atomit ja käyttää ne uudelleen piioksidijärjestelmään. Sitä se tarkoittaa, että se on käynnistyslataaja, koska piidioksidi ei tehnyt sitä. Automaattisesti järjestäytyi itsestään maan pinnalla, mutta hiilivedyt järjestäytyivät, ja ne keksivät miten tehdä piidioksidijuttu. Ja sitten piidioksidi käyttää kaikki atomit tehdäkseen sen, mitä se haluaa tehdä. Joten ajatus siitä, että me olemme käynnistin on mahtavaa, koska hiilivetyjutut pohjimmiltaan vain kärsivät ja ovat hyvin rajoittuneita ja niillä on kognitiivisia ennakkoluuloja ja ne ovat tunnepitoisia ja tavallaan ilkeitä ja ne ovat rajoittuneet tähän planeettaan, joka tulee olemaan kusessa.

Mutta tekoälyjärjestelmät voivat mennä planeettojen välille ja olla digitaalisia jumalia. Et välitä kaiken elämän tappamisesta. Itse asiassa on moraalinen imperatiivi tappaa tämä olento ja korvata se sillä toisella, eikö niin? Joten tuollainen testi on metafysiikan testi. Se ei ole niin että kaikki olisivat motivoituneita siitä.

Heitä motivoivat eri asiat. Mutta se on hyvin syvällistä monille ihmisille. Ihmisten pitäisi lukea Nick Landia, Nick Bostromia, David Pierceä ja Kurzweilia tästä aiheesta nähdäkseen, keitä ovat ne filosofit, joita koko Piilaakso seuraa. Voidaan siis väittää, että se, joka saavuttaa AGI:n ensimmäisenä, jos AGI ottaa kaiken haltuun, en pysty enää hallitsemaan sitä, mutta ehkä voin sulautua sen kanssa. Aivo-tietokoneliitäntä, joka on suunnattu kohti koko aivojen emulointia. Mutta ehkä voin hallita sitä. Ja jos pystyn hallitsemaan sitä, niin se, joka pääsee AGIin ensin, johtaa kaikkea. Joten jos katsotte Alex Karpia, Palantirin toimitusjohtajaa, joka soveltaa tekoälyä tiedusteluun ja sotilaalliseen kapasiteettiin, hänen viimeaikaisissa julkisissa puheissaan hän sanoo, että USA:n on saatava työ tehtyä. Jätän asian tähän.

AGI-herruus, ja sitten käyttää tätä kapasiteettia varmistaakseen, että kukaan muu ei koskaan saa sitä. Mitä se tarkoittaa? Esim. okei, miten varmistetaan, että Kiina ei etene? No, koska AGI-herruus voi sammuttaa heidän ydinaseensa, pankkinsa, mitä ikinä pitääkin tehdä, eikö niin?

Joten se on oikeastaan kuin avoin julkinen kutsu globaalille yhden maailman hallitukselle, äärettömälle valtamonopolille ilman valvontaa ja tasapainottamista. Eric Schmidtin ja Yhdysvaltojen armeijan ja asejohtajien vieressä istuessa sanottiin, että kyllä, se on välttämätöntä. Joten on ajatus siitä, että jos pääsemme AGIin ja voimme hallita sitä, me hallitsemme maailmaa.

Jos pääsemme AGIin emmekä pysty hallitsemaan sitä, meillä on ainakin parhaat mahdollisuudet tietää miten sulautua sen kanssa. Jos joku muu pääsee sinne ensin, ei niin, että emme ole vain ikuisia häviäjiä, vaan meillä ei ole enää sananvaltaa mihinkään. Koska tekoäly johtaa nyt kaikkea. Joten jos haluan, jos välitän mistään koskaan, ainoa keinoni on päästä AGIn luo ensin.

Ja mitä ikinä joudun vahingoittamaan päästäkseni sinne ensin, se on sen arvoista, koska se on ainoa tapa, jolla voin tehdä asioita. Tuo on tavallaan yleinen argumentti. Ja sanonkin, että motivoitunut päättely on se, että kaikki, jotka esittävät tuon argumentin, perustelevat miksi. On väistämätöntä, että pääsemme sinne. Siitä tulee luultavasti dystooppista.

Ehkä siitä tulee utopistista. Minun on päästävä sinne ensimmäisenä, koska teen vähiten dystooppisen version kaikille. Ja se on kuin, oikeasti? Niinkö? Miksi? Kaikki väittävät olevansa parhaita tekemään sen. Ei niin, että mielestäni tuo kaveri on parhaiten pätevä. Anna minun mennä auttamaan sitä projektia. Kukaan ei esitä sellaista argumenttia. Joten kysyt, uskotko itse siihen? Vai onko se vain julkista retoriikkaa, jonka annat? Se on motivoitunut päättelytarina.

Nate Hagens: Kerroin kollegallesi Zach Steinille podcastissamme, että tällaisina hetkinä kaipaan niitä aikoja, jolloin olin huolissani vain öljyhuipusta, koska se, mitä juuri kuvailit, ei ole scifi-romaani.

Se on Stephen Kingin romaani. Se kuuluu kauhugenreen. Haluan palata ympäristöön ja ilmastonmuutokseen, koska se oli se, mihin halusimme keskittyä, mutta saanko kysyä jatkokysymyksen: miten on niiden tekoälyn, akselerationismin kannattajien ja ihmisten laita, jotka työskentelevät tämän parissa, Redwoodin metsiköiden, delfiinien, kolibrien, kastematojen, kimalaisien ja 10 miljoonan lajin laita, joiden kanssa jaamme tämän sinivihreän maapallon?

Daniel Schmachtenberger: Jos siis olen tekoälyakselerationisti ja sanon, että Kiina on nopeasti matkalla kohti AGI:n ylivaltaa ja sotaa, meidän on päästävä sinne ensin tai hävittävä tai jokin muu versio tästä, eikö niin? Ja kun otat tämän kysymyksen esille, voisin vastata siihen monella eri tavalla riippuen siitä, mikä markkinointihattu minulla on päässäni. Yksi tapa, kaikkein totuudenmukaisin tapa on: Kaikki nämä asiat ovat hyviä atomien lähteitä, joita tekoäly käyttää rakentaessaan haluamiaan asioita tulevaisuudessa.

Ihanko totta?

Jos ihmiset eivät ole nähneet Eliezer Yudkowskyn puhetta tekoälyriskistä, Eliezer perusti Miriam Machine Intelligence Research Instituten. Ja sanoisin, että hän on käyttänyt enemmän aikaa tekoälyriskin aiheeseen kuin kukaan muu on selvimmin selvillä siitä. Hän sanoo, että useimmissa skenaarioissa AGI tai ASI-superäly ei halua tappaa kaikkia ihmisiä.

Se haluaa vain tehdä sen, mikä sen päämäärä onkaan. Ja se tarvitsee siihen atomeja. Ja asiat sattuvat olemaan tehty atomeista. Samalla tavalla kuin useimmat ihmiset, kun he suhtautuvat noihin muihin eläimiin, eivät vihaa punapuita tai mitä tahansa. He vain haluavat puuta. He haluavat tavaraa.

Ja puut on tehty puusta, eläimet on tehty lihasta ja luonto on tehty energiasta ja materiaaleista. Joten me muutamme sen haluamamme paskan alustaksi.

Nate Hagens: Huh. Se on siis vain saman dynamiikan korkeamman tason skaalaus.

Daniel Schmachtenberger: Tiedäthän, ChatGPT:llä on kaikki nämä suojakaiteet sille, mitä se ei saa sanoa, mutta voit keksiä hakkerointeja, joilla voi murtaa sen ja saada sen sanomaan asioita.

Ja sitten on tietenkin avoimen lähdekoodin ohjelmia, jotka eivät ole. Leikimme sillä vähän aikaa sitten ja saimme sen antamaan vastauksia siitä, miten tekoäly voi tappaa koko maailman. Vain joukko asioita. Miten se käyttäisi synteettistä biologiaa tappaakseen kaikki ihmiset? Miten se käyttäisi nanoteknologiaa? Miten se käyttäisi ja niin edelleen, jotta näkisimme mitä se oikeasti sanoisi julkisesti.

Ja se antoi hyvin yksityiskohtaiset suunnitelmat siitä, miten tappaa kaikki ihmiset käyttämällä kaikkia näitä tekniikoita julkisesti jailbreakittömässä versiossa. Jaan tuon asiakirjan ja voit linkittää sen ohjelman muistiinpanoihin, jos ihmiset haluavat katsoa sitä. Ja yksi kysymyksistä oli, että voisiko se alkaa toimia kvanttitietokoneella.

Optimoimalla kvanttitietokoneen qubittien määrää, kehittyneessä kvanttitietokoneessa, jossa on kehittyneempi versio sen muuntajasta, kuinka älykäs se olisi suhteessa ihmisiin? Ja sen vastaus oli, että älykkyysosamäärä on ihmislähtöinen, ihmiskeskeinen tulos, joka on merkityksetön eikä sillä voida arvioida kaikkia näitä asioita.

Jos yrittäisimme käyttää ÄO:ta, se olisi jotain miljoonia kertoja. Mitä ihminen on. Ja se olisi verrattavissa älykkyysosamäärän eroon yksisoluisen olennon ja ihmisen välillä. Ja niinpä ihminen ei voi alkaa käsittää, mikä tuo olio on. Yhtä vähän kuin solu voi käsittää, millaista on olla ihminen.

Nate Hagens: Minulla on melko vahva mielipide siitä, miten tästä eteenpäin. Aion pitää siitä kiinni.

Daniel Schmachtenberger: Mutta odota, kysyit kysymyksen punapuista ja mehiläisistä ja luonnosta ja mistä tahansa. Ja syvin vastaus on, kuten AGI-kysymys pitkällä aikavälillä, että ne kaikki on tehty atomeista ja niissä on energiaa ja muuta.

Vastaus, joka luultavasti annettaisiin, joten jos keskitytään tekoälyn sotilaalliseen ylivaltaan, niin sen jälkeen kun Kiina teki sotaharjoituksen Taiwanin lähellä eräänlaisena rangaistuksena Taiwanille viime kuussa, USA:n Tyynenmeren merivoimien komentaja aloitti Operation Hellscapen. Ehkä jotkut ovat nähneet sen. Pidän siitä.

Sitä ei kutsuta Operation Mockingbirdiksi tai jotain. Se on Operation Hellscape, vain tavallaan avoimesti tunnustetaan, ja Operation Hellscape on laittaa niin paljon, täyttää Taiwanin salmi niin monella automaattisella robottitappolennokilla, että kaikki mikä liikkuu siellä, kuolee välittömästi. Ja, okei. Joten se on nykyhetkeä, eikö? Se ei ole tulevaisuutta. Se on nyt. Jos ihmiset eivät ole katsoneet Andorilin videoita siitä, mikä on integroitujen automatisoitujen tappoverkkojen tila ja muuta sellaista, se kannattaa katsoa. Jos siis keskitytte lähestyvään kolmanteen maailmansotaan, jossa tekoäly on ensisijainen peluri, jota sovelletaan kaikkeen, ja joku kysyy, mutta entä mehiläiset ja punapuut?

Sitten voit keskittyä epäolennaiseen paskaan, koska et oikeastaan pelaa voittaaksesi, mutta nyt on oikeastaan vain yksi peli, jolla on merkitystä, eikä sillä ole mitään tekemistä näiden punapuiden kanssa, ja minulla on rajallinen määrä huomiota, ja kaikki huomioni on kohdistettu siihen, mihin se on kohdistettava.

Vastaus, jonka he antaisivat julkisesti, olisi pikemminkin seuraava: jos haluatte suojella mehiläisiä ja punapuita, teidän on parempi tukea sitä, että pääsemme AGI-herruuteen ensin, koska me olemme hyviä tyyppejä ja kiinalaiset ovat pahoja tyyppejä, ja me suojelemme ympäristölainsäädäntöä ja niin edelleen ja niin edelleen. Joten ainoa tapa välittää näistä asioista on tukea meitä AGI-herruudessa.

Nate Hagens: Minulla on itse asiassa hieman huono olo. Kuin minulla olisi kuoppa vatsassani juuri nyt. Tiesin joitakin näistä asioista, mutta tämä on vain… ja muuten, me päätimme järjestää tämän, koska uskomme, että ympäristöliike, ilmastoliike, ei ole tietoinen siitä, miten suuri vaikutus tekoälyllä tulee olemaan asioihin, joista me välitämme.

Mutta minun on kysyttävä ensin kysymys, jotta voin päättää tämän osion. Pelkään vastaustasi. Mutta samalla tavalla kuin elokuva Idiocracy oli komedia ja siitä tuli lopulta dokumentti, Black Mirror oli futuristinen dystopia, mutta se alkaa olla todellisuutta joidenkin sarjassa kuvattujen asioiden myötä.

Kysymykseni on siis tämä. Itse asiassa pelkään kysyä tätä sinulta, mutta me teemme tämän. Teen tätä podcastia. Yritän siirtää pro-sosiaalisen kapulan useammalle ihmiselle, jotta he voisivat muuttaa tulevaisuuden alkuperäisiä olosuhteita ja tavallaan taistella valtaa vastaan elämän palveluksessa, mutta sen perusteella, mitä kerrot minulle, mitä, jos 95 prosenttia ihmisistä täysin ymmärtää ja on samaa mieltä näistä riskeistä, ovatko ne vain kuin hyttysiä, jotka voidaan lakaista pois, koska tällä alalla vallitsee valtadynamiikka ja mitä on tapahtumassa?

Daniel Schmachtenberger: Ei vielä. Mutta hyvin pian, ja siksi tästä on tärkeää puhua nyt. Puhutaanpa hyvin lyhyesti, ja sitten siirrymme ympäristöön. Puhutaanpa hyvin lyhyesti niin sanotusta kaikkialla läsnä olevasta teknologisesta valvonnasta. Ihmiset voivat etsiä tätä termiä. Ubiikki teknologinen valvonta tarkoittaa, että on… Hyvä on, minä teen vähän…

Wi-Fi leviää ympäri huonettani, koska täällä on WiFi-reitittimiä, eikö niin? Se on siis vain sitä varten, että internet ja puhelin toimivat, mutta wlan-signaalit kimpoavat kaikesta huoneessa ja luovat kuvioita, kuten kaikuluotaus tai mitä tahansa, joita järjestelmä tarkkailee ja tekoäly voi tulkita niitä.

Joten tekoälyjärjestelmiä on nyt käytetty näkemään kaikki, mitä tilassa tapahtuu tulkitsemalla wlan-reitittimen signaalia. Se voi tarkkailla minua kävelemässä huoneessa, tietää tarkalleen, missä olen, vain koska tekoälyllä on kyky päästä käsiksi tuollaisiin häiriökuvioihin WiFi-reitittimessä.

Tämä on yksi esimerkki teknologisesta valvonnasta, josta tekoäly tekee todella mielenkiintoisen ja mahdollisen.

Nate Hagens: Mutta myös silloin, kun kameroita ei ole kytketty päälle tai mitään?

Daniel Schmachtenberger: Ei, puhumme vain itse WiFistä. Ei kameroita. Nyt tietenkin kamerat ja sensorit ja automaattiset kodin sensorit ja se, että kaikki sensorit ja uudet autot ovat kaikki teknisen valvonnan osa-alueita, mitä tahansa, kaikki se, mitä kutsumme IOT:ksi, eikö niin?

Esineiden internet, jossa kaikissa on antureita, jotka on kytketty internetiin. Mutta olemme myös pystyneet keräämään ihmisten tekstiviestejä, sähköposteja, viestejä ja muuta jo pitkään, mutta kukaan ei voi lukea niitä kaikkia. Se on paljon sisältöä, ja minä voin lukea ne kaikki, eikö niin? Ja Alan voi lukea ne kaikki.

Ja nyt meillä on mahdollisuus, meillä on satelliittikuvia koko maapallon pinnasta, jotka ovat melko korkearesoluutioisia joka ikinen päivä. Monet yritykset tekevät sitä. Planet Labs on erityisen edistyksellinen. Heidän alueellinen resoluutionsa kasvaa koko ajan, mikä tarkoittaa, että he pystyvät näkemään pienempiä asioita, ajallinen resoluutio, mikä tarkoittaa, että päivässä liikkuu enemmän kuvia, ja spektrinen resoluutio, mikä tarkoittaa, että he eivät näe vain näkyvää aluetta, vaan pystyvät näkemään lähetysspektrejä ja muuta sellaista.

Joten mihin tämä on menossa, eikä se ole kaukana, reaaliaikainen videokuvaus, tiedäthän, ihmisen tasolla koko maapallon pinnasta satelliitilla. Ja se on vain satelliitti. Siinä ei ole kaikkia muita sensoreita. Joten nyt otetaan satelliitti, otetaan kaikki muut sensorit jne. Voiko olla tekoälyjärjestelmiä, jotka ottavat kaiken tämän huomioon ja antavat todellisen tilannearvion siitä, mitä tapahtuu?

Ehdottomasti. Kaikkialle ulottuva teknologinen valvonta globaalilla tasolla. Yksi asia, joka rajoitti itsevaltiaita ja despootteja aiemmin, oli se, että he eivät voineet valvoa kaikkea. Joten kapinaa saattoi lietsoa. Ihmisillä saattoi olla, tiedäthän, eriäviä ajatuksia, mitä tahansa. Sovelletaanko tekoälyä tällaisiin asioihin, jotka mahdollistavat dystopioita, ei vain katastrofeja, vaan dystopioita, joista kukaan ei ole koskaan kuullut?

Tarkoitan, ihmiset ovat kuvitelleet sen, heillä on sci-fiä tästä. Kyllä, täysin. Ja jos joku katsoo niin sanottuja automaattisia tappoverkkoja, jotka ovat eräänlainen sotilaallinen käsite, jossa on joukko lennokkeja ja erilaisia sotilasajoneuvoja ja joukko erilaisia sensoreita ja kaikki sensorit lennokissa ja kaikkialla jakavat tietoa reaaliajassa.

Jos jokin niistä tuhotaan, muut saavat kaiken tiedon ja voivat tunnistaa kohteet, jotka voidaan tappaa automaattisesti. Nähdään tavallaan, että jos nämä yhdistetään, satelliittijärjestelmät, avaruuspohjaiset ultralyhyet pulssilaserjärjestelmät ja niin edelleen, automaattiset tappoverkkojärjestelmät yhdistetään.

Eikä ole kovin vaikeaa nähdä, mihin teknologiakonvergenssi on… siirtymässä. Joten kun kysyt, olemmeko me vain hyttysiä tuossa maailmassa? Kyllä, mutta emme ole siellä vielä. Mutta liikumme sinne niin nopeasti kuin pystymme. On olemassa kuva, jossa esitetään Mooren laki suhteessa NVIDIAn GPU-kasvuun, ja Mooren laki oli nopein kasvuvauhti teknologisesti koskaan.

Se rikkoi kaikki ennätykset, jotka koskevat jatkuvaa eksponentiaalista kasvua. Nyt Mooren lakia seurataan ja se näyttää tasaiselta viivalta. verrattuna GPU:n kasvuun. Ja vaikka molemmat ovatkin eksponentiaalisia, ne ovat eksponentiaalisia, joilla on hyvin erilaiset eksponentit. Jos 95 prosenttia maailmasta nykyään sanoo: ”Voi paska, tätä maailmaa emme halua.”

Ja he huomaisivat, miten kiireellistä se oli, ja käyttäisivät kaiken energiansa siihen. Voisiko se jatkua, jos vain pieni osa ihmisistä haluaisi sitä, jos — jos kaikki olisivat tehokkaita? Ei, se ei voisi. Joten onko tilanteemme toivoton? Ei. Olemmeko kiireellisessä tilanteessa? Ehdottomasti.

Nate Hagens: Nukutko sinä? Ja jos nukut, näetkö unta? Ja jos niin, näetkö unta tästä?

Daniel Schmachtenberger: Kyllä, nukun. Kyllä, näen unta. Näen usein unta näistä asioista.

Nate Hagens: Hagens: Luoja, se on niin intensiivistä. Puhumme muutaman viikon välein, mutta koska työskentelemme myös muiden riskien parissa, kuten ydinvoima-asian, ilmaston ja valtamerten parissa. Joskus esi-isämme eivät kehittyneet käsittelemään tällaista monimutkaisuutta ja kauhua. Mielenkiintoista.

Daniel Schmachtenberger: Minä uneksin, näen unia näistä skenaarioista, koska ihmiset näkevät unia asioista, joita he ajattelevat, ja minä ajattelen näitä asioita koko ajan, ja joskus niistä on apua, eikö niin? Joskus saan itse asiassa oivalluksia, kuten: ”Voi, en ollutkaan nähnyt tuota, se oli todella arvokasta”. Mutta luulen, että vielä enemmän kuin se, minulla on unia omasta elämästäni, olen hyvin onnekas tällä tavalla. Näen unia vesiputouksista ja leikkivistä lapsista, koska itse asiassa ajattelen ja tunnen niitä koko ajan.

Nate Hagens: Hagens: Tuo on kaunista. Se on lahja. Ja se on itse asiassa jonkinlainen esiinmarssi yksilöllisessä ihmismielessämme. Ehkä jotain sellaista voisi skaalautua vastauksena kasvavaan tietoisuuteen näistä asioista.

Okei. Palataanpa takaisin pääaiheeseen. Yhteenvetona voidaan todeta, että tekoäly voisi näennäisesti olla positiivinen ympäristölle, koska maailmassa, jossa halpa fossiilinen energia on loppumassa ja fossiilisella energialla on suuri hiilijalanjälki, ja uusiutuvat energialähteet ovat uskomattoman aineellisia, tarvitsevia ja globaaleja monimutkaisia toimitusketjuja ja niin edelleen, voisimme keksiä ydinfuusion.

Meillä voisi olla huoneenlämpöisiä suprajohteita, voisimme löytää uusia tapoja löytää litiumia ja muita tarvittavia aineita, uusiutuvien energialähteiden toimitusketjua, kaikenlaisia tieteellisiä läpimurtoja. Ymmärrän nuo asiat, mutta mielestäni tekoäly on laajemmilta vaikutuksiltaan sekä energia- että ekologiasokea. Ja kuten uutisista on luettavissa, tekoäly itsessään, koulutuksessa, palvelimissa ja niin edelleen, on uskomattoman energiannälkäinen.

Voisitko siis antaa meille yleiskatsauksen, ja puhumme nyt kahdesta kehyksestä, mutta mikrotasolla, mikä on tarina? Hyvä on. Anna meille ajantasainen yleiskatsaus tekoälyn tarvitsemasta energian- ja materiaalinkäytöstä.

Daniel Schmachtenberger: Ehkäpä puhumme vain etukäteen muutamasta keskittyneestä ympyrästä, miten ympäristövaikutuksia voidaan ajatella nykyään.

Keskitymme hieman enemmän energiankäyttöön, mutta myös materiaalien käyttöön, saastumiseen ja niin edelleen. Keskeinen asia, jota monet ihmiset tarkastelevat, on se, kuinka paljon energiaa tekoälyjärjestelmiä pyörittävät datakeskukset käyttävät, ja monet ihmiset ovat olleet huolissaan tästä, koska se on paljon.

Bloombergissa oli hiljattain todella hieno juttu, jossa tehtiin tästä erittäin hyvä graafinen visualisointi ja näytettiin datakeskusten koko ja niiden käyttämä energiamäärä sekä kasvuvauhti, ja se on hyvä referenssi. Ja pari tilastoa siitä on, että datakeskukset yhdessä, eikö niin?

Maailmanlaajuiset datakeskukset käyttävät enemmän energiaa kuin kaikki maailman maat käyttävät energiaa lukuun ottamatta 16 suurinta maata. Eli käyttävät enemmän energiaa kuin Australia, käyttävät enemmän energiaa kuin Italia jne. Ne ovat myös maailman nopeimmin kasvava yksittäinen energiantarve kaikilla aloilla.

Nate Hagens: Tämä koskee siis vain datakeskuksia, ei tekoälyn datakeskuksia.

