Sarjan aiemmassa postauksessa kuvasin tapoja kuinka ihmisten rahajärjestelmät ovat tyypillisesti pyrkineet skaalautumaan ja kuinka se vertautuu internetin historiaan. Molemmat systeemit toimivat mallien perusteella joilla on insentiivi skaalata sentralisaatio, mikä tuo mukanaan heikkouksia kun riippuvuus tästä keskittymisestä kasvaa. Seuraavaksi haluan laajentaa tämän tutkailun internetin vaihdantaan ja omistusoikeuteen ja aineettoman omaisuuden skaalaukseen.
Fyysisen omaisuuden ja aineettoman omaisuuden välisten vastakkainasettelujen ja samankaltaisuuksien uudelleen läpikäynti saattaa auttaa valaisemaan haasteita joita kohtaamme näiden järjestelmien hallinnoinnissa kun ne kasvavat — sekä verkossa että sen ulkopuolella. (Disclaimer: Jotkut viittauksista olettavat että olet lukenut ensimmäisen osan.)
Omaisuuden ominaisuuksia: Henkilökohtainen, yksityinen ja julkinen
Kun olemme tutkineet talouksien historiallisia toteutuksia ja niiden skaalaantumisen hajoamispisteitä, me huomaamme samankaltaisuuksia systeemeihin jotka käsittelevät omistusoikeutta. Vaikka maailman kulttuureilla on erilaisia käsityksiä omaisuudesta, sille on kolme peruskategoriaa: henkilökohtainen, yksityinen ja julkinen.
Henkilökohtainen omaisuus on yksilön aktiivisesti itsensä käyttämää, kuten hammasharja, itsetehty omenapiirakka tai rannekello. Julkinen omaisuus on esineitä kuten julkiset kulkuväylät tai yhteinen puutarha joka on jäsenten hoitama. Yksityinen omaisuus on omistusta yleensä kiinteistöjen muodossa, mutta voidaan laajemmin nähdä suhteellisen käyttämättömänä yksilön tai yhteisön omaisuutena, kuten myös mikä tahansa omaisuus joka vaatii huomattavia ulkoisia turvallisuusjärjestelyjä (yleensä valtion tarjoamana). Esimerkkejä yksityisomaisuudesta on pankit, vuokra-asunnot ja purjeveneet. Näiden kategorioiden väliset viivat voivat joskus hämärtyä, mutta ei mennä niihin sen enempää jotta pidetään homma yksinkertaisena.
Yltäkylläisyys reaalielämän talouksissa
Erot yksityisen ja julkisen omistuksen mallien välillä, sekä myöskin niiden skaalautumiskykyjen välillä, ovat tärkeitä aspekteja tutkittavaksi taloudessa. Esimerkiksi yhteisö jossa ruoka ja ruoan kasvatukseen käytetty työvoima on yltäkylläistä (ehkäpä rakkaudesta puutarhanhoitoon), ruoka itsessään ei ole kauhean käyttökelpoinen arvon vaihdannan väline, sillä sitä tuotetaan riippumatta mistään markkinavoimien kysynnästä. Ja jos joku näistä puutarhureista tarjoaa neljää omenaa sepälle vaihdossa erityisestä puutarhurointityökalusta, normaaleilla markkinastandardeilla mitattuna vaihto ei ole järkeenkäypä sillä tuotantoa on yltäkylläisesti jo valmiiksi ja se mätänee mikäli sitä ei syödä.
Olisi kuitenkin järkevää sepälle nähdä puutarhurin työ arvokkaana yhteisölle ja tukea sitä yksinkertaisesti antamalla työkaluja ilmaiseksi ja jatkamalla heidän tuotteidensa syömistä vapaa-ajallaan. Kaksi versiota tästä vaihdannasta voi kuulostaa ekvivalenteilta, mutta insentiivit ja transaktiot ovat varsin erilaiset ominaisuuksiltaan kun systeemin koko kasvaa.
