Kirjoittaja: David Graeber
Suurten talouksien pyörittäjien keskuudessa on kasvava tunne siitä, että taloustieteen ala ei enää sovellu sen tarkoitukseen. Se alkaa näyttää tieteeltä, joka on suunniteltu ratkaisemaan ongelmia joita ei enää ole olemassa.
Hyvä esimerkki tästä on pakkomielle inflaatiosta. Ekonomistit opettavat opiskelijoille, että pääasiallinen valtion rooli — joka monien mielestä on ainoa oikea varsinainen rooli taloudessa — on taata hintavakaus. Meidän tulee jatkuvasti olla valppaina inflaation vaaroista. Valtioiden rahan painaminen on siis perimmäisellä tavalla syntiä. Jos, kuitenkin, inflaation pystyy pitämään aisoissa koordinoidulla valtion ja keskuspankkien toiminnalla, markkinat löytävät niiden “luonnollisen työttömyystason”, ja sijoittajat käyttävät hyväkseen selkeitä hintasignaaleja ja he voivat varmistaa terveen kasvun. Nämä oletukset ovat perua 1980-luvun monetarismista, ideasta siitä, että valtion tulisi rajata roolinsa ainoastaan rahan tarjonnan hallitsijaksi, ja 1990-luvulle tultaessa se oltiin hyväksytty niin maalaisjärkisenä ideana, että melkein kaikki poliittinen debatti lähti käyntiin valtion tuhlailun vaarojen tunnustamisen rituaaleista. Tämä on edelleen asian laita, huolimatta siitä, että vuoden 2008 taantuman jälkeen keskuspankit ovat painaneet rahaa maanisesti yrittäessään luoda inflaatiota ja pakottaneet rikkaat tekemään jotain järkevää omilla rahoillaan, ja ne ovat suurelta osin epäonnistuneet kummassakin.
Nyt me elämme toisenlaisessa talousuniversumissa kuin ennen romahdusta. Työllisyyden lisääminen ei enää nosta palkkoja. Rahan painaminen ei enää aiheuta inflaatiota. Ja kuitenkin julkisessa keskustelussa ja perinteisessä oppikirjaviisaudessa tämä asia on suurelta osin muuttumaton.
Instituutioiden jälkijunassa tuleminen on odotettavaa. Valtavirran ekonomistit nykyään eivät ole välttämättä kauhean hyviä ennustamaan talousromahduksia, parantamaan yleistä kansan vauraustasoa tai keksimään malleja, joilla estetään ilmastonmuutos, mutta kun puhutaan heidän oman intellektuaalisen auktoriteettiaseman pönkittämisestä, joihin sellaiset epäonnistumiset eivät vaikuta mitenkään, heidän onnistumisensa on vailla vertaa. Tähänkään päivään asti taloustiedettä ei opeteta argumenttien tarinana — ei niinkuin jotain toista yhteiskuntatiedettä, jossa on monia usein keskenään kamppailevia teoretisia kantoja — vaan sen sijaan jonain fysiikan kaltaisena, asteittaisena universaalien, muuttumattomien matemaattisten totuuksien realisaationa. “Heterodoksisia” taloustieteen teorioita on toki olemassa (institutionaalinen, marxilainen, feministinen, “itävaltalainen”, jälki-keynesiläinen…), mutta niiden kannattajat ovat melkein täysin suljettu “vakavina” pidetyiltä osastoilta, ja taloustieteen opiskelijat ovat jopa suorastaan kapinoineet (Ranskan jälkiautistisesta [sic] taloustiedeliikehdinnästä romahduksen Britannian jälkeiseen taloustieteeseen), mutta ovat epäonnistuneet näiden tutkimusaiheiden pakottamisessa perusoppimäärään.
Sen seurauksena heterodoksiset taloustieteilijät tulevat edelleen kohdelluiksi kuin he olisivat yhden tai kaksi askelta psykoosista, huolimatta siitä että heillä on usein paljon parempi maine reaalitalouden tapahtumien ennustajina. Psykologiset perusoletukset, joille valtavirran (neoklassinen) taloustiede perustuu — vaikka ihan oikeat psykologit ovat ne jo kauan sitten osoittaneet vääriksi — ovat kolonisoineet muun akatemian, ja heillä on ollut perustavanlaatuinen vaikutus populaariin ymmärrykseen maailmasta.
Tämä kahtiajako julkisen debatin ja taloustieteellisen todellisuuden välillä ei ole missään muualla niin dramaattinen kuin Britanniassa, joka on ehkäpä syy sille miksi se vaikuttaa maalta jossa jokin alkaa murtua. Keskustavasemmistolainen New Labour oli vallankahvassa romahdusta edeltäneessä kuplassa, ja äänestäjien heittäkää-paskiaiset-menemään -reaktio toi mukanaan liudan konservatiivihallituksia, jotka pian huomasivat että leikkausretoriikka — churchillilainen yhteisen hyvän puolesta uhraamisen idea — toimi hyvin brittiläiseen kansaan, mikä antoi heidän voittaa kansan hyväksyntä politiikalle, joka oli suunniteltu karsimaan se vähä mikä oli jäljellä Britannian hyvinvointivaltiosta ja jakamaan resurssit uudelleen ylöspäin rikkaille. “Ei ole mitään maagista rahapuuta”, kuten Theresa May asian esitti vuoden 2017 ennenaikaisten vaalien aikaan — joka oli käytännössä ainoa sutkautus joka muistetaan Britannian historian yksistä kaikkein vaisuimmista kampanjoista. Fraasia on toisteltu mediassa lakkaamatta, aina kun joku kysyi miksi UK on ainoa maa Länsi-Euroopassa joka veloittaa yliopiston lukukausimaksuja, tai että oliko se oikeasti tarpeen että niin moni ihminen nukkuu kadulla.
Todella huikea asia Mayn fraasissa on se, että se ei edes ole totta. Britanniassa on monia maagisia rahapuita, niinkuin on monissa kehittyneissä talouksissa. Niitä kutsutaan “pankeiksi”. Koska moderni raha on yksinkertaisesti luottoa, pankit voivat luoda rahaa kirjaimellisesti tyhjästä, yksinkertaisesti antamalla lainoja. Lähes kaikki Britanniassa kiertävä raha tällä hetkellä on pankkien luomaa luottoa. Kansa on suurelta osin tästä epätietoinen, ja lisäksi brittiläisen Positive Money -tutkimusryhmän tuore gallup sai selville, että huikea 85 prosenttia parlamentin jäsenistä ei tiennyt mistä raha oikeasti tulee (suurin osa heistä vaikutti elävän käsitkysessä, että Royal Mint painaa rahat).
Ekonomistit, ilmiselvistä syistä, eivät voi sivuuttaa täysin pankkien roolia, mutta he ovat käyttäneet suuren osan 1900-luvusta argumentoimaan sen puolesta mitä tapahtuu, kun joku hakee lainaa. Yksi koulukunta inttää, että pankit siirtävät olemassaolevia reservejä varoikseen, toisten mielestä taas he voivat luoda uutta rahaa, mutta ainoastaan rahakertoimen verran (niin että autolainasi voidaan jotenkin kytkeä eläkkeellä olevan mummon eläkevaroihin). Ainoastaan pieni vähemmistö — lähinnä heterodoksisia taloustieteilijöitä, jälkikeynesiläisiä ja modernin rahateorian kannattajia — ovat “pankkien luoton luomisteorian” kannattajia: että pankkiirit yksinkertaisesti heilauttavat taikasauvaansa ja saavat rahaa ilmestymään tyhjästä, itsevarmoina siitä että vaikka he antaisivat asiakkaalle $1 miljoonan lainan, lopulta lainanottaja palauttaa sen pankkiin, niin että kun tarkastellaan systeemiä kokonaisuutena, varat ja velat ovat tasasummassa. Luoton talletuksiin perustumisen sijaan, tässä näkökannassa talletuksia itsessään pidetään luotonannon seurauksena.
Yksi asia, joka ei koskaan ilmeisesti tullut kenenkään mieleen, oli mennä pankkiin töihin ja oikeasti selvittää mitä tapahtuu kun joku hakee lainaa. Vuonna 2014 saksalainen ekonomisti nimeltään Richard Werner teki tasan tarkkaan juuri näin, ja hän sai selville, että itse asiassa lainavirkailijan ei tarvinnut ollenkaan tarkastaa olemassaolevia varoja, reservejä tai mitään muutakaan. He yksinkertaisesti loivat rahaa tyhjästä, tai niinkuin hän sen ilmaisi, “keijupölystä”.
Tuona vuonna myös Britannian tunnetusti riippumaton virkamieskunta päätti, että nyt riittää. Rahanluonnin kysymyksestä tuli kriittinen kiistakapula. Ylitsepääsemätön enemmistö jopa valtavirran taloustieteilijöitä UK:ssa olivat jo pitkään hylänneet leikkauspolitiikan haitallisena (mikä ennustettavasti ei vaikuttanut melkein yhtään julkiseen keskusteluun). Mutta jossain kohtaa vaatimukset siitä, että systeemin pyörittämisestä syytteet saaneet teknokraatit perustaisivat poliittiset päätöksensä valheellisille oletuksille jostain niinkin yksinkertaisesta kuin rahan luonteesta, muuttuu hieman samaksi, kuin vaatisi arkkitehdeilta, että rakentakaa talot niin, että neliöjuuri 47 on yhtä suuri kuin π. Arkkitehdit tietävät, että rakennukset romahtaisivat. Ihmisiä kuolisi.
Bank of England (Britannian keskuspankki, jonka ekonomistit ovat kaikkein vapaimpia puhumaan suunsa puhtaaksi, sillä he eivät kuulu hallitukseen) julkaisi yksityiskohtaisen raportin “Money Creation in the Modern Economy”, joka on täynnä videoita ja animaatioita, ja se esittää saman pointin: olemassaolevat taloustieteen oppikirjat, erityisesti monetaristista oikeaoppineisuutta edustavat, ovat väärässä. Heterodoksitaloustieteilijät ovat oikeassa. Yksityiset pankit luovat rahat. Keskuspankki kuten Bank of England luo myös rahaa, mutta monetaristit ovat täysin väärässä väittäessään, että keskuspankin funktio on kontrolloida rahan tarjontaa. Itse asiassa, keskuspankit eivät kontrolloi mitenkään rahan tarjontaa; niiden päätehtävä on asettaa korkotaso — määrittämään se miten paljon yksityispankit voivat velottaa luomastaan rahasta. Lähes kaikki julkinen debatti näistä aiheista täten perustuu valheellisille oletuksille. Esimerkiksi, jos Bank of Englandin sanomiset ovat totta, valtion lainaaminen ei siirtäisi rahoja yksityiseltä sektorilta; se loisi täysin uutta rahaa jota ei ole ollut aiemmin olemassa.
Voisi kuvitella, että sellaisen asian myöntäminen saisi aikaan mekkalaa, ja tietyissä pienissä piireissä se saikin. Norjan, Sveitsin ja Saksan keskuspankit julkaisivat samanlaisia papereita. Britanniassa median reaktio oli pelkkä hiljaisuus. Bank of Englandin raporttia ei ole koskaan, minun tietojeni mukaan, mainittu BBC:llä tai muissakaan TV-uutisissa. Sanomalehtien kolumnistit jatkoivat kirjoittelujaan kuin monetarismi olisi aivan itsestäänselvästi paikkansapitävä. Poliitikkoja grillattiin edelleen olisiko heillä joku idea mistä saada rahaa sosiaalitukiin. Se oli eräänlainen entente cordiale, jossa teknokraattien annettaisiin elää teoreettisessa universumissa, kun taas poliitikot ja uutiskommentaattorit saisivat elää täysin toisenlaisessa universumissa.
Siltikin on merkkejä siitä, että tämä järjestely on väliaikainen. Englanti — ja erityisesti Bank of England — ylpeilee sillä, että se on globaalien taloustrendien valopilkku. Monetarismi itse pääsi intellektuaaliseen arvoonsa 1970-luvulla sen jälkeen, kun Bank of Englandin ekonomistit syleilivät sitä. Siitä eteenpäin se on tullut käyttöön Thatcherin kapinallishallinnossa, ja sen jälkeen Ronald Reaganin hallinnossa Yhdysvalloissa, ja tuon jälkeen se vietiin lähes kaikkialle muualle.
On mahdollista, että samanlainen kuvio on syntymässä nykypäivänä. Vuonna 2015, vuosi Bank of Englandin raportin julkaisemisen jälkeen, työvoimapuolue ensimmäistä kertaa salli avoimet vaalit oman puoluejohtonsa valitsemiseksi, ja puolueen vasemmistosiipi Jeremy Corbynin ja nykyään varjovaltiovarainministerinä toimivan John McDonnellin alaisuudessa ottivat vallankahvan haltuunsa. Samaan aikaan työväenpuolueen vasemmistoa pidettiin vieläkin marginaalisempina ääriaineksena kuin mitä Thatcherin konservatiivipuolueen siipi oli vuonna 1975; se on myös (huolimatta median jatkuvasta pyrkimyksestä esittää heidät 1970-luvun rekonstruoimattomina sosialisteina) ainoa valtapuolue Britanniassa, joka on ollut avoin uusille talousideoille. Vaikka kutakuinkin koko poliittinen establishment on käyttänyt suurimman osan ajastaan näinä muutamana viime vuonna kirkuen Brexitistä, McDonnellin toimisto — ja työväenpuolueen tukiryhmät — ovat pitäneet työpajoja ja poliittisia aloitteita kaikesta aina nelipäiväisestä työviikosta perustuloon ja vihreästä teollisesta vallankumouksesta “Täysin Automatisoituun Luksuskommunismiin”, ja he ovat pyytäneet heterodoksisia taloustieteilijöitä ottamaan osaa suosittuihin koulutusaloitteisiin, jotka on suunnattu muuttamaan käsityksemme siitä miten talous todella toimii. Corbynismi on kohdannut lähes histrionistista vastustusta lähes kaikilta poliittisen establishmentin tahoilta, mutta olisi epäviisasta sivuuttaa mahdollisuus sille, että jotain historiallista on käsillä.
Eräs merkki siitä, että jotain historiallisen uutta on todellakin syntymässä on, kun oppineet alkavat lukea menneisyyttä uudessa valossa. Eräs kaikkein merkittävimmistä kirjoista, joka Britanniassa on julkaistu viime vuosina, on oltava Robert Skidelskyn Money and Government: The Past and Future of Economics. Näennäisesti kirja yrittää vastata kysymykseen miksi valtavirran taloustieteilijät ovat tehneet itsestään niin käyttökelvottomia vuoden 2008 kriisin jälkivuosina, mutta todellisuudessa kirja on pyrkimys kertoa taloustieteen alan historiikki uudelleen tarkastelemalla kahta asiaa — rahaa ja valtiota — joista useimmat ekonomistit vähiten haluavat puhua.
Skidelsky on hyvässä asemassa tarinaa kerrottaessa. Hän on uniikilla tavalla englantilainen tyyppi: lempeä kaveri, niin tiukasti kiinni instituutiossa, ettei hänelle tule mieleen, että hän ei ehkä pysty sanomaan juuri sitä, mitä hän ajattelee, ja jonka näkemyksiä muu establishment sietää tasan tarkkaan siitä syystä. Mantsuriassa syntynyt, Oxfordissa koulutettu poliittisen talouden professori Warwickin yliopistossa, Skidelsky tunnetaan parhaiten kolmiosaisesta John Maynard Keynesin elämänkerrasta, ja hän on viimeiset kolme vuosikymmentä istunut parlamentin ylähuoneessa Tiltonin Paronina, eri aikoina eri puolueiden riveissä, ja joskus täysin sitoutumattomana. Blairin varhaisvuosina hän oli konservatiivi, ja jopa opposition puhemies talousasioissa yläkamarissa; tällä hetkellä hän on riippumaton, työväenpuolueen vasemmistoon päin kallellaan. Toisin sanoen hän seuraa omaa lippuaan. Yleensä se on mielenkiintoinen lippu. Viimeisen usean vuoden ajan Skidelsky on ollut etulyöntiasemassa hänen pestissään maailman eliittilainsäätäjien joukossa, joille hän on pitänyt useita korkea-arvoisia seminaareja talousajattelun reformoinnista; tämä kirja on tavallaan ensimmäinen näiden toimien varsinainen hedelmä.
