Kenenkään ei tulisi olla pakko koskaan tehdä töitä. Työnteko on lähes kaiken surkeuden lähde maailmassa. Lähes kaikki pahuus, jonka vain keksitkin mainita maailmasta, on seurausta siitä, että elämme maailmassa jossa on pakko tehdä töitä. Pysäyttääksemme kärsimyksen meidän tulee lopettaa työn tekeminen.
Se ei tarkoita, että meidän on lakattava tekemästä asioita. Se tarkoittaa, että me luomme uuden tavan elää, joka perustuu leikkiin; toisin sanoen leikkisä vallankumous. ”Leikillä” tarkoitan myös juhlamieltä, luovuutta, vieraanvaraisuutta, yhteisöllisyyttä ja mahdollisesti jopa taidetta. Leikki on muutakin kuin lasten leikkiä, niin arvokasta kuin se onkin. Peräänkuulutan kollektiivista seikkailua yleistetyssä ilossa ja vapaassa elämänilossa. Leikki ei ole passiivista. Epäilemättä me tarvitsemme paljon enemmän aikaa pelkkään lekotteluun ja lorvailuun kuin mistä nyt pääsemme nauttimaan, huolimatta tulotasosta tai ammatista, mutta kun on parantunut työuupumuksesta, lähes kaikki meistä haluaa tehdä jotain. Apaattinen oblomovismi ja stakhanovilaisuus ovat saman arvonsa menettäneen kolikon kaksi eri puolta.
Leikkisä elämä on täysin epäyhteensopiva nykytodellisuuden kanssa. Se on niin paljon pahempaa kuin ”todellisuus”, musta aukko joka imee elinvoiman siitä vähästä elämässä, joka vielä erottaa toiminnan pelkästä selviytymisestä. Mielenkiintoista kyllä — tai sitten ei — kaikki vanhat ideologiat ovat konservatiivisia koska ne uskovat työntekoon. Jotkut niistä, kuten marxismi, ja suurin osa anarkismin eri lajeista uskoo työntekoon mitä suurimmalla vimmalla, koska ne uskovat niin vähän yhtään mihinkään muuhun.
Liberaalit sanovat, että meidän tulisi lakkauttaa työpaikkadiskriminaatio. Minä sanon, että meidän tulisi lakkauttaa työnteko. Konservatiivit tukevat lakeja, joilla taataan oikeus työhön. Karl Marxin kuritonta vävyä Paul Lafargue’a mukaillen minä tuen oikeutta olla laiska. Vasemmistolaiset suosivat täystyöllisyyttä. Kuten surrealistit — paitsi että en nyt laske leikkiä — minä suosin täystyöttömyyttä. Trotskilaiset agitoivan ikuisen vallankumouksen puolesta. Minä agitoin ikuisen rellestyksen puolesta. Mutta jos kaikki ideologiat (niinkuin ne tekevät) puoltavat työtä — eikä ainoastaan koska ne aikovat saada muut ihmiset tekemään omat työnsä — ne ovat omituisen vastahakoisia myöntämään tekevänsä niin. Ne vatuloivat lakkaamatta palkoista, tunneista, työolosuhteista, väärinkäytöksistä, tuottavuudesta, kannattavuudesta. Ne mieluusti puhuvat kaikesta muusta paitsi työstä itsestään. Nämä asiantuntijat, jotka tarjoutuvat ajattelemaan puolestamme, harvoin kertovat omia päätelmiään työstä, sen tärkeydestä kaikkien meidän elämässä. Keskenään he marisevat yksityiskohdista. Liitot ja johto ovat yhtä mieltä siitä, että meidän tulisi myydä elämämme aikaa vaihdossa selviytymisestä, vaikka he kiistelevät hinnasta. Marxistit ajattelevat, että byrokraattien tulisi pomottaa meitä. Libertaarit ajattelevat, että liikemiesten tulisi pomottaa meitä. Feministejä ei kiinnosta missä muodossa pomotus tulee, kunhan pomot ovat naisia. Selvästikin näillä ideologianpakottajilla on eroja siinä miten jakaa vallan ryöstösaalis. Yhtä selvästi kenelläkään heistä ei ole mitään vastaansanottavaa vallalle sellaisenaan ja kaikki heistä haluavat pitää meidät kiinni työnteossa.
Saatat ihmetellä olenko tosissani vai vitsailenko. Olen tosissani ja vitsailen. Leikkisyys ei tarkoita naurettavuutta. Leikin ei tarvitse olla jonninjoutavaa, vaikka jonninjoutavuus ei olekaan triviaalia: varsin usein meidän tulee ottaa jonninjoutavuus vakavasti. Haluaisin elämän olevan peliä — mutta peliä jossa on kovat panokset. Haluan pelata jatkuvasti.
Vaihtoehto työlle ei ole pelkkä tumput suorana oleminen. Leikkisyys ei tarkoita unettavaa. Niin paljon kuin arvostankin tokkuran mielihyvää, se ei ole koskaan sen palkitsevampaa kuin muiden nautintojen tai ajanvietteiden välissä. Enkä aja mitään aikataulutettua ”vapaa-ajan” varoventtiiliä; päinvastoin. Vapaa-aika on aikaa jolloin ei olla töissä, työn tähden. Vapaa-aika on aikaa, jolloin palaudutaan työstä, ja vimmaisessa mutta toivottomassa yrityksessä unohtaa työ monet palaavat lomilta niin uupuneina, että he odottavat paluuta töihin jotta he voisivat levätä. Pääasiallinen ero työn ja vapaa-ajan välillä on, että työssä ainakin maksetaan sinun vieraantumisestasi ja heikentymisestäsi palkkaa.
En leiki sanaleikkejä määritelmillä kenenkään kanssa. Kun sanon, että haluan lakkauttaa työnteon, tarkoitan juuri sitä mitä sanon, mutta haluan sanoa sen mitä tarkoitan määrittelemällä termini epäomalaatuisin tavoin. Minimimääritelmäni työlle on pakkotyötä, eli, pakollista tuottamista. Molemmat elementit ovat olennaisia. Työ on poliittisin tai taloudellisin keinoin pakotettua tuottamista, joko porkkanalla tai kepillä. (Porkkana on vain keppi toisissa keinoissa.) Mutta kaikki luominen ei ole työtä. Työtä ei koskaan tehdä sen itsensä vuoksi, sitä tehdään jonkin tuotteen tai tuotoksen aikaansaamiseksi, jonka työntekijä (tai useammin joku muu) saa siitä. Tämä on se mitä työ välttämättä on. Sen määritteleminen on sen halveksumista. Mutta työ yleensä on pahempaa kuin mitä määritelmä antaa ymmärtää. Työhön sisäänrakentunut alistamisen dynamiikka tuppaa muokkautumaan ajan myötä. Kehittyneissä työntäyteisissä yhteiskunnissa, mukaanlukien kaikki teolliset yhteiskunnat olivatpa ne sitten kapitalistisia tai ”kommunistisia”, työ väistämättä saa muita attribuutteja, jotka tähdentävät sen vastenmielisyyttä.
Yleensä — ja tämä on vielä enemmän totta ”kommunistisissa” kuin kapitalistisissa maissa, missä valtio on lähes ainoa työnantaja ja kaikki muut ovat työntekijöitä — työ on ansiotyötä, eli palkkatyötä, joka tarkoittaa itsensä myymistä jaksotetusti. Näin 95% amerikkalaisista työskentelevistä tekevät töitä jollekin muulle. Neuvostoliitossa tai Kuubassa tai Jugoslaviassa tai Nicaraguassa tai missään muussa vaihtoehtoisessa mallissa, joka saatetaan mainita, vastaava luku lähestyy 100%:a. Ainoastaan piestyt Kolmannen Maailman pienviljelijöiden linnakkeet — Meksiko, Intia, Brasilia, Turkki — hetkellisesti suojaavat merkittäviä keskittymiä maanviljelijöitä, jotka jatkavat edelleen usean tuhannen vuoden kestänyttä perinteistä järjestelyä, verojen (lunnaiden) maksamista valtiolle tai vuokraa parasiittisille maanomistajille vastalahjasta että he jättävät nämä rauhaan. Jopa tämä raaka diili alkaa näyttää hyvältä. Kaikki teollisuuden (ja toimistojen) työläiset ovat työntekijöitä ja jonkinlaisen valvonnan alaisia nöyryyden ja palvelualttiuden ylläpitämiseksi.
Mutta modernilla työllä on vieläkin pahemmat implikaatiot. Ihmiset eivät ainoastaan tee töitä, heillä on ”työpaikka”. Yksi henkilö tekee yhtä tuottavaa työtehtävää kokoajan joko-tai -perusteisesti. Vaikka työtehtävä olisi edes differentiaalisen yksikön verran kiinnostava (ja yhä useampi työpaikka ei ole), pakollisen poissulkevuuden monotonisuus heikentää sen luddiittista potentiaalia. ”Työpaikka”, joka voi olla joillekin energinen, tietyn rajallisen ajan, on pelkkä taakka niille, jotka joutuvat tekemään sitä neljäkymmentä tuntia viikossa ilman, että heillä on mitään sanomista siihen miten sitä tulisi tehdä, omistajien hyväksi jotka eivät kontribuoi projektiin millään tavalla, ja ilman minkäänlaista mahdollisuutta jakaa työtehtäviä tai työtaakkaa niiden kesken jotka sitä joutuvat tekemään. Tämä on työmaailman todellisuus: byrokraattista ryöstöä, seksuaalista häirintää ja diskriminaatiota, luupäisiä pomoja jotka riistävät ja syyllistävät alaisiaan, joiden — kaikin rationaalis-teknisin kriteerein — tulisi itse olla johtajia. Mutta kapitalismi reaalimaailmassa alistaa rationaalisen tuottavuuden ja liikevoiton maksimoinnin organisaation johdon vaatimuksille.
Rappeutuminen, jota useimmat työntekijät kokevat työpaikallaan, on monien erilaisten nöyryytysten summa, jota voitaisiin kutsua ”kurinpidoksi”. Foucault on monimutkaistanut tätä ilmiötä, mutta se on tarpeeksi yksinkertainen. Kurinpito koostuu työpaikan kaikesta totalitaarisesta kontrollista — valvonnasta, vuorotyöstä, pakotetusta työtahdista, tuotantomäärävaatimuksista, kellokortin käytöstä jne. Kurinpito on se mitä tehtaalla, toimistolla ja kaupalla on yhteistä vankilan ja koulun ja mielisairaalan kanssa. Se on jotain historiallisesti alkuperäistä ja kammottavaa. Se on niinkin demonisten henkilöiden kuten Nero, Tsingis Kaani ja Iivana Julma kykyjen tuolla puolen. Heillä oli kaikki pahat aikomukset, mutta ei koneistoa jolla hallita alamaisiaan yhtä perusteellisesti kuin moderneilla despooteilla on. Kurinpito on aivan omalaatuisella tavallaan saatanallinen modernin ajan kontrollimuoto, se on innovatiivista tunkeutumista joka tulee kieltää kaikkein varhaisimmalla mahdollisella hetkellä.
Sellaista on ”työnteko”. Leikki on aivan päinvastaista. Leikki on aina vapaaehtoista. Se, mikä voisi muutoin olla leikkiä, on työtä jos se on pakotettua. Tämä on aksiooma. Bernie de Koven on määritellyt leikin ”seuraamuksien keskeyttämiseksi”. Tämä ei ole hyväksyttävää jos se viittaa siihen, että leikillä ei olisi seuraamuksia. Pointti ei ole, että leikillä ei olisi seuraamuksia. Leikkiminen ja antaminen ovat lähellä toisiaan, ne ovat behavioraalisia ja transaktionaalisia saman impulssin eri puolia, leikki-vaisto. Molemmat aristokraattisesti halveksuvat tuloksia. Leikkijä saa leikistä jotain; sen takia hän leikkii. Mutta keskeinen palkkio on kokemus aktiviteetista itsessään (mikä se sitten onkin). Jotkut muutoin tarkkaavaiset leikkimisen opiskelijat, kuten Johan Huizinga (Homo Ludens) määrittelevät sen pelien pelaamisena tai sääntöjen noudattamisena. Kunnioitan Huizingan oppineisuutta, mutta korostetusti hylkään hänen rajoitteensa. On monia hyviä pelejä (shakki, pesäpallo, Monopoli, bridge), joissa on säännöt mutta pelaaminen on muutakin kuin sääntöjen noudattamista. Keskustelu, seksi, tanssiminen, matkailu — nämä asiat eivät ole sääntöjenmukaisia, mutta ne todellakin ovat leikkiä jos jokin on. Ja sääntöjen kanssa voidaan leikkiä ainakin yhtä helposti kuin minkä tahansa muunkin.
Työ tekee pilkkaa vapaudesta. Virallinen lausunto on, että meillä kaikilla on oikeutemme ja me elämme demokratiassa. Toiset epäonniset, jotka eivät ole vapaita niinkuin me, joutuvat elämään poliisivaltioissa. Nämä uhrit joko noudattavat käskyjä tai muuten, huolimatta siitä miten mielivaltaisia käskyt ovat. Viranomaiset jatkuvasti valvovat heitä. Valtion byrokraatit kontrolloivat heidän elämänsä pienimpiäkin yksityiskohtia. Viranomaiset, jotka pyörittelevät heitä luukulta toiselle, ovat vastuussa ainoastaan esimiehilliin, julkisilla tai yksityisillä tahoilla. Oli miten oli, toisinajattelu ja kansalaistottelemattomuus on rangaistavaa. Vasikat jatkuvasti livertelevät viranomaisille. Kaikki tämä pitäisi olla pahasta.
Ja niin se onkin, vaikka se ei ole mitään muuta kuin modernin työpaikan kuvaus. Liberaalit ja konservatiivit ja libertaarit, jotka maanittelevat totalitarismia, ovat tekopyhiä ja petkuttajia. Missä tahansa kevyesti stalinismista vapautetussa diktatuurissa on enemmän vapautta kuin tavallisella amerikkalaisella työpaikalla. Löydät samat hierarkiat ja kurinpitokeinot toimistosta ja tehtaasta samalla tavalla kuin löydät ne vankilasta tai luostarista. Itse asiassa, kuten Foucault ja muut ovat osoittaneet, vankilat ja tehtaat syntyivät samoihin aikoihin, ja niiden operaattorit tietoisesti lainasivat toisiltaan kontrollimenetelmiä. Työntekijä on osa-aikainen orja. Pomo sanelee milloin pitäisi tulla paikalle, milloin lähteä pois, ja mitä tehdään väliajalla. Hän sanelee miten paljon työtä pitää tehdä ja kuinka nopeasti. Hän on vapaa toteuttamaan kontrolliaan nöyryyttäviin äärimmäisyyksiin asti, sanellen jos siltä tuntuu, mmitä vaatteita pidät päälläsi ja miten usein voit mennä vessaan. Poislukien muutamat poikkeukset, hän voi erottaa sinut mistä tahansa syystä, tai ilman syytä. Hän laittaa vasikat ja esimiehet vakoilemaan sinua; hän pitää mustaa kirjaa jokaisesta työntekijästä. Selän takana puhuminen on ”niskoittelua”, aivan kuin työntekijä olisi kuriton lapsi, ja siitä saa sekä potkut että karenssia työttömyystukeen. Ilman, että he mitenkään erityisesti kannustaisivat siihen, on huomionarvoista, että lapset kotona ja koulussa saavat saman kohtelun, joita heidän tapauksessaan oikeutetaan heidän oletetulla epäkypsyydellä. Mitä tämä kertoo heidän työtä tekevistä vanhemmistaan ja opettajistaan?
Ylläkuvattu ylivallan nöyryytysjärjestelmä on hallinnut suurinta osaa miesten ja naisten valveillaoloajasta monen vuosikymmenen ajan, lähes koko heidän elinaikansa. Tietyssä mielessä ei ole harhaanjohtavaa kutsua systeemiämme demokratiaksi tai kapitalismiksi tai — vieläkin paremmin — industrialismiksi, mutta sen todelliset nimet ovat tehdasfasismi ja toimisto-oligarkia. Kuka tahansa, joka sanoo, että nämä ihmiset ovat ”vapaita”, joko valehtelee tai on tyhmä. Sinä olet mitä teet. Jos teet tylsiä, tyhmiä, monotonisia töitä, todennäköisesti sinusta tulee tylsä, tyhmä ja monotoninen. Työ on niin paljon parempi selitys ympärillemme pikkuhiljaa hiipivälle kretinisaatiolle, kuin jopa merkittävällä tavalla tyhmentävät mekanismit kuten televisio ja koulujärjestelmä. Ihmiset, joita on pidetty karsinassa koko heidän elämänsä ajan, puskettu töihin suoraan koulusta ja alussa perhe paimentanut lapsena ja vanhainkoti elämän loppupäässä, ovat tottuneet hierarkiaan ja heidät on psykologisesti orjuutettu. Heidän kykynsä autonomiaan on niin surkastunut, että heidän vapauden pelkonsa on heidän muutaman rationaalisesti juurtuneen pelkonsa joukossa. Heidän kuuliaisuuskoulutuksensa töissä kantaa aina perhe-elämään asti perhettä perustettaessa, ja näin he uusintavat järjestelmää useammalla kuin vain yhdellä tavalla, ja se kantaa myös politiikkaan, kulttuuriin ja kaikkeen muuhun. Kun heidän elinvoimansa on imetty kuiviin töissä, he todennäköisesti alistuvat hierarkialle ja asiantuntijuudelle kaikessa muussakin. He ovat niin tottuneita siihen.
Me olemme niin lähellä työn maailmaa, että me emme näe mitä se tekee meille. Me joudumme turvautumaan muista aikakausista tai kulttuureista tulleisiin ulkopuolisiin tarkkailijoihin arvostaaksemme nykyisen asemamme äärimmäisyyttä ja patologisuutta. Menneisyydessämme joskus oli aika, jolloin ”työetiikka” olisi ollut käsittämätöntä, ja ehkäpä Weber oli jonkin jäljillä hänen sitoessaan sen ilmaantumisen uskontoon, kalvinismiin, sillä jos se syntyisi nykyiaikana neljä vuosisataa myöhemmin, siitä välittömästi sanottaisiin, että se on kultti. Oli miten oli, meidän tarvitsee vain ammentaa antiikin viisaudesta asettaaksemme työnteon perspektiiviin. Muinaiset pitivät työtä juuri sinä minä se on, ja heidän näkökantansa pysyi, kalvinistisista jääristä huolimatta, kunnes industrialismi sivuutti sen — mutta ei ennen kuin sen profeetat olivat sitä suitsuttaneet.
Leikitään hetki, että työ ei tee ihmisistä rampautuneita alamaisia. Leikitään, vastoin kaikkia psykologian teorioita ja sen puolestapuhujien ideologioita, että sillä ei ole mitään vaikutusta persoonan muodostukseen. Ja leikitään, että työ ei ole niin tylsää ja väsyttävää ja nöytyyttävää kuin me tiedämme sen olevan. Jopa silloin, työ siltikin pilkkaisi kaikkia humanistisia ja demokraattisia pyrkimyksiä, vain koska se syö niin paljon valveillaoloajastamme. Sokrates sanoi, että käsin työtä tekevät olivat huonoja ystäviä ja huonoja kansalaisia, koska heillä ei ollut aikaa ystävyyden ja kansalaisuuden vastuiden hoitamiselle. Hän oli oikeassa. Työn takia ei ollut väliä mitä me teimme, me edelleen katselimme kellojamme. Ainoa asia, joka on ”vapaata” meidän niinkutsutussa vapaa-ajassamme on se, että se ei maksa mitään pomolle. Vapaa-aika omistetaan yleensä siihen, että valmistaudutaan töihin lähtöön, että mennään töihin, että palataan töistä, ja että koitetaan toipua töistä. Vapaa-aika on kiertoilmaisu aivan erityiselle tavalle, jolla työvoima tuotannontekijänä sekä kuljettaa itsensä omaan laskuunsa työpaikalle ja sieltä pois että olettaa, että sillä itsellään on vastuu omasta huoltamisestaan ja korjaamisestaan. Hiili ja teräs eivät tee niin. Kirjoituskoneet ja sorvit eivät tee niin. Mutta työntekijät tekevät. Eipä ihme, että Edward G. Robinson eräässä hänen gangsterielokuvistaan töräytti, ”Työnteko on surkimuksia varten!”
Sekä Platon että Ksenofon ovat samaa mieltä Sokrateksen kanssa hänen käsityksestään työn tuhoisista vaikutuksista työntekijään kansalaisena ja ihmisolentona. Herodotus identifioi työn halveksumisen antiikin kreikkalaisten ominaisuudeksi heidän kulttuurinsa huipulla. Yhden roomalaisen esimerkin antaaksemme, Cicero sanoi, että ”kuka antaa työpanoksensa rahasta, myy itsensä ja asettaa itsensä orjan asemaan.” Hänen kaltaisensa ovat nyt harvinaisuus, mutta tuon ajan primitiiviset yhteisöt, joita me katselisimme alentavasti, ovat tarjonneet edustajia, jotka ovat valistaneet länsimaisia antropologeja. Länsi-Irianin Kapaukuilla, Posposilin mukaan, on käsitys tasapainosta elämässä, ja tämän mukaan he tekevät töitä vain joka toinen päivä, ja lepopäivän tarkoitus on ”saada takaisin menetetyt voimat ja terveys.” Esi-isämme, jopa niinkin myöhään kuin 1700-luvulla, jolloin he olivat jo pitkällä nykyisiin ongelmiin johtavalla polulla, olivat ainakin tietoisia siitä minkä me olemme jo unohtaneet, teollistumisen pimeästä puolesta. Heidän harras omistautumisensa ”Pyhälle Maanantaille” — ja näin he loivat de facto viisipäiväisen työviikon 150-200 vuotta ennen sen virallista kirjaamista lakiin — oli piikki varhaisimpien tehtaanomistajien lihassa. Heiltä meni pitkään tiu’un tyrannian alaisuuteen antautumisessa, joka oli kellon edeltäjä. Itse asiassa yhden tai kahden sukupolven oli tarpeellista vaihtaa aikuiset miehet naisiin, jotka olivat tottuneet kurinalaisuuteen, sekä lapsiin, joita voitaisiin koulia teollisuuden tarpeisiin. Jopa ancien regimen hyväksikäytetyt talonpojat riistivät merkittäviä määriä aikaa takaisin työltään maanomistajalle. Lafarguen mukaan; neljännes ranskalaisten talonpoikien kalenterista oli pyhäpäiviä ja sunnuntaita, ja Chayanovin luvut kylistä tsaarinajan Venäjältä — joka tuskin oli kovinkaan edistysmielinen yhteiskunta — samalla tavoin näyttävät neljänneksen tai viidenneksen talonpojan päivistä pyhitetyn levolle. Tuottavuutta tavoitellessamme me selvästikin jäämme kauas jälkeen näistä takapajuisista yhteiskunnista. Riistetyt muzhikit ihmettelisivät miksi kukaan meistä haluaa työskennellä ylipäätään. Niin tulisi myös meidän.
Meidän alennustilamme käsittämiseksi sen koko laajuudessaan, kuitenkin, tarkastellaan varhaisinta ihmiskunnan tilaa, ilman valtiota tai yksityisomaisuutta, kun me olimme metsästäjä-keräilijöitä. Hobbes otaksui, että elämä tuolloin oli kauheaa, brutaalia ja lyhytikäistä. Toiset olettavat, että elämä oli täynnä epätoivoista, lakkaamatonta kamppailua hengissäpitimistä, sotaa jota käytiin ankaraa Luontoa vastaan, ja kuolema ja tuho odotti jokaista epäonnista tai ketä tahansa joka ei kyennyt vastaamaan olemassaolon haasteisiin. Itse asiassa, tuo kaikki oli romahtamispelkojen projisointia yhteisöjen suuntaan, jotka eivät olleet tottuneet pärjäämään ilman valtiovaltaa, kuten Hobbesin ajan Englanti sisällissodassa. Hobbesin maanmiehet olivat jo kohdanneet vaihtoehtoisia yhteiskuntamuotoja, jotka ilmensivät toisenlaisia elämäntyylejä — erityisesti Pohjois-Amerikassa — mutta nämä olivat jo liian kaukaisia kokemuksen tasolla, jotta niitä voisi ymmärtää. (Yhteiskunnan alaluokat, joiden tilanne oli intiaaneja lähempänä, ymmärsivät paremmin ja pitivät sitä houkuttelevana. Läpi 1600-luvun, englantilaiset uudisraivaajat loikkasivat intiaanien puolelle, tai heitä vangittiin sodassa, ja he kieltäytyivät palaamasta. Mutta intiaanit eivät loikanneet valkoisten puolelle enempää kuin länsisaksalaiset olisivat halunneet kiivetä Berliinin muurin yli lännestä itään.) ”Vahvimmat selviää”-versio — Thomas Huxleyn versio — Darwinismista kertoi paremmin viktoriaanisen Englannin talousoloista kuin luonnonvalinnasta, niinkuin anarkisti Kropotkin näytti kirjassaan Mutual Aid, A Factor of Evolution. (Kropotkin oli tiedemies — maantieteilijä — jolla oli yltäkylläisesti tahattomia mahdollisuuksia kenttätyölle hänen ollessaan maanpaossa Siperiassa: hän tiesi mistä hän puhui. Kuten useimmat yhteiskunnalliset ja poliittiset teoriat, tarina jonka Hobbes ja hänen seuraajansa kertoivat oli oikeasti tunnustamaton omaelämänkerta.
Anthropologi Marshall Sahlins, kerätessään dataa senaikaisista metsästäjä-keräilijöistä, tutki hobbesilaista myyttiä artikkelissaan ”The Original Affluent Society”. He työskentelevät meitä paljon vähemmän, ja heidän työnsä on vaikeaa erottaa siitä mitä me pidämme leikkinä. Sahlins toteaa, että ”metsästäjät ja keräilijät työskentelevät meitä vähemmän; ja, sen sijaan että työnteko olisi jatkuvaa, ruoanhakua tehdään ajoittain, luppoaikaa on yltäkylläisesti ja unta on suurempi määrä henkilöä kohden kuin minkäänlaisessa muussa yhteiskunnassa.” He työskentelivät keskimäärin neljä tuntia päivässä, olettaen että he edes ”työskentelivät”. Heidän ”työnsä”, siltä kuin se meille näyttää, oli ammattitaitoa vaativaa, joka harjoittaa heidän fyysisiä ja intellektuaalisia kykyjään; matalan osaamistason työ missään suuressa mittakaavassa, Sahlinsin mukaan, on mahdotonta missään muussa kuin teollistuneessa yhteiskunnassa. Näin se täytti Friedrich Schillerin leikin määritelmän, ainoa kerta jolloin ihminen realisoi koko ihmisyytensä ”leikkimällä” kaksijakoisen luonteensa, ajattelu ja tunteminen, molempien puolien kanssa. Niinkuin hän asian esittää: ”Eläin työskentelee kun puute on sen toiminnan suurin motivaattori, ja se leikkii kun se on eniten voimissaan, kun elämän yltäkylläisyys on sille ärsyke toimintaan.” (Moderni versio — arveluttavan keskeneräinen — on Abraham Maslow’n vastakkainen mielipide ”vajavaisuuden” ja ”kasvun” motivatioon.) Leikki ja vapaus elävät, mitä tulee tuottamiseen, rinnakkain. Jopa Marx, joka kuuluu (kaikista hyvistä aikeistaan huolimatta) tuotannon pantheoniin, havaitsi, että ”vapauden piiri ei ala ennenkuin on ohitettu sellainen piste, jossa työvoimaa vaaditaan välttämättömyyden pakosta ja ulkoisesta hyödystä.” Hän ei koskaan kyennyt identifioimaan tätä onnellista olosuhdetta, työnteon lakkauttamista — sillä onhan se loppujenlopuksi varsin epätavallista olla työläisen puolella ja työntekoa vastaan — mutta me kykenemme.
