“Totalitaarisen hallinnon ideaalisubjekti ei ole vakuuttunut natsi tai vakuuttunut kommunisti, vaan kansa jolle faktan ja fiktion välinen ero (eli, kokemus todellisuudesta) sekä toden ja valheen välinen ero (eli, ajattelun standardit) eivät enää ole olemassa.”
“Yksinäisyys on henkilökohtaista, ja se on myös poliittista”, Olivia Laing kirjoitti The Lonely Cityssa, eräässä vuoden parhaista kirjoista. Puoli vuosisataa myöhemmin Hannah Arendt (14. lokakuuta 1906 – 4. joulukuuta 1975) tarkasteli tiettyjä yksinäisyyden rinnakkaisulottuvuuksia perustavanlaatuisena henkilökohtaisena ahdistuksena ja poliittisen elämämme välttämättömänä valuuttana hänen intellektuaalissa debyytissään, viiltävässä ja huikean ajakohtaisessa vuoden 1951 klassikossaan The Origins of Totalitarianism (public library).
Arendt kuvaa yksinäisyyden “terrorin yhteisenä lähtökohtana” ja tutkii sen funktiota sekä pääasiallisena aseena että pääasiallisena sortaville poliittisille regiimeille aiheutettuna vahinkona. Tarkalleen 20 vuotta ennen hänen tarkkasilmäistä eepostaan, joka käsittelee valehtelua politiikassa, hän kirjoittaa:
Aivan kuten terrorikin, jopa sen totaalista edeltävässä, melkein tyrannimaisessa muodossa pilaa kaikki ihmissuhteet ihmisten kesken, niin pilaa myös ideologisen ajattelun pakkomielteisyys kaikki suhteet todellisuuteen. Valmistelu on onnistunut, kun ihmiset ovat menettäneet yhteyden kanssaihmisiinsä* sekä heitä ympäröivään todellisuuteen; sillä yhdessä näiden kontaktien kanssa ihmiset menettävät kyvyn sekä kokea että ajatella. Totalitaarisen hallinnon ideaalisubjekti ei ole vakuuttunut natsi tai vakuuttunut kommunisti, vaan kansa jolle faktan ja fiktion välinen ero (eli, kokemus todellisuudesta) sekä toden ja valheen välinen ero (eli, ajattelun standardit) eivät enää ole olemassa.
Arendtin mukaan sellaisia tyrannimaisia regiimejä pitää pystyssä eristämisen avulla tapahtuva manipulaatio – jotain minkä saa aikaan tehokkaimmin “me vs. ne”-narratiivien eripuralla. Hän kirjoittaa:
Terrori voi hallita absoluuttisesti vain ihmisiä, jotka ovat toisistaan eristyksissä… Siksi kaikkien tyrannimaisten hallintojen ensisijainen huolenaihe on saada aikaan ihmisten eristäminen toisistaan. Eristäminen voi olla terrorin alku; se varmasti on sille kaikkein otollisinta maaperää; se on aina sen lopputulosta. Tämä eristys on esitotalitaarista; sen tavaramerkki on voimattomuus sikäli kun valta syntyy aina ihmisistä, jotka toimivat yhdessä…; toisistaan eristetyt ihmiset ovat määritelmän mukaan voimattomia.
Vaikka eristäminen ei välttämättä ole sama asia kuin yksinäisyys, Arendt panee merkille, että yksinäisyys voi toimia sekä kasvualustana että vaarallisena lopputuloksena tyrannimaisten regiimien aikaansaamalle eristämiselle:
Eristyksessä ihminen pysyy kontaktissa maailmaan keinotekoisena; ainoastaan kun ihmisluovuuden kaikkein alkeellisin muoto, joka on kyky antaa omastaan yhteiselle maailmalle, tuhotaan, eristys muuttuu kokonaan sietämättömäksi… Eristyksestä silloin tulee yksinäisyyttä.
[…]
Vaikka eristäminen liittyy ainoastaan elämän poliittiseen maailmaan, yksinäisyys liittyy ihmiselämään kokonaisuutena. Totalitaarinen hallinto, niinkuin kaikki tyranniat, varmastikaan ei voisi olla olemassa ilman julkisen elämänalueen tuhoamista, eli, ilman ihmisten poliittisten kykyjen tuhoamista, eristämällä. Mutta totalitaarinen ylivalta hallinnon muotona on uusi siinä mielessä, että se ei tyydy pelkkään eristämiseen, vaan tuhoaa myös yksityiselämän. Se perustaa itsensä yksinäisyyteen, kokemukseen siitä että ei kuulu tähän maailmaan laisinkaan, joka on yksi kaikkein radikaaleimmista ja epätoivoisimmista ihmiskokemuksista.
Tämän takia vaatimuksemme saada kuulua johonkin, yhteisöllisyydestä ja ihmisten välisestä yhteydestä on yksi aikamme suurimmista urhoollisuuden ja vastarinnan teoista sortovallan edessä – sillä, niinkuin pidetty irlantilaisrunoilija ja filosofi John O’Donohue sanoi, “ihmiselämän muinaiset ja ikuiset arvot – totuus, ykseys, hyvyys, oikeudenmukaisuus, kauneus ja rakkaus – ovat kaikki todellisen yhteenkuuluvuuden ilmaisuja.”
The Origins of Totalitarianism on sen totaalisuudessaan merkittävä. Sen lisäksi Arendt kirjoitti mielen elämästä, siitä miten me humanisoimme toisiamme, tieteen ja taiteen välisestä erosta siinä miten ne valaisevat ihmiselämää, sekä hänen kauniit rakkauskirjeensä.
Lähde: