Halusin tietää tästä lisää, kun puhuin Sebastián Lehuedén kanssa, joka on eettisyyden, tekoälyn ja yhteiskunnan lehtori King’s College Londonin digitaalisten humanististen tieteiden laitoksella. Hän on tutkinut tekoälyn ja ympäristöoikeudenmukaisuuden välistä yhteyttä, mikä johti hänet tutustumaan chileläisiin aktivisteihin, jotka kampanjoivat Santiagon teollisuusalueelle suunniteltua datakeskusta vastaan ja pysäyttivät sen kertomalla yhteisölle, mitä Google yritti salata.

Tämä tarina saa meidät pohtimaan laskennan aineellisia vaikutuksia ja kompromisseja, joita teemme, kun yritykset painostavat meitä ottamaan käyttöön yhä resursseja vievämpiä digitaalisia työkaluja. Ovatko yhteisövaikutukset ja resurssivaatimukset sen arvoisia, jotta voimme esittää chatbotille tyhmiä kysymyksiä tai kopioida taiteilijan työn? Pohdin asiaa lisää myöhemmin tällä viikolla, mutta nauttikaa nyt tästä Sebastiánin haastattelusta!

Mitä havaitset tutkimuksissasi, kun yhteisöt vastustavat näitä datakeskuksia? Miksi ne kääntyvät niitä vastaan?

Tutkimani tapaus oli Cerrillosissa, joka on työväenluokkainen alue Santiagossa, Chilessä. Tämän yhteisön suurin huolenaihe oli vedenkäyttö. Chilessä oli tuolloin ollut suuri kuivuus noin 10 vuoden ajan. Jotkin Chilen yhteisöt saivat jo vettä vesiautojen kautta meteorologisista syistä, mutta myös siksi, että Chilessä vesioikeudet ovat perustuslain vuoksi yksityisiä. Niinpä voi olla tilanteita, joissa kaivosyhtiöt voivat käyttää paljon vettä, mutta sen vieressä asuvalla ihmisyhteisöllä ei ole perusoikeuksia veden saantiin.

Kun he katsoivat tätä tilannetta, he olivat huolissaan omasta yhteisöstään. He kuulivat hankkeesta tuntemansa viranomaisen kautta ja lukivat Googlen toimittaman ympäristöraportin sitä edustavan paikallisen yrityksen kautta. He lukivat tämän luvun: 169 litraa vettä sekunnissa. Aluksi he eivät tienneet, kuinka paljon se oli, joten heidän oli tutkittava asiaa. Siihen meni jonkin aikaa. He etsivät apua insinööreiltä, he tarkistivat, voisivatko poliittinen puolue tai viranomaiset auttaa heitä, mutta he eivät löytäneet juurikaan tukea. Kyseessä on huomattava määrä vettä.

Datakeskukset käyttävät paljon vettä, ja vesi on ongelma siksi, että datakeskuksen palvelimia on jäähdytettävä. Yksi tapa tehdä se on saada vesi kiertämään, jolloin lämpötila laskee. Toinen tapa on jäähdyttää ilmaa. Muissa paikoissa käytetään veden sijasta ilmaa, mikä vaatii enemmän sähköä, koska tarvitaan ilmastointijärjestelmiä. Chilessä näin ei ole, koska vesi on halvempaa.

Vaikka joillakin alueilla saattaa olla vähän vettä, Googlen kaltaiset yritykset eivät välttämättä tee päätöksiä sen perusteella, mikä on ympäristön kannalta kestävämpää, vaan mikä on halvempaa. Ja tässä tapauksessa se oli vesi. Esimerkiksi Euroopassa käytetään enemmän energiaa vaativia järjestelmiä, jotta voidaan käyttää ilmavirtoja, joilla voidaan jäähdyttää datakeskuksia. Jos siis tarkastellaan Latinalaisessa Amerikassa, tässä tapauksessa Chilessä tai Uruguayssa, syntyvää vastarintaa verrattuna Saksaan tai Irlantiin, mielestäni Euroopassa energiankulutus on tällä hetkellä suurin ongelma.

Puhuit siitä, miten tämä chileläinen yhteisö katsoi, tekeekö joku muu tätä työtä tai ovatko poliittiset puolueet mukana. Kun he alkoivat vastustaa datakeskusta, olivatko vaaleilla valitut virkamiehet avoimia heidän vaatimuksilleen? Saivatko he paljon tukea?

Se muuttui ajan myötä. He selittivät minulle, että aluksi ihmiset yhteisössä olivat hyvin iloisia tästä ilmoituksesta. Sanoisin, että suurin osa heistä, koska he näkivät sen mahdollisuutena. Kun nämä datakeskukset saapuvat johonkin paikkaan — eikä tämä koske vain Santiagoa, vaan olen kuullut vastaavia tapauksia myös muista kaupungeista — ne lupaavat uusia työpaikkoja tai paikalliset viranomaiset alkavat miettiä, että ehkä he voivat muuttaa alueen innovaatiokeskukseksi. Monet paikalliset asukkaat olivat iloisia siitä, että Google valitsi heidät datakeskuksen rakentajaksi. He pitivät sitä edistyksen ja kehityksen symbolina.