Pyrkimys siirtyä taaksepäin tai eteenpäin elämään ilman työtä on ilmiselvää jokaisessa vakavassa yhteiskunnallisessa tai kulttuurillisessa esiteollisessa aikakaudessa Euroopassa, joiden joukossa mm. M. Dorothy Georgen England in Transition ja Peter Burken Popular Culture in Early Modern Europe. Relevantti on myös Daniel Bellin essee ”Work and Its Discontents”, uskoakseni ensimmäinen teksti, joka viittaa ”kapinaan työtä vastaan” niin monisanaisesti sekä, jos tämä oltaisiin ymmärretty, tärkeä korjaus siihen itsetyytyväisyyteen, joka tavallisesti liittyy kokoelmateokseen johon se on koottu, The End of Ideology. Ei kriitikot eivätkä puolestapuhujat ole huomanneet, että Bellin ideologian loppua hehkuttava teesi oli signaalina ei suinkaan sosiaalisen levottomuuden lopulle, vaan uudenlaisen vaiheen alulle, ennennäkemättömälle vaiheelle, jota ideologia ei rajoita tai jolle se ei perustu. Se oli Seymour Lipset (teoksessa Political Man), ei Bell, joka ilmoitti samaan aikaan, että ”teollisen vallankumouksen ydinongelmat on ratkaistu”, vain paria vuotta ennen post- tai metateollista mekkalaa, jolla collegeopiskelijat ajoivat Lipsetin Berkeleyn yliopistosta Harvardin suhteelliseen (ja väliaikaiseen) rauhaan.
Kuten Bell kirjoittaa, Adam Smith Kansojen varallisuudessa, kaikessa hänen innokkuudessaan markkinoita ja työnjakoa kohtaan, oli paljon enemmän hereillä (ja rehellisempi asiasta) työn varjopuolista, kuin Ayn Rand tai Chicagon ekonomistit tai kukaan Smithin moderneista seuraajista. Kuten Smith havainnoi: ”Suurimman osan ihmisten ymmärryksestä muodostaa heidän työpaikkansa. Ihminen, jonka elämä kuluu tekemällä muutamaa yksinkertaista tehtävää… ei ole asemassa jossa hän voisi harjoittaa ymmärrystään… Hänestä tulee yleisesti niin tyhmä ja tietämätön, kuin ihmisolennolle on vain mahdollista.” Tässä muutamalla suorasukaisella sanalla on minun oma työnteon kritiikkini. Bell, joka kirjoitti vuonna 1956, Eisenhowerin typeryyden ja amerikkalaisen itsetyytyväisyyden kulta-aikana, tunnisti 1970-luvun ja sen jälkeen vallinneen järjestäytymättömän ja järjestäytymättömän pahoinvoinnin, jota mikään poliittinen suuntaus ei kykene valjastamaan, joka tunnistettiin HEW:n raportissa Work in America, jota ei voida käyttää hyväksi, joten se jätetään huomiotta. Ongelma on kapinointi työntekoa vastaan. Se ei näy minkään laissez-faire -ekonomistin teksteissä — Milton Friedman, Murray Rothbard, Richard Posner — koska heidän mukaansa, niinkuin Star Trekissa sanotaan, ”it does not compute.”
Jos nämä vastalauseet, joita rakkaus vapautta kohtaan on innoittanut, epäonnistuvat taivuttelemaan utilitaristisia tai jopa paternalistisia humanisteja, sitten on muita joiden sanomisia he eivät voi sivuuttaa. Työ on vaarallista terveydelle, lainataksemme erään kirjan otsikkoa. Itse asiassa, työ on massamurhaamista. Suoraan tai epäsuorasti työ tappaa suurimman osan ihmisistä, jotka näitä sanoja lukevat. Vuosittain 14000-25000 työntekijää kuolee tässä maassa työssään. Yli kaksi miljoonaa on vammautunut. 20-25 miljoonaa loukkaantuu joka vuosi. Ja nämä luvut perustuvat erittäin konservatiivisiin arvioihin siitä mikä on työhön liittyvä tapaturma. Näin ne eivät laske mukaan puolta miljoonaa sairauspoissaolotapausta joka vuosi. Katsoin erästä lääketieteen oppikirjaa työterveydestä, joka oli 1200 sivun mittainen. Ja tämäkin vain juuri ja juuri raapaisi pintaa. Saatavilla olevat tilastot ottavat mukaan ilmiselvät tapaukset, kuten 100 000 kaivostyöläistä, joilla on mustan keuhkon sairaus, joista 4000 kuolee vuosittain, mikä on paljon suurempi kuolleisuus kuin AIDSiin esimerkiksi, joka saa mediassa niin paljon huomiota. Tämä kertoo sanattomasta oletuksesta, että AIDSiin sairastuvat pervertikot, jotka kykenevät kontrolloimaan perversioitaan, kun taas kaivostoiminta on pyhää ja sitä ei saa kyseenalaistaa. Se mitä tilastot eivät kerro on, että työn takia kymmenien miljoonien ihmisten elinkaari lyhenee — mikä on myös se mitä surmaaminen tarkoittaa. Mietitään vaikka lääkäreitä, jotka tappavat itsensä työnteolla 5-kymppisinä. Mietitään vaikka kaikkia työnarkomaaneja.
Vaikka et kuolisi tai vammautuisi työtä tehdessä, sinulle voi hyvin käydä niin kun olet menossa töihin, tulossa töistä tai yrität unohtaa työn. Suurin osa auto-onnettomuuksien uhreista on tekemässä jotain näistä pakollisista työhön liittyvistä aktiviteeteista tai joutuu niiden uhreiksi, jotka niin tekevät. Tähän lisääntyneeseen kuolleiden lukumäärään täytyy lisätä myös autoteollisuuden saasteet ja työnteon aiheuttama alkoholismi ja huumeidenkäyttö. Sekä syövät että sydänsairaudet ovat moderneja sairauksia, jotka voidaan yhdistää työhön joko suoraan tai välillisesti.
Näin työ institutionalisoi surmaamisen elämäntapana. Ihmiset pohtivat kamputsealaisia, että he olivat hulluja kun tuhosivat itsensä, mutta olemmeko me yhtään sen erilaisempia? Pol Potin hallinnolla oli ainakin visio, oli se sitten miten huuruinen tahansa, samanarvoisesta yhteiskunnasta. Me tapamme ihmisiä kuusinumeroisissa luvuissa (vähintään) myydäksemme Big Macceja ja Cadillacceja selviytyjille. Meidän 40 tai 50 tuhatta vuosittaista moottoritiekuolemaa ovat uhreja, eivät marttyyreja. He kuolivat turhaan — tai pikemminkin, he kuolivat työn takia. Mutta työ ei ole mitään minkä puolesta kannattaisi kuolla.
Huonoja uutisia liberaaleille: sääntöjen peukalointi on turhaa tässä elämän ja kuoleman kontekstissa. Liittovaltiollinen työturvallisuusvirasto (OSHA) on suunniteltu vahtaamaan ongelman ydintä, työpaikkaturvallisuutta.
Jo ennen kuin Reagan ja korkein oikeus asian sovittelivat, OSHA oli farssi. Aiempana ja (nykymittapuulla) avokätisemmällä Carterin aikakaudella työpaikalle saattoi odottaa OSHAn tarkastajia kerran 46 vuodessa.