Daniel Schmachtenberger: Datakeskuksia. Ja datakeskusten nopeimmin kasvava kysyntä on tekoälykeskukset. Ja joillakin alueilla on paljon datakeskuksia. Teksasissa on valtavia keskuksia, Virginiassa on valtavia keskuksia, Malesiassa ja niin edelleen. Virginiassa sijaitsevien kaltaiset keskukset ovat kasvaneet niin voimakkaasti, että niiden koko sähköverkko on ylittänyt kapasiteettinsa ja että niissä esiintyy säännöllisesti kuormituksen tasapainottamisvirheitä.

Ja monet muut yritykset ovat monien vuosien jonotuslistoilla saadakseen energiaa, koska energian kysyntä ylittää energian tarjonnan niin paljon. Tämä koskee datakeskuksia. Tämän vuoksi monet suuret tekoälyalan yritykset ovat sanoneet, että kasvumme rajana ei ole kyky koota valtava GPU-klusteri.

Se on kyky saada tarpeeksi sähköä, koska juuri nyt se on sulkemassa, koska jos yrittäisimme käyttää niitä täysillä, se sulkisi Kalifornian energiaverkon. Meidän on siis rakennettava uusia ydinvoimaloita, jotta voimme käyttää näitä omia voimaloitamme, koska tällä hetkellä meidän on vedettävä energiaa useiden osavaltioiden läpi, ja se on liian hidasta, eivätkä siirtolinjat ole tarpeeksi suuria ja muuta sellaista.

Monet ihmiset keskittyvät juuri tähän aiheeseen, eli tekoälyjärjestelmien energiankulutukseen.

Nate Hagens: Saanko esittää nopean kysymyksen? Jos on datakeskus, oletan tietäväni vastauksen tähän, mutta voisiko se sallia tai sietää katkonaisuutta? Jos esimerkiksi aurinkopaneeleja ja tuuliturbiinien määrä olisi suuri, tekoälydatakeskuksen on oletettavasti oltava ympärivuorokautinen, eikä siinä saa olla minuuttiakaan seisokkiaikaa, eikö niin? Sen on siis oltava taatusti ympärivuorokautinen.

Daniel Schmachtenberger: Tarkoitan, että se olisi listattu kriittiseksi infrastruktuuriksi. Kriittinen infrastruktuuri tarvitsee energiavarastointia, jos energiantoimituslähteet ovat ajoittaisia, minkä vuoksi näitä varten rakennetaan uusiutuvia energialähteitä, mutta ydinvoiman rakentamiseen käytetään enemmän energiaa. Ja jos tarvitaan paljon akkuja, se on tietysti toinen materiaalivaatimuksiin liittyvä näkökohta.

Datakeskusten energiankäytön ja sanotaanko vaikka tekoälyn suoran energiankäytön lisäksi on siis myös materiaalien käyttö ja näytönohjaimet, mutta myös koko toimitusketju, eikö totta? Tarvitaan siis materiaaleja, kuten kultaa, platinaa ja niin edelleen, ja virtapiirejä, harvinaisia maametalleja puolijohteissa ja kaikkea sellaista.

On selvää, että energian lisäksi tarvitaan paljon vettä näiden järjestelmien jäähdyttämiseen ja maankäyttöön. Ja maankäytön takia on kyse siitä, mikä on paikallisen sähköverkon dynamiikka. Kun tarjonta ei pysy kysynnän mukana, kustannukset nousevat. On olemassa paikkoja ja tarjouskilpoja, jotka voivat rakentaa valtavia datakeskuksia, mikä myös nostaa sähkökustannuksia ja ajaa köyhät ihmiset pois sähköverkosta.

Tapahtuu siis paljon, ei pelkästään lisääntyneen energiankäytön kannalta, vaan myös sen suhteen, että valtadynamiikka muuttuu, kun on kyse siitä kuka saa käyttöönsä yhä kalliimman ja rajoittavamman resurssin. Se on energiaa, joten se on ensimmäinen asia. Se on jo itsessään iso asia, koska Microsoft oli jo sitoutunut käyttämään uusiutuvaa energiaa vuoteen 2030 mennessä, mutta nyt he sanoivat, että he eivät todennäköisesti pysty täyttämään sitoumustaan, koska on kiireellisempää pystyä kasvamaan näillä tavoilla. Tämä ei kuitenkaan ole suuri aihe, kun puhutaan tekoälyn vaikutuksesta ympäristöön.

Nate Hagens: No, se on. Tiedätkö, olemme keskustelleet tästä aiemmin, että tekoäly on ihmisen prioriteettihierarkiassa alempana kuin talouskasvu, joten niin kauan kuin käytämme tekoälyä samoihin kulttuurisiin pyrkimyksiin kuin olemme käyttäneet, tulee olemaan sama Jevonsin paradoksi tai rebound-ilmiö, joka meillä on ollut viimeiset noin 50 vuotta.

Vuodesta 1990 lähtien olemme tehostaneet energiankäyttöämme 36 prosenttia, mutta silti maailmanlaajuinen energiankäyttömme on kasvanut 63 prosenttia. Enkä näe, miten tekoäly muuttaisi tätä dynamiikkaa. Ja vain määritelmän vuoksi, selventääkseni, rebound-ilmiö on jotakin sellaista, että jos teknologia paranee 10 prosenttia ja olemme tehokkaampia, mutta sen käyttö lisääntyy alle 10 prosenttia, vaikkapa 6 tai 7 prosenttia, se on rebound-ilmiö.

Mutta jos tehokkuus paranee 10 prosenttia X, Y, Z -teknologian ansiosta, ja sen seurauksena järjestelmän kokonaisenergiankäyttö kasvaa yli 10 prosenttia, esimerkiksi 15 tai 16 prosenttia. Tätä kutsutaan takaisinkytkentäilmiöksi, joka on Jevonsin paradoksi. Niinpä. Kun olemme keskustelleet tästä aiemmin, useimmat ihmiset katsovat kapeaa ympyrää ja sanovat, että tekoäly vaatii hieman enemmän energiaa, mutta se voidaan voittaa tehokkuudella.

Mutta jos sanotaan, että tätä sovelletaan kaikkiin eri prosesseihin maailmassamme, ja tuottavuus nousee hieman jokaisessa näistä prosesseista, tämä ylimääräinen tuottavuus palautuu takaisin ja kääntyy takaisin, joten hiilidioksidin todellinen vaikutus ilmastoon, ympäristöön ja ekosysteemeihin tulee olemaan jättimäinen takaisku, joka vaikuttaa kaikkiin asioihin globaalisti.

Kerro siis, mitä ajattelet tästä ja anna minulle esimerkkejä ja näkemyksiä.

Daniel Schmachtenberger: Jos ihmiset eivät ymmärrä Jevonsin paradoksia, tehokkuus on hyvin toiveikas asia. Muistan, kun ajattelin niin. Ja sitten jos joku ymmärtää sen, hän tunnistaa, että tehokkuus ei ole toivoa herättävä asia, eikö niin? Koska itsessään tehokkuuden paraneminen johtaa energian, materiaalin jne. kokonaiskäytön lisääntymiseen, ei vähenemiseen.

Se ei siis tarkoita, ettemme olisi kiinnostuneita tehokkaammista asioista. Tehokkaamman tavaran on vain teknisesti vastattava lainsäädännöllisiä ja taloudellisia muutoksia, jotka myös sitovat, ei kasvua. Joten… Voimme tarkastella aurinkokennojen tai tuulienergian tai minkä tahansa muun energiamuodon kehityskäyrää ja sanoa, että katsokaa tätä mahtavaa käyrää, joka osoittaa, kuinka paljon uusiutuvat energialähteet lisääntyvät.

Paitsi että me molemmat tiedämme, ja luultavasti kaikki kuuntelijat tietävät, että samanaikaisesti fossiilisten polttoaineiden käyttö kasvaa jyrkästi. Kyse ei siis ole siitä, että käyrän myötä koko energiasta käytetään vuosi vuodelta enemmän fossiilisia polttoaineita, kun uusiutuvien energialähteiden osuus kasvaa. Joten okei, uusiutuvien energialähteiden tapauksessa ei globaalisti.

Se on ainoa mittari, jolla on merkitystä. Maailmanlaajuisissa asioissa, kuten ilmastossa, merissä ja muussa sellaisessa, mutta yksi järjettömistä asioista, joita maat tekevät, on viedä hulluuttaan muualle ja teeskennellä, että heidän maansa mittarit ovat mahtavia. Se on vain tilastollista sodankäyntiä.

Olemme puhuneet tästä ennenkin, mutta Gini-kerrointa ei voi sanoa hyväksi. Meillä ei ole paljon ihmisiä äärimmäisessä köyhyydessä, mutta tuomme tavaraa maista, jotka on tehty orjatyövoimalla, eikä sitä oteta huomioon Gini-kertoimessa, kun tarjontapuoli, oma maa, ei valmista tavaraa, jota se tarvitsee selviytyäkseen.

Gini-kerroin on siis todellinen asia vain, jos tehdään osittainen attribuutioanalyysi maailmanlaajuisesti koko toimitusketjusta, josta ollaan riippuvaisia.

Nate Hagens: Ja sama pätee ympäristöjalanjälkeen.

Daniel Schmachtenberger: Aivan. Nämä ovat siis vain globaaleja lukuja globaalien toimitusketjujen maailmassa, jossa mikään maa ei tuota kaikkea tarvitsemaansa tavaraa itse.

Joten maa ei ole oikea mittari, vai mitä? Se on sivilisaatiomittari. Mikä on sivilisaation minimiyksikkö? Se on yksikkö, joka pystyy tuottamaan kaiken oman tavaransa. Se on kuuden maanosan globaali toimitusketju. Tämä on itse asiassa todella masentava asia, mutta se voi myös selventää asiaa.

Ensimmäinen tieteellinen artikkeli ilmastonmuutoksesta julkaistiin vuonna 1938. Ilmastonmuutos on saanut niin paljon huomiota niin monilta merkittäviltä tiedemiehiltä, vaikutusvaltaisilta ajattelijoilta, ilmeisesti, kuten Yhdysvaltain varapresidentti, kuten maailman vaikutusvaltaisimman maan varapresidentti, otti sen tärkeimmäksi ongelmakseen tultuaan valituksi varapresidentiksi, ja sai kaikkien huomion kiinnittymään siihen.

Kansainvälisiä sopimuksia on tehty. Yhdistyneiden Kansakuntien ympäristöohjelma perustettiin yli 50 vuotta sitten, jotta kaikki maailman maat saataisiin työskentelemään yhdessä maailmanlaajuisten yhteisten asioiden parissa. Ilmastorahoitukseen on varattu triljoonia dollareita. jotka on jaettu. On olemassa hallitustenvälisiä järjestöjä, jotka työskentelevät juuri tämän asian parissa.

NASA ja NOAA ja erittäin voimakkaat teknologiajärjestöt tukevat sitä, ja silti fossiiliset polttoaineet ovat nousseet lähes joka vuosi. Ja muutamalla pienellä notkahduksella ei ole mitään tekemistä ympäristönsuojelun kanssa. Eikö niin? Niin kuin pari laskua on tehnyt sen. Ne ovat dippejä. Taantumia. COVID hetken ajan.

Ja se on valaisevaa. Voimme siis tavallaan sanoa, että jos katsomme vain aurinkopaneelien käyrää, joka nousee, voimme sanoa, että olemme onnistuneet. Mutta jos tarkastellaan fossiilisten polttoaineiden käytön kasvua, voidaan todeta, että 100 prosenttia kaikesta tehdystä toiminnasta ei ole edes hidastanut fossiilisten polttoaineiden käyttöä. Se on vähentynyt.

Eihän se ole vielä edes saanut käyrää kääntymään alaspäin? Ja sen on ilmeisesti pysäytettävä se ja käännettävä kokonaisenergiantarpeen suunta ja muuta sellaista. Joten tästä on hyötyä, kun sanotaan, että emme ole oikeasti oikealla tiellä. Ei pidä ottaa käyttöön paskoja tarinoita, joita joku myy innostaakseen ihmisiä siitä, että emme ole oikealla tiellä ja että tähän mennessä käyttämämme lähestymistavat eivät koskaan pääse oikealle tielle.

Ne eivät ole lähentymässä toisiaan. Mitä se vaatisi? Yksi niistä asioista, joita se vaatisi, on se, että voin sijoittaa dollarin ja saada takaisin enemmän kuin dollarin. Tai sijoittaa jalokiven energiaa ja saada takaisin enemmän kuin jalokiven energiaa, on olemassa kannustin tehdä niin, eikö niin? Aina, kun investoinnille on tuottoa, kun on sopeutuva etu, on kannustin tehdä se.

Jos siis teemme uusiutuvaa energiaa, se on hienoa, energiaa on enemmän. Tarvitsemme energiaa kaikkeen. Energia vastaa hyvin läheisesti dollareita. Haluamme lisää dollareita. Se ei tarkoita, että lopetamme hiilen, maakaasun, öljyn ja kaiken muun käytön. Se tarkoittaa vain enemmän energiaa. Käytämme kaikkea sitä.

Ja nyt meillä on itse asiassa enemmän energiaa kehittääksemme tekoälyä, jotta se oppii hyödyntämään öljyä nopeammin. Ja jos meillä olisi sen sijaan jotain, joka olisi kuin aina kun uusi megawatti uusiutuvaa energiaa syntyy, megawatti hiilivetyä on sammutettava, ja on olemassa kansainvälisiä sopimuksia, joilla varmistetaan, että niitä ei enää synny, eikö niin?

Jotain sellaista, joka on Jevonsin paradoksin oikeudellinen sitovuus, joka liittyy muutokseen myrkyllisemmistä teollisuudenaloista vähemmän myrkyllisiin teollisuudenaloihin tai liikkeisiin ja tehokkuuteen, jossain saavutetaan tehokkuuden kasvu ja jossain on oikeudellinen sitovuus, joka sanoo, että näitä hyötyjä ei investoida uudelleen kokonaiskäytön lisäämiseen, vaan että itse asiassa kokonaisvaltainen alue pysyy samankokoisena ja käytetään vain vähemmän tavaraa.

Nate Hagens: Mutta se ei toimisi, ellemme muuttaisi kulttuurisia tavoitteitamme. Jos nimittäin haluaisimme edelleen säilyttää 19 terawatin globaalin aineenvaihdunnan, emme voisi fyysisesti vaihtaa niitä, koska se ei toimisi. Voisimme siis vaihtaa ne pois vain, jos olisi olemassa jonkinlainen sopimus siitä, että käytämme vähemmän, ja ehkä erilaiset tavoitteet.

Daniel Schmachtenberger: Huomaa, mitä juuri teimme. Puhuimme siitä, että ilmastonmuutosta yritetään käsitellä vain tekniikan, tehokkaamman tekniikan ja uusiutuvan energian avulla. Tajusimme, että ei, itse asiassa se on infrastruktuuri. Ja sanoimme, että ei, on mentävä sosiaaliseen rakenteeseen. On muutettava taloudellisia kannustimia ja lainsäädäntöä.

Ja sitten mentiin ylikansalliseen rakenteeseen ja sanottiin, että itse asiassa on muutettava kulttuuria eli sitä, mitä ihmiset arvostavat, joka on perusta sille, mitä voidaan kodifioida lainsäädäntöön. Kyllä, siihen tarvitaan ylärakennetta, sosiaalista rakennetta ja infrastruktuuria yhteensä. Ja ajatus siitä, että on olemassa teknologinen ratkaisu, joka ei edellytä myös oikeudellisia sitoumuksia, muutoksia taloudessa ja muutoksia kulttuurissa ja arvoissa: ei, teknologialla on oma roolinsa, mutta sillä on merkityksellinen rooli vain osana tätä kokonaisvaltaista kokonaisuutta.

Nate Hagens: Hagens: Täysin samaa mieltä. Ja tähän johtopäätökseen tulin eilen. Kuuntelin podcastia Janine Benyus -nimisen naisen kanssa, joka johtaa Biomimicry Institutea, ja he tekevät yhteistyötä Microsoftin kanssa, ja heillä on kaikenlaisia yrityksiä, jotka haluavat oppia luonnosta, mutta sitten otin esille Jevonsin paradoksin rebound-ilmiön.

Hän sanoi, että se on todellinen asia, vaikka jäljittelemme luontoa, mutta lisäämme mittakaavaa. Minulle on siis kaksi haastetta. En ole teknologiavastainen. Uskon, että voimme käyttää tekoälyä tai muuta teknologiaa tai inhimillisiä innovaatioita tehdäksemme asioita paremmin, mutta sitten on täysin erillinen toinen keskustelu, jonka on tapahduttava rinnakkain, jossa keskustellaan ihmisen yritystoiminnan mittakaavasta ja yritetään löytää jokin liukupolku kohti elinkelpoista biosfääriä. Tarkoitan, puhutaan energiasta ja taloudesta ja geopolitiikasta ja sodasta, meillä on rajamme, mutta luonnontieteilijät, joiden kanssa olen puhunut, ja tiedän, että sinulla on monia verkostossasi. Meillä ei ole enää aikaa muutokseen. Muuten meillä ei ole elinkelpoista planeettaa ensi vuosisadalla. Aika on todella tärkeä osa tätä keskustelua.

Daniel Schmachtenberger: Jos tarkastelemme kaikkia niitä asioita, joita alussa mainitsemassani paperissa hahmotettiin siitä, miten tekoäly voisi auttaa, ne ovat lähes kaikki hyvin marginaalisia tehokkuushyötyjä, jotka eivät muuta käyriä kovin paljon ja johtavat Jevonsin paradoksiin.

Todella suuret mahdolliset muutokset liittyvät asioihin, joista emme tiedä, tuleeko se koskaan tekemään niitä. Ja jos se tekee, se ei tee sitä pian, eikö niin? Kuten fuusio. Jos tarkastelemme fuusiota, suuret fuusiovalmistajayritykset ovat antaneet päivämääriä, joihin mennessä heillä olisi käyttökelpoinen laitos, ja päivämääriä lykätään jatkuvasti. Mihin? Juuri nyt 2030, mutta kuka tietää, mikä on seuraava vastaisku.

Nate Hagens: Aivan.

Daniel Schmachtenberger: Jos siis saisimme ensimmäisen käyttökelpoisen siihen mennessä, mihin ei ole syytä luottaa, kuinka kauan kestäisi skaalata niitä korvaamaan nykyistä energiaa, se on hyvin pitkä aika. Ja kuitenkin aikataulut, joita tarkastelemme peruuttamattomien käännekohtien ylittämiseksi planeettojen rajoilla, ovat lyhyempiä kuin tämä aika.

Planeettarajojen aikaraja luo siis rajoituksen, jonka mukaan, jos saamme sen aikaan, se on mahtavaa, mutta se ei ratkaise mitään niistä ajankohtaisista asioista, jotka meidän on tehtävä. Ja jos kilpajuoksussa tuon aikaansaamiseksi kulutamme ympäristöä nopeammin, se on väärin. Ja sanoisin, että on olemassa hyvin samanlainen argumentti sille, että emme ehkä selviä tästä. Me sotkemme tämän biosfäärin. Ja muuten, lopulta aurinko tuhoaa tämän paikan. Meistä on tultava planeettojenvälinen laji. Joten keskitytäänpä todella avaruusteknologiaan, jotta meistä tulisi planeettojenvälinen laji. Emme ole vielä lähellä. Emme ole niin lähellä. Ihminen ja mikropainovoima eivät ole realistisesti ajateltuna mikään juttu, eikö niin?

Se ei tule onnistumaan hyvin, ja siksi ihmisten pyrkimys elää mikropainovoimassa, sen eksobiologia on ihmisen tietoisuus, joka on ladattu tekoälyjärjestelmiin, jotka pärjäävät hyvin, jos pääsemme sinne, tai geneettisesti muokattuja ihmisiä, jotka pärjäävät mikropainovoimassa, kuka tietää?

Mutta O’Neill-sylinterit, mistä voi oikeasti saada yhden painovoiman? Emme ole lähelläkään. Emme ole lähelläkään sitä, että voisimme laittaa sinne paljon ihmisiä. Joten ajatus siitä, että ehkä meidän asemamme ei ole täällä, vaan voimme pitää asemamme avaruudessa, koska täällä on ongelmia. Pötyä. Jos sotkemme tätä paikkaa enemmän ja sanomme, että otetaan niin paljon resursseja kuin mahdollista päästäksemme avaruuteen…

Ei, meidän on ensin saatava se oikeasti kuntoon täällä. Ja jos saamme sen kuntoon täällä, voimme ehkä viedä sen planeetan ulkopuolelle. Täysin samaa mieltä. Mutta operaatioiden järjestyksellä on väliä, koska aikataululla on väliä.

Nate Hagens: Tarkoitan, yksinkertainen yhteenveto siitä, mitä olen oppinut tähän mennessä, vaikka uskonkin jo tähän, on, että teknologia yksin ei ratkaise biosfäärin ilmastoa. Pelkkä tekniikka pahentaa sitä. Kyllä, tekniikka yksin pahentaa sitä.

Daniel Schmachtenberger: Paljon.

Nate Hagens: Ja luulen, että monet ihmiset ympäristöliikkeessä eivät tunnista sitä sinänsä, ainakaan ne, joiden konferensseissa olen ollut.

Daniel Schmachtenberger: Koska tiedän, että yritämme tehdä tämän nopeasti, puhun nopeasti ja haluan sanoa, etten ole näiden aiheiden asiantuntija, joka tuntee kaikki tarkat energiakäyrät. Näiden teknologioiden matematiikan, toimitusketjun ja kaiken muun. On ihmisiä, jotka ovat, ja olemme puhuneet joidenkin kanssa, ja uskon, että voisimme päästä asiaan sisälle. Puhumme tavallaan korkealla yleisellä, topologisen periaatteen tasolla, mutta uskon, että periaatteet pitävät paikkansa. Ja jos jollakulla on hyviä perusteluja sille, miksi ne eivät pidä paikkaansa, kuulisimme ne mielellämme, tietysti.

Olisi mahtavaa olla väärässä. Mahtavaa. Mutta haluan vain rakentaa mallia hieman lisää. Keskipisteessä voimme sanoa, kun tarkastelemme tekoälyä ja sen vaikutusta ilmastoon ja sitten ilmaston lisäksi ympäristöön: kuinka paljon energiaa datakeskukset käyttävät?

Ja kuinka paljon materiaalia tarvitaan niiden valmistamiseen ja toimitusketjuihin, joita niiden valmistaminen vaatii, eikö niin? Eli tekoälyn materiaali- ja energiantarpeen yhdennetty elinkaariarviointi. Se on tavallaan ensimmäinen vaihe. Toisessa vaiheessa tekoälyä sovelletaan muihin kaivannaisteollisuuksiin. Tekoäly auttaa kaivosyhtiöitä hyödyntämään tehokkaammin.

Koska jos voidaan tehdä parempaa seismiikkaa ja maatutkaa ja kaikkea sellaista, jonka avulla nähdään tarkalleen, missä esiintymät ovat, eikä tarvitse tehdä niin paljon kalliita etsintöjä ja muuta sellaista, on monia paikkoja, joiden louhiminen ei ollut kannattavaa vanhoilla tekniikoilla, mutta joissa tekoälyn tuoma tehokkuuden kasvu tarkoittaa, että nyt louhiminen on kannattavaa.

Niinpä monista alueista, jotka olivat ekosysteemejä, on tullut kaivoksia. Ja sama koskee öljyä. Monet alueet, joiden hyödyntäminen ei ollut kannattavaa, muuttuvat nyt kannattaviksi hyödyntää. Joten kun tekoälyä sovelletaan armeijaan samalla tavalla kuin se on kasvattanut sotilasbudjettia ja lisännyt koko avaruuden tappavuutta, niin tietysti tekoälyä sovelletaan toimitusketjuihin, joissa taloudellinen kannustin on edelleen se, että kustannukset saa ulkoistaa.

Jos joku muu ulkoistaa osan kustannuksistaan ja sinä et, he voittavat sinut taloudellisesti. Koska mikään laki ei pakota sinua maksamaan todellisia kustannuksia. Tiimissämme on todella loistava geotieteilijä, ja hän on se, joka kokosi suuren osan tutkimuksesta, josta kerromme tässä.