Julkisten puutarhojen skaalaaminen
Kaupankäynnin mieluisa tyyppi ylläolevassa yltäkylläisyyden skenaariossa, jota myös kuvataan nimellä lahjatalous, voidaan esittää Rai-kivien omistuksen jäljittämisellä (jota aiemmassa postauksessa tarkasteltiinkin) siten että se voi pitää itseään yllä skaalan ollessa pieni, mutta puutarhuri saattaa tajuta tuotteita kuluttavien ihmisten kanssa solmittujen suhteiden olevan vähemmän hyödyllisiä ja täten ne eivät enää riipu aiemmin solmituista yhteisösuhteista lahjoja antamalla.
Suuremmilla mittakaavoilla on järkeenkäypää näille tuottajille haluta tuottaa yksityisesti koska yltäkylläisyys pienenee kun kasvatetaan useammille ihmisille, samalla kun tuotteiden hinnoittelu auttaa takaamaan työvoiman, jolla on samanlainen tai suurempi tuottoaste ja sitä vähemmän todennäköisesti käytetään hyväksi. Tämä hinta voi tulla luoton muodossa (seuraamalla hedelmien ja vihannesten määriä jotka yksilöt saavat) tai suhteellisina hintoina vaihdossa muitten valuuttojen kanssa.
Kuitenkin kun yksityinen kehittyy sen kyvyssä skaalautua verrattuna yhteisesti hoidettuun puutarhaan, se ei välty skaalatalouksien mukanaan tuomilta haavoittuvaisuuksilta. Panoksien kustannusten pienentäminen samaan aikaan kun kasvatetaan tuotoksia on luonnollinen liiketoiminnan pyrkimys joka jossain kohtaa johtaa varsin itsetuhoiseen insentiivisykliin kohti yhä keskitetympää kontrollia.
Aineettoman omaisuuden ominaisuuksia
Nyt kun olemme saaneet aikaan perspektiivin reaalielämän omaisuuden peruskäsitteisiin, voimme kuvata sen varsin tarkkaan aineettomalle omaisuudelle jotta paremmin ymmärrämme teknologiateollisuuden haasteita työvoiman skaalaamisessa, joka menee avoimen lähdekoodin ja julkisen sisällön taakse. Aineeton omaisuus (intellectual property, IP) voidaan myös kategorisoida henkilökohtaiseen, yksityiseen ja julkiseen.
Henkilökohtainen IP on mikä tahansa idea tai tieto jonka pidämme itsellämme niin että vain me itse (ja ehkä jotkut harvat muut) voivat päästä siihen käsiksi, kuten terveystiedot ja henkilökohtaiset ajatukset.
Julkinen IP sitä vastoin on ideat ja tieto jota jaetaan vapaasti ja avoimesti kaikille, kuten säätiedot, jotkut akateemiset verkkojulkaisut ja tekijänoikeudeton sisältö.
Yksityinen aineeton omaisuus olisi dataa jota kontrolloidaan rajattuun käyttöön kuten ohjelmistojen lähdekoodi tai verkkojulkaisut jotka vaativat maksua sisällön näkemiseksi. Jotta vielä voitaisiin alikategorisoida yksityistä aineetonta omaisuutta, voi miettiä sekä niitä joita suojellaan fyysiseltä kopioinnilta (esim. Digital Rights Management, DRM) ja niitä joita suojelee laillinen turva kuten kopiosuoja tai jopa vapaan lähdekoodin lisenssit. Vaikka lisenssit kuten GPL ja MIT edistävätkin avoimia standardeja, se seikka että käytössä esiintyy rajoitteita tuo mukaan yksityisen, omistajan kontrolloiman IP:n. Ei sillä että tämä olisi väärä metodi (vahvasti seison MaidSafen päätöksen takana julkaista koodia GPLv3:n alla) mutta näiden määritelmien ja seuraavan sarjan osan kontekstissa mielestäni on tärkeää pitää tämä mielessä.