Chilen silloinen presidentti Sebastián Piñera, joka oli oikeistolainen presidentti, ilmaisi tukensa hankkeelle. Paikalliset viranomaiset ja Cerrillosin kunnan pormestari eivät myöskään vastustaneet sitä. Mosacat-nimisen ryhmän aktivismi onnistui vakuuttamaan naapurit tilanteesta. He kävivät katumarkkinoilla, järjestivät työpajoja paikallisyhteisön kanssa ja kiinnittivät julisteita bussipysäkeille tiedottaakseen yhteisölle tilanteesta. He kertoivat minulle, että strategisesti he päättivät nimenomaan vedestä, eivätkä he maininneet juurikaan muita aiheita, kuten yksityisyyttä. He eivät tienneet, mitä muita huolenaiheita voi tulla esiin, kun naapurina on Google. He valitsivat veden, koska se oli paikallisyhteisöille järkyttävämpää.

Tapahtui niin, ja tämä on mielestäni keskeistä, että he eivät tienneet, voisivatko he tietokeskuksen rakentamisen jälkeen saada vettä putkistoista, kuten kerroin teille. Tämä yhteisö saa vetensä pohjavedestä, eikä ole olemassa tutkimusta, joka kertoisi, kuinka paljon vettä siellä on vielä saatavilla. Voi siis olla, että Google aikoo rakentaa datakeskuksen ja yhteisö joutuu turvautumaan vesiautoihin. Kun aktivistit kertoivat tästä naapureilleen, he alkoivat muuttaa mielensä datakeskuksesta.

Vuonna 2019 järjestettiin paikallinen kansanäänestys muista aiheista, mutta tämä ryhmä onnistui sisällyttämään siihen tietokeskusta koskevan kysymyksen, ja 49 prosenttia — joka on lähes enemmistö mutta paljon enemmän kuin toinen ryhmä — ei hyväksynyt tietokeskuksen rakentamista. Tämä kansanäänestys ei ollut sitova, mutta se osoitti, että tämä ryhmä onnistui vakuuttamaan yhteisön. He kertoivat minulle, että sen jälkeen paikallisviranomaiset ja muut toimijat alkoivat muuttaa näkemyksiään. He kutsuivat näitä aktivisteja virallisiin tilaisuuksiin, ja heitä alettiin kunnioittaa enemmän, mutta se oli heille hyvin vaikea tehtävä, koska heillä ei ollut paljon tietoa.

Paikallinen yhteisö siis vastustaa Googlen kaltaisen massiivisen maailmanlaajuisen yrityksen halua rakentaa datakeskus yhteisöönsä. Miten yhtiö reagoi, kun se alkoi kohdata tätä vastareaktiota?

Yhtiö ei tietääkseni ole tiedottanut hankkeesta julkisesti. Suurin osa viestinnästä tapahtui tämän ryhmän aktivistien, Googlea Chilessä edustavien yhtiön edustajien ja joskus Googlen itsensä edustajien välillä, koska yhtiöllä on viestintätoimisto Chilessä. Googlen kohdalla on kuitenkin todella silmiinpistävää, miten vähän avoimuutta ja tietoa näistä hankkeista on. Ei ole tietoa siitä, onko Google yhä kiinnostunut rakentamaan datakeskuksen.

Näiden tapahtumien jälkeen Google ilmoitti jossain vaiheessa rakentavansa toisen datakeskuksen Uruguayhin, mutta sama tapahtui: toinen yhteisö alkoi protestoida datakeskuksen rakentamista Uruguayhin. Ei ole tietoa siitä, onko kyseessä korvaava vai vaihtoehtoinen ratkaisu Santiagossa sijaitsevalle keskukselle, kun he näkivät kaiken tämän vastustuksen ja myös sääntelykysymykset, koska yhteisö otti asian esille Chilen valtion eri virastojen kanssa. Hanke kestäisi siis todennäköisesti kauemmin kuin alun perin odotettiin.

Julkinen tiedottaminen tästä hankkeesta oli täysin puutteellista. Googlesta ei löytynyt yhtään lähdettä, joka olisi puhunut siitä. He toimittivat ympäristöviranomaisten vaatimat tiedot, mutta eivät sen enempää. Chilessä ja Latinalaisessa Amerikassa, monissa globaalin etelän maissa, ympäristönormit ovat alhaisemmat, koska yritykset asettavat maat tilanteeseen, jossa ne tarvitsevat investointeja, ja yritykset käyttävät sitä hyväkseen.

Kumpaakaan näistä Googlen Santiagossa tai Uruguayssa sijaitsevista datakeskuksista ei ole rakennettu, eikö totta?

Santiagossa on jo toinenkin Googlen datakeskus, mutta tätä Cerrillosiin ei ole vielä rakennettu. Uruguayssa ilmoitus tuli vasta äskettäin, mutta näin tapahtuu usein ympäristöaktivismissa: estetään yhden hankkeen rakentaminen jonnekin, ja sitten se tapahtuu jossakin muualla. Se on siis myös suuri ongelma datakeskusten osalta.

Mainitsit, että yritysten reaktio tai yritysten käyttämä taktiikka oli aivan erilainen globaalissa etelässä kuin Euroopassa. Voitko puhua siitä hieman?

Jos tarkastellaan esimerkiksi Googlen tai Microsoftin kaltaisten yritysten ympäristöraportteja, niissä on yhä useammin otettu huomioon vesi. Näissä raporteissa ei kuitenkaan eritellä vedenkulutusta alueittain, kuten ne jo tekevät muiden lukujen, kuten kasvihuonekaasupäästöjen, osalta. Niissä annetaan myös hyvin vähän tai ei lainkaan yksityiskohtaisia tietoja menetelmistä, joita on käytetty näiden lukujen saamiseksi. Niissä hyödynnetään niin paljon kuin mahdollista eri maiden ympäristösääntelyn puutteita ja rajoituksia. Ne toimivat läpinäkymättömämmin globaalissa etelässä ja ovat vähemmän halukkaita sisällyttämään tämän ympäristöraportteihinsa.

Jos tarkastellaan Latinalaista Amerikkaa, useimmat datakeskukset rakennetaan Brasiliaan, São Pauloon, jos en ole väärässä. Jos sen sijaan tarkastellaan Eurooppaa, datakeskusten rakentaminen esimerkiksi Ruotsiin tai Pohjoismaihin on erittäin kiinnostavaa energiatehokkuuden parantamiseksi. Mielestäni tämä huoli ei ole läsnä Latinalaisessa Amerikassa. Olen kuullut, että São Paulossa on parhaat yhteydet Latinalaisessa Amerikassa, joten siellä on helpompi siirtää dataa, kun taas etelässä, Patagoniassa, ei ole paljon infrastruktuuria. Google ilmoitti uudesta kaapelista, joka kulkee Australiasta Chileen, mutta mielestäni Latinalaisen Amerikan datakeskusten tehokkuuden parantaminen ei ole yhtä tärkeää.

Viime vuoden aikana olemme nähneet tekoälyn suuren buumin. Nämä työkalut vaativat toimiakseen melko paljon laskentatehoa, ja yritykset suunnittelevat tai ovat parhaillaan laajentamassa datakeskusverkkojaan massiivisesti tämän helpottamiseksi. Luuletko, että tämä on lisännyt huomiota datakeskuksiin ja niiden merkitykseen yhteisöille?

Nämä yhteisöt eivät välttämättä tiedä paljoa teknologiasta tai erityisesti infrastruktuurista. Jos ajattelemme datakeskusten resurssiallokaatiota koskevaa mahdollista sääntelyä, minusta olisi olennaisen tärkeää tarjota näille yhteisöille asiantuntemusta ja teknistä tukea, jotta ne ymmärtäisivät vaihtoehtoja ja sitä, miksi nämä datakeskukset käyttävät niin paljon vettä, energiaa ja niin edelleen. Tämä auttaa niitä paitsi vastustamaan näitä hankkeita myös esittämään vaihtoehtoja ja parantamaan neuvottelukykyä.

Tekoäly lisää veden ja energian käyttöä datakeskuksissa, mutta myös siksi, että se on uutisissa ja siitä keskustellaan julkisesti, on tulossa uusia säännöksiä. Se on suuri tilaisuus tuoda esiin tällaisia kysymyksiä. En ole varma, ovatko yhteisöt itse niin tietoisia tästä. Yhdysvalloissa on joitakin datakeskuksia, jotka on varattu nimenomaan tekoälyalgoritmien tai tekoälydatan kouluttamiseen. On ratkaisevan tärkeää tarjota yhteisöille lukutaitoa, jotta ne ymmärtäisivät paremmin tekoälyn ja muiden vastaavien muutosten myötä tapahtuvat muutokset.

Monet näistä yhteisöistä käyttävät näitä tekniikoita, joten niillä on myös affektiivinen suhde niihin. Joskus ei ole helppoa vastustaa Googlea, koska silloin ajattelee, että minäkin käytän Googlea. Monet aktivistit, joiden kanssa puhuin, käyttävät esimerkiksi Gmailia. He käyttävät jopa Meetiä toimintaansa ja kokouksiinsa. Se luo heille monimutkaisen tilanteen. Olisi hienoa, jos joku voisi tarjota heille lukutaitoa, ei ylhäältä alaspäin tai journalistisesta näkökulmasta, vaan pikemminkin keskustella heidän kanssaan siitä, miten tämä kaikki toimii. Jos he pystyvät ymmärtämään tekoälyä paremmin, on erittäin tärkeä tilaisuus luoda uutta vastarintaa ja myös voimaannuttaa heitä.

Se on todella tärkeää. Puhut joissakin datakeskuksia koskevissa töissänne siitä, miten tekoäly esitetään ilmastoratkaisuna, vaikka se edellyttää resursseja vaativia datakeskuksia ja tietojenkäsittelyä. Mikä on mielestäsi riski, kun resurssi-intensiivinen tekoäly esitetään ratkaisuna ilmastonmuutokseen?

Tämä on jotakin, mikä on jo tapahtumassa, eli pohjimmiltaan muutamien harvojen, erityisesti globaalissa pohjoisessa sijaitsevien yksityisten etujen ajajien ekologisten visioiden määräämistä muulle maailmalle. Voimme nähdä tämän toimivan paitsi datakeskusten myös litiumin louhinnan osalta. Litiumia käytetään ladattavissa akuissa, jotka ovat keskeinen osa niin sanottuja siirtymäteknologioita, kuten sähköautoja.

Jos haluamme suunnitella siirtymää kohti uusia energiamuotoja tai vähemmän hiili-intensiivisiä energiamuotoja, meidän on tehtävä yhteistyötä näiden yhteisöjen kanssa, ja erittäin tärkeä toimija ovat tekoälyn arvoketjuun osallistuvat yhteisöt. Yrityksillä on suuri intressi piilottaa tämä arvoketju ja varmistaa, että näillä yhteisöillä ei ole ääntä tiedotusvälineissä, sääntelykeskusteluissa ja niin edelleen, koska tämä on ratkaisevan tärkeää niiden liiketoimintamallin ja niiden tarvitsemien teknisten valmiuksien kannalta. Niiden hiljentäminen on erittäin tärkeää. Siksi ne eivät anna tietoa siitä, mitä ne tekevät.

On myös hyvin tärkeää, että kun keskustelemme tekoälyn hallinnosta tai sääntelystä, kysymme, miten voimme ottaa nämä yhteisöt mukaan. Jos tarkastellaan, mitä Euroopassa tapahtuu, siellä on tulossa sääntelyä, jossa vaaditaan yrityksiä olemaan avoimia energiankäytön osalta. Mutta entä jotain radikaalimpaa? Entä jos nämä yhteisöt sisällytettäisiin datakeskusten hallintoon? Tai jos todella haluamme oikeudenmukaisempaa teknologiaa ympäristön muuttamiseksi, miksi emme voisi käydä kollektiivista keskustelua, johon osallistuisi toimijoita eri yhteyksistä ja maailman eri alueilta ja jossa keskusteltaisiin siitä, mikä olisi tehokkain — jos haluatte käyttää tätä sanaa — tapa allokoida datakeskuksia.

Atacaman autiomaan alkuperäisyhteisöille vesi on pyhää. Heillä on erityinen suhde veteen. Yksi harvoista sanoista, joita heillä vielä on, on puri, joka tarkoittaa vettä. Miten voimme siis varmistaa, että yritykset kunnioittavat näiden yhteisöjen tapaa suhtautua ympäristöön? On mahdotonta ajatella minkäänlaista siirtymää ottamatta huomioon ja kunnioittamatta näiden ryhmien ekologisia näkemyksiä. En oikeastaan usko mihinkään teknologisesti intensiiviseen siirtymävaiheeseen, jonka toteuttavat pohjoisen globaalin alueen teknokraatit ja jossa ei oteta huomioon näiden infrastruktuurien vaikutuksia muuhun maailmaan ja näiden yhteisöjen näkemyksiä.

Lähde: https://disconnect.blog/how-to-stop-a-data-center/

Yksi liikkeen synnyn kannalta keskeisistä kamppailuista käytiin Warrenin piirikunnassa Pohjois-Carolinassa syksyllä 1982, kun asukkaat estivät yli 7000 rekkakuorman kokoisen vahvasti PCB-pitoisen maalastin dumppaamisen lähelle erästä asuinaluetta. Joka päivä yli kuuden viikon ajan noin 300 ihmistä esti, osa kansalaistottelemattomuutta käyttäen, myrkkymaakuljetusten pääsyn perille. Yhteensä yli 500 ihmistä pidätettiin tuona aikana, ja paikalle kutsuttiin myös synkän maineen omaava kansalliskaarti. Paikalliset asukkaat, joista noin 75 % on mustia, voittivat kamppailun. He myös osoittivat, että mustat ja valkoiset voivat toimia yhdessä asuinalueensa ympäristön puolesta sellaisillakin alueilla, jotka olivat pitkään olleet rodullisesti jakautuneita.

Liikkeen tausta on edellä mainitun kaltaisissa tilanteissa. Useimmat kampanjoihin osallistuneet ihmiset eivät olleet koskaan aikaisemmin olleet mukana yhteiskunnallisessa toiminnassa. He olivat huolissaan omista alueistaan sekä omasta ja perheidensä terveydestä. Tästä syystä lehdistö ja viranomaiset yrittivät väittää, että kampanjoihin osallistujien ympäristöhuoli päättyy siihen, kun myrkkyjätteet rahdataan muualle. Mustamaalaajat olivat kuitenkin väärässä. Monet kampanjaryhmät jäivät elämään, vaikka ne synnyttäneet tapahtumat olivat jo takanapäin.