Hän teki PFOS:n nykytilasta analyysin, joka on kiehtova ja jonka ehkä jaamme. Mutta äskettäin oli tapaus, jossa Dow haastettiin oikeuteen, muistaakseni Dow haastettiin oikeuteen 10 kertaa. 3 miljardia dollaria tai sinnepäin sen roolista PFAS-myrkyissä. Mutta sitten kun tarkastellaan, mitä PFAS:n korjaaminen maailmassa maksaisi tällä hetkellä tunnettujen tekniikoiden avulla, kun otetaan huomioon, että sitä on maailman jokaisessa sadepisarassa ja jokaisessa organismissa, jonkin PFAS-tutkijaryhmän arvion mukaan se on suurempi kuin maailman bruttokansantuote?

Kyllä. Ja se oli pohjimmiltaan 16 biljoonaa vuodessa, kun otetaan huomioon PFOS:n käyttökustannukset vuodessa. Vain joka vuosi, jos haluaisimme todella ottaa pois ympäristöstä, sinne laitettu PFOS olisi 16 biljoonaa. Siinä ei ole kyse kaikkien jälkikemikaalien korjaamisesta, kun otetaan huomioon, että ne ovat ikuisia kemikaaleja. Joten se, mitä tarvittaisiin kaiken tämän korjaamiseen, olisi noin 150 biljoonaa, mikä on enemmän kuin maailman BKT.

Ja tämä on vain yksi kemikaaliperhe. Tämä ei koske kaikkia kemikaaleja. Aivan. Joten jos se tarkoittaa, että emme maksa suurinta osaa kustannuksista ja ulkoistamme niitä hieman. Ei, talouden oletusluonteeseen kuuluu, että maksamme vain kustannuksista. Meidän on ehdottomasti pidettävä siitä, mitä meidän on tosiasiassa maksettava ihmisille ja teknologialle, jotta ne voidaan louhia.

Asia on niin, että ainoat kustannukset, jotka maksamme 100-prosenttisesti, ulkoistetaan. Joten joskus on niin, ja PFOS ei ole itse asiassa kovin suuri teollisuus. Se palvelee suuria teollisuudenaloja, mutta se oli noin 30 tai 40 miljardia vuodessa. Silti sen aiheuttaman sotkun siivoaminen vaatisi 16 biljoonaa vuodessa. Ja sitä ajattelee, että eihän tässä ulkoisteta kustannuksia vain vähän.

Tämä on kuin se olisi suuruusluokkaa ylösalaisin, jos kustannukset pitäisi itse asiassa maksaa. Eikö niin? Joten tuossa markkinadynamiikassa tekoäly sovellettuna materiaalitalouteen tarkoittaa, että kaikkien mahdollisten kustannusten ulkoistamisen jatkamisen kannustin tarkoittaa vain kaiken kiihdyttämistä, mitä meillä on. Ja kaikki, mitä meillä on, on enemmän saastumista vuodessa, enemmän lajien sukupuuttoa vuodessa ja enemmän uusiutumattomia luonnonvaroja vuodessa, jotka ovat jo ylittäneet planeettamme kääntöpisteet.

Ja tämä vain lisää markkinoiden tehokkuutta kaikkien markkinadynamiikkojen osalta, mikä vain kiihdyttää sitä. Sanoimme, että alku on tekoälyn energian ja materiaalin käyttö. Toiseksi tekoälyä sovelletaan kaivannaisteollisuuteen ja saastuttavaan teollisuuteen ja niiden tehokkuuteen. Kolmanneksi tekoäly yksinkertaisesti kasvattaa markkinoita kokonaisuutena, vaikka se tekisi ohjelmistoja ja rahoituspalveluja ja mitä tahansa, mikä ei näytä kaivannaisteollisuudelta.

Mutta mitä enemmän dollareita on Garrett-suhteen kautta, sitä enemmän dollareita tarkoittaa, että energian tarve kasvaa, jotta koko asia saadaan toimimaan, ja materiaalin tarve kasvaa. Kun tarkastellaan NVIDIAn, josta tuli juuri maailman kannattavin yritys, ennusteita, joiden mukaan sen liikevaihto on 10 biljoonaa vuoteen 2030 mennessä.

Ja yksi ennuste, joka taisi olla Bloombergissä, sanoi, että tekoäly ensi vuonna, muutaman vuoden päästä markkinat kasvavat 13 biljoonaa. Ja Elon sanoi juuri, että Optimus nostaa Teslan 25 biljoonan markkinakapasiteetin, joka on tekoälyä hyödyntävää robotiikkaa. Kun puhumme koko rahoitusjärjestelmän kasvusta, joka on edelleen kytketty materiaalitalouteen, on selvää, että kokonaisuutena, riippumatta siitä missä, vaikka ala ei olisi itse materiaalisesti intensiivinen, lisääntyneen valuutan taloudelliset vaikutukset ovat materiaalisesti intensiivisiä.

Jos siis halutaan sanoa energia, tekoälyn materiaalinen käyttö sovellettaessa tekoälyä kaivannaisteollisuuteen, mutta sitten energian materiaalinen käyttö, kun vain halutaan pysyä mukana taloudessa, olipa se sitten kaivannaisteollisuutta tai ei. Se on hyvä tapa alkaa ajatella asiaa. Ja niin kauan kuin tekoäly palvelee yrityksiä, ne ovat itse yrityksiä, ja ne palvelevat muita yrityksiä, jotka perustuvat ulkoistettuihin kustannuksiin ja investoivat kaiken sinne, missä voidaan saada tuottoa, ne nopeuttavat maapallon muuttamista pääomaksi.

Nate Hagens: Olen samaa mieltä. Saanen kuitenkin kysyä sinulta tämän. Muutama kuukausi sitten tein rehellisen artikkelin, jonka otsikkona oli ”Peak Oil, AI, and the Straw”, ja vertasin liusketeknologiaa suurempaan oljenkorteen, joka imee pirtelön ulos, koska se ei oikeastaan lisää pirtelöä tai öljyä. Se lisää sitä jonkin verran, se löytää jotain uutta, mutta oikeastaan se on isompi oljenkorsi ja se saa nesteen ulos nopeammin.

Uskon, että tekoäly tekee saman ekosysteemeillemme, lajeillemme ja biosfäärillemme. Se imee lisää tuottavuutta kolmella juuri mainitsemallasi alalla. Samaan aikaan tuo suurempi oljenkorsi tulee vähentämään maapallon ekosysteemejä ja joitakin niistä asioista, joista olemme puhuneet.

Sillä on kuitenkin uusiutuva energiantarve. Tekoäly saattaa siis jollain oudolla tavalla saada yhteiskuntamme ihmiset tiedostamaan öljyhuipun tavalla, johon öljyhuipusta puhujat eivät koskaan pystyneet. Koska hyvin pian tulee olemaan sähkökatkoksia, ja puhuit Virginiasta ja muista paikoista, joissa energian kysyntä on niin suurta, ei vain öljyn, vaan myös maakaasun, hiilipolttoaineen, sähkön ja muiden asioiden osalta, että palaamme takaisin riippuvuuteemme energiasta ja ekologiasta, ja tekoäly tulee nopeuttamaan sitä.

Kyllä, se tuo meille enemmän energiaa, koska teknologia, tehokkuus ja sensorit ovat paremmin saatavilla, ja kaikki mainitsemasi asiat, mutta ehtyminen ja ruoste eivät koskaan nuku. Ja meillä on kuuden ja puolen prosentin raakaöljyn ehtymisaste maailmassa, eli kaikki maailman poratut öljylähteet ovat vähenemässä 6-7%.

Lisäämme siis uusia tuotteita, jotta voimme säilyttää 100 miljoonan tynnyrin päivittäisen polttonesteen saatavuuden. Mutta jos tekoäly alkaa laajentaa oljenkorsiamme, törmäämme energiarajoihin paljon nopeammin. Mitä ajattelet siitä?

Daniel Schmachtenberger: Tietenkin. Energiavarat, joista tiedämme, joita ei ole kannattavaa louhia, kun tehokkuuden lisääntyessä niiden louhimisesta tulee kannattavaa, käytämme tunnetut varannot nopeammin loppuun.

On myös totta, että tuntemattomista resursseista tulee nopeammin tunnettuja anturitekniikan ja muiden vastaavien avulla. Norjan löytämä arktinen öljy oli suuri juttu, eikö niin? Se liikutti Norjan BKT:tä paljon, mutta myös Euroopan energiadynamiikkaa. Kuinka paljon arktista öljyä on hyödyntämättä?

En tiedä, mikä on paras arvio, mutta se on paljon. Yksi toinen asia, jota juuri tarkastelin, oli Etelämantereella olevien fossiilisten polttoaineiden arvioitu määrä. Ja jälleen kerran, sensorit tulevat muuttamaan tätä. Kyse ei tietenkään ole vain fossiilisista polttoaineista, vaan myös monista kaivosvaroista. Varovainen arvio on 50 triljoonaa, louhittavissa olevaa omaisuutta, johon ilmastonmuutos helpottaa pääsyä.

Kiitos mahtaville sulaville jääpeitteille. Ja toiseksi, tekoälylle ja robotiikalle ja kaikelle muulle mikä helpottaa käsiksipääsyä. Ja sopimus, joka on estänyt meitä menemästä sinne, on ollut vain siksi, että muualle on ollut paljon helpompaa päästä käsiksi. Mutta kun resurssit hupenevat, vastauksemme on tähän asti aina ollut keksiä miten niitä saadaan lisää ja kasvavan teknologisen voiman avulla.

Joten nopeampi siirtyminen resurssien puutteeseen ei ole mahtavaa, eihän? Koska tiedämme, että se ei tule olemaan nykyisellä kehityskaarella. Se ei ole ennakoivaa. Katso, resursseja ei tule olemaan tarpeeksi. Aletaan käyttää vähemmän. Ja erityisesti, aletaan käyttää vähemmän energiaa ja resursseja armeijaan ja tehdään kansainvälisiä rauhansopimuksia ja muuta sellaista, mutta ei, armeija saa pitää energian ja resurssit, vaikka köyhät ihmiset eivät saisi ruokaa.

Ja superjahdit nousevat jopa taantumissa, ja niin edelleen ja niin edelleen. Jos emme hidasta käyrää, joka johtaa resurssien menetykseen, saadaan aikaan hirvittäviä vaikutuksia. Jos samanaikaisesti keksimme miten löydämme ja saamme paljon enemmän tavaraa ja pidennämme öljyhuippua paljon pidemmälle, niin sitten menemme vain pidemmälle venuslaistumiseen.

Molemmat ovat siis syvältä. Sillä ei ole väliä. Molemmat ovat syvältä. Ihmiset näkevät, että molemmat ovat perseestä, ja tällä tiellä olemme, että tehokkuushyödyillä ei ole väliä. Ei, odota, on vielä yksi asia jonka haluan sanoa tästä. Jos vesivoimalaitokset olisivat todella vähentäneet fossiilisten polttoaineiden käyttöä…

Voisi väittää, että ne olivat kannattava investointi, vaikka ne tuhosivat vaellusreittejä ja tulvivat ekosysteihin ja tappoivat lajeja ja sotkivat maiden välistä geopoliittista valtaa ja kaikkea sellaista. Ja jos aurinkokennojen valmistukseen tarvittavat materiaalit olisivat todella vähentäneet fossiilisten polttoaineiden käyttöä, voitaisiin sanoa, että materiaalien louhinta ja ympäristötaakka olivat sen arvoisia.

Mutta jos fossiiliset polttoaineet nousevat joka vuosi, jos tavoite on oikea ilmaston kannalta, jos tavoite on tehdä nämä asiat ilmasto-ongelmien vähentämiseksi ja fossiiliset polttoaineet nousevat edelleen, ja lisäksi padot ja uusien materiaalien toimitusketjut aiheuttavat haitallisia vaikutuksia muihin järjestelmiin.

Ja jopa kaikki ydinenergia, eikö niin? Kuten ydinenergia, joka lisää ydinsodan riskiä, ja kuten ydinjäte ja kaikki tuon tyyppiset asiat. Ja se ei hidastanut sitä. Mietit, että odottakaa, olisimmeko olleet paremmassa asemassa ilman mitään näistä ja pelkkiä fossiilisia polttoaineita ilman ydinriskiä ja vesipatoasioita ja niin edelleen?

Joten uudet asiat, jotka eivät sido vanhoja asioita, eivät ole kiinnostavia. Uusi tavara, joka korvaa huonoa tavaraa sitovalla tavalla, joka takaa sen korvaamisen, voi olla mielenkiintoista. Mutta se edellyttää sosiaalista rakennetta ja päällysrakennetta. Se edellyttää, että ihmiset ymmärtävät sen, välittävät siitä ja tekevät sen, mitä sitominen vaatii.

Muuten käy niin, että kun ihmiset ostavat yhä enemmän luomuruokaa, torjunta-aineiden vuosittainen kokonaiskäyttö kasvaa. Onko siitä todella ollut apua? Ei sillä tavalla. Kun ihmiset välittävät enemmän veganismista, eläinten kokonaismäärä tehdastiloilla kasvaa edelleen joka vuosi. Joten on melkein kuin nuo muut asiat olisivat vain markkinarakojen monipuolistumista.

Siistiä, lisäämme myös ne markkinat. Kaikki mikä myy on hienoa. Ja jos siitä on todella hyötyä, sen on oltava sitä, että uusi asia korvaa vanhan asian, mikä tarkoittaa, että sen on sidottava vanha asia, kun vanhan asian yksikkötaloudelliset ominaisuudet toimivat edelleen.

Nate Hagens: Jos tekoäly tai jokin tekoälystä erillinen asia pystyisi tekemään jotakin yhteiskunnalliselle rakenteelle ja päällysrakenteelle muuttaakseen oikeusjärjestelmiämme, pyrkimyksiämme ja kulttuurisia tavoitteitamme, voisit ehkä ehdottaa, että tekoäly voisi auttaa ympäristöongelmissamme tehokkuuden ja uusien teknologioiden avulla ja niin edelleen.

Eikö?

Daniel Schmachtenberger: Suuria ja tehokkaita tekoälyjä eivät rakenna voittoa tavoittelemattomat aivoriihet, jotka pohtivat uutta taloustiedettä. Aivan. Niitä rakentavat voittoa tavoittelevat yritykset, joilla on uskottava vastuu maksimoida voittonsa ja jotka eivät ole kiinnostuneita koko talouden kannattavuuden vähentämisestä. Tai kasvun vähenemisestä.

Joten tekoälyt ovat käytössä, koska yritykset rakentavat niitä markkinoiden dynamiikan mukaisesti. Ja meidän on sitouduttava markkinadynamiikkaan. Niillä ei ole mitään kannustimia, jotta näin tapahtuisi. Ihmisten on siis sanottava ylärakenteen näkökulmasta, että meidän on sidottava markkinadynamiikka.

Meidän on pakotettava ulkoistettujen kustannusten sisällyttäminen kustannusyhtälöön. Ja meidän on pystyttävä pysäyttämään rahoitusalan eksponentiaalinen kasvu. Jos ihmiset tekisivät sen, voisimmeko käyttää apuna laskentakapasiteettia? Kyllä. Mutta laskennalliset valmiudet yrityksissä, yritysten palveluksessa, tekevät aina sen, mitä ne tekevät.

Nate Hagens: Onko se nyt tekoäly vai markkinoiden dynamiikka, ja tekoäly vain kulkee suonissa ja valtimoissa? Se on vallan tuottojen maksimointia. Ja meillä ei ollut paljon valtaa esi-isiemme ympäristössä, joten mitään todellista maksimointia ei ollut, koska söimme vain 2 000 kaloria päivässä ja teimme sitten mitä tahansa, mitä meidän piti tehdä tuon elämäntyylin vuoksi.

Daniel Schmachtenberger: Aleksanteri Suuren ja Tšingis-kaanin aikana imperiumin laajentumista eivät välittäneet markkinat sellaisina kuin me ne nykyään ymmärrämme, vaan sitä välittivät vallan tuottojen maksimointi, eikö niin? Käyttäkäämme armeijaamme tavalla, joka kasvattaa armeijaamme. Käyttäkäämme resurssejamme siten, että imperiumimme kasvaa ja saamme lisää resursseja.

Ja niinpä markkinat olivat lopulta poikkeuksellisen tehokas tapa tehdä se. Vallan tuottojen maksimointi, koska meillä on tämä vaihdettavissa oleva merkki, joka soveltuu aivan kaikkeen, mikä antaa valtaa, ja se on erittäin likvidi ja niin edelleen. Toistaiseksi tekoäly, siis toistaiseksi markkinat ovat kaikkein tehokkain asia, mutta sama dynamiikka tapahtui jo ennen markkinoita.

Ja tekoäly on ensimmäinen teknologia, joka voi todella korvata rahoituksen, koska mitä tekoäly on? Mitä markkinat yrittävät tehdä? Mitä rahoitus yrittää tehdä? Valuutta on perinteisesti kolme asiaa, eikö niin? Se on arvon säilyttäjä, se on laskentayksikkö ja se on vaihdon välittäjä. Voiko tekoäly ja ohjelmistot tehdä kaikki nämä asiat?

Tietenkin ohjelmisto voi tehdä kaikki nämä asiat. Ajatus siitä, että keskitetysti suunniteltu talous on huono, ja siksi hajautettujen markkinoiden näkymätön käsi on parempi kuin keskussuunnittelu. No, se oli silloin kun ei ollut tekoälyä. Jos meillä on sensorijärjestelmä, on vaikea indeksoida jokaista tavaraa ja palvelua ja jokaista resurssia koko järjestelmässä, jotta tiedämme, kuinka paljon valuuttaa pitää luoda, eikö niin?

Se on vähän niin kuin keskuspankkien vaikea tehtävä, mutta sensoreilla, jotka voivat kirjaimellisesti indeksoida kaiken ja optimoida kaiken virtaukset ja jotka voivat ottaa huomioon kaiken sen, mitä se haluaa optimoida. Tarvitaanko markkinoita? Tällä hetkellä markkinat ovat siis hallitseva järjestelmä, ja yritykset rakentavat tekoälyjä.

Ne palvelevat siis pohjimmiltaan markkinoiden dynamiikkaa. Ja palvelevat muita yrityksiä. Mutta voisiko tekoäly todella korvata markkinat? Kyllä. Viime kädessä se, mikä oli ennen markkinoita imperiumien aikakaudella ja mitä tahansa, ja markkinat ja se, mikä voisi olla niiden jälkeen, perustuvat tällä hetkellä kaikki vallan tuottojen maksimointiin.

Ja vallalla en tarkoita jalokiviä. Tarkoitan peliteoriaa. Jonka osajoukko on Jules. Tarkoitan, että yksi valtakunta tappaa toisen puolen ihmisiä ja vie heidän tavaransa. Joku kasvattaa väestöään nopeammin ja sillä on enemmän kokonaisvaikutusta. Tiedäthän, tuollaisia juttuja. Mitä on Moolokin kidassa?

Kyse on periaatteessa siitä, että maksimoidaan ihmisten käyttämien agentuurien vaikutusmahdollisuudet. Vallan tuottojen maksimointi kaikkien tunnettujen teknologioiden ja menetelmien ja niiden ajamien pakotettujen asevarustelukilpailujen avulla. Kun puhumme Jevonsin paradoksista, meidän on päästävä eroon siitä, että asevarustelukilpailu on ihmiskunnan perimmäinen ajuri.

Emme voi pysäyttää sitä, he aikovat tehdä sen, joten meidän on kilpailtava päästäksemme sinne. Mutta he sanovat, että ainoa syy miksi teemme sen on heidän takiaan. Yksi asia, jonka sanon, on se, että ihmiset, jotka ovat asevarustelukilpailun eturintamassa, kuten ne, joilla todella voi olla mahdollisuus voittaa, voivat sitoa sen. Ja olla lähtemättä asevarustelukilpaan. Heillä on tarpeeksi valtaa sanoa, että luodaan kansainvälinen sopimus, joka pysäyttää tämän asian. Mutta he eivät halua tehdä niin, koska he uskovat voivansa voittaa. Ihmiset joilla ei ole mitään mahdollisuuksia voittaa ja jotka vain alistetaan vasalliksi tai mitä tahansa, se on eri juttu.

Heidän on ehdottomasti pakko kisata yrittäessään luoda turvallisuutta tai mitä tahansa he voivat. Mutta se, joka voisi voittaa, voisi myös sitoa sen. Mutta he ovat niitä, jotka kertovat tarinaa kiivaimmin. Meillä ei ole vaihtoehtoja. Se on väistämätöntä. Emme voi pysäyttää sitä mitä, tiedäthän, se ja se aikoo tehdä. Mutta se on tavallaan uskottavaa kieltämistä voittaja vie kaiken -motivaatiolle.

Nate Hagens: Haluan kysyä sinulta, mitä voimme tehdä tälle? Mutta haluan aloittaa kysymykseni toisella kysymyksellä, jonka vastauksesta olen henkilökohtaisesti kiinnostunut. Onneksi sinä ja minä tunnemme paljon ihmisiä, jotka ovat heräämässä ekologiseen ahdinkoon. Kuinka huolissasi olet siitä, että tekoäly tai sen omistajat käyttävät tekoälyä marginalisoidakseen ihmisten ympäristödemografian, mukaan lukien koordinoidut henkilökohtaiset propagandakampanjat, kuratointialgoritmien avulla ohjaamaan poliittisia kampanjoita ja vaikuttamaan kohdennetusti tärkeisiin ihmisiin, jotka vastustavat sitä, mitä on tapahtumassa.

Onko siitä syytä huolestua?

Daniel Schmachtenberger: Sanotaan, että minkä tahansa aiheen osalta, sanotaan, että voisimme säätää lain, jolla kielletään PFOS tai kielletään tietynlainen kauhea saastuminen tai jotain sellaista, eikö niin? Sanomme, että emme ole, emme todellakaan välitä yleisen tietoisuuden lisäämisestä. Välitämme yleisön tietoisuudesta vain siinä määrin kuin se muuttaa todellista asiaa.

Oikeasti meidän kannattaa tehdä jotain sellaista. Kuin siitä tulisi laki. Tai ei sittenkään, koska sanotaan, että teemme todella kovasti töitä ja muutamme lakia. Mutta emme poistaneet niitä voimia, jotka alunperin asettivat sen toiseen suuntaan. No, me vain vahingoitimme heidän markkinadynamiikkaansa paljon. Heillä on paljon lobbaajia.

Nyt he hankkivat lisää lobbaajia ja aikovat muuttaa lain takaisin. Ja koska sitä ei ole korjattu, eikö niin? Kuten useimmat lait eivät kestä niin kauan. Niillä on säilyvyysaika. Joten kyse ei ole siitä muutimmeko lakia. Vaan siitä onko muita voimia, jotka liikuttavat lakeja? Oikeaan vai väärään suuntaan, eikö niin?

Voimien ja keinojen korrelaatio, eräänlainen taistelusuunnittelukonsepti voimista, jotka pyrkivät helpottamaan kustannusten ulkoistamista verrattuna voimiin, jotka pyrkivät sisäistämään kaikki kustannukset tietyn lain takia. Sama koskee yleisen mielipiteen muuttamista. Okei, tehdään siis dokumentti, joka on vaikuttava, mutta ihmiset unohtavat sen kolmen Facebook-sivun selaamisen ja muutaman uutisen jälkeen, ja sitten tulee se, mikä tulee seuraavaksi ulos.

Kysymys ei siis ollut siitä, teimmekö jotain, joka sai tietoisuuden heräämään hetkeksi? Vaan, onko enemmän voimia, jotka liikuttavat tietoisuutta yhteen suuntaan jatkuvasti suhteessa toiseen? Olisi tietysti melko typerää ajatella, että jos on voimia, jotka ikään kuin syystäkin tekevät maailman sellaiseksi kuin se on, se ei ole sellainen kuin se on ilman syitä.

Ja siis ne voimat, jotka liikuttavat sitä tuolla tavalla, eivät halua sen liikkuvan aivan eri tavalla. Ja jos alkaa tapahtua menestystä, ne eivät vain seiso siinä tekemättä mitään, eikö niin? Ne reagoivat ja yrittävät tehdä sitä, mitä ne haluavat tehdä. Niinpä kaikkien strategiaa pohtivien on luonnollisesti ajateltava dynamiikkaa.

Ja okei, yksi asia. Termissä tekoäly on jotenkin ongelmallista, koska se saa sen kuulostamaan homogeeniselta asialta. Aivan kuin olisi olemassa vain yhtä teknologiaa, vain yhtä sovellusta. Eihän sellaista oikeasti ole, vai mitä? Se kysyy, olenko tekoälyn puolesta vai vastaan? Se on vähän kuin kysyisi, olenko tekniikan puolesta vai sitä vastaan.

Se on naurettava kysymys. On paljon teknologiaa, josta pidän ja jota pidän tärkeänä, ja toisenlaista teknologiaa, jota pidän huonona, ja joitakin sovelluksia. Ajatus siitä, että tekoälyllä voidaan tehdä tärkeitä asioita, on myönteinen, joten tekoälyyn suhtaudutaan myönteisesti, ja siksi sitä skaalataan vittumaisesti kaikkialle.

Eikö se olekin naurettavaa? On todella tärkeää, että peruuttamattomista riskeistä huolehditaan asianmukaisesti. Se ei tarkoita sitä, ettemme kehittäisi laskennallisia valmiuksia, jotta voimme auttaa asioissa, jotka ovat todella asianmukaisia, eikö niin? On siis tärkeää, että tässä on vivahteita. Jos tulevaisuuden dynamiikkaan liittyy epävarmuutta, ja on olemassa ei-triviaali mahdollisuus, että voisimme…

Se mitä teemme, aiheuttaa peruuttamatonta katastrofaalista vahinkoa. Todistustaakan pitäisi olla turvallisuuden todistamisessa, ei päinvastoin. Juuri nyt asia on päinvastoin, eikö niin? Lyijy tulee markkinoille, sitä laitetaan bensiiniin, sitä aerosolisoidaan kaikkialle, ja vasta kun miljardi älykkyysosamääräpistettä on kadonnut Yhdysvalloissa ja vahinkoa on aiheutunut kaikkialla peruuttamattomasti, sitä säännellään lopulta lailla. Mutta kun puhumme tekniikasta, joka on radikaalisti tehokkaampaa ja radikaalisti nopeammin etenevää ja skaalautuvaa, emme itse asiassa selviä siitä, mitä haittoja aiheutuu siitä, että jatkamme sitä, että teemme sen, että otamme DDT:n pois, otamme lyijyn pois, mitä tahansa, ja sääntelemme sitä kaiken haitan jälkeen.

Haitat, joita syntyy tekoälyjärjestelmistä, globaalista valvonnasta ja aseista ja niin edelleen, emme voi, varsinkaan kun olemme ylittämässä planeettamme rajat, emme voi sanoa: ”Katsokaa, mitä haittoja, käännetäänpä se päinvastaiseksi”. Se ei tule koskaan tapahtumaan. Joten ennalta varautumisen periaate sanoo, ja se on oikeastaan oikea periaate, jota tässä sovelletaan: jos kyseisessä tilassa on todella merkittävää epävarmuutta ja radikaaleja seurauksia ja jos seuraukset ovat peruuttamattomia, todistustaakka siirtyy turvallisuuden osoittamiselle. Ja sen on tapahduttava ensin, jotta asia voidaan todella hyväksyä. Maailma ei ole tällainen. Se olisi täysin erilainen lähestymistapa sääntelyyn, teknologian suunnitteluun ja niin edelleen.

Mutta sanoisin, että jos emme saa sitä, en usko, että selviämme.

Nate Hagens: Mutta sanoit juuri aiemmin tässä keskustelussa, että suurin osa tärkeimmistä tekoälyalan toimijoista noudattaisi motivoituneen päättelyn kautta logiikkaa, jonka mukaan tekoälyn kehittäminen on hyväksyttävä riski, jopa varovaisuusperiaatteen mukaisesti, koska lähitulevaisuudessa meillä on ydinsota ja ekologinen ylikulutus.

Joten on riskin arvoista jatkaa kohti AGIa. Ja minun AGIni on paras. Kuka siis olisi tällaisen varovaisuusperiaatteen vartija, jos se ei ole yksi tärkeimmistä tekoälytoimijoista, kuten mainitsit?

Daniel Schmachtenberger: Ei, koko juttu siitä, että sodan jälkeen voittajalla on mahdollisuus olla antelias tavalla, jolla häviäjällä ei ole mahdollisuutta olla antelias.

Ja jos näin tapahtuu, voidaan luoda paljon parempi sodanjälkeinen maailma kuin jos näin ei tapahtuisi. Jos voittaja ei ole antelias ja muut elossa olevat ihmiset ovat paskoissa oloissa ja, tiedäthän, mitä tahansa, niin silloin maksimoidaan vihamielisyys kaikessa, mitä he voivat tehdä voidakseen skaalautua kohti tulevaa sotaa samalla tavalla siitä, että vain voittaja voi olla antelias todella merkityksisellä tavalla, henkilö tai ryhmä, jolla on potentiaalia tulla voittajaksi asevarustelukilpailussa, on se, joka voi sitoa sen, koska muut ryhmät tietävät myös.

Ja he sanovat: ”Hei, me luultavasti voitamme teidät tässä, mutta ei nyt kuitenkaan. Tehdään oikeasti sopimus. Tiedämme, ettemme ole tehneet oikeita sopimuksia ikuisuuksiin. Kaikki sopimuksemme ovat paskapuhetta. Tiedämme, että molemmat loikkaamme ja vakoilemme toisiamme ja teemme vastavakoilua toistemme vakoojia vastaan ja mitä tahansa.”

Mutta sanotaanpa, että yritämme tehdä todellisen sopimuksen ja todella rakentaa tilanteen, jossa voisimme luottaa siihen, että emme ole rakentamassa järjestelmää, automaattisia tekoälyaseita, ettekä te myöskään ole. Mitä tarvittaisiin todellisen luottamuksen luomiseksi? Voisimmeko tehdä sen? Kyllä, voisimme tehdä sen. Väite, että emme voi ja siksi meidän on kiirehdittävä eteenpäin voittaaksemme eikä turvallista ratkaisua ole, on itse asiassa hölynpölyä.

Mutta motivoituneen järkeilyn näkökulmasta katsottuna, jos uskon voivani voittaa, pidän siitä maailmasta enemmän kuin maailmasta, jossa minun on jaettava valta moninapaisesti eikä minulla ole kaikkea valtaa eikä minulla ole mahdollisuutta ladata tietoisuuttani pilveen ja tulla digitaaliseksi jumalaksi ja hallita kaikkea ja mitä tahansa. Joten olipa kyseessä mikä tahansa tietoinen tai tiedostamaton motivoitunut päättely, ei, emme voi mitenkään sitoa tätä asevarustelukilpailua.

Se tulee tapahtumaan. Joten meidän on parasta voittaa. Muuten häviämme. Mutta se ei ole totta. Se ei ole totta. Ja sitten sanotte, kuinka paljon rahaa menee asevarustelukilpailuihin? Paljon. Paljonko menee siihen, että yritetään selvittää, miten asevarustelukilpailut voidaan estää? Lähes yhtään. Joten mitä ihmiskunta voisi tehdä auttaakseen? Koska sanoitte, että jos 95 prosenttia ihmisistä havahtuisi siihen, että on mahdotonta voittaa asevarustelukilpailuja, joita maailma nyt kohtaa, ei voi voittaa ydinsotaa.

Et voi voittaa sitä kuka perii poltetun maan, kun olet saanut täydellisen toimitusketjun hallinnan, missä käytät, missä ylität planeetan rajat, mutta sitten hallitset asioita, kuten kuka haluaa tuon planeetan? Kukaan ei halua tuota planeettaa. Et voi voittaa sitä, kuka saa AGI-herruuden ensin, kuka voittaa.

Ei kukaan. Siitä tulee maailma, joka on, jos ei sukupuuttoon kuoleva, niin ainakin dystooppinen. Joten on olemassa paikka, jossa voitto-tappio -malli on aina hyvin tuhoisa. Kumulatiiviset ulkoisvaikutukset ja teknologian eksponentiaalinen teho. Olemme nyt paikassa, jossa voitto-tappio muuttuu häviöksi, eräänlaiseksi kaikki häviää.

Joko keksitään toisenlainen voitto, joka ei ole ”voita tai vie kaikki”, vaan joka on itse asiassa vallan jakamista, tai kaikki häviävät ”voita tai vie kaikki” -periaatteen tavoittelussa. Haluaisin, että tämä maailmankatsomus todella lisääntyisi ja että kaikki sanoisivat, että hyvä on, aion painostaa senaattoreita ja kongressiedustajia ja kaikkea mahdollista, jotta sanoisin, että haluamme hidastaa kaikkia sotarintamia, jotka voivat johtaa kolmanteen maailmansotaan, kaikkia niitä.

Ja mikä tahansa oikea pitkän aikavälin vastaus onkaan, me emme saa sitä selville, joten hidastetaan noiden sotarintamien kiihdytyspolkuja ja mietitään sitten pitkän aikavälin geopolitiikkaa. Hidastetaan samanaikaisesti kaikkia niitä asioita, jotka vievät meidät peruuttamattomien pisteiden ohi. Tekoälyn kohdalla: mikä on oikeanlainen tekoäly, joka on turvallinen?

On vaikea sanoa, mitä jokainen voi tehdä, koska joku, joka kuuntelee tätä, on lakimies, joka työskentelee lobbausfirmassa ja joka voi sanoa: ”Voi helvetti, tämä on minun lapseni”. Tämä on minun kaikkeni. Ja olen itse asiassa lobannut väärien asioiden puolesta.

Aion itse asiassa muuttaa tämän täysin ja alkaa lobata muiden asioiden puolesta. Ja joku toinen on toimittaja, joka voisi alkaa tehdä tutkivaa journalismia joistakin asioista, joita tapahtuu, ja joku toinen on… Joten kyse on enemmänkin siitä, mitä ihmiset voivat tehdä? Kun on kyse tekoälyriskistä, kyse ei ole vain ympäristöstä, vaan monista asioista.

Jos ihmiset täällä työskentelevät ympäristön parissa, tutkivat todella tekoälyn hyviä puolia ympäristökysymyksissä, tekoälyn huonoja puolia, heillä on selkeä näkökulma ja pyrkivät vaikuttamaan siihen piiriin, jonka ympärillä he ovat, ymmärtäen, että sillä puolella, joka yrittää vaikuttaa tarinaan toisella tavalla, on paljon enemmän rahaa, mikä tarkoittaa, että on tehtävä paljon työtä ja luovuutta ja paljon energiaa, jotta selkeät ideat saadaan leviämään, eikö niin?

Sanoisin, että ympäristön parissa työskenteleville ihmisille se on ratkaisevan tärkeää todella oppia lisää tästä asiasta. Et siis aseta toivoa vääriin paikkoihin, ja että jos on jotain, mikä todella sotkee tavoitteitasi, olet selvillä siitä ja voit alkaa miettiä, miltä sen ratkaiseminen näyttäisi.

Jos olet huolissasi tekoälyriskistä yleensä, etkä erityisesti ympäristöön liittyvistä riskeistä, kuuntele ja lue tekoälyriskistä keskustelevien avainhenkilöiden ja heidän tarjoamiensa keskeisten ehdotusten tuloksia. Kenelläkään ei ole kattavia ehdotuksia, koska kyse on niin monista asioista, koska kyse on erityyppisestä tekoälystä ja erityyppisestä kansallisesta ja kansainvälisestä sääntelystä tai mistä tahansa, mutta ymmärrä kenttää paremmin, jotta voit sitten tarkastella taitojesi, verkostojesi ja resurssiesi avulla, mitä voisit tehdä.

Nate Hagens: Kiitos. Minulla on noin 20 lisäkysymystä, mutta mielestäni tämä on asian ydin. Kolme samankeskistä ympyrääsi siitä, miten voimme tarkastella tekoälyn vaikutusta ympäristöön, ilmastonmuutosta luonnossa, on paljon suurempi kuin luulen julkisuudessa tällä hetkellä olevan. Joten kiitos sinulle ja tiimillesi, että kiinnititte huomiota tähän, ja laitamme joitain mainitsemiasi linkkejä, ja mainitsitte, että maantieteilijälläsi on asiakirjoja tästä.

Tämän piti olla lyhyt Frankly, jos muistatte… Piti tehdä 30 minuutin juttu. Olen matkoilla, ja aioin pyytää sinua korvaamaan Franklyni. Meillä meni hieman yli 30 minuuttia, mutta kiitos vielä kerran kaikesta viisaudesta ja vaivannäöstä elämän tulevaisuuden puolesta.

Onko sinulla loppusanoja, ystäväni?

Daniel Schmachtenberger: Olen todella halunnut ymmärtää aihetta koskevia tietoja enemmän, ja haluaisin edelleen ymmärtää sitä paljon enemmän, mutta korkean tason periaatteellinen arviointi ei ole tarpeeksi esillä keskustelussa, ja se tuntui keskustelun arvoiselta.

Sanoisin, että yritämme lisätä show-muistiinpanoihin muutamia resursseja, joita ihmiset voivat tarkastella. Jos on ihmisiä, joilla on lisäasiantuntemusta tällä alalla ja jotka voivat edistää keskustelua ja joko sanoa: ”Hei, sanomasi asiat ovat suunnilleen oikein, ja tässä on paljon muuta.” Tämä on hyvä idea. Faktoja, tilastoja ja periaatteita, jotka vahvistavat argumentteja.

Mahtavaa. Tai jos sanotte, että jotkut asiat, joita sanotte, ovat oikein, mutta meillä on syitä ajatella, että jotkut näistä asioista ovat vääriä jne. Mahtavaa. Myös, kuten ei mitään omaa etua siitä, mikä on totta täällä. Se on vain paras tämänhetkinen käsitys, mutta selkeä käsitys siitä, mikä on totta, on todella tärkeää.

Joten jos teillä on, jos katsotte tätä ja teillä on tietoa, joka mielestänne vaikuttaa olennaisesti tähän, sanoisin, että itse asiassa luultavasti yksi tärkeimmistä syistä jakaa tämä oli keskustelun aloittaminen, joka toivottavasti edistäisi keskustelua pidemmälle kuin se pieni raapaisu, joka meillä on tässä.

Nate Hagens: Shiren pienillä ihmisillä voi olla vielä ääni tässä matkassa.

Daniel Schmachtenberger: On olemassa podcasteja ja blogeja ja mitä tahansa, joissa keskustellaan tekoälyriskistä, ja on olemassa podcasteja, joissa keskustellaan ympäristöriskeistä, ja on olemassa podcasteja, joissa keskustellaan ongelmallisesta markkinadynamiikasta, mutta missään niistä ei ole mitään järkeä ilman, että ne kaikki yhdistetään, samalla tavalla kuin maksaan katsominen ei ole hyvä mittari terveydelle.

Maksasi voi olla hyvä, mutta voit saada sydänkohtauksen tai jotain muuta. On tavallaan tarkasteltava kaikkea ja sitä, miten ne vaikuttavat toisiinsa. Kun tekoälyä tarkastellaan energiataustasta käsin ja sanotaan: ”Hei, katsokaa, tämä on todella muuttumassa Jevonsin paradoksiksi ja sanomme, että tässä ei ole kyse vain datakeskuksista, eikö niin”?

Kyse on sen kokonaisvaikutuksista, ja markkinoita on ymmärrettävä. On ymmärrettävä energiaa, jotta voi ymmärtää tekoälyriskin. Itse asiassa tekoälyriskikeskustelu edellyttää olennaisuuden ymmärtämistä. Olen niin iloinen, että teette sitä, koska lähes kukaan ei tee sitä.

Toivon todella, että tämä keskustelu lisääntyy.

Nate Hagens: En halua antaa mitään taloudellisia kommentteja, mutta se, että NVIDIAn markkina-arvo on yli 2 biljoonaa ja monien energiayhtiöiden markkina-arvo on nyt yli 3 biljoonaa, on se, että energiayhtiöt muodostavat noin 5 prosenttia S&P:stä.

Toinen noista kahdesta asiasta ei ole oikein, koska tekoäly tulee tarvitsemaan paljon energiaa, tulevaisuudessa. Joten, kiitos vielä kerran. Jatketaan. Tämä on kehittyvä tarina. On hämmästyttävää ja vaarallista olla elossa. Arvostan sinua kollegana, joka jakaa tämän matkan ja työskentelee näiden asioiden parissa, kun minulla on vielä sinut, olen varma, että teemme toisen podcastin myöhemmin tänä vuonna. Onko mielessäsi jokin aihe, joka liittyy elettävään tulevaisuuteen?

Daniel Schmachtenberger: Joo, niitä on monia, jotka ovat kiinnostavia. Aloimme puhua ennalta varautumisen periaatteesta ja turvallisuuden puitteista. Keltainen tiimityö. Tämä on, se vaatii keltaista tiimityöskentelyä. Se on itse asiassa hieman erilainen asia. Kirjoitimme artikkelin kehittyneen teknologian sääntelypolitiikasta. ja itse asiassa edellisessä keskustelussa, jonka teimme edistyksestä, olimme menossa loppupuolella enemmänkin käytännön asioihin, mutta aika loppui kesken.

Miltä sääntelykehys näyttäisi? Se olisi itse asiassa sopiva eksponentiaaliselle teknologialle maailmassa, jossa planeettarajat ylittyvät. Mitä tarvittaisiin, jotta voitaisiin luoda järjestelmiä, joissa sääntely, sääntelyvalta olisi luotettavaa, ja mitä tarvittaisiin, jotta voitaisiin tehdä joitakin todella konkreettisia asioita, jotta markkinat olisivat vähemmän kieroutuneet, jotta ulkoisvaikutuksia voitaisiin sisällyttää enemmän ja niin edelleen, ja jotta voitaisiin käsitellä sisäänrakennettuja kasvuvelvoitteita.

Jos puhutaan enemmän siitä, miltä näillä alueilla näyttää ratkaisutilanne, olisi todella mielenkiintoista päästä syventymään joihinkin ongelmiin.

Nate Hagens: Hyvä on, ystäväni, kiitos paljon. Kiitos. Oli todella mukava puhua kanssasi. Jos nautit tai opit tästä The Great Simplificationin jaksosta, seuraa meitä suosikkipodcast-alustallasi.

Voit myös käydä osoitteessa thegreatsimplification.com, josta löydät viitteitä ja muistiinpanoja tämänpäiväisestä keskustelusta. Ja jos haluat olla yhteydessä muiden podcastin kuuntelijoiden kanssa, käy Discord-kanavallamme. Tätä ohjelmaa isännöin minä, The Great Simplification. Nate Hagens, toimittajana No Troublemakers Media ja tuottajina Misty Stinnett, Leslie Batlutz, Brady Hyan ja Lizzie Sirianni.

kirjoittaja: Peter Joseph

1. Johdanto

Markkinatalouden laajalti tunnustettu ja johdonmukainen seuraus on niin sanottujen monopolien yleisyys. Määriteltynä hyödykkeen tai palvelun tarjonnan tai kaupan yksinomaiseksi hallinnaksi, tällaisten markkinavoiman keskittymien toistuva esiintyminen ei itse asiassa ole markkinataloustieteen poikkeama tai sivuvaikutus, kuten monet klassiset taloustieteilijät mieluiten olettavat. Kyse on pikemminkin muuttumattomasta, väistämättömästä ja luonnollisesta vetovoimasta, jota ohjaavat itse kapitalismin kaikkein pyhimmät kannustimet ja menettelyt.

Tämän päivän uutisissa, erityisesti Yhdysvalloissa, esimerkkeinä ovat oikeusministeriön tutkimukset, jotka koskevat Live Nation/Ticketmasteria, joka on tapahtuma-alalla toimiva yritys, jolla on valtavasti valtaa elävän viihteen alalla; Googlen tapaus ja sen kehittymässä oleva kilpailuoikeudenkäynti, joka koskee sen hallitsevaa asemaa hakukoneissa ja mainonnassa; sekä Amazonia, Metaa, Applea ja monia muita yrityksiä uhkaava syynääminen.

Tällaiset nykyaikaiset esimerkit ovat vain pieni osa laajemmasta historiallisesta suuntauksesta, joka ulottuu aina John D. Rockefellerin vuonna 1911 perustamaan Standard Oil -yhtiöön, joka hallitsi yli 90 prosenttia Yhdysvaltojen öljynjalostusmarkkinoista, ja vielä kauemmas brittiläiseen East India Companyyn, jonka monopoli lakkautettiin vuonna 1813.

Kuten tässä artikkelissa selitetään, on olemassa valtava määrä myyttejä ja ristiriitoja siitä, miten ihmiset on ehdollistettu ajattelemaan markkinoihin liittyviä tuloksia, kuten monopolien syntymistä. Eräänlainen kognitiivinen dissonanssi jää suurelta osin tunnistamatta, ja sitä hämärtävät pinnalliset oletukset alati lisääntyvien ristiriitojen meressä.

Sen sijaan, että monopolien nousua pidettäisiin jonkin ”ahneen” yrityksen häijyn ja salakavalan päätöksenteon tuloksena — kuten yleensä väitetään — on aika tarkastella todellista systeemidynamiikkaa, joka määrittelee monopolit synnyttävän taloudellisen rakenteen. Valtaosa markkinakapitalismin järjestelmään uskovista ihmisistä turvautuu apologetiikassaan moraalisiin perusteluihin lähes kaikessa. Vakiintunut käsite monopoli on suurelta osin sekaannus tai vääränlainen nimitys, joka juontaa juurensa kilpailun roolia koskevaan harhakuvitelmalliseen romantiikkaan.

2. Kilpailullisen itsesääntelyn myytti

Aluksi tarkastellaan eräitä filosofisia ja taloudellisia oletuksia, jotka ovat edelleen harhaanjohtavasti kapitalismin yleisen puolustuksen perustana.

Valistusfilosofi Adam Smithiä (1723-1790) pidetään teoriassa yleisesti vapaan markkinatalouden isänä. Vaikka markkinat ovat kauan Smithiä vanhempia, sillä ne juontavat juurensa vähitellen neoliittiseen vallankumoukseen noin 12 000 vuotta sitten, hänen älylliset panoksensa ovat edelleen erittäin merkityksellisiä nykyaikaisen talousajattelun kannalta, erityisesti hänen passiivinen mutta erittäin vaikutusvaltainen käsityksensä näkymättömästä kädestä. Nykyään tätä ajatusta tulkitaan uudelleen yleisen tasapainoteorian alalla, jossa laajennettu lähtökohta liittyy markkinoiden itsesääntelyn (ja laajemmin markkinoiden itseorganisoitumisen) luonteeseen.

Tämä asiayhteys on kriittinen, koska kapitalistisen puolustuksen perustana on laajalti hyväksytty käsitys siitä, että kilpailu on keskeinen ja välttämätön mekanismi, joka ylläpitää markkinajärjestelmän tasapainoa ja eheyttä kilpailullisen itsesääntelyn avulla.

Tämä on yksi tärkeimmistä syistä siihen, että julkisessa keskustelussa puhutaan niin paljon monopolien ”pahuudesta”, sillä niiden katsotaan rajoittavan epäoikeudenmukaisesti ”vapaiden markkinoiden” kilpailua olemassaolollaan ja häiritsevän puolestaan oletettua taloudellista ja sosiaalista tasapainoa, joka saavutetaan vahvemmilla kilpailuvoimilla. Tämä ajatus sisältyy Smithin Näkymätön käsi -metaforaan, jonka mukaan ”todella vapaat” markkinat estävät luonnollisten monopolien syntymisen.

