kirjoittaja: Penelope Rosemont
Green Anarchy #15, Winter 2004
Work, now? Never, never. I'm on strike.—Arthur Rimbaud
Depersonalisaatio ja alienaatio syvimmistä haluistamme istutetaan jo lapsuudessa koulun, kirkon, elokuvien ja TV:n avulla, ja pian tullaan siihen pisteeseen, jossa henkilön halut ovat sekä ristiriitaisuuksien verkko että hyödykkeitä niinkuin kaikki muukin. ”Tosi elämä” aina vaikuttaa olevan hiukan kalliimpaa kuin mihin palkka tai luottokortti venyy, ja näin sitä siirretään hamaan tulevaisuuteen ikuisesti. Ja jokainen siirtäminen kontribuoi sosiaalisen systeemin uusintamiseen, jota jokainen joka ei ole monimiljonääri tai masokisti on oppinut vihaamaan.
Tämä on meitä kaikkia koskettava ongelma: Miten murtaa työn kaavat — viikottaisen orjuuden, tuon addiktioiden addiktion; miten irroittautua Myynnissä Olevien Epäonnistumisen Illuusioiden, eli korporaatiokuluttajavaltion otteesta. Erityisen juurtunut on jollekin toiselle työskentelemisen kaava: jonkun muun ”tavaroiden” tuottaminen, sellaisen vaurauden tuottaminen josta joku muu nauttii, jonkun muun ajatusten ajatteleminen (joskus jopa uskotaan näiden olevan omia ajatuksia), ja jopa jonkun toisen unien uneksiminen — lyhyesti: jonkun toisen elämän eläminen omana elämänä, ja unelma omasta elämästä on kauan sitten kadonnut jonnekin.
Henkilön omien todellisten halujen systemaattinen tukahduttaminen — ja se on suurelta osin sitä mistä työ koostuu — kärjistyy kapitalismin lakkaamattomalla keinotekoisten halujen manipuloinnilla, ”mainostettuna”. Tämä antaa jokapäiväiselle elämälle massaneuroosin luonteen, jossa toistuvat psykoosit vain lisääntyvät. Jokapäiväisen elämän tylsyyden helpottamiseksi yhteiskunta tarjoaa lakkaamattomasti erilaisia häiriötekijöitä ja viihdykkeitä, joista useimmat ovat ”saatavilla lähimmästä jälleenmyyntipisteestäsi”. Ongelma on, että nämä häiriötekijät ja viihdykkeet, olivatpa ne sitten laillisia tai laittomia, pian muuttuvat osaksi tylsyyttä, sillä ne eivät tyydytä mitään aitoa halua.
Kun uutisraportit lasten ja nuorten tekemistä kamalista rikoksista, heidän yrittäessään leikkiä satanisteja tai supersankareita tai vain ”pahiksia”, tulevat julki, me voimme olla varmoja siitä, että nämä lapset elivät sietämättömässä tylsyydessä, niin että he erkaantuivat omista haluistaan ja ympärillä olevasta yhteiskunnasta niin, etteivät he edes tienneet miten tai mistä etsiä jotain erilaista, tai miten kapinoida sellaisella tavalla, joka voisi oikeasti saada aikaankin jotain. Sen sijaan he tarttuivat raamattukoulun, Hollywoodin ja telkkarin roskakäsitteisiin, jotka lupasivat heille muutaman minuutin merkityksetöntä ”jännitystä” ja siitä seurannutta ruutuaikaa — joka myös on merkityksetöntä. Joka kerta kun jotain tällaista tapahtuu, me kuulemme huutoja siitä, että elokuvia pitäisi ”valvoa” paremmin, ja kieltää ”väkivalta” televisiossa. Harvoin kuitenkin kukaan kritisoi raamattua tai kristillistä kirkkoa, huolimatta siitä, että kristinusko — joka on heittämällä verisin kaikista ”maailmanuskonnoista” — on paljon enemmän syypää. Samalla tavoin, harvoin kuulee kritiikkiä asevoimia kohtaan — ammattitappajien jengi, jonka vaikutusvalta lapsiin ei voi olla muuta kuin vahingollista.
Ja vieläkin harvemmin sitä kohtaa kritiikkiä toista väkivaltaista instituutiota — ydinperhettä — kohtaan. Patriarkaatin reliikki pysyy edelleen jonkin sortin ideaalina. Laajennetun perheen korvaaminen on 1800-luvun keksintö. Valkoisten porvarillisten eurooppalaisten sepittämä tarina, jolla tyydytetään laajenevan teollisuuden tarpeet, joka heijastaa kapitalismin ”komentoketjun” mallia. Se jatkaa miessukupuolen pitämistä parempiarvoisena, perinne joka on lähtenyt käyntiin aina itse Jumalan käskystä. Ydinperheessä mies käy töissä, nainen tekee kotityöt (ja yhä useammin käy myös töissä). Lapset taas, he ovat perheen yksityisomaisuutta, ja pysyvät sellaisena vuosia, jopa tultuaan täysi-ikäisiksi.