Vuonna 1987 USA:ssa tehdyn tutkimuksen mukaan rotu oli keskeinen tekijä, kun tutkittiin asuinalueita, joille oli sijoitettu vähintään yksi kaupallinen haitallisten jätteiden sijoituspaikka tai maantäyttöpaikka: 60 % mustista asui alueilla, joille varastoitiin myrkyllisiä jätteitä. Rotu oli merkittävämpi tekijä kuin tulotaso, omaisuuden määrä tai muut sosiaaliset ja taloudelliset mittarit. Kyseinen tutkimus vahvisti jo aikaisemmin saatuja samansuuntaisia tuloksia. Vuonna 1994 tehty seurantatutkimus osoitti, että tilanne ei ole mennyt parempaan vaan jopa huonompaan suuntaan. Muilla kuin eurooppalaista syntyperää olevilla oli 47 % suurempi todennäköisyys asua lähellä haitallisten jätteiden sijoituspaikkaa. Ympäristörasismin käsite alkoi muodostua yhä vain tärkeämmäksi.

Monirotuisuus on liikkeen selkeä tunnusmerkki ja vahvuus. Osa ryhmistä voidaan luokitella mustien, latinoiden, intiaanien tai aasialaista syntyperää olevien ryhmiksi, eli jotakin etnistä ryhmää edustavat ihmiset muodostavat niiden jäsenistöstä enemmistön, kun taas loppuja ryhmiä ei voida tällä perusteella luokitella. USA:ssa on hyvin paljon intiaanien ja mustien ryhmiä, Kanadassa intiaanien ja Meksikossa taas ymmärrettävistä syistä latinoryhmiä.

Ryhmät ovat erityisesti 1990-luvulla verkostoituneet tehokkaasti, ja jotkut näistä verkostoista ylittävät myös valtioiden rajoja. Liikkeeseen kuuluvien ihmisten tai ryhmien määrästä on vaikeaa esittää arviota, mutta erilaisiin suurempiin kokoontumisiin saapuu aina sadoittain ihmisiä. Meksikon ja USA:n rajan läheisyydessä olevien halvan työvoiman tuotantoalueiden kasvun myötä sinne on alkanut muodostua ryhmiä vaatimaan parempia ja turvallisempia työoloja ja ympäristöasioiden huomioonottamista. Toiminta työpaikoilla ja yhteistyö esimerkiksi kemianteollisuuden työntekijöiden kanssa on tullut yhä tärkeämmäksi. Kalifornian Piilaaksossa tällainen yhteistyö paljasti ”puhtaan” korkean teknologian tuotannon seurauksia, esimerkiksi pohjavedessä olevat syanidin, arseenin ja raskasmetallit, sekä ammattisairaudet. Eräs liikkeen suurimmista voitoista saavutettiin 1980-luvulla, kun USA:han suunniteltiin yli 280 jätteenpolttolaitosta. Paikallistason aktivistit estivät yli 75 % näistä hankkeista.

Liikkeen edustajat ovat arvostelleet suuria ympäristöjärjestöjä, joista useimmat eivät ole tunnetun aktivistin ja tutkijan Robert Bullardin mukaan ymmärtäneet, ettei ympäristökriisiä voi ratkaista ilman yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta. Liikkeelle on organisoitumisen kannalta ollut oikeastaan eduksi, että se on ollut erillään suurista järjestöistä. Näin niiden hierarkkiset järjestäytymis- ja toimintatavat eivät ole saaneet jalansijaa. Useimmat ryhmät toimivat ruohonjuuritason demokratian periaatteiden mukaisesti, vallan keskittymistä vältetään ja kaikkien osallistumismahdollisuudet pyritään turvaamaan. Tämä on hyvin tärkeää ja olennaista, koska ryhmissä on paljon esimerkiksi lapsiperheiden äitejä, joille ei usein juuri tarjoudu mahdollisuuksia toimia. Toimintamahdollisuuksia parantaa myös se, että ryhmät toimivat asuinalueilla ja kaupungeissa. Hyvin pitkään mukana olleen aktivistin Lois Gibbsin mukaan useimmat ihmiset tulevat liikkeeseen, koska heille itselleen on tehty vääryyttä. Tämä on selkeä ero verrattuna moniin muihin ympäristöliikkeisiin.

Ajan kuluessa mukaan on tullut yhtiövallan suora haastaminen ja pyrkimys kohti yhteiskunnallista ja asiantuntevaa massaliikettä. Liikkeen tavoitteisiin kuuluvat yhä voimakkaammin demokratian parantamisen ja taloudellisen oikeudenmukaisuuden vaatimukset, ei-keskitetyt paikalliset ja alueelliset lähestymistavat kehitykseen, kaupunkiympäristöjen vihertäminen, kaupunkiviljelyn lisääminen ja myös erämaiden suojelu. Liike asettuu myös jo olemassaolollaan vastaan yhteiskunnassa etenevää eristäytymistä ja sirpaleistumista. Se tuo yhteen samalla alueella eläviä ihmisiä, jotka muuten saattaisivat viettää paljon eristäytyneempää elämää.

Lähde:

https://kulma.net/mkevat/mk17/ympoik.html

Tämä yleinen ajatus saa lihaa ympärilleen, kun tarkastelemme yksittäisiä ongelmia ja niiden kytkeytymistä muihin. Maatalouden teollistuminen on yhteydessä eläinten teolliseen hyväksikäyttöön, ei-teollistuneiden maiden ongelmiin, paikallisten ekosysteemien tuhoutumiseen, saastemäärien kasvuun, kemian teollisuuden vallan kasvuun ja elämäntapojemme muuttumiseen. Nämä kaikki yksittäisiltä näyttävät ongelmat ovat yhteydessä laajempiin tapahtumakulkuihin: teollistumiseen yleensä, kiihtyvään kaupungistumiseen, rauhan- ja sodanajan teollisuuden limittymiseen esim. kemian teollisuudessa, mainostukseen, omavaraisuuden tuhoutumiseen ja vapaakauppaan.

Tätä päätähuimaavaa asioiden sekamelskaa ymmärrämme toisaalta paremmin yksittäisissä asiayhteyksissä, esimerkkien valossa. Toisaalta ymmärrämme sitä paremmin tarkastelemalla kulttuureissamme vallalla olevia arvoja, tieteellisiä näkemyksiä, taloudellisia oppijärjestelmiä ja poliittisia järjestelmiä. Mutta mitään yleistä, kattavaa selitystä tähän ongelmien sikermään tuskin löydämme, eikä sellainen ole toivottavaakaan. Liian usein yhteiskuntien monisyinen historia on palautettu karkeisiin yleistyksiin: maailmanhengen liikkeeseen, jumalan johdatukseen, uuden yhteiskuntomuodon kehitykseen, kysynnän ja tarjonnan lakiin tai muihin ”yhteiskunnan luonnonlakeihin”, väestönkasvuun tai vaikkapa geeniperimäämme.

Ympäristövallankumouksellisuuden ajatukseen ei kuulu tällaisen kattavan selitysmallin tai ideologian etsintää. Aleksanteri Suuresta kerrotaan, että hän ratkaisi mahdottomaksi luullun Gordionin solmun iskemällä sitä miekallaan. Meillä ei ole tällaista miekkaa, ei aatetta tai toimintatapaa, ja edessämme oleva ongelmavyyhti lienee sekin monimutkaisempi kuin sylyksellinen hamppuköyttä. Kulttuurikriisin solmu ei ole sotkuinen vain tässä ajassa, vaan se on sotkuinen myös menneisyydessään. Ongelmana on myös se, että toiset kriisit ovat aidosti globaaleja, toiset taasen aidosti paikallisia. Joskus paikallisuus ja globaalisuus ovat nekin toivottomassa sekasotkussa.

Ilmastonmuutos on hyvä esimerkki: Hiilen vapautuminen ilmakehään näyttää keskilukujen ja valtiollisten laskelmien näkövinkkelistä globaalilta ongelmalta, ja sitä se onkin. Ilmakehään päästyään hiili osallistuu rajoittamatta koko ilmastojärjestelmän muutokseen. Mutta ne prosessit, jotka aiheuttavat hiilen vapautumista, ovat milloin laajoja, milloin hyvinkin paikallisia. Samoin ovat ratkaisut. Joskus kansainvälisen kauppajärjestelmän muuttaminen voi olla tehokasta, mutta joskus ruohonjuuritason kylätoiminta ja metsänistutus voi olla ylhäältä ohjattua toimintaa monin verroin tehokkaampaa. Sillä paikallisesti hiilen vapautumiseen johtavat tekijät saattavat olla hyvinkin erilaisia, miltä ne Rio de Janeiron ja Kioton byrokraattisessa sekasotkussa näyttävät.

Ympäristövallankumouksellisuus tarkoittaa näiden monien eri ongelmien politisoimista ja tarkastelemista laajassa yhteydessä, kokonaisuutena. Mutta tämän on tapahduttava niin, että ongelmien paikalliset syyt eivät katoa. Siksi hajautettu ruohonjuuritason toiminta on ympäristövallankumouksellisuuden luontaisin toimintamuoto. Silloin, kun yhteistoimintaa tarvitaan, se voidaan toteuttaa ilman keskushallintoa tai jäykkää hierarkiaa. Tämä monikasvoisuus on voimavara.

Me olemme tottuneet tarkastelemaan valtaa vain suuressa mittakaavassa: keskitettynä poliittisena ja taloudellisena valtana. Ruohonjuuritason valta, elämän ja maailman takaisin valtaaminen, pienten ihmisten toiminta näyttää silloin vähäpätöiseltä. Silloin me olemme näkymättömiä ihmisiä. Mutta suuren mittakaavan valta on sekin ihmisten luomus, ja sillä on valtaa vain, jos me hyväksymme sen. Vallan haltuunotto murskaa tämän illuusion pienten ihmisten voimattomuudesta. Euroopassa ylikansalliset geeniteknologian yritykset ovat aidosti pulassa, kun tavalliset kansalaiset ovat järjestäneet mittavia boikotteja ja tiedotuskampanjoita, ja tuhonneet sadoittain yritysten koeviljelmiä. Ja kaikki tämä on tapahtunut virallisen vallan tuolla puolen, vailla mittavia taloudellisia resursseja ja PR-koneistoa. Brasiliassa yksi merkittävimpiä poliittisia voimia on maanvaltaajien liike, jossa käytännössä on kyse pienistäkin ihmisryhmistä, jotka asuttavat käyttämättömiä mutta muiden ”omistamia” maa-alueita. Tuhannet ihmiset ovat saaneet kodin ja elannon ilman suurta puoluetta, ideologiaa tai rahaa. Tässäkin tapauksessa suuren mittakaavan taloudellinen valta, omistus, menettää merkityksensä, kun sen olemassaolo kielletään.