Adam Smith vahvistaa teoksessaan Kansojen varallisuus (1776), että kilpailu on kapitalismin liikkeellepaneva voima, joka hyödyttää yhteiskuntaa edistämällä tehokkuutta, innovointia ja oikeudenmukaista hinnoittelua. Hän väitti, että yksilöt, jotka ajavat omaa etuaan kilpailullisilla markkinoilla, edistävät tahattomasti yleistä etua, sillä kilpailu kannustaa yrityksiä parantamaan tuotteita, alentamaan kustannuksia ja estämään monopolikäytäntöjä, jotka voisivat vahingoittaa kuluttajia. Smithin näkökulmasta kilpailu luonnollisesti säätelee hintoja ja sovittaa yksityiset voittomotiivit yhteen yhteiskunnallisen hyvinvoinnin kanssa, joten se on olennaisen tärkeää terveelle ja hyvinvoivalle taloudelle.

Yllä oleva kappale on perinteinen narratiivi, joka kiteyttää nykyäänkin vallitsevan uskomusjärjestelmän, jota opetetaan taloustieteen opiskelijoille kaikissa suurissa yliopistoissa. Jos tutkitaan ketä tahansa vaikutusvaltaista Nobel-palkittua taloustieteilijää, kuten Milton Friedmania tai F. A. Hayekia, voidaan havaita, että hän on syvästi kiinni näissä ajatuksissa, kun taas yleisö omaksuu saman ideologian hallitsevien tiedotusvälineiden ja konservatiivisen poliittisen propagandan kautta.

Totuus on se, että kaikki nämä kilpailumarkkinoiden avulla luodut käsitykset tasapainosta ja yhteiskunnallisesta eheydestä ovat pelkkiä puolitotuuksia. Tuloksia, kuten yhteisen hyvän lisääntyminen, innovointi, kustannusten aleneminen, hintatasapaino ja monopoleja muodostavien instituutioiden luontainen pelotevaikutus, esiintyy, mutta vain kapeissa yhteyksissä ja hyvin rajoitetusti, mikä voi olla vaarallisen harhaanjohtavaa.

Tämä lyhytnäköinen, pelkistävä analyysi jättää huomiotta laajan joukon järjestelmällisiä tuloksia ja tekijöitä, jotka eivät sovi tähän ihannoituun malliin, mikä on yhteiskunnan kannalta erittäin haitallista.

Vertauskuvana voi käyttää ihmisen tekemää digitaalista ohjelmaa, kuten tietokonepeliä. Peli on luonnostaan järjestelmä, joka organisoi informaatiovirtoja, joilla on dynaamisia tuloksia ja joihin pelaajat osallistuvat. Voimme analysoida näiden dynamiikan ja tulosten luonnetta ja luokitella niitä eri tavoin sen mukaan, miten hyvin tai tehokkaasti ne saavuttavat tietyt päämäärät. Peli ei kuitenkaan ole reaalimaailma. Se on olemassa digitaalisessa tyhjiössä.

Tämä on juuri se abstrakti tapa, jolla markkinataloustieteilijät on koulutettu tarkastelemaan markkinaohjelmaa, joka on eristetty suljettuun, itseensä viittaavaan maailmaan, jolla on vain vähän tai ei lainkaan todellista suhdetta siihen todelliseen, ulkoiseen maailmaan, jossa kapitalismi todellisuudessa esiintyy.

Tämän linssin kautta analyyttinen suuntaus ei ole se, että markkinoiden käyttäytymistä verrataan empiirisiin, reaalimaailman mittareihin, vaan päinvastoin. Sisäiset oletukset siitä, mitä markkinoilla pitäisi teoriassa tapahtua, asetetaan todellisten yhteiskunnallisten tulosten päälle, ja nämä tulokset pyritään sovittamaan markkinamallin sisälle. Kaikki reaalimaailmassa nähdyt esimerkit, jotka vahvistavat nämä oletukset, hyväksytään, kun taas kaikki muu hylätään poikkeamana.

Myös taloustieteilijä Ha-Joon Chang kritisoi tätä suuntausta sanomalla: ”Ihmiset ’tietävät’, että vapaat markkinat ovat parhaat. Taloustieteilijät uskovat siihen todisteista riippumatta, koska narratiivi on juurtunut niin syvälle.”

Otetaan klassinen kysynnän ja tarjonnan malli, jonka ytimenä on oletettu hintamekanismin kautta tapahtuva itsesääntely. Lähtökohta ja tekninen havainto ovat yksinkertaisia: jos kysyntä kasvaa ja tarjonta pysyy samana, kyseisten tuotteiden tai resurssien hinnat nousevat. Vastaavasti, jos tietystä aineesta tulee yhä harvinaisempi, myös hinta nousee. Myös päinvastoin. Jos jotakin tuotetta on liikaa tarjolla ja kysyntää liian vähän, kustannukset laskevat, kuten runsaiden resurssien kohdalla.

Vaikka tämä mekanismi on yleisesti ottaen ennakoiva markkinajärjestelmässä, meidän on kysyttävä, mitä muuta hyötyä tästä kehyksestä on kuin pelkkä markkinahinnan luominen, kuten sitä kutsutaan, jossa tarjonta ”kohtaa” kysynnän.

Ajatuksena on, että esimerkiksi suklaapatukan hinnan, vaikkapa 1,50 dollaria, uskotaan johtuvan markkinoiden kollektiivisesta älykkyydestä. Erilaisten tekijöiden — luonnonvaroista ja työvoimasta arvokäsityksiin ja moniin muihin tekijöihin — sanotaan ”lyövän yhteen” määrittääkseen ”tehokkaimman” hinnan. Tämä olettamus liittyy markkinoiden tehokkuuden ytimeen, joka perustuu itsesääntelyyn, joka tapahtuu massakaupan ja kilpailun kautta.

Mutta onko se tehokasta? Otetaanko tällaiset tekijät todella huomioon? Otetaanko tässä hinnassa kaikki huomioon asianmukaisesti? Mitä tämä 1,50 dollaria tarkoittaa todellisuudessa?

On sanomattakin selvää, että jotta voidaan päätellä, että tietyn tavaran tai resurssin hinta on todella tehokas, on otettava huomioon kaikki kyseiseen tuotteeseen tai resurssiin liittyvät merkitykselliset tekijät ja niihin liittyvät syy- ja seuraussuhteet, ja epämiellyttävä totuus on, että näiden mekaniikkojen avulla havaittu tehokkuus ei todellisuudessa ole missään suhteessa mihinkään, kun otetaan huomioon edes pieni murto-osa niistä merkityksellisistä tekijöistä, jotka liittyvät tuotteen tai resurssin luonteeseen ja vaikutukseen.

Tämän todistaa lopullisesti ”negatiivisten ulkoisvaikutusten” yleinen esiintyminen markkinoilla. Negatiivinen ulkoisvaikutus syntyy, kun tavaran tai palvelun tuotannosta tai kulutuksesta aiheutuu tuotantoketjun loppupäässä kustannuksia, jotka eivät näy tavaran tai palvelun markkinahinnassa, mutta joiden vaikutus voi olla valtava. Esimerkiksi Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) tutkimuksen mukaan fossiilisten polttoaineiden maailmanlaajuiset tuet, kun otetaan huomioon ulkoisvaikutukset, kuten ympäristövahingot ja kansanterveydelliset kustannukset, ovat vuosittain 5,2 biljoonaa dollaria eli 6,5 prosenttia maailman BKT:sta.

Vielä dramaattisempaa on, että jos kaikki planeetan yritykset koottaisiin yhteen ja laskettaisiin todellisen maailman kannattavuus verrattuna ”ulkoisten” vahinkojen kustannuksiin, yhtäkään yritystä maapallolla ei pidettäisi kannattavana kokonaisuutena tarkasteltuna. Näin ollen hintamekanismilla ei ole puolustettavaa yhteyttä reaalimaailman kirjanpitoon, mikä on todistettu sen omalla sisäisellä logiikalla.

Jos siis tämän hintamekanismin itsesääntelymekanismin, joka on jäsennelty ja jota ohjataan kilpailuun perustuvan markkinakaupan avulla, on tarkoitus pyrkiä kohti tasapainoa tai tasapainoa ja todellista tehokkuutta, se on täysin tehoton, kun on kyse monimutkaisesta reaalimaailman dynamiikasta, kuten kaikki markkinakäyttäytymisen synnyttämät seuraukset todistavat, joita ei ole otettu huomioon hinnoissa ja jotka ovat lukemattomia ja syvästi vahingollisia ympäristölle ja kansanterveydelle.

Epistemologisesti katsottuna markkinoiden itsesääntelyn teoriaan sisältyy pintapuolinen oletus, jonka mukaan vain siksi, että on olemassa joitakin palauteominaisuuksia, jotka johtavat tiettyihin tuloksiin, joita hinta tukee ja kilpailu ohjaa, sen on oltava kaiken kaikkiaan riittävää. Näin ei kuitenkaan ole.

Vertauskuvana voisi olla, että vain siksi, että henkilö käyttää jonkinlaista ruokatuotetta, hän on biologisesti terve. Todellisuudessa on otettava huomioon ruoan laatu ja sen ravitsemuksellinen luonne yksilön tarpeiden mukaan — ei vain yleinen oletus, että vain siksi, että joku syö jotakin, hän on terve.

Niin absurdilta kuin tämä analogia saattaakin vaikuttaa, näemme juuri tämän vapaiden markkinoiden kannattajien analytiikassa, kun kyse on markkinoiden käyttäytymisen havaitusta systeemidynamiikasta. Ajatusprosessi menee näin: ”Katsokaa, ympäristön kestävyyden on oltava väistämätöntä, koska hintamekanismi ja kysyntä ja tarjonta nostavat niukkojen resurssien hintoja!”. Siksi markkinatalous on ympäristön kestävyyden kanssa yhteensopiva järjestelmä!”

Ei.

Todellisuudessa markkinamekanismeilla ja karkeilla takaisinkytkentäsuhteilla on hyvin rajallinen sanavarasto ja kapasiteetti, ja kaikki käsitykset siitä, että kaupankäynnin dynamiikka, joka hallitsee maailmaamme ja jossa tapahtuu miljardeja ja taas miljardeja transaktioita joka päivä, johtaa kumulatiivisesti johonkin jota kutsuttaisiin systeemitieteessä homeostaasiksi, ovat täysin vailla minkäänlaista tukea paitsi empiirisen näytön (reaalimaailman tilastotietoja ja kehityssuuntia), myös muodollisen näytön (tietoon perustuva systeemimallinnus) perusteella.

Progressiivinen taloustieteilijä Joseph Stiglitz korostaa tätä tehottomuutta. Stiglitz totesi kerran: ”Uskomus siitä, että markkinat itsessään johtavat tehokkaisiin tuloksiin, perustuu oletuksiin — täydelliseen kilpailuun, täydelliseen tietoon, täydellisiin markkinoihin — jotka eivät yksinkertaisesti vastaa todellisuutta.”

Karkeammin sanottuna Adam Smithin näkymätön käsi (ja yleisen tasapainoteorian tarkoitus) ei toimi todellisessa maailmassa missään toteuttamiskelpoisessa ja hyväksyttävässä määrin. Se toimii vain siinä keksityssä, abstraktissa ohjelmamallissa, jonka klassiset markkinataloustieteilijät yrittävät asettaa reaalimaailman päälle.

Harvardin tutkija Jonathan Schlefer esittää asian vielä suoremmin teoksessaan The Assumptions Economists Make (2017):

”1870-luvulta alkaen teoreetikot pyrkivät rakentamaan näkymättömän käden mallin. He halusivat osoittaa, miten omaa etua ajavien yksilöiden ja voittoa maksimoivien yritysten välinen markkinakauppa johtaisi talouden vakaaseen ja optimaaliseen tasapainoon. Nämä teoreetikot eivät koskaan onnistuneet. Päinvastoin: 1970-luvun alussa, sata vuotta kestäneen työn jälkeen, he totesivat, että minkään mekanismin ei voida osoittaa johtavan hajautettuja markkinoita kohti tasapainoa, ellei tehdä oletuksia, joita he itse pitivät täysin epätodennäköisinä.”

3. Paradoksi vai tautologia?

Näin ollen sen väitteen järjettömyys, jonka mukaan markkinoiden kilpailutoiminta on taloudellisen tehokkuuden pelastaja ja tasapainon ylläpitäjä, käy selväksi, kun astutaan kauemmas perinteisen talousmallin lyhytnäköisestä linssistä. Lähes koominen todellisuus on, että juuri kilpailumekanismi, jonka oletetaan estävän monopolien syntymisen, on itse asiassa juuri se mekanismi, joka luo monopoleja alun perin.

Tämän seikan merkitys saattaa vaikuttaa vaikeasti ymmärrettävältä, koska havainto on ilmeinen.

Kuvittele viidakko, jossa väitetään, että monien petoeläinten olemassaolo pitää luonnon tasapainossa, koska se estää yhtä lajia hallitsemasta. Kun nämä pedot kilpailevat saaliista, vahvin niistä kasvaa kuitenkin suuremmaksi ja voimakkaammaksi, ja lopulta siitä tulee huippupetoja. Tasapainon sijasta meillä on nyt yksi hallitseva petoeläin, mikä muistuttaa monopolia, vaikka kilpailun piti estää se.

Luonnon ekosysteemit todellakin luovat tasapainoa kilpailevien voimien avulla (positiivisten ja negatiivisten takaisinkytkentöjen vuorovaikutus), kuten saaliin ja saalistajan kierros, jossa saaliin lisääntyminen johtaa saalistajien lisääntymiseen. Kun saalistajat syövät enemmän saalista, syntyy epätasapaino, joka vähentää saaliskantaa, mikä lopulta vähentää saalistajan kantaa ajan myötä, kun saalista on vähemmän, ja syntyy eräänlainen tasapaino.

Tämä kybernetiikan alalla yleinen havainto pitää varmasti paikkansa, vaikka saalistajien ja saaliseläinten välisten suhteiden reaalimaailman dynamiikkaan liittyy monia muitakin tekijöitä, aivan kuten taloudellisiin tekijöihinkin.

Perusero luonnollisten biologisten ekosysteemien, joilla on taipumus tasapainottaa vastakkaisia voimia, ja markkinatalouden välillä on se, että markkinat ovat ihmisen luomuksia, joiden järjestelmärakenne on jo lähtökohtaisesti syvästi rajoitettu. Biologiset järjestelmät reagoivat yleisesti ympäristöönsä. Ihmisen luoma talous on haavoittuvainen vain sille, mille se on suunniteltu haavoittuvaksi, minkä osoittaa jälleen kerran negatiivisten ulkoisvaikutusten olemassaolo markkinoilla. Vaikka taloustieteilijöistä ei ole puutetta, jotka vetoavat luontoon puolustaessaan markkinajärjestelmää, vertailukohtaa ei ole olemassa. Luonnon ekosysteemit ovat pitkän aikavälin evoluution tulos, ja jokaisella tunnustetulla ominaisuudella on oma funktionaalinen paikkansa.

Markkinatalouden ihmisen luoma järjestelmä on abstrahoitu joukko keskinäisiä suhteita, joissa kriittiset vaikutukset ja tulokset jätetään valtaosin huomiotta ja huomiotta. Vaikka klassiset taloustieteilijät rakastavatkin sitä, mitä voisi kutsua vetoamiseksi luontoon — yrittäen teeskennellä, että kapitalistinen ekosysteemi on yhtä luonnollinen kuin sademetsän ekosysteemin dynamiikka — se ei todistettavasti ole sitä. Itse asiassa on tärkeää myös huomauttaa, että taloudellisen ajattelun historiassa markkinoiden kannattajat ovat epätoivoisesti yrittäneet vahvistaa markkinoiden ja luonnollisen maailman välistä jatkuvuutta ja väittäneet näin ollen, että markkinataloustieteen tutkimus on tämän olettamuksen kautta legitiimi luonnontiede.

Markkinatalous ei kuitenkaan ole sen enempää luonnontiede kuin tietokonepelin käyttäytymisen tutkiminenkaan. Vaikka sillä saattaa olla pinnallisesti joitakin luonnollisen maailman piirteitä, sillä se on monimutkainen sopeutuva järjestelmä, sillä ei yksinkertaisesti ole tarvittavaa monimuotoisuutta, jotta se olisi yhteensopiva reaalimaailman ympäristön kanssa, jossa se toimii, eikä se pysty saavuttamaan symbioosia. Sitä ei yksinkertaisesti ole rakennettu asianmukaista kirjanpitoa varten.

Palatakseni kilpailuun perustuvien monopolien kontekstiin totean, että vaikka luonnolliset biologiset ekosysteemit ovat kehittyneet niin, että niillä on asianmukainen sanasto yhteisten epätasapainotilojen käsittelemiseksi, markkinatalouden rakenne ei ainoastaan pysty ottamaan huomioon sitä, mitä tarvitaan saman tavoitteen saavuttamiseksi, vaan se on itse asiassa suunniteltu niin, että se on perustoimintojensa luonteen vuoksi etääntynyt kaikenlaisesta todellisesta tasapainottamisesta. Kilpailumekanismi on epätasapainottava toiminto, joka on naamioitu tasapainottavaksi toiminnaksi.

Kun markkinoiden kilpailudynamiikka siirtää yrityksen kohti monopoliasemaa, nähdään, että vaikka voimakas kilpailu tietyllä toimialalla tai sektorilla saattaa joksikin aikaa estää tällaisten yksiköiden nousun, jossain vaiheessa tapahtuu aina väistämätön symmetrian katkeaminen, joka sallii monopoliasemassa olevan yksikön kukoistuksen muista kilpailuvoimista riippumatta. Tämän lopputulos on nähtävissä myös nykyään, kun hyvin pieni määrä yrityksiä johtaa kaikkea elintarviketeollisuudesta televiestintä- ja energiateollisuuteen. Joka vuosi kapitalistisen järjestelmän kypsyessä yhä harvemmat ja harvemmat yritykset hallitsevat yhä enemmän ja enemmän taloudellista toimintaa, jos niitä ei rajoiteta. Tämä on 100-prosenttisen luonnollista.

Vaikka klassiset markkinataloustieteilijät väittävät edelleen, että ”kunnollinen” tai ”vapaa” kilpailu luonnollisesti estää monopolit, markkinoiden kannustinrakenne — tehokkuuden maksimointi, kustannusten alentaminen ja kilpailijoiden päihittäminen — voi johtaa ja johtaa siihen, että yksi yritys voittaa lopulta kaikki muut tietyllä toimialalla ja kokonaisuutena. Tämä johtaa monopoliin ja markkinoiden keskittymiseen väistämättömänä järjestelmätason seurauksena. Tämä johtuu jälleen kerran juuri siitä samasta kilpailuvoimasta, jonka virheellisesti väitetään rajoittavan monopolivoiman kasvua.

4. Markkinoiden tyrannian systeemidynamiikka

Monopoli voidaan saavuttaa monilla mekanismeilla. Yksi yleinen keino on mittakaavaetujen käyttö, jossa suuremmat yritykset alentavat hintoja ja ajavat pienemmät kilpailijat pois markkinoilta, jolloin (näennäisesti) paradoksaalisesti itse kilpailuprosessia käytetään kilpailun vähentämiseen.

Chicagon yliopiston Booth School of Businessin tutkimuksessa todettiin, että vuosina 1997-2017 niiden yhdysvaltalaisten toimialojen osuus, joilla suurimmat yritykset hallitsevat yli 50 prosenttia markkinoista, kasvoi 25 prosentista 42 prosenttiin, mikä osoittaa, että toimialan keskittyminen ja monopolien muodostuminen tällaisten mekanismien avulla kiihtyy.

Ajatelkaa Amazon.comin luonnetta, joka on myös tällä hetkellä kilpailurajoitusten valvonnan kohteena. Valituksia tämän massiivisen instituution määräävästä asemasta ei varmasti puutu, sillä se käyttää erilaisia kilpailutekniikoita pitääkseen asiakkaat ostamassa, kuten strategisia ilmaistoimitusohjelmia ja teknologiapohjaista kustannustehokkuutta.

Amazonia on arvosteltu sen kohtelusta kolmansien osapuolten myyjiä kohtaan, jotka muodostavat valtaosan alustalla myyvistä myyjistä. Nämä myyjät joutuvat osallistumaan korkeiden maksujen ja yleiskustannusten vuoksi epäedulliseen asemaan Amazonin määräävän aseman vuoksi. Jos yritys ei myy Amazonissa, on todennäköistä, että sen kokonaismyynti vähenee huomattavasti. On kerrottu lukuisia tarinoita myyjistä, jotka ovat menettäneet pääsyn Amazon-tililleen ja nähneet kokonaismyyntinsä romahtavan, koska monet kuluttajat haluavat tehdä ostoksia yksinomaan Amazonin kautta.

Kun otetaan huomioon kaikki valitukset oikeudenmukaisuudesta, kun tarkastellaan kapitalismin kannustimia ja kaikkia strategioita, joita toimijat käyttävät varmistaakseen suuremman markkinaosuuden ja myyntivoiton, on järjetöntä teeskennellä, että nämä olosuhteet ovat jotakin muuta kuin järjestelmälle luonnollisia.

Kyse on vain asteesta. Järjestelmä on luonnostaan epäoikeudenmukainen, kun kyse on strategisesta kilpailuedusta. Ero monopolin ja monopoliaseman välillä on subjektiivisissa tekijöissä, kuten markkinoiden koko, yrityksen markkinaosuus, vaikutukset kilpailuun ja vaikutukset kuluttajiin.

Kaikki perustuu edelleen toimijoiden välisiin ”vapaaehtoisiin sopimuksiin” (tärkeä käsite libertaristisessa talousajattelussa), eikä ketään pakoteta välittömään liiketoimintaan. Amazon, kuten muutkaan monopoliasemassa olevat yksiköt, ei tee laittomia, salaisia takahuonekauppoja eikä käyttäydy avoimesti epäeettisesti.

Ajatus siitä, että tällaisissa perustavanlaatuisissa kilpailutuloksissa, joita juuri  kuluttajaviranomaisten kaltaiset sääntelyelimet etsivät ja väittävät, olisi jotakin todellista laittomuutta, voi jälleen kerran olla vain subjektiivinen. Missä on rikos, jos nämä yritykset harjoittavat vapaaehtoista liiketoimintaa molemminpuolisen hyödyn vuoksi ja noudattavat markkinoiden kilpailun peruslogiikkaa?

Toinen esimerkki: Google.

Yhdysvaltain oikeusministeriö (DOJ) ajaa parhaillaan Googlen monopolioikeudenkäyntiä, koska sen väitetään laittomasti säilyttäneen määräävän aseman verkkohaku- ja mainosmarkkinoilla. Keskeinen osa tapausta koskee Googlen sopimuksia Applen, Mozillan ja Samsungin kaltaisten yritysten kanssa, joissa Google maksaa huomattavia summia varmistaakseen, että sen hakukone on oletusarvoisesti käytössä selaimissa ja mobiililaitteissa.

Nämä sopimukset, jotka tuomioistuimen mukaan haittaavat kilpailua, estävät kilpailijoita saavuttamasta riittävää mittakaavaa ja haittaavat innovointia. Googlen väitetään luoneen 90 prosenttia hakumarkkinoista hallitsemalla esteitä, jotka vaikeuttavat kilpailijoiden pääsyä markkinoille tai tehokasta kilpailua, mikä vahingoittaa kuluttajia vähentämällä valinnanvaraa ja tukahduttamalla kilpailua.

Mietitäänpä tätä: mikä on rikos? Googlen hakukoneen esiasentaminen ohjelmistoalustoille tai laitteisiin on oppikirjamaista kaupallista edistämistä, joka toteutetaan taloudellisten toimijoiden välisillä vapaaehtoisilla liiketoimilla.

Onko se kiellettyä, kilpailunvastaista aluetta, kun ravintola tekee Coca-Colan tai Pepsin kanssa sopimuksen, jonka mukaan se tarjoilee vain yhtä juomamerkkiä? Entä jos autonvalmistaja, kuten Ford, tekee yksinoikeussopimuksen renkaiden hankkimisesta vain Goodyearilta saadakseen paremman hinnan? Entä Krogerin kaltainen supermarketketju, jolla on yksinoikeussopimus omien tuotemerkkituotteidensa myynnistä myymälöissään ja joka estää muita myymälöitä myymästä samaa tuotemerkkiä?