Valtion kontrolli taloudesta ei ole ratkaisu. Työ on, jos yhtään mitään, vaarallisempaa valtionsosialistisissa maissa kuin täällä. Tuhannet venäläiset työntekijät kuolivat tai loukkaantuivat rakentaessaan Moskovan metroa. Tarinat kertovat neuvostoliittolaisten ydintuhoista, jotka saavat Times Beachin ja Three Mile Islandin onnettomuudet näyttämään alakoululaisten ilmahälytysharjoituksilta. Toisaalta deregulaatio, joka nykyisin on muodissa, ei auta ja todennäköisesti satuttaa. Terveyden ja turvallisuuden näkökantilta, muunmuassa, työ on kaikkein pahinta niinä aikoina, jolloin talous on lähellä laissez-fairea. Eugene Genovesen kaltaiset historioitsijat ovat argumentoineet vakuuttavasti, että — toisin kuin orjuuden apologistit väittävät — tehdastyöläiset USA:n pohjoisissa osavaltioissa ja Euroopassa olivat paljon huonommassa asemassa kuin etelävaltioiden plantaasien orjat. Se, että mitään relaatioita ei muutettu byrokraattien ja liikemiesten kesken, vaikuttaa merkitykselliseltä tuotantopisteessä. Jos OSHA lähtisi pakolla ajamaan ylimalkaisia standardeja, jotka teoriassa ovat toimeenpanokelpoisia, se todennäköisesti pysäyttäisi koko talouden. Toimeenpanijat ilmeisesti arvostavat tällaista, koska he eivät edes yritä saada pahantekijöitä kiinni.
Se mitä tähän asti on sanottu, ei pitäisi olla kiistanalaista. Money työntekijät ovat kurkkuaan myöten täynnä työntekoa. Poissaolot töistä ovat suuria ja kasvussa, työpaikoilta varastellaan paljon, siellä suoritetaan sabotaasia, korpilakkoja ja yleensäkin lintsataan ja rikkuroidaan. Saattaa olla jonkinlaista liikettä kohti tietoista, eikä vain vaistonvaraista työnteon hylkäämistä. Ja kuitenkin päällisin puolin on tunne, joka on yleinen pomojen ja heidän juoksupoikiensa keskuudessa, sekä myös levinnyt kaikkialle työntekijöiden keskuuteen, että työ itsessään on tarpeellista ja vääjäämätöntä.
Olen eri mieltä. Nyt on mahdollista lakkauttaa työnteko ja korvata se, sikäli kun se palvelee hyödyllisiä tarkoituksia, monenlaisella uudella aktiviteetilla. Työnteon lakkauttaminen vaatii, että se suoritetaan kahdesta eri suunnasta, kvantitatiivisesta ja kvalitatiivisesta. Yhtäältä kvantitatiivisella puolella me joudumme leikkaamaan massiivisesti tehdyn työn määrää. Nykyisellään suurin osa työstä on tarpeetonta, tai vieläkin pahempaa, ja meidän tulisi yksinkertaisesti päästä siitä eroon. Toisaalta — ja mielestäni tämä on asian pihvi ja vallankumouksellinen uusi tulokulma — me joudumme ottamaan jäljellejäävän hyödyllisen työn ja muuntamaan sen erilaisiksi miellyttäviksi, pelin kaltaisiksi ja harrastuksenomaisiksi ajanvietteiksi, joita ei voida erottaa muista miellyttävistä harrasteista, paitsi että ne sattuvat tuottamaan hyödyllisiä tuotteita loppukäyttäjille. Varmastikaan tuon ei pitäisi tehdä työtehtävistä vähemmän kiinnostavia tehdä. Sitten kaikki keinotekoiset vallan ja omaisuuden raja-aidat voisivat romahtaa. Luomisesta on tullut ajanvietettä. Ja me voimme kaikki lopettaa toistemme pelkäämisen.
En esitä, että suurin osa työstä olisi pelastettavissa tällä tavoin. Mutta suurin osa työstä ei muutenkaan ole sen arvoista, että sitä kannattaisi yrittääkään pelastaa. Ainoastaan pieni ja häviävä murto-osa työstä palvelee mitään hyödyllistä tarkoitusta, joka ei riippuisi työjärjestelmän ja sen poliittisten ja juridisten ulokkeiden puolustamisesta ja uusintamisesta. Parikymmentä vuotta sitten Paul ja Percival Goodman arvioivat, että vain viisi prosenttia työstä, jota silloin tehtiin — oletettavasti tuo luku, jos se pitää paikkansa, on nyt vieläkin pienempi — tyydyttäisi minimaalisimmat tarpeemme ruoasta, vaatetuksesta ja suojasta. Heidän arvionsa oli vain sivistynyt veikkaus, mutta pääpointti on aika selkeä: suoraan tai epäsuorasti, suurin osa työstä palvelee tuottamattomia kaupallisuuden ja sosiaalisen kontrollin päämääriä. Aivan heti kättelyssä me voisimme vapauttaa kymmeniä miljoonia myyjiä, sotilaita, johtajia, poliiseja, osakevälittäjiä, pappeja, pankkiireja, lakimiehiä, opettajia, vuokraisäntiä, turvamiehiä, mainostajia ja kaikki näille ihmisille työskentelevät alaiset. Syntyisi lumipalloefekti, koska joka kerta kun olet tekemättä mitään, joku iso kiho ja tämän alaiset vapautuvat. Näin talous romahtaa.
Neljäkymmentä prosenttia työvoimasta on valkokaulustyöntekijöitä, joista suurimmalla osalla on kaikkein pitkäveteisimpiä ja idioottimaisimpia työnkuvia, joita koskaan on kehitetty. Kokonaisia teollisuudenaloja, vakuutusala, pankkiala ja kiinteistöala esimerkiksi, koostuu täysin turhasta paperinpyörittelystä. Ei ole sattumaa, että ”kolmas sektori”, palvelusektori, kasvaa kun taas ”toinen sektori” (teollisuus) stagnoituu ja ”ensimmäinen sektori” (maanviljely) katoaa lähes kokonaan. Koska työnteko on turhaa, paitsi niille joiden valtaa se pitää yllä, työntekijät muuttuvat suhteellisen hyödyllisistä suhteellisen tarpeettomiksi vaihtaessaan työpaikkaa ja mielistellessään julkista valtaa. Mikä tahansa on parempi kuin ei mitään. Siksi et voi mennä kotiin vain siksi, että olet saanut hommat tehtyä ajoissa. He haluavat sinun aikasi, tarpeeksi paljon sitä, jotta se muuttuu heidän omakseen, jopa silloinkin kun heillä ei ole suurimmalle osalle siitä mitään käyttöä. Muutoinhan keskivertotyöviikko olisi lyhentynyt paljon enemmän kuin vain muutaman minuutin viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana?
Seuraavaksi voimme laittaa itse tuotantotyön leikkuriin. Ei enää sotateollisuuden, ydinvoiman, roskaruoan, feminiinisten deodoranttien, tai kaikkein tärkeimpänä, autoteollisuuden tuotantoa. Satunnainen Stanley Streamer tai T-malli saattaisi olla ookoo, mutta mikään autoerotiikka, jolle sellaisia paskalääviä kuin Detroit tai Los Angeles rakennetaan, ei tule kuuloonkaan. Jo nyt, ilman suurtakaan vaivannäköä, me olemme jo käytännössä ratkaisseet energiakriisin, ympäristökriisin ja lukuisat muut näihin liittyvät ratkaisemattomat yhteiskunnalliset ongelmat.