Lakkaamatta erilaisten uutisraporttien ja ääniklippien katastrofista toisensa jälkeen pommittamina useimmilla ihmisillä ei ole mitään ideaa siitä mitä tehdä, ja he lamaantuvat.
Lapset oppivat tekemään töitä, tai ainakin kärsimään tylsyydestä. Varhaisimmasta iästä lähtien heille opetetaan käskyjen tottelemista. Koulu ja kirkko opettavat heille tarpeen pysyä paikallaan tietyssä paikassa pitkiä aikoja, jopa silloinkin kun he haluaisivat mieluummin olla jossain muualla. Kaikki klassiset vanhempien kehoitukset — ”istu paikallasi!”, ”tee mitä sanon!”, ”ei vastalauseita!”, ”lopettakaa villi-intiaanien käytös!” — ovat osa hyvin kasvatetun, mistään valittamattomien palkkaorjien koulutusta…
Nykypäivän maailmaa kohtaa suurempia, maata järisyttävämpiä, elämää uhkaavampia ongelmia kuin koskaan aiemmin: sotia joka puolella, massiivinen saasteongelma, ilmastonmuutos, paluu orjuuteen, valkoisten ylivalta, naisten alistaminen, ekologinen tuho, neokolonialismi, valtionterrorismi, vankilateollisuus, kansanmurha, syöpä, AIDS, liikenneonnettomuudet, xenophobia, torjunta-ainemyrkyt, geenimanipulointi — lista sen kuin jatkuu ja jatkuu. Lakkaamatta erilaisten uutisraporttien ja ääniklippien katastrofista toisensa jälkeen pommittamina useimmilla ihmisillä ei ole mitään ideaa siitä mitä tehdä, ja he lamaantuvat. Ideologisella tasolla laajalle levinnyt passiivisuus, joka itsessään on jo sosiaalinen ongelma, pahenee Andre Bretonin kutsuman miserabilismin vaikutuksesta, kyynisestä kurjuuden, kärsimyksen ja korruption rationalisoinnista — joka on aikamme dominantti valtaideologia.
Joka tunti, jatkuvasti, lukemattomia miljardeja käytetään propagandaan, mainontaan ja mystifikaatioihin pitämään yllä harhakuvitelmia siitä, että kriisin ryvettämä yhteiskunta, jossa me nykyään elämme, on paras mahdollinen ja ainoa vaihtoehto.
Yhteiskunnalla nykyään on kykyä pienentää työn määrää murto-osaan siitä mitä se on nyt, ja samalla tyydyttää kaikki inhimilliset tarpeet.
Kaikkein tärkeintä on käsittää, että työ on kaikkien näiden ongelmien ytimessä. Työ on se mikä pitää koko miserabilistisen järjestelmän pyörimässä. Ilman työtä kuolettava juggernautti, joka kutsuu itseään ”vapaiksi markkinoiksi” hajoaisi. ”Vapaat markkinat” tarkoittaa pääoman vapautta, ja epävapautta niille jotka tekevät töitä. Ennen kuin työn ongelma on ratkaistu — eli siis, työnteko on lakkautettu — kaikki muut ongelmat pysyvät edelleen, ja sen lisäksi ne pahenevat…. Maailmassa, joka on liian kiireinen elääkseen, työ on itsessään muuttunut toksiseksi, eräänlaiseksi ”oman haudan kaivamisen” muodoksi.
Kärjistyneet niukkuudet ja tahallaan suunnitellut talouskriisit poislukien, yhteiskunnalla nykyään on kyky vähentää työmäärää pieneen murto-osaan siitä mitä se nykyään on, samalla kun se tyydyttää kaikki inhimilliset tarpeet. On ilmiselvää, että jos ihmiset oikeasti haluavat paratiisin Maan päälle, he voivat sen saada — käytännössä yhdessä yössä. Tottakai he joutuvat pääsemään yli valtavasta ja monikansallisesta ”väärän tietoisuuden” teollisuudesta, joka työskentelee kovasti varmistaakseen, että kovin harvat ihmiset tietävät mitä he oikeasti haluavat….
Työ tappaa hengen, vaurioittaa kehoa, pitää jokaisen hämmennyksen ja demoralisaation vallassa, vie sen uhrien huomion pois kaikista niistä asioista, jotka oikeasti merkkaavat elämässä… Kamppailumme vaatii uudenlaista työn järjestämistä… Jotta voitaisiin tuoda loppu tälle miserabilismille, me tarvitsemme latenttihalujen herättäjiä, upean huumorin lietsojia, intohimoisten unelmien stimulaattoreita, syvimmän mahdollisen kaipauksen herättäjiä elämän poeettiselle matkalle.
Lähde:
https://deoxy.org/psychowork.htm