Kaikki ei tietenkään ole vain illuusiota. On paljon sellaista valtaa, jonka pakottavaa voimaa emme voi ohittaa olankohautuksella. Osa tästä vallasta asuu armeijoissa ja poliisivoimissa, osa jo rakennetussa kulttuurissamme. Jälkimmäistä on eräs merkittävä kirjoittaja kutsunut ”kivettyneeksi vallaksi”: ydinvoimalat, geeniteknologia ja moottoritiet eivät ole ”vain välineitä”, joiden käyttäminen on ihmisten päätettävissä. Pelkällä olemassaolollaan ne rajoittavat tulevaisuutemme mahdollisuuksia. Tällaista näkymätöntä valtaa on myös meidän puhetavoissamme, ajatusmalleissamme, kasvatuksessamme ja koulutuksessamme ja vaikkapa mainostuksessa. Miten me olemme tottuneet ajattelemaan sukupuolesta, eläimistä, muusta luonnosta? Minkälaisena maailmanhistorian tapahtumat on meille opetettu? Miten ymmärrämme taloutta ja tiedettä?

Me elämme niin materiaalisen kuin poliittisen vallan ympäröiminä ja vallan ajatuksia sisäistäneinä. Mutta myös meissä itsessämme on valtaa, yksin ja yhdessä. Tiedonvälitystä vastaan voimme asettaa omaa tiedonvälitystä, taloudellista ahdinkoa vastaan uuden omavaraisuuden, leviävää teollista infrastruktuuria vastaan omat vaihtoehtoiset elämäntapamme ja ruumiimme (vaikka jakoavaimella varustettuna). Mitä tahansa emme voi saavuttaa, mutta on parempi etsiä näitä mahdollisuuksien rajoja kuin hyväksyä valmiiksi annetut rajat.

Lähde:

http://www.kulma.net/mkevat/mita_ymp.html

Otetaan parrasvaloihin neljä pankkiiria jotka ovat asettuneet ”luonnonpääomasektorin” ympärille globaalin finanssikriisin aikaan. Tarkastellaan hieman heidän verkostojaan.

Syy sille että nämä pankkiirit ovat positioituneet rahoitusalan ja luonnonsuojelun leikkauskohtaan on heidän intiimissä tietoisuudessaan siitä miten rahoitusinstrumentit sekä niinkutsuttu ”rahoitusinnovaatio” toimivat. He noudattavat sääntöä ”mittaa se ja voit johtaa sitä”.

He ovat täydellinen lisä vuosikymmenien työhön — osana kestävän kehityksen agendaa — jonka tarkoitus on määrittää luonnon taloudellinen arvo, jotta sitä voidaan käyttää hyväksi uuden talouden alaskirjaamisen vakuutena.

Pankkiiri 1

John Fullerton on entinen JPMorganin toimitusjohtaja. Hän perusti Capital Instituten vuonna 2010, vuonna 2014 hänestä tuli Rooman Klubin jäsen, hän on kirjoittanut kirjan Regenerative Capitalism.

“Epäilemättä siirtymä rahoituksessa tulee vaatimaan sekä keppiä että porkkanaa, ja ehkä joitain klubeja.” [Lähde]

Ensimmäinen Fullertonin tärkeimmistä verkoston jäsenistä on Gus Speth joka konsultoi Capital Institutea. Hän istuu 350.orgin USA:n johtokunnassa sekä New Economy Coalitionin johtokunnassa, ja hänellä on hyvät suhteet ”ekosysteemipalvelujen” kummisetään Bob Costanzaan. Hänellä on pitkä historia kestävän kehityksen projektien tukemisessa ja hänellä on joitain todella vaikutusvaltaisia verkostoja. Hän on perustanut kaksi ympäristönsuojeluorganisaatiota joissa hän oli aktiivisesti mukana vuoteen 2012 asti, jotka molemmat jatkavat ”luonnonpääomaprojektien” tukemista muiden pirullisten toimien lisäksi.

Toinen verkostoista löytyvä henkilö on Hunter Lovins, palkintoja voittanut kirjailija ja ympäristöaktiivi, joka johtaa Natural Capital Solutionsia. Hän on myös Capital Instituten johtokunnassa. Hän on pitkäaikainen vihreän kapitalismin, ilmastokapitalismin ja kestävän kehityksen kannattaja.

Pankkiiri 2

Mark Tercek oli Goldman Sachsin toimitusjohtaja ja hänestä tuli Nature Conservancyn TJ vuonna 2008. Hän on kirjoittanut kirjan Nature’s Fortune: How Business and Society Thrive by Investing in Nature

“Tämä muistuttaa minua Wall Streetin ajoistani. Tarkoitan että kaikki uudet markkinat — tuottavat markkinat, eri vaihtomarkkinat, tämä on se miten ne saavat alkunsa.” [Lähde]

Yksi Tercekin verkoston henkilöistä on konservaatiobiologi Gretchen Daily, henkilö jonka Hank Paulson lähetti hänet tapaamaan kun hän otti vastaan Nature Conservancyn johtajan pestin. Daily perusti Natural Capital Projectin vuonna 2005 WWF:n, TNC:n ja Minnesotan yliopiston avulla.