Lopuksi, meidän tulee hävittää kirkkaasti suurin ammattinimike, sellainen jossa on pisimmät työtunnit, matalin palkka ja eräitä kaikkein tylsimpiä työtehtäviä. Viittaan kotiäiteihin, jotka hoitavat lapsia ja tekevät kotiaskareita. Lakkauttamalla palkkatyön ja saavuttamalla täystyöttömyyden me sabotoimme työvoiman sukupuolittuneisuutta. Ydinperhe sellaisena kuin me sen tunnemme on väistämätön adaptaatio työnjaosta, joka syntyy modernin palkkatyön pakottamana. Piditpä siitä tai sitten et, niinkuin asiat ovat olleet viimeisen parin vuosisadan ajan, miehelle on taloudellisesti järkevää tuoda pekoni huusholliin, sillä paskatyötä tekevä nainen tarjoaa miehelle turvasataman sydämettömässä maailmassa, ja lapset marssitetaan ”kouluina” tunnetuille nuorten keskitysleireille, jotta heidät voitaisiin pääosin pitää poissa äidin hiuksista mutta silti edelleen jotenkuten kurissa, mutta samalla oppimassa tottelevaisia käytöstapoja ja täsmällisyyttä, jotka ovat niin tarpeellisia työläisille. Jos patriarkaatista haluttaisiin päästä eroon, kannattaa tuhota ydinperhe, jonka palkaton ”varjotyö”, niinkuin Ivan Illich sanoo, tekee mahdolliseksi työjärjestelmän, joka tekee sen tarpeelliseksi. Tämän aseettoman strategian kanssa kulkee lapsuuden lopettaminen ja koulujen sulkeminen. Tässä maassa on enemmän kokopäiväisiä opiskelijoita kuin kokopäiväisiä työntekijöitä. Me tarvitsemme lapsia opettajina, emme oppilaina. Heillä on paljon annettavaa luddiittivallankumoukselle, koska he ovat parempia leikkimään kuin aikuiset ovat. Aikuiset ja lapset eivät ole identtisiä, mutta heistä tulee samanarvoisia keskinäisen riippuvuuden kautta. Vain leikki voi kuroa umpeen sukupolvien välisen kuilun.
En ole vielä maininnut edes mahdollisuutta sille, että leikattaisiin paljon sitä vähäistä jäljelle jäävää työnteon määrää automatisoimalla ja digitalisoimalla se. Kaikki tieteentekijät ja insinöörit ja teknikot, jotka vapautuvat suunnitellun vanhenemisen ja sotatutkimuksen parissa puuhailusta viettävät varmasti hauskoja aikoja kehittelemässä keinoja eliminoida väsymys ja tylsyys ja vaarat kaivostyön kaltaisista aktiviteeteista. Epäilemättä he löytävät muunlaisia projekteja itseään viihdyttämään. Ehkäpä he perustavat avaruussiirtokuntia tai kehittävät maailmanlaajuisen multimediaviestintäjärjestelmän. Ehkäpä. Minä en ole mikään teknologialaitefriikki. Minua ei voisi vähempää kiinnostaa elää napinpainallusparatiisissa. En halua robottiorjia tekemään kaikkea; haluan tehdä asioita itse. Mielestäni työvoimaa säästävälle teknologialle on paikkansa, mutta vaatimaton paikkansa. Historiallinen ja esihistoriallinen ansioluettelo ei ole rohkaiseva. Kun tuottava teknologia siirtyi metsästäjä-keräilijöistä maatalouteen ja siitä eteenpäin teollisuuteen, työ lisääntyi samalla kun osaaminen ja itsemäärääminen katosivat. Industrialismin eteneminen on kärjistänyt myös Harry Bravermania lainataksemme työn rappiota. Älykkäät tarkkailijat ovat aina olleet tietoisia tästä. John Stuart Mill kirjoitti, että kaikki työtä säästävät keksinnöt joita on koskaan kehitetty eivät ole säästäneet hetkeäkään työtä. Karl Marx kirjoitti, että ”olisi mahdollista kirjoittaa vuodesta 1830 lähtien keksittyjen keksintöjen historiikki, jonka ainoa tarkoitus olisi antaa pääomalle aseita työväenluokan vallankumouksia vastaan.” Innokkaat teknofiilit — Saint-Simon, Comte, Lenin, B.F. Skinner — ovat aina olleet myös peittelemättömiä autoritaareja; eli siis teknokraatteja. Meidän tulisi olla enemmän kuin skeptisiä tietokonemystikkojen lupauksia kohtaan. He tekevät töitä kuin koirat; on siis mahdollista, että jos he saavat tahtonsa läpi, niin käy myös meille muille. Mutta jos heillä on mitään tiettyjä kontribuutioita, jotka voitaisiin alistaa ihmistarkoituksiin, muuta kuin rajattomasti korkeaa teknologiaa, kuunnellaan heitä.
Se, mitä haluaisin oikeasti nähdä, on työnteon muuttuminen leikkimiseksi. Ensiaskel olisi heittää menemään ”työpaikan” ja ”ammatin” käsitteet. Jopa aktiviteeteista, jotka ovat jo jonkin verran luddiittisia, katoaa suurin osa sisällöstä, kun se redusoidaan työpaikaksi, joita tietyt ihmiset, ja vain ja ainoastaan nuo ihmiset, ovat pakotettuja tekemään ja kaikki muut suljetaan ulkopuolelle. Eikö olekin omituista, että maatiloilla työskentelevät kärvistelevät tuskallisesti pelloilla samaan aikaan kun ilmastoiduissa tiloissa heidän herransa menevät kotiin joka viikonloppu pitämään puutarhaansa kunnossa? Ikuisen juhlimisen järjestelmässä me näemme omin silmin diletanttien kultaisen ajan, joka jättää renesanssinkin häpeällisesti varjoonsa. Ei tule olemaan enempää työpaikkoja, ainoastaan tehtäviä asioita ja ihmisiä, jotka niitä tekevät.
Työn leikiksi muuttamisen salaisuus, niinkuin Charles Fourier esitti, on järjestää hyödyllisiä aktiviteetteja, jotka käyttävät hyödyksi mitä tahansa se onkin, minkä tekemisestä ihmiset sitten eri aikoina nauttivatkin. Sen mahdollistaminen joillekin ihmisille, että he voivat tehdä asioita joista he nauttivat, riittää hävittämään ne irrationaalisuudet ja vääristymät, jotka vaikuttavat näihin aktiviteetteihin kun ne redusoidaan työksi. Minä, esimerkiksi, nauttisin opettamisesta jonkin verran (mutta en liikaa), mutta en halua, että oppilaat ovat pakotettuja oppilaikseni eikä minua kiinnosta mielistellä pateettisia pedantteja saadakseni virkaa.