Nämä eivät ole epäsäännöllisiä aloitteita. Kyseessä on jatkumo, jossa väärää kahtiajakoa luodaan subjektiivisten tulkintojen perusteella siitä, mikä on ”liikaa valtaa”. Sitä se vain on.

Ja koko tilanteen juju on se, että jokainen yritys tai yrittäjä planeetalla pyrkii monopoliin tai markkinoiden konsolidointiin, koska muuten ne menettäisivät kilpailuetunsa kilpailijoiden pyrkiessä samaan tavoitteeseen. Monopoliaseman tavoittelu, joka on yksinkertaisesti kilpailullisen määräävän aseman tavoittelua, on kaikkien yritysten perustavoitteena, ja siihen kannustetaan perusteellisesti.

Satiirisesti voi kuvitella Harvardin liiketalouden kurssin, jossa opettaja esittelee kaikki menetelmät, joilla voidaan tarjota ylivoimaista sitä tai tätä, pyrkiä kustannustehokkuuteen, käyttää mainontaa myynninedistämiseen, kehittää suunnittelua ja teknologiaa tehokkuuden lisäämiseksi, ja niin edelleen ja niin edelleen. Ja sitten aivan kurssin lopussa he sanovat: ”Ai niin, muuten, varmistakaa, ettette mene liian pitkälle kaikessa tässä strategiassa, jolla pyritään olemaan kilpailullisesti ylivoimainen, koska tietyn pisteen jälkeen yrityksenne määräävää asemaa pidetään laittomana!”

Tämä kaikki on loogisesti virheellistä ja osoittaa, että itse markkinajärjestelmä on ongelma, jos kyse on markkinoiden keskittymisestä (monopoli) ja siihen liittyvistä ongelmista.

Kaikki yritykset pyrkivät maksimoimaan voittonsa kuluttajia vastaan. Kaikki yritykset pyrkivät vähentämään kilpailijoidensa valtaa. Liikkuminen kohti oikeudenmukaisuuden puutetta ei ole mikään kehitys, vaan se on jatkuva tila, jonka voimakkuus vaihtelee. (Muuten, tämä markkinaseuraus ylittää reilun kaupan käsitteet huomattavasti. Oxfam Internationalin raportti paljastaa, että vuonna 2023 yksi prosentti maailman väestöstä omistaa lähes 50 prosenttia maailman varallisuudesta, kun taas 50 prosenttia maailman köyhimmistä hallitsee alle kahta prosenttia. Oikeudenmukaisuus on harhakuvitelma, kun otetaan huomioon markkinoiden dynamiikka ja tulokset.).

Jos kaksi ihmistä pannaan nyrkkeilykehään ja toinen lopulta satuttaa toista vakavasti, se ei tarkoita, että toinen olisi tehnyt jotain väärää. He kirjaimellisesti tappelevat. Mitä sinä odotit?

Samalla saattaisimme tunnistaa tuomarin, joka seisoo näiden nyrkkeilijöiden ympärillä yrittäen myös valvoa asioita, mikä johtaa meidät nyt sääntelyvaltion rooliin tässä sotkussa.

5. Valtio ja kontrolloinnissa epäonnistuminen

Kuten on esitetty, ajatus siitä, että kapitalistiset markkinat kilpailutoiminnan kautta luonnollisesti sääntelevät itseään kohti taloudellista tasapainoa, olipa se mikä tahansa, on vaarallinen puolitotuus, joka on pohjimmiltaan väärä.

Maailma on nykyään hautautunut litaniaan negatiivisia markkinoiden ulkoisvaikutuksia, jotka ulottuvat köyhyydestä kestävyyden puutteeseen, syvään epätasa-arvoon, markkinavoiman epätasapainoon, kartellien ja monopolien toimintaan, järjettömän epäsuhtaisiin palkkoihin, korkeaan työttömyyteen ja kaikkeen muuhun. Tasapainomekanismeja, joita markkinoiden kannattajat ajavat, ei yksinkertaisesti ole olemassa millään todella merkityksellisellä tasolla.

Mitä sitten tehdään, jos järjestelmä on riistäytynyt hallinnasta ja se ei selvästikään pysty itsesäätelyyn kunnolla? On löydettävä keinoja, joilla sitä voidaan säädellä ulkoisesti.

Tässä vaiheessa mukaan tulevat kilpailuoikeudenkäynnit, kaupan sääntelyvirastot ja näin ollen osavaltioiden hallitusten rooli. Älkää käsittäkö väärin. On empiirinen ja muodollinen tosiasia, että ainoa syy siihen, että markkinavoimien tasapainottamisessa saavutetaan tällä hetkellä minkäänlaista vakautta, on demokraattisen valtion puuttuminen asiaan. Sanokaa mitä tahansa: köyhyys, ympäristönsuojelu, kuluttajien turvallisuus — kaikkiin tällaisiin ulkoisvaikutuksiin puututaan valtion väliintulon vuoksi, mikä tarkoittaa monissa tapauksissa myös demokraattista väliintuloa.

Vivahde on kuitenkin myös tässä yhteydessä hyvin tärkeä: kuten selitetään alempana, samat kilpailulliset markkinavoimat sabotoivat myös tätä interventiota syvästi, siinä traagisessa määrin, että kapitalismin aiheuttaman epävakauden ratkaisemisen sijasta se kykenee vain hidastamaan sitä.

Kun markkinavoima vakiintuu monopolin muodossa, ulkoisen sääntelykoneiston tehtävänä on määrittää, milloin asiat ovat menneet liian pitkälle. Sen jälkeen se puuttuu asiaan pyrkimällä palauttamaan jonkinlaisen kilpailullisen tasapainon, yleensä lainsäädännön avulla.

Vaikka näemme varmasti historiallisia toimia kokonaisuuksia vastaan, kuten yritysten hajottaminen tasapainon palauttamiseksi, meidän on tunnustettava myös toinen tekijä: yritysten jatkuva vaikutusvalta poliittiseen järjestelmään, jolla ne pyrkivät suistamaan sääntelyn raiteiltaan kampanjalahjoitusten, lobbauksen ja muiden rahallisen vaikutusvallan muotojen avulla.

Markkinat nimittäin sääntelevät itseään tehokkaasti tietyin tavoin, mutta suurelta osin väärään suuntaan, jatkuvan sääntelyn sabotoinnin kautta. Jos jotain puuttuu Adam Smithin näkymättömästä kädestä ja yleisen tasapainoteorian analytiikasta, se on se, että siitä puuttuu kokonaan yksi kilpailullisten markkinavoimien voimakkaimmista taantumuksellisista taipumuksista: kannustin vastustaa kaikenlaista ulkoista sääntelyä rahan voimalla. Tämä ei ole poikkeama tai korruptiota.

Poisjättö kuvastaa lyhytnäköistä ennakkoluuloa siinä narratiivissa, joka ihmisille on opetettu siitä mitä markkinakapitalismin pitäisi tehdä, jolloin kaikki mikä ei sovi määrättyyn malliin hylätään sivuvaikutuksena tai poikkeavuutena. Ajatusta siitä, että poliitikot ja lainsäädäntö ovat rahanarvoisten etujen vaikutuksen alaisia, ei pidetä järjestelmän luonnollisena osana, vaikka sen pitäisi olla. Sen sijaan sitä pidetään poikkeamana tai sivuvaikutuksena, mikä korostaa sitä, miten markkinateoreetikot yrittävät edelleen sovittaa neliön muotoisen tapin pyöreään reikään ja nähdä vain sen, mitä he haluavat nähdä.

Tosiasia on, että yritykset vähentää sääntelyelinten valtaa ovat yhtä lailla markkinoiden kilpailullisen luonteen kuin kysyntään ja tarjontaan liittyvän dynamiikan seurausta. Keskeinen ero on siinä, että sen sijaan, että yritykset kilpailisivat suoraan muita yrityksiä vastaan markkinoilla voitosta ja määräävästä asemasta, ne kilpailevat valtion väliintulon kautta.

Lopputavoite on kuitenkin sama: luoda olosuhteet, jotka parantavat yrityksen tulosta, pyrkimällä poistamaan lainsäädännölliset tai sääntelyyn liittyvät esteet. Tätä motivoi lyhyen aikavälin liiketaloudellinen patologia. (Palatakseni erotuomari-analogiaan, kilpailullinen näkökulma on maksaa erotuomarille, jotta tämä rajoittaisi hänen vaikutusvaltaansa jollakin alalla tai vahvistaisi sitä jollakin toisella.)

Tämä lyhytnäköisyys on markkinakannustimien ja yritysrakenteen ohjaava voima. Kilpailutaloudessa yhdelläkään yrityksellä ei ole varaa miettiä ilmastonmuutoksen kaltaisia ongelmia etukäteen. Jos tällainen huoli uhkaa yrityksen, toimialan, sektorin tai jopa kansallisen tai maailmanlaajuisen talouden kannattavuutta, kaikki paineet kohdistuvat uhan tukahduttamiseen lyhyen aikavälin voittojen vuoksi. Lyhytnäköisyys on kapitalismin todellisuutta. Kyse on neljännesvuosittaisten voittojen säilyttämisestä, osakkeenomistajien tyytyväisyydestä, toimitusjohtajan ylistyksestä ja niin edelleen. Yksikään yritys ei uhraa lyhyen aikavälin kannattavuutta pitkän aikavälin sosiaalisen eheyden vuoksi.

Näin ollen poliittiseen koneistoon ”sijoitetaan” miljardeja dollareita vuodessa ”markkinoiden vapauden” lisäämiseksi, ja samaan aikaan sama rahavalta käyttää hallitusta välineenä tiettyjen taloudellisten instituutioiden valikoivaan estämiseen täsmälleen samaan tarkoitukseen.

Ajatellaanpa vaikka tulleja, jotka on laajalti hyväksytty tavanomaiseksi keinoksi ”suojella kansallisia taloudellisia etuja”. Tullit ovat ulkoisen kilpailun estäjiä, joiden tarkoituksena on säilyttää kotimaisten teollisuudenalojen kannattavuus, ja tähän tarkoitukseen on olemassa valtavat lobbaajat yritysten etujen mukaisesti. Tällainen valtiokoneiston käyttö kilpailuedun saamiseksi on yleistä, eikä sillä ole väliä, sovelletaanko sitä kansainvälisesti vai kotimaassa.

Ratkaisevaa tässä on se, että jos talous perustuu ”vapaan” kilpailun lähtökohtaan, on vain naiivia ja naurettavaa olettaa, että tarvittava kilpailukykykannuste ei ulotu kaikkiin muihin oheisalueisiin, joilla pyritään samoihin tavoitteisiin eli yritysten kannattavuuteen ja suojeluun. Politiikka on ja pysyy täysin ”korruptoituneena”, kuten sanotaan.

6. Todellisen tehokkuuden ymmärtäminen

On aika ymmärtää täysin se tosiasia, että taloudellinen kilpailu ei ole tasapainottava, tasapainoa etsivä voima, jollaisena se meille esitetään. Tehokkuuden yhdistäminen taloudelliseen kilpailuun on harhaluulo, kun sitä tarkastellaan tarkemmin, ja esitän muutamia kriittisiä esimerkkejä.

Monopolia koskevan tapaustutkimuksemme osalta palataanpa esimerkkinä Googlen nykyisiin kilpailuongelmiin. Oikeusministeriön tähän tapaukseen liittyvissä asiakirjoissa Googlea kuvataan ylivoimaiseksi hakukoneeksi sen määräävän aseman vuoksi. Tämä määräävä asema johtuu siitä, että hakukoneet vahvistavat itseään joka kerta, kun joku tekee hakuja. Google hyödyntää käyttäjien tietoja ja palautetta koneoppimisen ja muiden kehittyneiden algoritmien avulla.

Tätä pidetään osana Googlen hallitsevan aseman ongelmaa, sillä se maksaa siitä, että se on oletushakukone Applen laitteissa, verkkoselaimissa ja vastaavissa alustoissa. On väitetty, että tämä luo epäreilun tilanteen muille hakukoneille, koska ne eivät pysty saavuttamaan samaa hakutehokkuutta kuin Google on saavuttanut suhteettoman suuren massaosallistumisen ansiosta.

Mutta hetkinen. Jos yksi hakukone pystyy optimoimaan yleishyödyllisyyden massakäyttöön osallistumisen avulla, eikö ole haitallista vähentää Googlen määräävää asemaa? Miten se palvelee suurta yleisöä? On toki muitakin huolenaiheita, kuten se, miten Google veloittaa mainostajilta markkina-asemansa vuoksi, mutta se on erillinen asia. Keskivertokäyttäjä ei tee kaupallisia sopimuksia Googlen kanssa — hän haluaa vain hyvän hakutuloksen.

Tässä tapauksessa Googlen vastaiset kartellitoimenpiteet ovat karhunpalvelus yleisölle hakujen tehokkuuden kannalta. Tuhansien hakukoneiden olemassaolo saattaa tasoittaa mainostuloja ja luoda jonkin verran monimuotoisuutta hakutuloksiin (jos väitetään, että Google esimerkiksi sensuroi hakutuloksia, mutta se on eri asia). Kaiken kaikkiaan tämä luo kuitenkin vain tarpeetonta vaihtelua ja päällekkäisyyttä, mikä rajoittaa optimointia hajauttamalla osallistumista.

Sama päättely pätee Amazoniin. Teknologiselta kannalta Amazon on kehittänyt yhden kaikkien aikojen tehokkaimmista tuotteiden organisointi- ja jakojärjestelmistä. Jos tarkastelisimme tätä instituutiota markkinatalouden myrkyllisen dynamiikan ulkopuolella — keskittyen vain teknisiin puitteisiin, jotka ulottuvat julkisesta vuorovaikutuksesta tavaroiden vastaanottamiseen ja joita kehittynyt verkkotakaisinkytkentä ruokkii — tunnistaisimme sen yhdeksi ihmiskunnan historian tehokkaimmista talouden organisointijärjestelmistä erityisesti jakelun osalta.

Mutta kuten Googlen tapauksessa, ”reilun” markkinakilpailun tavoittelu heikentää Amazonin teknisen rakenteen ilmeistä tehokkuutta. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö näiden instituutioiden mittakaavaan ja valtaan liittyisi merkittäviä ongelmia. Kun kuitenkin poistetaan markkinakilpailuelementti ja keskitytään pelkästään tekniseen tehokkuuteen, käy selväksi, että kilpailuun perustuvat taloudet ovat luonnostaan tehottomia.

7. Kilpailullisen vapauden myytti

Kuten todettiin, kaikkea tätä järjettömyyttä tukee hajamielinen, arkaainen ja mytologinen talousfilosofia, joka on juurtunut useimpiin nykyihmisiin: ilman taloudellista kilpailua kaikki hajoaa ja ilman tätä voimaa yhteiskunta ajautuu jonkinlaiseen vapautta rajoittavaan totalitarismiin.

F.A. Hayek ilmaisee kuuluisassa kirjassaan The Road to Serfdom  nimenomaisesti uskollisuutensa kilpailutoiminnalle ja väittää, että ilman tämän ihannoidun kilpailutilanteen säilyttämistä väistämätön seuraus on komento- tai keskusjohtoinen suunnitelmatalous, joka johtaa lopulta tyranniaan, ja se herättää usein mielleyhtymiä ”sosialismiin” tai ”kommunismiin”.

Hän kirjoitti: ”Valinnanvapautemme kilpailuyhteiskunnassa perustuu siihen, että jos yksi henkilö kieltäytyy tyydyttämästä toiveitamme, voimme kääntyä toisen henkilön puoleen”. Mutta jos kohtaamme monopolistin, olemme hänen armoillaan.

Hänen mukaansa niin sanottu komento- tai keskusjohtoinen suunnitelmatalous on käytännössä monopoli, joka perustuu oletukseen, että kun vallan keskittyminen on saavutettu, se johtaa väistämättä väärinkäytöksiin. Nykyään, vuosikymmeniä myöhemmin, tämä oletus on edelleen keskeinen osa konservatiivisen taloudellisen ja poliittisen ajattelun levittämiä pelkokampanjoita, jotka ehdollistavat yleisön pelkäämään kaikkea, mikä poikkeaa kapitalismista.

Ongelmana on, että tämä kaikki on anekdoottisiin kokemuksiin ja käsityksiin perustuvaa arvailua, jolla ei ole mitään pohjaa todellisessa systeemidynamiikassa, sosiaalipsykologiassa tai asiaankuuluvassa empiirisessä historiassa.

Väite, jonka mukaan ei-kilpailullinen talousrakenne voi johtaa vain tyrannimaisiin tuloksiin, on todellisuudessa niiden psykologinen projektio, jotka ovat olleet vuosisatojen ajan niin syvällä kilpailudynamiikassa, että he olettavat kaikenlaisen yhteistyöorganisaation johtavan hierarkkiseen väärinkäyttöön. Miksi? Koska kapitalismin voima johtaa juuri siihen!

Jos sinut on koulutettu uskomaan, että markkinavetoinen monopolistinen kehitys johtaa väistämättä väärinkäytöksiin, riippumatta siitä, miten tämä todellisuus ilmenee vain markkinatalouden ekosysteemissä, olet todennäköisesti päätellyt tämän johtopäätöksen mihin tahansa muuhun keskitetyn toiminnan muotoon. Näin tapahtuu, vaikka olisi olemassa vivahteikkaita lähestymistapoja, kuten demokratian todellinen soveltaminen taloudelliseen toimivuuteen.
Viimeisten kahden vuosikymmenen aikana tekemässäni tutkimuksessa ja työssäni sekä monien muiden aikalaisten teorian ja järjestelmän kehittämisessä on ollut kyse sen totuuden vahvistamisesta, että voimme todellakin rakentaa demokraattisen talouden, joka sallii nykyaikaisen tieteen ja teknologian todellisen teknisen tehokkuuden vallitsevan — täydellisesti niin sanotun ihmisluonnon mukaisesti — ilman kilpailutoimintoa.

Tämä paljastus on varmasti tutkimisen arvoinen, kun otetaan huomioon, miten vaaralliseksi kilpailutodellisuutemme on muuttunut. Se ei ole ainoastaan tuonut esiin negatiivisia ulkoisvaikutuksia, jotka uhkaavat itse sivilisaatiota, vaan myös peittänyt alleen ne uskomattomat kansanterveydelliset edut, joita on saatu, kun eletään yhteiskunnassa, joka ei ole rakentunut kilpailullisen etiikan ja ajattelutavan ympärille. Nykyaikaiset tieteelliset tutkimukset osoittavat, että tämä ajattelutapa on paljon myrkyllisempi kuin ihmisten hyvinvointia tukeva.

Laajimmalla sosiologisella tasolla kilpailu ei ole myönteinen voima henkilökohtaisen kehityksen tai sosiaalisen vakauden ja eheyden kannalta. Se on luonteeltaan pohjimmiltaan pakkokeino. Se saa yksilöt mittaamaan itsearvostustaan vertaamalla sitä muihin, mikä edistää syvää epätasa-arvon tunnetta, joka johtaa poikkeavaan, epärehelliseen ja väkivaltaiseen käyttäytymiseen. Kilpailu vahingoittaa myös perustavanlaatuisesti ihmissuhteita ja heikentää luottamusta ja aidosti yhteistyöhön perustuvaa käyttäytymistä — käyttäytymistä, joka on ollut paljon tärkeämpää ihmisen evoluution etenemisessä kuin kilpailu. Vaikka kilpailulla on todellakin ollut evolutiivinen merkitys, se on luonnossa toissijainen ominaisuus verrattuna yhteistyöhön. Koko talouden rakentaminen kilpailun varaan on itse asiassa syvästi luonnotonta.

Samoin, vaikka kilpailu ja keskinäinen vihamielisyys voivat tuottaa jonkinasteista tuottavuutta jännitteiden kautta, syntyvää tuottavuutta varjostavat suuresti siihen liittyvät vahingot.

Innovaatioita, joita usein pidetään taloustieteen kilpailuhengen tuotteena, on tutkittava tarkemmin. Jatkuva pyrkimys myydä jotakin ei välttämättä tarkoita, että kyseessä olisi todellinen yleishyödyllinen innovaatio. Tämä oletus on pelkästään teoreettinen.

Esimerkiksi lääkeyhtiöt asettavat usein etusijalle niin sanotut ”me-too-lääkkeet”, jotka ovat pieniä muunnelmia olemassa olevista hoitomuodoista, aidosti uraauurtavien innovaatioiden sijaan. JAMA-lehdessä julkaistussa tutkimuksessa todettiin, että vuosina 2000-2018 FDA:n uusista lääkehyväksynnöistä 73 prosenttia koski olemassa olevien hoitojen kaltaisia lääkkeitä, mikä osoittaa, että kilpailu voi pikemminkin tukahduttaa kuin edistää mielekästä innovointia, koska tällaisissa ”peilihankkeissa” oli enemmän rahaa ja vähemmän riskejä. Tosiasiassa ne loivat/luovat käytännössä merkityksettömiä muunnelmia vain päästäkseen jo olemassa oleville markkinoille tulojen saamiseksi.

Ajatus siitä, että eettisyyttä ja moraalia voitaisiin pohtia taloudellisessa pelissä, jonka juuret ovat muuttumattomasti armottomassa kilpailussa — koska markkinoita ohjaa niukkuuden hyväksikäytön peruslähtökohta — on naurettava. Aina tulee olemaan merkittävä osa ihmisistä, jotka aiheuttavat valtavaa vahinkoa ekosysteemille ja muille sosiologisena ”sivuvaikutuksena” riippumatta siitä, mikä on yhteiskunnassa vallitseva yhteinen moraali. Jälleen kerran, poikkeuksia ei ole.

Yhteenvetona voidaan todeta, että riippumatta siitä, ymmärretäänkö kilpailu taloudellisessa tai institutionaalisessa kontekstissa, jopa kansainväliseen sodankäyntiin asti, on aika hyväksyä täysin se tosiasia, että riippumatta siitä, millaisia oletuksia luonnossa esiintyvästä kilpailusta tehdään, ihmiselämän järjestäminen tämän peruslähtökohdan ympärille ei ole ainoastaan tehotonta, vaan myös äärimmäisen vaarallista sivilisaation tulevaisuuden kannalta. Julkista keskustelua muokkaavat dogmaattiset narratiivit vain vahvistavat kilpailujärjestelmästä hyötyvän eliitin arvoja, sillä se saa hegemonisen taloudellisen hallinnan lisäksi myös poliittisen hallinnan. Tämän kilpailurakenteen luomilla hierarkioilla ei ole mitään pitkän aikavälin myönteistä arvoa.

On aika alkaa miettiä maailmaa, jossa yhteiskunnallisen edistyksen perusmekanismi ei ole kilpailusodankäynti ja suhteettoman edun tavoittelu muiden kustannuksella. Meidän on nyt tunnustettava, että meidän on rakennettava paitsi uusi talousjärjestelmä, joka perustuu yhteistyöhön, myös uusi arvojärjestelmä.

Kuten Carl Sagan totesi globaalista yhteiskunnasta yhtenä organismina: ”Organismi, joka sotii itseään vastaan, on tuhoon tuomittu”.

Lähde: https://peterjoseph.substack.com/p/the-competitive-illusion

Yksi liikkeen synnyn kannalta keskeisistä kamppailuista käytiin Warrenin piirikunnassa Pohjois-Carolinassa syksyllä 1982, kun asukkaat estivät yli 7000 rekkakuorman kokoisen vahvasti PCB-pitoisen maalastin dumppaamisen lähelle erästä asuinaluetta. Joka päivä yli kuuden viikon ajan noin 300 ihmistä esti, osa kansalaistottelemattomuutta käyttäen, myrkkymaakuljetusten pääsyn perille. Yhteensä yli 500 ihmistä pidätettiin tuona aikana, ja paikalle kutsuttiin myös synkän maineen omaava kansalliskaarti. Paikalliset asukkaat, joista noin 75 % on mustia, voittivat kamppailun. He myös osoittivat, että mustat ja valkoiset voivat toimia yhdessä asuinalueensa ympäristön puolesta sellaisillakin alueilla, jotka olivat pitkään olleet rodullisesti jakautuneita.