Toinen keskeinen hahmo TNC:ssä on Peter Kareiva, vanhempi tiedeneuvonantaja sekä Natural Capital Projectin eräs perustajista, hän on myös TNC:n entinen päätiedemies ja sen entinen varajohtaja.

Taylor Ricketts on myös eräs Natural Capital Projectin perustajista, tuohon aikaan hän oli WWF:n luonnonsuojelutieteen johtaja. Hän on nyt Gund Institute for Ecological Economiesin johtaja, jonka hän on perustanut Bob Costanzan kanssa.

Pankkiiri 3

Hank Paulson on entinen Goldman Sachsin toimitusjohtaja. Hän oli USA:n valtiovarainministeri finanssikriisin aikaan. Hän on entinen Nature Conservancyn hallituksen puheenjohtaja ja vuoden 2008 bailoutin vetohahmo. Vuonna 2011 hän starttasi Paulson Instituten joka keskittyy Kiinaan. Hän on kirjoittanut muistelmat On the Brink: Inside the Race to Stop the Collapse of the Global Financial System.

Jo ennen kuin hänestä tehtiin G.W. Bushin valtiovarainministeri, Paulsonilla oli kiinnostus luonnonsuojelun rahoittamista sekä suurteollisuuden vihreäksi muuttamista kohtaan. Hän on Al Goren ja DaviD Bloodin aisapari Generation Investment Managementin perustajana, joka pyörittää ”kestävää kapitalismia” joka on keskittynyt Generation Foundationin ympärille. Hän on työskennellyt Gus Spethin kanssa World Resources Institutessa sekä Natural Resources Defense Councilissa kehittämässä Goldmanin ympäristöpolitiikkaa. Vuonna 2004 hän fasilitoi Goldmanin 680 tuhannen eekkerin erämaalahjoituksen Wildlife Conservation Societylle eteläisessä Chilessä ja vuosina 2002-04 hän ja hänen vaimonsa Wendy lahjoittivat 608 tuhatta dollaria League of Conservation Votersille. Hän on myös työskennellyt planeetan toiseksi suurimmalle luonnonsuojeluorganisaatiolle Conservation Internationalille.

“Ympäristö ja talous ovat tulleet täysin väärin tulkituiksi keskenään epäyhteensopivina,”[Lähde]

 

“[…] On selvää että markkinoihin perustunut luonnonsuojelurahoitus on tärkeää ympäristön suojelun tulevaisuudelle.” [Lähde]

Pankkiiri 4

Pavan Sukhdev on entinen Deutsche Bankin Global Markets -liiketoiminnan johtaja Intiassa. Hän oli G8+5-projektin tutkimusjohtaja, hän perusti Green Accounting for Indian States Projectin, hän perusti ja johti kolmannen sektorin organisaatiota Intiassa nimeltään Conservation Action Trust, hän johti YK:n ympäristöohjelmaa Green Economy Initiative joka perustettiin vuonna 2008. Hän on kirjoittanut kirjan Corporation 2020: Transforming Business for Tomorrow’s World.

Sukhdevin työ läpileikkaa yli tusinan verran YK:n virastoja ja useita kansainvälisiä toimistoja sekä aloitteita. Tässä muutama niistä: IUCN, ILO, WHO, UNESCO, IPBES, WEF, IMF, OECD. Kaiken tyyppiset hyödykkeet ja taloudellinen toiminta ovat tämän työn aiheina olleet.

“Me käytämme luontoa koska se on arvokas, mutta me menetämme luonnon koska se on vapaa.” [Lähde]

Näiden pankkiirien ja ympäristöliikkeiden välillä on vain yhden- tai kahdenlaista eroa jonka me tunnemme. Näiden kaikkien finanssieliittiin verkottuneden yksilöiden tarkastelu auttaa valaisemaan monen ympäristöliikkeen asiantuntijan korkean tason pestejä sekä heidän hiljaiseloaan vakavista ongelmista. Suosittujen ympäristöliikkeiden ”johtajat” eivät halua tulla nähdyiksi tai kuulluiksi yhteisvaurauden yksityistämisen tukemisesta, mutta he ovat hiljaa kasvavan maapallon panttaamisen äärellä. Ehkä he myös uskovat, että luonnon käyttäminen kulutustalouden pääomittamiseen on suotavaa mieluummin kuin käyttää toksisia derivatiiveja jotka saivat aikaan finanssikriisin. Oli miten oli, allaoleva motivaatio — kenelle tahansa joka saattaa olla sitä mieltä että ekosysteemipalveluiden ajattelu on hyväksi maapallolle — on halu jatkaa nykyistä kulutustaloutta.

Lähde:

The Bankers at the Helm of the ‘Natural Capital’ Sector