Toiseksi, on joitain asioita, joita ihmiset tykkäävät tehdä aina välillä, mutta eivät liian pitkään, ja todellakaan ei koko aikaa. Saatat nauttia lasten vahtimisesta muutaman tunnin ollaksesi lasten seurassa, mutta ei niin paljon kuin vanhemmat. Vanhemmat sillä välin arvostavat paljon aikaa itselleen, joita vapautat heille, vaikka he olisivat ärtyisiä jos he ajautuisivat liian kauaksi aikaa eroon lapsistaan. Nämä erot yksilöissä ovat se, mikä tekee vapaan leikkimisen elämän mahdolliseksi. Sama periaate pätee moniin muihin toiminnan aloihin, erityisesti alkukantaisiin aloihin. Näin monet ihmiset nauttivat kokkaamisesta, kun he voivat kokata vakavasti vapaa-ajallaan, mutta ei silloin kun he ovat töissä ja kaipaavat nopeasti energiaa ravinnon kautta.
Kolmanneksi — muiden asioiden ollessa samanarvoisia — jotkut asiat ovat epätyydyttäviä, jos niitä tekee yksin tai epämiellyttävässä ympäristössä, mutta yliherran käskystä ne ovat nautinnollisia ainakin hetken, jos olosuhteita muutetaan. Tämä on todennäköisesti totta, jonkin verran, kun puhutaan mistä tahansa työstä. Ihmiset käyttävät muuten hukkaan heitettyä kekseliäisyyttään tehdäkseen vähiten houkuttelevista työtehtävistä parhaansa mukaan peliä. Aktiviteetit, jotka vetoavat joihinkin ihmisiin, eivät aina vetoa kaikkiin muihin, mutta jokaisella on ainakin potentiaalisesti erilaisia kiinnostuksen kohteita ja erilaisuus kiinnostaa. Niinkuin sanonta kuuluu, ”kaikkea kerran”. Fourier oli mestari sen spekuloinnissa miten poikkeavia ja perverssejä mielihaluja voitaisiin hyödyntää sivistyksen jälkeisessä yhteiskunnassa, jota hän kutsui Harmoniaksi. Hänen mielestään keisari Nero olisi kasvanut ihan normaaliksi jos hänellä olisi lapsena ollut mahdollisuus toteuttaa verenhimoaan työskentelemällä teurastamossa. Pienet lapset, jotka pahamaineisesti tykkäävät paskassa rypemisestä, voitaisiin organisoida ”Pikku Ihmislaumoiksi”, jotka siivoaisivat vessanpyttyjä ja tyhjentäisivät roskiksia, ja heille annettaisiin mitaleja hyvästä työstä. En esitä, että nämä olisivat tarkkoja esimerkkejä, vaan puhun allaolevasta periaatteesta, joka mielestäni on täysin järkeenkäypä vallankumouksellisen transformaation yhtenä dimensiona. Pidetään mielessä, että meidän ei tarvitse ottaa nykypäivän työtä ja löytää sopiva tekijä sille, joista jotkut saattavat olla todella perverssejä. Jos teknologialla on rooli tässä kaikessa, se on vähemmän sitä, että automatisoidaan työtä olemattomaksi, vaan enemmänkin sitä, että avataan uusia maailmoja luovuudelle. Jossain määrin me saatamme haluta palata takaisin käsitöihin, mitä William Morris piti mahdollisena ja haluttavana kommunistisen vallankumouksen lopputulemana. Taide otettaisiin takaisin snobeilta ja keräilijöiltä, se lakkautettaisiin eliittiyleisön erikoisosastona, ja sen kauneuden ja luovuuden ominaisuudet palautettaisiin keskeiseksi osaksi elämää, josta työ on ne varastanut. On helpottava ajatus, että kreikkalaiset uurnat, joista me kirjoitamme ylistyslauluja ja joita esittelemme museoissa, olivat käytössä omana aikanaan oliiviöljyn säilömisessä. Epäilen, että jokapäiväiset artifaktimme nykypäivänä pärjäävät yhtä hyvin tulevaisuudessa, jos tulevaisuutta on ollenkaan. Pointti on lähinnä, että ei ole olemassa sellaista asiaa kuin edistys työn maailmassa; jos jotain, asia on juuri päinvastoin. Meidän ei tulisi epäröidä näpistellä menneisyydestä sitä mitä sillä on tarjota, esi-isät eivät menetä mitään, ja kuitenkin elämämme rikastuu.
Päivittäisen elämän uudelleenkeksiminen tarkoittaa omalta kartaltamme ulos marssimista. On olemassa suggestiivisempaa spekulaatiota, kuin mitä useimmat ihmiset epäilevätkään, se on totta. Fourierin ja Morrisin lisäksi — ja jopa siellä täällä Marx — löytyy kirjoituksia Kropotkinilta, syndikalisteilta Pataud ja Pouget, vanhoilta (Berkman) ja uusilta (Bookchin) anarkokommunisteilta. Goodman-veljesten Communitas on esimerkillinen siinä miten se kuvaa mitä muotoja seuraa tietyistä funktioista (tarkoituksista), ja jotain on opittavissa usein sumuisilta vaihtoehtoisten/asianmukaisten/hyväntahtoisten teknologioiden kannattajilta, sellaisilta kuten Schumacher ja erityisesti Illich, heti sen jälkeen kun irroittaa itsensä heidän savukoneistaan. Situationistit — joita kuvataan Vaneigemin Revolution of Everyday Lifessa sekä Situationist International Anthologyssa — ovat niin armottoman läpinäkyviä, että se riemastuttaa, vaikka he eivät koskaan olisi saaneet työntekijöiden neuvoston kannatusta työnteon lakkauttamiselle. Parempi kuitenkin niiden yhteensopimattomuus kuin mikä tahansa olemassa oleva versio vasemmistolaisuudesta, jonka kannattajat näyttävät olevan työn viimeisiä puolustajia, sillä jos työtä ei olisi, ei olisi myöskään työntekijöitä, ja ilman työntekijöitä, ketä vasemmiston pitäisi organisoida?
Joten lakkauttajat jäisivät suurelta osin yksin. Kukaan ei voi sanoa mitä seuraisi luovan voiman vapauttamisesta työnteon ikeestä. Mitä tahansa saattaisi tapahtua. Väsynyt debatoijan ongelma vapaudesta versus tarpeesta, sekä sen teologiset äänenpainot, ratkeavat itsekseen käytännössä heti kun käyttöarvojen tuotanto on laajennettavissa ilahduttavan leikkitoiminnan rinnalla. Elämästä tulee peli, tai enemmänkin monta eri peliä, mutta ei — niinkuin se nyt on — nollasummapeli. Optimaalinen seksuaalikohtaaminen on tuottavan leikin paradigma. Osanottajat voivat voimistaa toistensa mielihyvää, kukaan ei pidä siitä kirjaa, ja kaikki voittavat. Mitä enemmän annat, sitä enemmän saat. Luddiittielämässä seksin parhaat puolet diffusoituvat päivittäisen elämän parhaisiin puoliin. Yleistetty leikki johtaa elämän libidinointiin. Seksi, puolestaan, voi muuttua vähemmän kiireelliseksi ja epätoivoiseksi, ja enemmän leikkisäksi.
Jos me pelaamme korttimme oikein, me kaikki voimme saada elämästä enemmän irti kuin mitä me sille annamme; mutta vain jos me pelaamme varmuuden vuoksi.
Kenenkään ei tulisi tehdä töitä, koskaan.
Kaikkien maiden työläiset. . . relatkaa!
Lähde: The Deoxyribonucleic Hyperdimension