Liikkeen tausta on edellä mainitun kaltaisissa tilanteissa. Useimmat kampanjoihin osallistuneet ihmiset eivät olleet koskaan aikaisemmin olleet mukana yhteiskunnallisessa toiminnassa. He olivat huolissaan omista alueistaan sekä omasta ja perheidensä terveydestä. Tästä syystä lehdistö ja viranomaiset yrittivät väittää, että kampanjoihin osallistujien ympäristöhuoli päättyy siihen, kun myrkkyjätteet rahdataan muualle. Mustamaalaajat olivat kuitenkin väärässä. Monet kampanjaryhmät jäivät elämään, vaikka ne synnyttäneet tapahtumat olivat jo takanapäin.

Vuonna 1987 USA:ssa tehdyn tutkimuksen mukaan rotu oli keskeinen tekijä, kun tutkittiin asuinalueita, joille oli sijoitettu vähintään yksi kaupallinen haitallisten jätteiden sijoituspaikka tai maantäyttöpaikka: 60 % mustista asui alueilla, joille varastoitiin myrkyllisiä jätteitä. Rotu oli merkittävämpi tekijä kuin tulotaso, omaisuuden määrä tai muut sosiaaliset ja taloudelliset mittarit. Kyseinen tutkimus vahvisti jo aikaisemmin saatuja samansuuntaisia tuloksia. Vuonna 1994 tehty seurantatutkimus osoitti, että tilanne ei ole mennyt parempaan vaan jopa huonompaan suuntaan. Muilla kuin eurooppalaista syntyperää olevilla oli 47 % suurempi todennäköisyys asua lähellä haitallisten jätteiden sijoituspaikkaa. Ympäristörasismin käsite alkoi muodostua yhä vain tärkeämmäksi.

Monirotuisuus on liikkeen selkeä tunnusmerkki ja vahvuus. Osa ryhmistä voidaan luokitella mustien, latinoiden, intiaanien tai aasialaista syntyperää olevien ryhmiksi, eli jotakin etnistä ryhmää edustavat ihmiset muodostavat niiden jäsenistöstä enemmistön, kun taas loppuja ryhmiä ei voida tällä perusteella luokitella. USA:ssa on hyvin paljon intiaanien ja mustien ryhmiä, Kanadassa intiaanien ja Meksikossa taas ymmärrettävistä syistä latinoryhmiä.

Ryhmät ovat erityisesti 1990-luvulla verkostoituneet tehokkaasti, ja jotkut näistä verkostoista ylittävät myös valtioiden rajoja. Liikkeeseen kuuluvien ihmisten tai ryhmien määrästä on vaikeaa esittää arviota, mutta erilaisiin suurempiin kokoontumisiin saapuu aina sadoittain ihmisiä. Meksikon ja USA:n rajan läheisyydessä olevien halvan työvoiman tuotantoalueiden kasvun myötä sinne on alkanut muodostua ryhmiä vaatimaan parempia ja turvallisempia työoloja ja ympäristöasioiden huomioonottamista. Toiminta työpaikoilla ja yhteistyö esimerkiksi kemianteollisuuden työntekijöiden kanssa on tullut yhä tärkeämmäksi. Kalifornian Piilaaksossa tällainen yhteistyö paljasti ”puhtaan” korkean teknologian tuotannon seurauksia, esimerkiksi pohjavedessä olevat syanidin, arseenin ja raskasmetallit, sekä ammattisairaudet. Eräs liikkeen suurimmista voitoista saavutettiin 1980-luvulla, kun USA:han suunniteltiin yli 280 jätteenpolttolaitosta. Paikallistason aktivistit estivät yli 75 % näistä hankkeista.

Liikkeen edustajat ovat arvostelleet suuria ympäristöjärjestöjä, joista useimmat eivät ole tunnetun aktivistin ja tutkijan Robert Bullardin mukaan ymmärtäneet, ettei ympäristökriisiä voi ratkaista ilman yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta. Liikkeelle on organisoitumisen kannalta ollut oikeastaan eduksi, että se on ollut erillään suurista järjestöistä. Näin niiden hierarkkiset järjestäytymis- ja toimintatavat eivät ole saaneet jalansijaa. Useimmat ryhmät toimivat ruohonjuuritason demokratian periaatteiden mukaisesti, vallan keskittymistä vältetään ja kaikkien osallistumismahdollisuudet pyritään turvaamaan. Tämä on hyvin tärkeää ja olennaista, koska ryhmissä on paljon esimerkiksi lapsiperheiden äitejä, joille ei usein juuri tarjoudu mahdollisuuksia toimia. Toimintamahdollisuuksia parantaa myös se, että ryhmät toimivat asuinalueilla ja kaupungeissa. Hyvin pitkään mukana olleen aktivistin Lois Gibbsin mukaan useimmat ihmiset tulevat liikkeeseen, koska heille itselleen on tehty vääryyttä. Tämä on selkeä ero verrattuna moniin muihin ympäristöliikkeisiin.

Ajan kuluessa mukaan on tullut yhtiövallan suora haastaminen ja pyrkimys kohti yhteiskunnallista ja asiantuntevaa massaliikettä. Liikkeen tavoitteisiin kuuluvat yhä voimakkaammin demokratian parantamisen ja taloudellisen oikeudenmukaisuuden vaatimukset, ei-keskitetyt paikalliset ja alueelliset lähestymistavat kehitykseen, kaupunkiympäristöjen vihertäminen, kaupunkiviljelyn lisääminen ja myös erämaiden suojelu. Liike asettuu myös jo olemassaolollaan vastaan yhteiskunnassa etenevää eristäytymistä ja sirpaleistumista. Se tuo yhteen samalla alueella eläviä ihmisiä, jotka muuten saattaisivat viettää paljon eristäytyneempää elämää.

Lähde:

https://kulma.net/mkevat/mk17/ympoik.html

Tämä yleinen ajatus saa lihaa ympärilleen, kun tarkastelemme yksittäisiä ongelmia ja niiden kytkeytymistä muihin. Maatalouden teollistuminen on yhteydessä eläinten teolliseen hyväksikäyttöön, ei-teollistuneiden maiden ongelmiin, paikallisten ekosysteemien tuhoutumiseen, saastemäärien kasvuun, kemian teollisuuden vallan kasvuun ja elämäntapojemme muuttumiseen. Nämä kaikki yksittäisiltä näyttävät ongelmat ovat yhteydessä laajempiin tapahtumakulkuihin: teollistumiseen yleensä, kiihtyvään kaupungistumiseen, rauhan- ja sodanajan teollisuuden limittymiseen esim. kemian teollisuudessa, mainostukseen, omavaraisuuden tuhoutumiseen ja vapaakauppaan.

Tätä päätähuimaavaa asioiden sekamelskaa ymmärrämme toisaalta paremmin yksittäisissä asiayhteyksissä, esimerkkien valossa. Toisaalta ymmärrämme sitä paremmin tarkastelemalla kulttuureissamme vallalla olevia arvoja, tieteellisiä näkemyksiä, taloudellisia oppijärjestelmiä ja poliittisia järjestelmiä. Mutta mitään yleistä, kattavaa selitystä tähän ongelmien sikermään tuskin löydämme, eikä sellainen ole toivottavaakaan. Liian usein yhteiskuntien monisyinen historia on palautettu karkeisiin yleistyksiin: maailmanhengen liikkeeseen, jumalan johdatukseen, uuden yhteiskuntomuodon kehitykseen, kysynnän ja tarjonnan lakiin tai muihin ”yhteiskunnan luonnonlakeihin”, väestönkasvuun tai vaikkapa geeniperimäämme.

Ympäristövallankumouksellisuuden ajatukseen ei kuulu tällaisen kattavan selitysmallin tai ideologian etsintää. Aleksanteri Suuresta kerrotaan, että hän ratkaisi mahdottomaksi luullun Gordionin solmun iskemällä sitä miekallaan. Meillä ei ole tällaista miekkaa, ei aatetta tai toimintatapaa, ja edessämme oleva ongelmavyyhti lienee sekin monimutkaisempi kuin sylyksellinen hamppuköyttä. Kulttuurikriisin solmu ei ole sotkuinen vain tässä ajassa, vaan se on sotkuinen myös menneisyydessään. Ongelmana on myös se, että toiset kriisit ovat aidosti globaaleja, toiset taasen aidosti paikallisia. Joskus paikallisuus ja globaalisuus ovat nekin toivottomassa sekasotkussa.

Ilmastonmuutos on hyvä esimerkki: Hiilen vapautuminen ilmakehään näyttää keskilukujen ja valtiollisten laskelmien näkövinkkelistä globaalilta ongelmalta, ja sitä se onkin. Ilmakehään päästyään hiili osallistuu rajoittamatta koko ilmastojärjestelmän muutokseen. Mutta ne prosessit, jotka aiheuttavat hiilen vapautumista, ovat milloin laajoja, milloin hyvinkin paikallisia. Samoin ovat ratkaisut. Joskus kansainvälisen kauppajärjestelmän muuttaminen voi olla tehokasta, mutta joskus ruohonjuuritason kylätoiminta ja metsänistutus voi olla ylhäältä ohjattua toimintaa monin verroin tehokkaampaa. Sillä paikallisesti hiilen vapautumiseen johtavat tekijät saattavat olla hyvinkin erilaisia, miltä ne Rio de Janeiron ja Kioton byrokraattisessa sekasotkussa näyttävät.

Ympäristövallankumouksellisuus tarkoittaa näiden monien eri ongelmien politisoimista ja tarkastelemista laajassa yhteydessä, kokonaisuutena. Mutta tämän on tapahduttava niin, että ongelmien paikalliset syyt eivät katoa. Siksi hajautettu ruohonjuuritason toiminta on ympäristövallankumouksellisuuden luontaisin toimintamuoto. Silloin, kun yhteistoimintaa tarvitaan, se voidaan toteuttaa ilman keskushallintoa tai jäykkää hierarkiaa. Tämä monikasvoisuus on voimavara.

Me olemme tottuneet tarkastelemaan valtaa vain suuressa mittakaavassa: keskitettynä poliittisena ja taloudellisena valtana. Ruohonjuuritason valta, elämän ja maailman takaisin valtaaminen, pienten ihmisten toiminta näyttää silloin vähäpätöiseltä. Silloin me olemme näkymättömiä ihmisiä. Mutta suuren mittakaavan valta on sekin ihmisten luomus, ja sillä on valtaa vain, jos me hyväksymme sen. Vallan haltuunotto murskaa tämän illuusion pienten ihmisten voimattomuudesta. Euroopassa ylikansalliset geeniteknologian yritykset ovat aidosti pulassa, kun tavalliset kansalaiset ovat järjestäneet mittavia boikotteja ja tiedotuskampanjoita, ja tuhonneet sadoittain yritysten koeviljelmiä. Ja kaikki tämä on tapahtunut virallisen vallan tuolla puolen, vailla mittavia taloudellisia resursseja ja PR-koneistoa. Brasiliassa yksi merkittävimpiä poliittisia voimia on maanvaltaajien liike, jossa käytännössä on kyse pienistäkin ihmisryhmistä, jotka asuttavat käyttämättömiä mutta muiden ”omistamia” maa-alueita. Tuhannet ihmiset ovat saaneet kodin ja elannon ilman suurta puoluetta, ideologiaa tai rahaa. Tässäkin tapauksessa suuren mittakaavan taloudellinen valta, omistus, menettää merkityksensä, kun sen olemassaolo kielletään.

Kaikki ei tietenkään ole vain illuusiota. On paljon sellaista valtaa, jonka pakottavaa voimaa emme voi ohittaa olankohautuksella. Osa tästä vallasta asuu armeijoissa ja poliisivoimissa, osa jo rakennetussa kulttuurissamme. Jälkimmäistä on eräs merkittävä kirjoittaja kutsunut ”kivettyneeksi vallaksi”: ydinvoimalat, geeniteknologia ja moottoritiet eivät ole ”vain välineitä”, joiden käyttäminen on ihmisten päätettävissä. Pelkällä olemassaolollaan ne rajoittavat tulevaisuutemme mahdollisuuksia. Tällaista näkymätöntä valtaa on myös meidän puhetavoissamme, ajatusmalleissamme, kasvatuksessamme ja koulutuksessamme ja vaikkapa mainostuksessa. Miten me olemme tottuneet ajattelemaan sukupuolesta, eläimistä, muusta luonnosta? Minkälaisena maailmanhistorian tapahtumat on meille opetettu? Miten ymmärrämme taloutta ja tiedettä?

Me elämme niin materiaalisen kuin poliittisen vallan ympäröiminä ja vallan ajatuksia sisäistäneinä. Mutta myös meissä itsessämme on valtaa, yksin ja yhdessä. Tiedonvälitystä vastaan voimme asettaa omaa tiedonvälitystä, taloudellista ahdinkoa vastaan uuden omavaraisuuden, leviävää teollista infrastruktuuria vastaan omat vaihtoehtoiset elämäntapamme ja ruumiimme (vaikka jakoavaimella varustettuna). Mitä tahansa emme voi saavuttaa, mutta on parempi etsiä näitä mahdollisuuksien rajoja kuin hyväksyä valmiiksi annetut rajat.

Lähde:

http://www.kulma.net/mkevat/mita_ymp.html

Nyt Floridan osavaltion yliopiston tutkimustiimi tutkii sitä mitä näiden pienhiukkasten hengittäminen ja syöminen voi tehdä ihmisille solutasolla. Tutkijat ovat saaneet selville, että altistuminen mikromuoville vain muutaman päivän ajan aiheuttaa ihmisten keuhkosolujen aineenvaihdunnan ja kasvun hidastumista, muodon muuttumista ja deklusterointia niin, että kiinteiden solukalvojen pinnalla esiintyy aukkoja. Nämä löydökset herättävät kysymyksiä mikromuovin pitkäaikaisista vaikutuksista ihmisten terveyteen, erityisesti niiden joilla on jo hengitysongelmia.

Tutkimus julkaistiin Chemical Research in Toxicology –julkaisussa.

”Muovi on erittäin käyttökelpoinen materiaali päivittäiseen elämään”, sanoo FSU:n kemian ja biokemian professori Qing-Xiang ”Amy” Sang. ”Mutta meidän ihmisinä tulee elää terveesti, joten meidän pitää miettiä tapoja miten minimoida mahdollisia muovien negatiivisia terveysvaikutuksia.”

Kiinnostuksen kasvaessa mikromuoviin, Sang ja hänen tiiminsä alkoi miettiä sitä mitä näiden pienten materiaalien hengittäminen ja nieleminen tekee ihmisten soluille. Erikoistutkija Joan Hare, tohtorikoulutettavat Kerestin Goodman ja Timothy Hua, sekä FSU:n entinen opiskelija Zahraa Khamis päättivät lopulta keskittyä polystyreeniin, yleisesti kertakäyttöastioissa ja laboratoriokäytössä olevaan muoviin.

”Polystyreenia on monissa kertakäyttöastioissa, koska se on varsin kestäävää”, Hare sanoo. ”Mutta se mikä tekee siitä hyödyllistä, tekee siitä myös kestävää ympäristössä. Ja kun niitä heitetään roskina luontoon, se jauhautuu maaperään ja pölähtää ilmaan.”

Tiimi altisti keuhkosoluja petrilasissa pieniä määriä polystyreenille tasoilla, joita normaalisti löytyy ympäristöstä ja saivat selville, että vaikka muovi ei aiheuttanutkaan solukuolemaan, se aiheutti mielenkiintoisia muutoksia. Vain muutaman päivän jälkeen he saivat selville, että solun metaboliset prosessit olivat hidastuneet, solujen lisääntyminen heikentyi, solun muoto muokkautui ja deklusterointia tapahtui. Lisäksi tiimi sai selville, että solu imi sisäänsä mikromuovihiukkasia ja muodosti renkaita niiden ympärille solun tumaan.

”Mikromuovi ei tappanut soluja, mutta solut eivät todellakaan käyttäytyneet normaalisti”, Goodman sanoo.

Tutkimustiimi sanoo, että tämä tutkimus on ensiaskel mikromuovin aiheuttamien terveysvaikutusten ymmärtämiseen, mutta että löydökset todella painottavat aiempia huolia mikromuovien terveysvaikutuksista, erityisesti niille joilla on hengityssairauksia kuten keuhkosyöpä, astma, keuhkolaajentuma, keuhkokuume, fibroosi tai krooninen hengitystieoireyhtymä (COPD).

Muovin kulkeutuminen kohti tumaa herättää myös kysymyksiä tiimin jatkosta.

”Me näimme tämän vetäytymisen tumaan tapahtuvan ainoastaan 24 tunnin sisällä ja nyt me todella haluamme tarkastella sitä miksi nämä palaset menevät sinne ja mitä siellä tapahtuu sitten ku ne ovat sinne joutuneet”, Goodman sanoo.

Tutkijat varoittelivat siitä, että vaikka he altistivat solut ympäristössä yleisesti esiintyville mikromuovimäärille, solut altistettiin muoville nesteessä. Hengitysprosessia sisään ja ulos ei ole mahdollista jäljitellä ja se voi potentiaalisesti vaikuttaa siihen miten paljon henkilöt hengittävät sisään ja ulos.

”Me emme halua paisutella mikromuovien negatiivisa terveysvaikutuksia ihmisterveyteen”, Sang sanoi. ”Syy muovien laajalle käytölle on, että ne ovat hyviä materiaaleja lääke-, rakennusteollisuuteen ja tutkimukseen ja kuluttajatuotteisiin. Mutta pitkäaikaiset epätoivottavat vaikutukset voivat olla erityisen pahoja kasvaville lapsille ja keuhkosairaille ihmisille. Meidän tulee tutkia ymmärtääksemme näiden kustannuksia ihmisterveydelle.”

Lähde:

https://phys.org/news/2021-04-exposure-microplastics-cellular-function.html

Se mitä seuraavaksi tapahtuu on yhdellä tasolla ennustamatonta ja täysin ennustettavaa toisella. Huolimatta siitä mitä me ihmiset päätämme tehdä, 21. vuosisata tulee olemaan ”odottamattoman ja peruuttamattoman” muutoksen aikaa elämän verkossa. Maapallon järjestelmätieteilijöillä on varsin kuiva termi kuvaamaan sellaista perustavanlaatuista käännekohtaa biosfäärisen järjestelmän elämässä: tilasiirtymä. Valitettavasti ekologia, josta tämä geologinen muutos on saanut alkunsa, on myös tuottanut ihmisiä, joilla ei ole kykyä vastaanottaa uutisia tästä tilasiirtymästä. Nietzschen hullu joka julistaa jumalan kuolemasta sai samanlaisen vastaanoton: vaikka teollinen Eurooppa oli redusoinut jumalallisen vaikutuksen semipakolliseksi sunnuntaiaamun kirkkokäynniksi, 1800-luvun yhteiskunta ei kyennyt kuvittelemaan maailmaa ilman jumalaa. 21. vuosisadalla on analogiansa: suurimmalle osalle ihmisistä on helpompaa kuvitella planeetan tuhoutuminen kuin kuvitella kapitalismin loppu.

Jo nyt kaikkein suosituin liha USA:ssa on kana, ja sen ennustetaan olevan koko planeetan suosituin liha ihmisten kulutuksen määrissä vuoteen 2020 mennessä. Se tulee vaatimaan suuria määriä työtä. Siipikarjatyöläisille maksetaan erittäin vähän: USA:ssa kaksi senttiä jokaisesta pikaruokakanaan kulutetusta dollarista menee työntekijöille, ja joidenkin kanojen tapauksessa käytetään vankilatyövoimaa, jolle maksetaan 25 senttiä tunnilta. Voit pitää tätä Halpana Työnä.

Kapitalismi syntyi tästä rikkinäisestä asiaintilasta. Johtavat luokat yrittivät ylijäämän palauttamisen lisäksi kasvattaa sitä. Se oli helpommin sanottu kuin tehty. Itä-Aasia oli vauraampi, joten vaikka sen hallitsijat kokivat myös sosioekologisia koettelemuksia, he löysivät keinoja sopeutua mullistuksiin, metsien katoamiseen ja resurssipulaan heidän omin vasallivaltiollisin keinoin. Yksi ratkaisu, joka keksi uudestaan ihmisen suhteen elämän verkostoon, tuli vahingossa Iberian aristokratian keksimäksi — Portugalissa ja Kastiliassa etenkin. 1400-luvun loppuun mennessä nämä kuningaskunnat ja niiden yhteisöt olivat sotineet Reconquistassa, vuosisatoja kestäneessä konfliktissa niemimaan muslimivaltoja vastaan, ja ne olivat niin pahasti riippuvaisia Italian pankkiireista rahoittaakseen sotatoimensa, että Portugal ja Kastilia olivat uudestisyntyneet sodasta ja velasta.

Tämä avaa meille tilan tarkastella miten tavat, jotka meille on opetettu ajatella muutoksesta — ekologiset, taloudelliset ja kaikki muut — ovat itsessään yhdistyneet nykypäivän kriiseissä. Tuo tila on kriittinen jos me aiomme ymmärtää suhdetta maailmassa toimimisen ja sen nimeämisen välillä. Yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden liikkeet ovat pitkään halunneet ehdoin tahdoin ”systeemin nimeämistä” koska suhteet ajattelun, kielen ja emansipaation välillä ovat intiimejä ja vallalle olennaisia. Maailma-ekologia sallii meidän nähdä miten meidän itsestään selvinä pitämämme käsitteet — kuten Luonto ja Yhteiskunta — ovat ongelmia ei ainoastaan koska ne hämärtävät oikean elämän ja historian, vaan myös koska ne ovat syntyneet siirtomaavallan ja kapitalismin käytäntöjen väkivallasta.

Haastattelussa kirjailijan, kouluttajan ja aktivistin Fritjof Capran kanssa me keskustelimme Earth Charterista, eettisestä viitekehyksestä oikeudenmukaisen, kestävän ja rauhallisen globaalin yhteiskunnan rakentamiselle. Halusin palata keskusteluun puhumalla Ekologisen Talousteorian käsitteestä — talousteorian, luonnon ja yhteiskunnan leikkauspisteestä, alat ylittävästä lähestymistavasta talousteoriaan jonka minä ja Maria Moraes Robinson esittelimme kirjassamme Holonomics: Business Where People and Planet Matter, ja jonka Sustainable Brands on esitellyt monissa konferensseissaan ympäri maialman.

Uudessa kirjassaan Transformative Ecological Economics professori Ove Jakobsen Nordlandin yliopistosta esittää, että meidän tulee siirtyä pois ”vihreästä” taloudesta, missä ainoa fokus on negatiivisten oireiden vähentäminen jotta olemassaoleva neoklassinen talousparadigma voidaan säilyttää, uuteen talousparadigmaan jonka juuret ovat orgaanisessa maailmankuvassa. Transformative Ecological Economics oli todella mielenkiintoinen lukukokemus — erityisesti koska prof. Jakobsen on myös saanut inspiraatiota termodynamiikasta, evoluutioteoriasta, antropologiasta ja buddhalaisuudesta. Ekologinen talousteoria on enemmän kuin talouden oppiaine.

FC: Prof. Jakobsen on tutkinut ja opettanut ”ekologiseksi talousteoriaksi” nimittämäänsä oppiainetta yli 20 vuoden ajan, ja kirjassaan hän käy läpi noina vuosina saatuja ajatuksia yhtenäisenä narratiivina. Jakobsen näin tehdessään käyttää termistä ”ekologinen” kahta merkitystä. Tiukimmassa tieteellisessä merkityksessään ekologia on ekologisen yhteisön jäsenten ja sen ympäristön välisiä  suhteita tutkiva tieteenala. Siinä merkityksessä ekologinen talousteoria viittaa talousjärjestelmään joka on yhdenmukainen ekologian periaatteiden kanssa ja joka kunnioittaa niitä. Laajemmassa merkityksessä ekologia viittaa suhteiden kaavaan joka määrittää kontekstin tietyille ilmiöille. Tässä laajemmassa merkityksessä ekologinen talousteoria viittaa talousteoriaan ja käytänteisiin jotka näkevät talouden toimivan luonnon, yhteiskunnan ja kulttuurin sisällä, sen sijaan että niitä dominoitaisiin.