Kirja paljastaa lakkaamattoman taistelun kahden laajan teoreettisen katsantokannan välillä, jossa sama puoli tuntuu lähes aina voittavan — syistä joilla on tuskin mitään tekemistä teoreettisen sofistikaation tai paremman ennustekyvyn kanssa. Argumentin ydin tuntuu aina liittyvän rahan luonteeseen. Voiko rahan käsittää parhaiten fyysisenä hyödykkeenä, arvokkaana substanssina jota käytetään vaihdantaan, vai onko parempi nähdä raha pääosin luottona, kirjanpitomenetelmänä tai kiertävänä velkakirjana — jokatapauksessa yhteiskunnallisena järjestelynä? Tämä on ollut argumentti, joka on kiertänyt muodossa tai toisessa tuhansia vuosia. Se mitä me kutsumme “rahaksi” on aina sekoitus molempia, ja kuten huomautin kirjassani Debt (2011), näiden kahden välinen painovoimakeskipiste tuppaa heilumaan edestakaisin ajan mittaan. Keskiajalla arkipäivän transaktiot ympäri Euraasiaa tehtiin tyypillisesti luoton avulla, ja rahan oletettiin olevan abstraktio. Vasta globaalien eurooppalaisten imperiumien myöhtä 1500- ja 1600-luvuilla, sekä niitä vastaavat ryöstettyjen kullan ja hopean valumiset markkinoille vasta kunnolla muuttivat näkemyksiä. Historiallisesti käsitys siitä, että kultakimpale on oikeasti rahaa liitetään yleisesti väkivallan, massaorjuuden ja ryöstelevien armeijoiden aikakausiin — mikä suurimmalle osalle ihmisistä oli juuri se miten Espanjan, Portugalin, Hollannin, Ranskan ja Britannian imperiumit koettiin. Eräs tärkeä teoreettinen innovaatio, minkä nämä kultaan perustuvat rahateoriat mahdollistivat oli, kuten Skidelsky huomauttaa, niinkutsuttu rahan määrällinen teoria (johon yleensä oppikirjoissa viitataan — sillä ekonomistit aina jaksavat käyttää lyhenteitä — QTM:nä).
QTM-argumentin ensimmäisenä esitti ranskalainen lakimies Jean Bodin käytäessä keskustelua ensimmäisen jyrkän, epävakauttavan hintainflaation syistä, joka välittömästi syntyi Iberian niemimaan valloitettua Amerikan. Bodin esitti, että inflaatio oli yksinkertaisesti kysynnän ja tarjonnan ongelma: valtavien määrien kultaa ja hopeaa saapuessa Espanjan siirtokunnista rahan arvo heikkeni Euroopassa. Perusperiaate ei olisi ollut maalaisjärjellä ongelmallista kenellekään, jolla oli vähänkään kokemusta kaupankäynnistä tuolloin, mutta osoittautuu, että se oli perustunut vääriin oletuksiin. Ensinnäkin, suurin osa Meksikosta ja Perusta tuodusta kullasta ei päätynyt ollenkaan Eurooppaan, eikä sitä varsinkaan lyöty rahaksi. Suurin osa siitä lastattiin suoraan Kiinaan ja Intiaan (jolla ostettiin mausteita, silkkiä, kalikoja ja muita “itämaisia luksustuotteita”), ja sikäli kun sillä oli inflaatiovaikutusta kotimaassa, se perustui vain jonkin sortin spekulatiivisiin velkakirjoihin. Tämä melkein aina osoittautuu todeksi kun QTM:ää sovelletaan: se tuntuu itsestäänselvältä, mutta vain jos jättää useimmat teoreettiset tekijät pois.
Mitä tulee 1500-luvun hintainflaatioon, esimerkiksi, kun otetaan huomioon luotto, hamstraus ja spekulointi — puhumattakaan kasvaneesta taloudellisen toiminnan määrästä, sijoittamisesta ja uudesta teknologiasta sekä palkoista (jotka taas paljon liittyvät työläisten, työnantajien sekä velkojien ja velallisten suhteelliseen valta-asemaan), käy mahdottomaksi sanoa varmaksi mikä on kriittinen tekijä: vaikuttaako rahan tarjonta hintoihin vai hinnat rahan tarjontaan. Teknisesti ottaen tämä liittyy valintaan käytetäänkö niinkutsuttua eksogeenistä vaiko endogeenistä rahateoriaa. Tulisiko rahaa tulkita ulkopuolisena tekijänä, kuten kaikkia niitä espanjalaisten dubloneita, jotka oletettavasti virtasivat Antwerpiin, Dubliniin ja Genoaan Philip II:n aikoina, vai tulisiko niitä pitää pääosin taloudellisen toiminnan itsensä tuotteina, jotka on kaivettu, lyöty rahaksi ja pantu kiertoon, tai kuten vieläkin tavallisempaa, luotu velkainstrumentiksi kuten lainat, jotta voitaisiin vastata kysyntään — mikä toki merkitsisi, että inflaation juuret ovat muualla?
QTM on ilmiselvästi väärässä. Kullan määrän tuplaaminen maassa ei vaikuta juuston hintaan jos antaa kaiken kullan rikkaille, jotka vain hautaavat sen maahan, tai päällystävät sukellusveneet kullalla (tämä on se miksi määrällinen kevennys, strategia jossa ostetaan valtion useamman vuoden velkakirjoja jotta voitaisiin laittaa rahaa lisää kiertoon, ei toimi myöskään). Se mikä merkitsee on rahankäyttö.
Siitä huolimatta Bodinin ajasta nykyaikaan melkein kaikkina aikoina on ollut suuri debatti jonka QTM on voittanut. Englannissa tämä tämä kaava ilmeni vuonna 1696, juuri Englannin keskuspankin luomisen jälkeen, jossa kiistaa käytiin sota-ajan inflaatiosta valtiovarainministeri William Lowndesin, sir Isaac Newtonin (silloinen rahapajan johtaja) ja filosofi John Locken välillä. Newton oli sopinut valtiovarainministeriön kanssa, että hopeakolikot virallisesti devalvoitaisiin deflaatioromahduksen estämiseksi; Locke otti äärimmäisen monetaristisen kannan ja väitti, että valtion toiminta tulisi rajata takaamaan omaisuuden arvo (mukaanlukien kolikot) ja että arvon näpelöinti hämmentäisi sijoittajia ja huijaisi velkojia. Locke voitti. Tuloksena oli deflaation aiheuttama romahdus. Rahan tarjonnan tiukka kiristäminen sai aikaan yhtäkkisen talouden kutistumisen, joka syöksi sadat tuhannet työttömiksi ja loi massaköyhyyden, mellakoita ja nälänhädän. Valtio nopeasti siirtyi maltillistamaan politiikkaansa (ensin sallimalla pankkien monetisoida valtion sotavelkoja pankkisetelien muodossa, ja lopulta siirtymällä kokonaan pois hopeakannasta), mutta virallisesti Locken pienikokoinen hallinto, velkojia suosiva kovan rahan ideologia muuttui myöhemmän poliittisen debatin perustaksi.