Julkisten puutarhojen idean skaalaaminen
Näiden rajoitteiden mukana on olemassa mitä ilmeisimmin suuri määrä yksityistä IP:a kaiken muotoisena ja kokoisena kun yhteiskuntamme reagoi ideoiden globalisaatioon. Patentit ja kopiosuojajärjestelmät on otettu käyttöön satoja vuosia sitten, niiden tarkoituksena tuottaa työmäärä luoville teoksille joilla ei ole luontaisesti niukkuutta, kuten keksintöjen piirustukset ja kirjoitukset, ja ne antavat yleensä taloudellista etua luojalleen. Valitettavasti tämänkaltainen ratkaisu olennaisesti asettaa hinnan aineettoman pääoman käsiksipääsyyn ja yksityistää omistuksen samalla tavoin kuin ”kerran lokalisoitu ja skaalautumaan pyrkivä” yhteisöpuutarha, mutta jopa radikaalisti. Fyysiset yltäkylläisyyden rajat aineettomalle pääomalle ovat suhteellisen mitättömät ja kutistuvat edelleen kiitos kasvavien tietokoneiden tallennuskykyjen. Joten samalla tavoin kuin yhteisöjen jäsene saattavat hoitaa puutarhaa, toiset saattavat itsekkäästi nauttia aineettoman pääoman luomisesta, kuten keksijät ja suunnittelijat, mutta heti kun heidän työnsä otetaan itsestäänselvyytenä, talouden tasapaino häiriintyy. Meidän tulisi kyetä tukemaan aineettoman pääoman tuotantoa pienessä mittakaavassa, mutta viestinnän ja tiedon globalisoituminen viime vuosisatojen aikana ei ole tehnyt tästä käytännöllistä.
Koodi ja sisältö omaisuuseränä
Monet DRM:ää, kopiosuojauksia ja patentteja vastustaneet aktivistit usein evankelisoivat siitä, että yksityinen IP on konfliktissa pitkäaikaisen kehityksen kanssa ja rajoittaa olennaisia vapauksia. Taloudellisten vastausten etsiminen jotta paremmin palveltaisiin aineettoman pääoman tuotantoa, jotta ihmisillä olisi insentiiviä jakaa ideoita julkisesti mieluummin kuin pitää ne yksityisesti suojattuina, on vaikea tehtävä ja todennäköisimmin sitä ei ratkaista yhdellä yksittäisellä ratkaisulla. Suurin osa valtavirran tutkimuslehdistä näkee julkaisemansa IP:n suojattavana omaisuuseränä jotta niiden liiketoiminta voitaisiin pitää pyörimässä ja täten ne tekevät käsiksipääsystä keinotekoisen niukan lyömällä siihen hintalapun. Monet ohjelmistokehitystä rahoittavat rahoittajat samalla tavoin näkevät tuotetun koodin merkittävänä omaisuuseränä, joka suojaa kilpailevilta toteutuksilta. Joissain tapauksissa voi olla sopimuksia yritysten välillä kun rakennetaan julkisia ratkaisuja standardointitarkoituksissa, mutta tämä ei ole luotettava ratkaisu ja siinä on mahdollisuus huonoihin toteutuksiin niiden standardien kanssa joihin monet joutuvat turvautumaan. Jotta aineeton pääoma integroitaisiin talouteen kunnolla, meidän tulee työskennellä pikemminkin itse talousjärjestelmän kehittämiseksi kuin pakottaa ideoille tiettyjä ominaisuuksia jotka tekevät niistä keinotekoisen niukkoja.
Sarjan viimeisimmässä postauksessa käyn läpi ratkaisuja jotka ovat puskeneet rajoja sen suhteen miten käsittelemme rahaa ja aineetonta pääomaa, ja erityisesti mitä SAFE voi tuoda mukaan tähän soppaan. Skaalaus on päätekijä monien niiden järjestelmien hajoamisessa joita näemme nyt valuutan ja omaisuuden sekä internetin itsensä tapauksessa, joten keskittämällä huomiomme tähän ongelmaan on olennaista. Vaikka MaidSafe työskenteleekin yksittäisen ratkaisun parissa jolla näitä asioita selvitetään kehittyneemmän internetin kautta, aiemmat kokeilut ja tulevat lisäprojektit muille tahoille tulevat olemaan välttämättömiä globaalin talouden ja digitaalisen yhteiskunnan todellisen perustan rakentamisessa.
Lähde:
https://blog.maidsafe.net/2016/04/18/theories-on-incentives-scaling-an-evolved-economy-pt-2/