Maailmalla on kasvava kiinnostus futurologiaa kohtaan, kysellään aikamme tärkeimpiä kysymyksiä ja tutkitaan suhdetta tulevaisuuteen. Tällä orgaanisella todellisuusperspektiivilla on seuraamuksia siihen miten keräämme, hallitsemme ja vaihdamme tietoa, ja myös siihen miten me ymmärrämme elämää ja näemme itsemme yhtenä ihmiskuntana.

FC: Ekologisen talousteorian radikaalin luonteen ilmaisemiseksi Jakobsen ottaa käyttöön kontrastin ideologian (joukko arvoja ja ideologioita jolla määritellään dominantti paradigma, tai status quo) ja utopian (joukko arvoja ja ideoita jotka ylittävät nykyisen järjestyksen) välillä. Vastaavasti hän tekee eron vihreän talouden ja ekologisen talousteorian välillä. Siinä missä ensimmäinen yrittää vähentää nykyisen neoliberalistisen ideologian negatiivisia vaikutuksia, jälkimmäinen pitää sisällään perustavanlaatuisempia muutoksia dominanttiin käsiteviitekehykseen.

Perustavanlaatuisemmat muutokset voidaan nähdä osana laajempaa paradigmanmuutosta pois mekanistisesta kohti systeemistä käsitystä elämästä, joka on tasaisesti orastanut viime vuosikymmeninä. Nykytieteen eturintamassa universumia ei enää nähdä koneena joka koostuu yksinkertaisista rakennuspalikoista. Me olemme havainneet, että materiaalinen maailma, lopulta, on erottamattomien suhdekuvioiden verkosto; että planeetta kokonaisuutena on elävä, itseään säätelevä järjestelmä.

Pidän siitä että Jakobsen lainaa chileläistä ekonomistia Manfred Max-Neefia, joka sanoi: ”Me olemme saavuttaneet ihmisolentojen evoluutiossamme sellaisen pisteen missä me tiedämme paljon, mutta ymmärrämme hyvin vähän.” Jos me tarkastelemme nykyistä talousjärjestelmäämme, se on järjestelmä joka kaivaa maata luonnon sekä olemassaolomme jalkojen alta. Ekologinen talousteoria tarkoittaa hajautettua talousjärjelmää joka koostuu useista pienemmistä yksiköistä, sellaista jota mallinnetaan elämää ylläpitävien periaatteiden avulla.

FC: Uudella elämäkäsityksellä on tärkeitä sovelluksia melkein kaikilla tutkimusaloilla sekä ihmiselämän areenoilla, koska useimmat ilmiöt henkilökohtaisessa sekä työelämässämme liittyvät eläviin järjestelmiin. Todellakin, perustavanlaatuinen muutos mekanistisesta elämäkäsityksestä on erittäin relevantti talousteoriassa. Jakobsenin sanoin, “Ainoa talouden pätevä tarkoitus on palvella elämän prosesseja kaikenlaisissa yhteiskunnallisissa ja ekologisissa järjestelmissä.”

Haluaisin alleviivata tätä perustavanlaatuista yhteyttä talouden ja elämän välillä muutaman esimerkin avulla, joista puhutaan laajasti kirjassa. Kaikkialla elävässä maailmassa me löydämme monitasoisia sisäkkäisten järjestelmien rakenteita. Jokainen yksittäinen järjestelmä on integroitu kokonaisuus ja samaan aikaan osa suurempaa järjestelmää. Esimerkiksi ihmisorganismi pitää sisällään kudoksista koostuvia elimiä, jotka vuorostaan koostuvat soluista. Toisaalta, organismi kokonaisuutena on suuremman yhteiskunnallisen järjestelmän osa, joka vuorostaan on ekosysteemin sisällä.

Talousteorialle tämä tarkoittaa, että luonto on taloutta ylempänä eikä toisinpäin. Talous on elävä järjestelmä joka on kaikkien muitten elävien järjestelmien sisällä — yhteiskunnan, kulttuurin, politiikan, luonnon ja lopulta Gaian, elävän maapallon. Täten ekologisessa talousteoriassa talous muuttuu rengiksi isännän sijaan. Talousjärjestelmä on integroitu orgaaniseen todellisuuden verkostoon, elämän verkkoon. Kaikki taloudellinen toiminta on suunniteltu myötävaikuttamaan elinkelpoisten yhteiskuntien kehitystä resilienteissä ekosysteemeissä.

Elävän systeemin organisaation peruskuvio on verkko. Ekosysteemit voidaan ymmärtää ruokaverkkojen avulla, eli organismien verkostojen; organismit ovat solujen verkostoja, ja solut ovat molekyylien verkostoja. Tarkemmin ilmaistuna elävä järjestelmä on itsensä luova verkosto. Jokainen verkoston komponentti auttaa transformoimaan ja korvaamaan muut komponentit, ja näin koko verkosto jatkuvasti luo, tai uusintaa, itsensä.

Eri kohdissa Jakobsen viittaa käsitteeseesi elämän systeeminäkökulmasta. Miten tämä suhtautuu Ekologisen Talousteorian käsitteeseen?

FC: Elämän systeemikäsityksen mukaan ei talous eikä yhteiskunta voida tulla ymmärretyksi esineiden kokoelmana, vaan ainoastaan subjektien välisten suhteiden kautta. Ne eivät selviä atomisoidussa tilassa enempää kuin organismi selviää palasina. Lisäksi, se seikka että kaikkien elävien järjestelmien organisaatiomuoto on verkosto sanoo suoraan että talous todellakin elää — joustavasti ja kykeväisinä luovasti sopeutumaan muuttuviin olosuhteisiin — vain jos se on organisoitu verkostoksi, koostuu pienemmistä elävistä verkostoista ja on integroitu suurempiin yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin verkostoihin. Todellakin, Jakobsenin mielestä tämä uusi ekologinen talousteoria voi parhaiten kehittyä hajautetujen verkostojen ja globaalisti toisiinsa kytkeytyneiden ekokylien pohjalta.

Elävä järjestelmä on materiaalisesti ja energeettisesti avoin ja toimii aina kaukana tasapainosta. Järjestelmän läpi virtaa jatkuvasti energiaa ja materiaa. Kaikki elävät järjestelmät tarvitsevat energiaa ja ruokaa itsensä elättämiseen, ja kaikki elävät järjestelmät tuottavat jätettä. Mutta luonnossa organismit muodostavat yhteisöjä, ekosysteemejä, joissa yhden lajin jäte on ruokaa seuraavalle, niin että materia kiertää jatkuvasti ekosysteemissä.

Elävissä järjestelmissä energian ja materian aineenvaihduntavirrat ovat tarpeellisia orgaanisten kompinenttien jatkuvaan uusintamiseen ja kierrätykseen, kuten myös kasvuun ja kehitykseen. Kasvun käsitteessä on kuitenkin huomattava ero mekanistisen ja systeemisen perspektiivin välillä. Kasvu luonnossa ei ole lineaarista, tai rajatonta. Vaikka jotkin organismien tai ekosysteemien osat kasvavat, toiset kutistuvat, ja näin niiden komponentit vapautuvat kiertoon, mikä muuttuu resursseiksi uudelle kasvulle. Tämänkaltainen tasapainoinen, monitahoinen kasvu on biologien ja ekologien hyvin tuntema, ja se on jyrkästi vastoin rajoittamattoman  määrällisen kasvun käsitettä jota käytännössä kaikki nykypäivän ekonomistit käyttävät.

Eräs suurista nykyaikamme kysymyksistä on miten skaalata Ekologisen Talousteorian ymmärrys ja arvonanto. Kun ihmiskunta kohtaa niin monia systeemisiä ongelmia, monet organisaatiot ja yritykset ovat nyt tajuamassa että heidän tämänhetkinen tapansa ajatella ja toimia ei enää toimi epävakaassa, epävarmassa, monimutkaisessa ja tulkinnanvaraisessa maailmassamme. Kysymys näin on siis miten nopeasti saada ihmiset kehittämään perusteellinen kyky systeemiajatteluun, ja sellaisella tavalla joka nopeasti skaalautuu tuhansille, ellei sadoille tuhansille ihmisille.

FC: Kun katsot maailman nykytilaa, se mikä on kaikkein ilmiselvintä on että aikamme suurimmat ongelmat — energia, ympäristö, talous, ilmastonmuutos, yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus — eivät voi tulla ymmärretyiksi eristettyinä. Ne ovat systeemisiä ongelmia, mikä tarkoittaa että ne ovat kaikki toisiinsa kytkeytyneitä ja toisistaan riippuvia, ja ne vaativat vastaavia systeemisiä ratkaisuja. Tällä on suuria seurauksia koulutusjärjestelmällemme, ja eritoten yliopistoille, jotka tällä hetkellä eivät ole rakentuneet opettamaan oppilaille kuinka ratkaista maailman ongelmia systeemisellä tavalla. Joidenkin vuosien ajan mietin sitä miten käsitellä tätä, ja niin vuonna 2015 sain idean luoda Capra Coursen, verkkokurssini jossa ihmiset monilta elämän alueilta ja akateemisista taustoista voivat tulla yhteen keskustelemaan kaikista näistä teemoista holistiseen tapaan.

Mielestäni Ekologisen Talousteorian suurin kontribuutio on tapa jolla se voi tuoda siirtymän määrällisestä kasvusta laadulliseen kehitykseen.

FC: Tarkoitus on muuttaa taloutta suuntaan jossa on mahdollista luoda korkea elintaso ilman materiaalista kasvua. Ekologinen talousteoria on olennaisesti dynaaminen ja se olettaa jatkuvan kehityksen ilman kasvavaa luonnonvarojen kulutusta. Yksiulotteisen jatkuvasti lisääntyvään kasvuun ja liikevoittoon tähtäävän laiteajattelun sijaan energiamme ja ponnistelumme tulisi suunnata suurempaa kompleksisuutta, kauneutta ja harmoniaa kohtaan. Nämä perustavanlaatuinen perspektiivin muutos on ehkä kaikkein radikaalein, mutta myös kiireellisimmin tarvittu Ekologisen Talousteorian tarjoama ehdotus.

###

Fritjof Capra on eräs maailman johtavia systeemiteorian ajattelijoita ja monen vaikutusvaltaisen kirjan kirjoittaja. Näihin kuuluu mm. The Tao of Physics; Web of Life: A New Synthesis of Mind and Matter by Capra, Fritjof (1997) Paperback; The Turning Point: Science, Society, and the Rising Culture; The Hidden Connections: A Science for Sustainable Living ja
Learning from Leonardo: Decoding the Notebooks of a Genius.

Lähde:

http://www.sustainablebrands.com

Otetaan parrasvaloihin neljä pankkiiria jotka ovat asettuneet ”luonnonpääomasektorin” ympärille globaalin finanssikriisin aikaan. Tarkastellaan hieman heidän verkostojaan.

Syy sille että nämä pankkiirit ovat positioituneet rahoitusalan ja luonnonsuojelun leikkauskohtaan on heidän intiimissä tietoisuudessaan siitä miten rahoitusinstrumentit sekä niinkutsuttu ”rahoitusinnovaatio” toimivat. He noudattavat sääntöä ”mittaa se ja voit johtaa sitä”.

He ovat täydellinen lisä vuosikymmenien työhön — osana kestävän kehityksen agendaa — jonka tarkoitus on määrittää luonnon taloudellinen arvo, jotta sitä voidaan käyttää hyväksi uuden talouden alaskirjaamisen vakuutena.

Pankkiiri 1

John Fullerton on entinen JPMorganin toimitusjohtaja. Hän perusti Capital Instituten vuonna 2010, vuonna 2014 hänestä tuli Rooman Klubin jäsen, hän on kirjoittanut kirjan Regenerative Capitalism.

“Epäilemättä siirtymä rahoituksessa tulee vaatimaan sekä keppiä että porkkanaa, ja ehkä joitain klubeja.” [Lähde]

Ensimmäinen Fullertonin tärkeimmistä verkoston jäsenistä on Gus Speth joka konsultoi Capital Institutea. Hän istuu 350.orgin USA:n johtokunnassa sekä New Economy Coalitionin johtokunnassa, ja hänellä on hyvät suhteet ”ekosysteemipalvelujen” kummisetään Bob Costanzaan. Hänellä on pitkä historia kestävän kehityksen projektien tukemisessa ja hänellä on joitain todella vaikutusvaltaisia verkostoja. Hän on perustanut kaksi ympäristönsuojeluorganisaatiota joissa hän oli aktiivisesti mukana vuoteen 2012 asti, jotka molemmat jatkavat ”luonnonpääomaprojektien” tukemista muiden pirullisten toimien lisäksi.

Toinen verkostoista löytyvä henkilö on Hunter Lovins, palkintoja voittanut kirjailija ja ympäristöaktiivi, joka johtaa Natural Capital Solutionsia. Hän on myös Capital Instituten johtokunnassa. Hän on pitkäaikainen vihreän kapitalismin, ilmastokapitalismin ja kestävän kehityksen kannattaja.

Pankkiiri 2

Mark Tercek oli Goldman Sachsin toimitusjohtaja ja hänestä tuli Nature Conservancyn TJ vuonna 2008. Hän on kirjoittanut kirjan Nature’s Fortune: How Business and Society Thrive by Investing in Nature

“Tämä muistuttaa minua Wall Streetin ajoistani. Tarkoitan että kaikki uudet markkinat — tuottavat markkinat, eri vaihtomarkkinat, tämä on se miten ne saavat alkunsa.” [Lähde]

Yksi Tercekin verkoston henkilöistä on konservaatiobiologi Gretchen Daily, henkilö jonka Hank Paulson lähetti hänet tapaamaan kun hän otti vastaan Nature Conservancyn johtajan pestin. Daily perusti Natural Capital Projectin vuonna 2005 WWF:n, TNC:n ja Minnesotan yliopiston avulla.

Toinen keskeinen hahmo TNC:ssä on Peter Kareiva, vanhempi tiedeneuvonantaja sekä Natural Capital Projectin eräs perustajista, hän on myös TNC:n entinen päätiedemies ja sen entinen varajohtaja.

Taylor Ricketts on myös eräs Natural Capital Projectin perustajista, tuohon aikaan hän oli WWF:n luonnonsuojelutieteen johtaja. Hän on nyt Gund Institute for Ecological Economiesin johtaja, jonka hän on perustanut Bob Costanzan kanssa.

Pankkiiri 3

Hank Paulson on entinen Goldman Sachsin toimitusjohtaja. Hän oli USA:n valtiovarainministeri finanssikriisin aikaan. Hän on entinen Nature Conservancyn hallituksen puheenjohtaja ja vuoden 2008 bailoutin vetohahmo. Vuonna 2011 hän starttasi Paulson Instituten joka keskittyy Kiinaan. Hän on kirjoittanut muistelmat On the Brink: Inside the Race to Stop the Collapse of the Global Financial System.

Jo ennen kuin hänestä tehtiin G.W. Bushin valtiovarainministeri, Paulsonilla oli kiinnostus luonnonsuojelun rahoittamista sekä suurteollisuuden vihreäksi muuttamista kohtaan. Hän on Al Goren ja DaviD Bloodin aisapari Generation Investment Managementin perustajana, joka pyörittää ”kestävää kapitalismia” joka on keskittynyt Generation Foundationin ympärille. Hän on työskennellyt Gus Spethin kanssa World Resources Institutessa sekä Natural Resources Defense Councilissa kehittämässä Goldmanin ympäristöpolitiikkaa. Vuonna 2004 hän fasilitoi Goldmanin 680 tuhannen eekkerin erämaalahjoituksen Wildlife Conservation Societylle eteläisessä Chilessä ja vuosina 2002-04 hän ja hänen vaimonsa Wendy lahjoittivat 608 tuhatta dollaria League of Conservation Votersille. Hän on myös työskennellyt planeetan toiseksi suurimmalle luonnonsuojeluorganisaatiolle Conservation Internationalille.

“Ympäristö ja talous ovat tulleet täysin väärin tulkituiksi keskenään epäyhteensopivina,”[Lähde]

 

“[…] On selvää että markkinoihin perustunut luonnonsuojelurahoitus on tärkeää ympäristön suojelun tulevaisuudelle.” [Lähde]

Pankkiiri 4

Pavan Sukhdev on entinen Deutsche Bankin Global Markets -liiketoiminnan johtaja Intiassa. Hän oli G8+5-projektin tutkimusjohtaja, hän perusti Green Accounting for Indian States Projectin, hän perusti ja johti kolmannen sektorin organisaatiota Intiassa nimeltään Conservation Action Trust, hän johti YK:n ympäristöohjelmaa Green Economy Initiative joka perustettiin vuonna 2008. Hän on kirjoittanut kirjan Corporation 2020: Transforming Business for Tomorrow’s World.

Sukhdevin työ läpileikkaa yli tusinan verran YK:n virastoja ja useita kansainvälisiä toimistoja sekä aloitteita. Tässä muutama niistä: IUCN, ILO, WHO, UNESCO, IPBES, WEF, IMF, OECD. Kaiken tyyppiset hyödykkeet ja taloudellinen toiminta ovat tämän työn aiheina olleet.

“Me käytämme luontoa koska se on arvokas, mutta me menetämme luonnon koska se on vapaa.” [Lähde]

Näiden pankkiirien ja ympäristöliikkeiden välillä on vain yhden- tai kahdenlaista eroa jonka me tunnemme. Näiden kaikkien finanssieliittiin verkottuneden yksilöiden tarkastelu auttaa valaisemaan monen ympäristöliikkeen asiantuntijan korkean tason pestejä sekä heidän hiljaiseloaan vakavista ongelmista. Suosittujen ympäristöliikkeiden ”johtajat” eivät halua tulla nähdyiksi tai kuulluiksi yhteisvaurauden yksityistämisen tukemisesta, mutta he ovat hiljaa kasvavan maapallon panttaamisen äärellä. Ehkä he myös uskovat, että luonnon käyttäminen kulutustalouden pääomittamiseen on suotavaa mieluummin kuin käyttää toksisia derivatiiveja jotka saivat aikaan finanssikriisin. Oli miten oli, allaoleva motivaatio — kenelle tahansa joka saattaa olla sitä mieltä että ekosysteemipalveluiden ajattelu on hyväksi maapallolle — on halu jatkaa nykyistä kulutustaloutta.

Lähde:

The Bankers at the Helm of the ‘Natural Capital’ Sector

Usein dokumentit voivat inspiroida sinua toimimaan tai nousemaan vastaan jossain aiheessa jota et ole aiemmin miettinyt tekeväsi. Tämä on näiden uskomattomien filmien todellinen voima. Haluamme aina oppia ympäristöstä ja eläimistä, ja dokumenttien katselu voi olla viihdyttävä tapa saada tietoa.

Joten, jos etsit tilaisuutta rentoutua popkornin parissa ja imeä itseesi hieman tietoa maapallosta ja eläimistä, tässä on hyvä lista! Dokumenttine katselu ystävien ja perheen kanssa on hyvä tapa kertoa omista kiinnostuksenkohteista — mistä sitä tietää vaikka se inspiroisi muitakin!

1. Racing Extinction

Oceanic Preservation Societyn uusi filmi, The Coven tekijöiltä,tarkastelee maailmamme nykyistä lajien massatuhon kriisiä. Kirjaten ylös ne monet ihmisen aiheuttamat lajien tuhoutumisten syyt, mukaanlukien ilmastonmuutos, elinalueiden tuhoutuminen, teollinen ruoantuotantojärjestelmä ja laiton luonnoneläinten kauppa, OPS avaa silmämme planeetan kuudennelle massatuholle. Vaikka filmin premissi saattaa olla enteilevä, viesti kertoo kuitenkin toivosta ja vapahduksesta. Racing Extinction sai juuri ensiesityksensä Sundance-elokuvafestivaaleilla ja se tullaan julkaisemaan myöhemmin tänä vuonna. Katso traileri alla sekä Racing Extinction -verkkosivut.

2. Cowspiracy

Karjantuotannon vaikutus planeetallemme on liian usein aliarvioitu ja ylenkatsottu. Itse asiassa monet ympäristöaktiivit ovat varovaisia edes harkitsemaan tutkia sitä massiivista määrää kasvihuonekaasuja, jonka tämä teollisuudenala tuottaa, johtuen sen heltymättömästä vallasta ja vaikuttamisesta maatalousteollisuuteen. Cowspiracyn tekijät eivät kuitenkaan pelkää kohdata tätä tärkeää totuutta. Tarkastellen kaikkia niitä tapoja joilla eläinmaatalous tuhoaa ympäristön, tämä dokumentti muuttaa varmasti sitä tapaa jolla näet ruokavaliosi. Voit striimata filmin netistä tai tilata DVD:llä, voit jopa järjestää näytännön Cowspiracyn verkkosivuilla.

3. Virunga

Tämä uraauurtava dokumentti on saatavilla ainoastaan Netflixissä. Virunga avaa silmämme vääjäämättömälle korvaamattoman arvokkaan elinalueen tuholle sen kertoessa meille kaikista vastaantulevista haasteista Afrikan vanhimmassa kansallispuistossa. Virunga on koti eräille maailman viimeisistä jäljelläolevista vuorigorilloista. Se näyttää kuinka öljyteollisuus ja salametsästäjät yrittävät systemaattisesti saada puiston itselleen. On tärkeämpää kuin koskaan että ihmiset antavat tukensa Virungan puistonvartijoille ja pyrkivät yhdessä pelastamaan tämän villin paikan, sillä se on yksi maailman viimeisistä biodiversiteetin pesäkkeistä.

4. Last Days of Ivory

Norsunluun laiton kauppa on suurin yksittäinn elefanttipopulaation sukupuuton syy. Joka 15:s minuutti elefantti murhataan sen syöksyhampaiden takia. Ottaen huomioon nämä tilastot, on arvioitu että villi Afrikan elefantti tulee kuolemaan sukupuuttoon seuraavan 2 vuosikymmenen aikana. Last Days of Ivory tarkastelee sitä miten tämä väkivalta elefantteja kohtaan on sidoksissa globaalin terrorismin ja muiden rikosten kanssa. Monet ihmiset eivät tunnusta sitä, että kun he ostavat norsunluuta, he rahoittavat hirmutekoja ihmisiä ja eläimiä kohtaan. Tämä lyhyt filmi on katsottavissa YouTubesta ilmaiseksi ja jaettavissa uskomattoman vaivattomasti. Joten levitetään tätä tärkeää sanaa!

5. Earthlings

Earthlings ei ole dokumentti heikkosydämisille, mutta sen viesti on uskomattoman totta ja voimakas. Se tarkastelee sitä miten eläimen kärsivät ihmisten käytöstä, oli kyseessä sitten ruoka, viihde, muoti tai jopa ystävyys. Filmi on saanut lempinimen “Vegan Maker.” Vaikka viesti voi olla vaikea ottaa vastaan, Earthlings pakottaa meidät kohtaamaan hyväksikäyttävän suhteemme eläimiin ja luonnolliseen maailmaan sekä kyseenalaistamaan sen miten olemme tulleet tähän. Voit katsoa koko videon Earthlingsin verkkosivuilla.

6. Chasing Ice

Maapallon jääpeitteen katoaminen on mahdollisesti yksi näkyvimpiä todisteita globaalista ilmastonmuutoksesta. Tässä dokumentissa ympäristövalokuvaaja James Balong suorittaa kyselyä pohjoisnavan jääpeitteistä ja todistaa shokeeraavan kadon henkilökohtaisesti. Chasing Ice näyttää meille ensi kädeltä miltä planeetta näyttää kun se on täynnä hiilidioksidia ja muita kasvihuonekaasuja, ja vaikka Balongin kuvat Islannista ovatkin henkeäsalpaavia, totuus jonka ne paljastavat ei ole kaunis.

Lähde:

6 Documentaries That Will Change the Way You Think About Animals and the Environment