Skidelskyn mukaan kaava toisti itsensä kerta toisensa jälkeen vuonna 1797, 1840-luvulla, 1890-luvulla ja lopulta 1970- ja 1980-luvuilla, kun Thatcher & Reagan (molemmissa tapauksissa lyhytaikaisesti) otti monetarismin käyttöön. Aina näemme saman tapahtumasarjan:
(1) Valtio ottaa käyttöön kovan rahan politiikan periaatteesta.
(2) Seuraa onnettomuus.
(3) Valtio hiljalleen hylkää kovan rahan politiikan.
(4) Talous elpyy.
(5) Kovan rahan filosofia muuttuu, tai sitä pönkitetään, yksinkertaiseksi universaaliksi maalaisjärjeksi.
Kuinka oli mahdollista oikeuttaa sellainen epäonnistumisten uskomaton sarja? Tässä syypäänä, Skidelskyn mukaan, on skottifilosofi David Hume. Hume oli QTM:n varhainen kannattaja, ja hän myös ensimmäisenä otti käyttöön lyhytaikaisten shokkien käsitteen, jotka loivat pitkäaikaisia hyötyjä mikäli niiden vaikutus oli se, että markkinat sääntelisivät itseään:
Aina Humesta lähtien ekonomistit ovat tehneet eron lyhytaikaisten ja pitkäaikaisten taloudellisten muutosvaikutusten välillä, mukaanlukien politiikkatoimien vaikutukset. Ero on palvellut tasapainoteorian suojana, kun teoria on voitu esittää muodossa, joka perustuu todellisuuteen. Taloustieteessä lyhytaikainen tyypillisesti tarkoittaa periodia, jolloin markkinat (tai markkinoista koostuva talous) tilapäisesti siirtyy pois sen pitkän aikavälin tasapainotilasta jonkinlaisen “shokin” seurauksena, kuin heiluri joka tilapäisesti siirtyy pois lepotilasta. Tällainen ajattelu viittaa siihen, että valtioiden tulisi jättää markkinoiden luonnollisten tasapainotilojen etsiminen markkinoille itselleen. Valtion interventiot poikkeamien “korjaamiseksi” vain lisäävät uuden harhakuvitelmien kerroksen alkuperäiseen.
Tällaisessa teoriassa on looginen virhe: sitä ei ole mahdollista osoittaa vääräksi. Premissi sille, että markkinat aina korjaavat itsensä lopuksi voidaan testata vain, jos kaikki ovat hyväksyneet yleisen määritelmän siitä mitä “lopuksi” tarkoittaa; mutta ekonomisteille tällainen määritelmä osoittautuu olevan “miten kauan se sitten kestääkin päästä pisteeseen jossa voin sanoa, että talous on palannut tasapainoon“. (Samalla tavalla lausunnot kuten “barbaarit aina voittavat lopuksi“ tai “totuus voittaa aina“ on mahdotonta osoittaa vääriksi, koska käytännössä ne vain tarkoittavat “sitten kun barbaarit onnistuvat voittamaan, tai kun totuus voittaa, minä päätän että nyt se on loppu“.)
Tässä kohtaa kaikki palaset olivat paikoillaan: kireä rahapolitiikka (joka hyödytti luotonantajia ja rikkaita) olisi perusteltavissa “kovana lääkkeenä“ jolla siivotaan hintasignaalit niin, että markkinat voisivat palata terveeseen pitkän aikavälin tasapainoon. Kuvatessaan miten kaikki tapahtui, Skidelsky esittää meille Karl Polanyin 1940-luvulla aloittaman historiankirjoituksen huomattavan laajennuksen: tarinan siitä miten oletettavasti itseään sääntelevät kansalliset markkinat olivat huolellisen yhteiskunnallisen manipulaation tulosta. Siihen liittyi valtion politiikan luomista, joka oli itsetietoisesti suunniteltu herättämään närkästystä “jättihallinnossa“. Skidelsky kirjoittaa:
Kriittinen innovaatio oli tulovero, joka ensimmäisenä otettiin käyttöön 1814, joka ensikertaa kannettiin vuonna 1814, ja jonka [pääministeri Robert] Peel uudisti vuonna 1842. Vuosina 1911-14 tämä oli muuttunut valtion tulojen pääasialliseksi lähteeksi. Tuloverolla oli tuplahyöty, se antoi Britannian valtiolle vakaan tulopohjan, ja se linjasi äänestäjien intressit valtion säästötoimien kanssa, sillä ainoastaan veroja maksaneet saivat äänestää…. Gladstonen aikana ”verotuksellisesta rehellisyydestä” tuli ”uusi moraali”.
Itse asiassa ei ole mitään syytä miksi modernin valtion tulisi rahoittaa toimintansa pääosin varastamalla osuus jokaisen kansalaisen tuloista. On monia muita keinoja tehdä se. Monet — kuten maan, varallisuuden, kaupan tai kuluttamisen verottaminen (joista kaikki voidaan tehdä enemmän tai vähemmän progressiivisiksi) — ovat huomattavan paljon tehokkaampia, koska byrokraattisen välineen luominen, joka kykenee tarkkailemaan kansalaistensa henkilökohtaisia asioita siten kuin vaaditaan tuloverojärjestelmän ylläpitämiseksi on valtavan kallista. Mutta tämä ei ole varsinainen pointti: tuloveron on tarkoitus olla tungetteleva ja raivostuttava. Sen on tarkoitus tuntua ainakin vähän epäreilulta. Niinkuin niin monet asiat klassisessa liberalismissa (ja nykyajan neoliberalismissa), se on nerokas poliittinen silmänkääntötemppu — byrokraattisen valtion laajennus, joka myös mahdollistaa sen johtajien leikkiä ajavansa pienempää hallintoa.
Yksi suuri poikkeus tähän kaavaan oli 1900-luvun puoliväli, joka muistetaan keynesiläisyyden aikana. Se oli aikaa, jolloin kapitalistisia demokratioita pyörittävät, peläten Venäjän vallankumousta ja mahdollisuutta omien työläistensä suurmellakoille, sallivat ennennäkemättömät uudelleenjakamisen määrät — mikä taas osaltaan johti ihmiskunnan historian kaikkein laajimmin levinneeseen vaurauteen. Keynesiläisen vallankumouksen tarina 1930-luvulla sekä neoklassisen vastavallankumouksen tarina 1970-luvulla on kerrottu lukemattomia kertoja, mutta Skidelsky antaa lukijalle uudenlaisen tunteen alla lymyilleestä konfliktista.
Keynes itse oli vimmatun kommunistivastasinen, mutta suurelta osin koska hänestä tuntui, että kapitalismi todennäköisemmin johtaisi nopeaan teknologiseen kehitykseen, joka suurelta osin eliminoisi tarpeen materiaaliselle työvoimalle. Hän toivoi täystyöllisyyttä ei niinkään siksi että hänestä työnteko oli kivaa, vaan koska hän halusi hävittää työnteon lopullisesti. Hän visioi yhteiskuntaa, jossa teknologia tekisi työnteosta tarpeetonta. Toisin sanoen, hän oletti, että maaperä aina siirtyisi analyytikkojen jalkojen alla; jokaisen sosiaalitieteen tutkimuskohde oli olemukseltaan epävakaa. Max Weber, samanlaisista syistä, esitti että yhteiskuntatieteilijöille ei olisi koskaan mahdollista keksiä mitään lähellekään samanlaista kuin fysiikan lait, koska siihen mennessä kun he olivat saaneet lähellekään riittävästi tietoa, yhteiskunta itsessään ja se mikä analyytikkojen mielestä oli tarpeen tietää yhteiskunnasta oli muuttunut niin paljon, että informaatio oli jo irrelevanttia. Keynesin vastustajat, toisaalta, olivat määrätietoisesti perustamassa omat argumenttinsa juuri sellaisiin universaaleihin periaatteisiin.
Ulkopuoliselle on vaikeaa nähdä mitä tässä oikeasti oli vaakalaudalla, koska argumentti on syrjäytetty tekniseksi kiistaksi mikro- ja makrotalouden rooleista. Keynesiläiset inttivät, että ensiksimainittu oli asianmukainen tutkittaessa yksittäisten kotitalouksien tai firmojen käyttäytymistä, jotka pyrkivät optimoimaan etuaan markkinoilla, mutta heti kun aletaan tarkastella valtiontalouksia, siirrytään aivan toisenlaiselle monimutkaisuuden tasolle, jossa toisen tyyppiset lait pätivät. Aivan kuten oli mahdotonta ymmärtää maahain pariutumiskäyttäytymistä analysoimalla kaikkia kemiallisia reaktioita niiden soluissa, samalla tavalla kaupankäynnin, investointien, tai korkojen heilunnan analysointi ei ollut riittävä aggregoimaan kaikkia mikrotransaktioita, joista ne tuntuivat koostuvan. Kaavoilla oli, kuten filosofian tiede sen sanoisi, “emergenttejä ominaisuuksia”. Selvästikin oli tarpeen ymmärtää mikrotasoa (aivan kuten on tarpeen ymmärtää kemiallisia aineita, joista maahai koostuu), jotta makrotasoa voitaisiin mitenkään ymmärtää, mutta se ei itsessään riittänyt.
Vastavallankumoukselliset lähtien Keynesin vanhasta kilpakumppanista Friedrich Hayekista Lontoon kauppakorkeassa sekä muut hänen mukaansa liittyneet Mont Pelerin Societyssa tähtäsivät suoraan tähän kansallisvaltioiden talouksien käsitteeseen, että ne olisivat mitään muuta kuin osiensa summa. Skidelsky kirjoittaa, että poliittisesti tämä johtui vihamielisyydestä valtiovaltaa kohtaan (ja laajimmassa merkityksessään mitä tahansa yhteishyvää kohtaan). Kansallisvaltioiden taloudet voitaisiin todellakin redusoida miljoonien yksittäisten päätösten aggregaatiksi, ja näin jokainen makrotalouksien elementti voitaisiin systemaattisesti “mikroperustaistaa”.
Yksi syy sille, miksi tämä oli niin radikaali kanta, oli että se otettiin juuri samaan aikaan kuin mikrotaloustiede itsessään oli käymässä läpi perustavanlaatuista muutosta — muutosta joka oli alkanut 1800-luvun lopun marginaalivallankumouksesta — tekniikasta, jolla ymmärrettiin miten markkinat tekevät päätöksiä, yleiseksi ihmiselämän filosofiaksi. Se kykeni yllättävää kyllä tekemään niin, ehdottamalla sarjan oletuksia, joista jopa ekonomistit ovat valmiita sanomaan etteivät ne pitäneet paikkansa: he sanoivat, olettakaamme, että puhtaan rationaaliset toimijat olivat motivoituneita yksinomaan tavoittelemaan omaa etuaan, jotka tietävät tasan tarkkaan mitä he haluavat eivätkä koskaan muuta mieltään, joilla on täydellinen pääsy kaikkeen relevanttiin hintatietoon. Tämä mahdollisti heidän tehdä tarkkoja ennusteyhtälöitä siitä miten yksilöiden tulisi odottaa käyttäytyvän.
Tokikaan tällaisten yksinkertaistettujen mallien luomisessa ei ole mitään väärää. Tämä on se miten mikä tahansa ihmistiede on edistynyt. Mutta empiirinen tiede sitten ryhtyy testaamaan mallejaan tarkastelemalla sitä mitä ihmiset oikeasti tekevät, ja säätävät näitä malleja sitten asianmukaisesti. Tämä on juuri se mitä ekonomistit eivät tehneet. Sen sijaan, he keksivät, että jos nämä mallit on kuvattu matemaattisina yhtälöinä, jotka ovat vihkimättömien täysin saavuttamattomissa, olisi mahdollista luoda universumi, jossa näitä premissejä ei koskaan kiistettäisi. (“Kaikki toimijat maksimoivat hyötyä. Mitä on hyöty? Mitä tahansa toimija sitten vaikuttaakin maksimoivan.”) Matemaattiset yhtälöt sallivat ekonomistien uskottavasti väittää, että heidän tieteensä oli yhteiskuntatieteiden ainoa haara, joka oli edistynyt ennusteita tekeväksi tieteeksi (vaikka useimmat heidän nappiin menneistä ennusteistaan olisivatkin sellaisten ihmisten käyttäytymisestä, jotka ovat saaneet koulutuksen taloustieteessä).
Tämä mahdollisti Homo economicuksen valloittaa loputkin akatemiasta niin, että 1950- ja 1960-luvulle tultaessa melkein jokainen liiketalouden akateeminen tutkimusala, joka valmisteli nuoria ihmisiä korkeisiin pesteihin (poliittinen taloustiede, kansainväliset suhteet jne.), oli ottanut käyttöön jonkin “rationaalisen valinnan teorian” variantin, joka loppujenlopuksi oli puhdistettu mikrotaloustieteestä. 1980- ja 1990-luvuille tultaessa se oli saavuttanut pisteen, jossa jopa taidesäätiöiden tai hyväntekeväisyysjärjestöjen johtajia ei pidettäisi täysin pätevinä elleivät he olisi ainakin etäisesti tulleet tutuksi inhimillisten asioiden “tieteen” kanssa, joka oli saanut alkunsa oletuksesta, että ihmiset olivat perustavanlaatuisella tavalla itsekkäitä ja ahneita.
Nämä olivat sitten “mikroperusta”, jolle neoklassiset reformistit vaativat makrotaloustieteen palautettavan. Tässä he kykenivät hyödyntämään eräitä kiistämättömiä heikkouksia Keynesin muotoilussa, ennen kaikkea sen kyvyttömyyttä selittää 1970-luvun stagflaatio, millä sivuutetaan jäljelle jäävä keynesiläinen ylärakenne ja palataan samaan kovan rahan kevyen hallinnon politiikkaan, joka on ollut koko 1800-luvun ajan dominantti. Seurasi tuttu kaava. Monetarismi ei toiminut; Britanniassa ja sitten USA:ssa sellaiset politiikat nopeasti hylättiin. Mutta ideologisesti interventio oli niin tehokas, että jopa silloin kun “uudet keynesiläiset” kuten Joseph Stiglitz tai Paul Krugman palasivat ottamaan haltuun makrotalouden argumentit, he tunsivat olevansa velvollisia pitämään uutta mikroperustaa yllä.
Ongelma on, kuten Skidelsky painottaa, että jos alkuoletukset ovat absurdeja, niiden moninkertaistaminen tuhatkertaiseksi tuskin tekee niistä vähemmän sellaisia. Tai kuten hän sen ilmaisee, vähemmän hienotunteisesti, “hullut oletukset johtavat pähkähulluihin johtopäätöksiin”:
Markkinoiden tehokkuushypoteesi (EMH), jonka Eugene Fama popularisoi… soveltaa rationaalisen valinnan odotuksia rahoitusmarkkinoihin. Rationaalisten odotusten hypoteesi (REH) sanoo, että agentit käyttävät optimaalisesti kaikkia saatavilla olevia tietoja taloudesta ja politiikasta heti niistä kuullessaan säätääkseen odotuksiaan….
Näin Faman sanoin…“Tehokkailla markkinoilla kilpailu monien älykkäiden osallistujien kesken johtaa tilanteeseen, jossa… arvopaperin varsinainen hinta on hyvä arvio sen todellisesta arvosta.” [Skidelskyn korostus]
Toisin sanoen, meidät pakotetaan leikkimään, että markkinat eivät voisi, määritelmän mukaan, olla väärässä — niinkuin 1980-luvulla maa, jolle Imperial-rakennus rakennettiin Tokiossa, esimerkiksi, arvostettiin korkeammalle kuin kaikki New York Cityn maa-alueet, silloin se olisi johtunut siitä, että se oli oikeasti sen arvoista. Jos on heittoja, kaikki heitot ovat puhdasta satunnaisuutta, “stokastisia” ja täten ennustamattomia, väliaikaisia ja lopulta merkityksettömiä. Jokatapauksessa rationaaliset toimijat nopeasti astuvat esiin nappaamaan kaikki aliarvostetut osakkeet. Skidelsky huomauttaa tylysti:
Tässä on paradoksi. Yhtäältä teoria sanoo, että ei kannata hyötyä spekuloinnista, koska osakkeet ovat aina hinnoiteltu oikein ja niiden liikkeitä ei voi ennustaa. Mutta toisaalta jos sijoittajat eivät yrittäisi hyötyä, markkinat eivät olisi tehokkaat koska ei olisi mitään itseään korjaavaa mekanismia….
Toiseksi, jos osakkeet on aina hinnoiteltu oikein, markkinat eivät voi saada aikaan kuplia tai kriisejä….
Tämä asenne on valunut politiikkaan: “valtion virkamiehet, lähtien [Federal Reserven johtaja] Alan Greenspanista, olivat haluttomia puhkaisemaan kuplaa, koska he olivat haluttomia edes arvioimaan, että kuplaa oli ollenkaan.” EMH teki kuplien identifioinnista mahdotonta, koska se sulki ne kaikki ulos a priori.
Jos kuningattaren kuuluisaan kysymykseen miksei kukaan nähnyt kriisin tuloa on olemassa vastaus, tämä olisi se.
Tässä kohtaa ympyrä sulkeutuu. Katastrofisen nöyryytyksen jälkeen puhdasoppiset taloustieteilijät turvautuivat vahvuuksiinsa: akatemiapolitiikkaan ja institutionaaliseen valtaan. Britanniassa eräs ensimmäisistä uuden konservatiivi-liberaalidemokraattihallinnon liikkeistä 2010 oli reformoida korkeakoulujärjestelmän kolminkertaistamalla lukukausimaksut ja asettamalla amerikkalaistyylisen opintolainaregiimin. Maalaisjärki olisi ehdottanut, että jos koulutusjärjestelmä toimii hyvin (kaikkine heikkouksineen Britannian yliopistojärjestelmää pidettiin yhtenä maailman parhaista), kun rahoitusjärjestelmä toimi niin huonosti, että se lähes tuhosi globaalin talouden, järkevä asia olisi ollut reformoida rahoitusjärjestelmä hiukan koulutusjärjestelmän kaltaiseksi, eikä toisinpäin. Aggressiivinen pyrkimys tehdä päinvastaista olisi vain ideologinen veto. Se oli täysilaidan hyökkäys koko ideaa kohtaan, että tieto voisi olla mitään muuta kuin taloudellinen hyödyke.
Samanlaisia peliliikkeitä tehtiin instituutiorakenteen kontrolliin saamiseksi. BBC, kerran ylpeän itsenäinen taho, Torien alaisuudessa on muuttunut enemmän valtion kommunikaatioverkkoa muistuttavaksi, heidän poliittiset kommentaattorinsa usein lainaavat melkein sanasta sanaan viimeisimpiä hallituspuolueen keskustelunaiheita — mikä ainakin taloudellisesti perustuu niille samoille teorioille, joita oli juuri pilkattu. Poliittinen debatti yksinkertaisesti olettaa, että tavallinen “kova lääke” ja gladstonilainen “verotuksen moitteettomuus” olivat ainoa ratkaisu; samaan aikaan Bank of England alkoi printata rahaa kuin hullu, ja käytännössä antoi sitä eliitille epäonnistuneessa tempauiksessa saada inflaatio käyntiin. Käytännön tulokset olivat, leudosti ilmaistuna, epäinspiroivia. Jopa varsinaisen elpymisen huipulla, maailman viidenneksi rikkaimmassa maassa, arviolta yksi Britannian kansalainen 12:sta näki nälkää, ollen jopa päiviä ilman ruokaa. Jos “talous” pitäisi määritellä tapoina, joilla ihmispopulaatio tyydyttää materiaaliset tarpeensa, Britannian talous on yhä vain enemmän toimintakyvyttömämpi. Raivokkaat toimet Britannian poliittisen luokan taholta puheenaiheen vaihtamiseksi (Brexit) voivat tuskin jatkua ikuisuuteen. Lopulta todellisiin ongelmiin pitää vastata.
Talousteoria sellaisena kuin se on muistuttaa vajaa täynnä rikkinäisiä työkaluja. Tämä ei tarkoita sitä, että niillä ei voisi saada aikaan käyttökelpoisia näkemyksiä, mutta perustavanlaatuisella tavalla koko ala on suunniteltu ratkaisemaan toisen vuosisadan ongelmia. Optimaalisen työn ja resurssienjaon määrittämisen ongelma kasvun aikaansaamiseksi yksinkertaisesti ei ole sama ongelma, kuin se joka meillä on nyt vastassamme: eli kuinka ratkaista yhä kasvavan teknologisen tuottavuuden, laskevan työn reaalikysynnän ja hoivatyön tehokkaan hallinnoinnin ongelmat ilman Maapallon tuhoamista. Tämä vaatii toisenlaista tiedettä. Nykyisen taloustieteen “mikroperusta” on tarkalleen se mikä tämän kaiken esteenä seisoo. Minkä tahansa uuden, elinkelpoisen tieteen on joko hyödynnettävä feminismin, käyttäytymistaloustieteen, psykologian ja jopa antropologian kertynyttä tietämystä ja kehitettävä teorioita, jotka perustuvat siihen, miten ihmiset todellisuudessa käyttäytyvät, tai omaksuttava jälleen kerran käsitys kompleksisuuden emergentistä tasosta — tai todennäköisesti molempia.
Intellektuaalisesti se ei tule olemaan helppoa. Poliittisesti se tulee olemaan vieläkin vaikeampaa. Neoklassisen taloustieteen niskalenkin murtaminen instituutioista ja sen lähes teologisesta otteestaan mediasta — puhumattakaan kaikista hienovaraisista tavoista, joilla se on määritellyt käsityksiämme ihmismotivaatioista ja inhimillisistä mahdollisuuksista — on musertava tulevaisuudenkuva. Oletettavasti vaaditaan jonkinlaista shokkia. Mitä vaadittaisiin? Toinen 2008-tyylinen romahdus? Jokin radikaali poliittinen muutos maailman suurvallassa? Globaali nuorten vallankumous? Miten se sitten tapahtuukin, tämänkaltaiset kirjat — myös juuri tämä — ovat kriittisessä roolissa.
Lähde:
https://archive.is/RUMj0