Geenimuuntelun innokkaat puolestapuhujat vertaavat kernaasti uusien bioteknologian menetelmien käyttöönottoa ns. vihreään vallankumoukseen. Optimistisimmissa visioissa geenimuunnelluilla viljelykasvilajikkeilla ollaan poistamassa nälänhätä kolmannen maailman maista, aivan kuten uskottiin aikanaan tapahtuvan “perinteisellä“ kasvinjalostuksella aikaansaatujen “ihmelajikkeiden“ avulla.
Vihreä vallankumous -vertaus onkin sangen osuva, joskaan ei gm-ruuan puolustajien tarkoittamassa mielessä. Nälkäongelman ratkaisun sijaan Vihreää vallankumousta ja uutta “geenivallankumousta“ yhdistävät niiden arveluttavat vaikutukset kolmannen maailman maissa. Kumpikin mullistus on hyödyttänyt vain harvalukuista suurviljelijöiden ja ylikansallisten agribisnesyhtiöiden joukkoa, kun taas etenkin köyhien maiden pienviljelijät on ajettu ahtaalle uuden teknologian käyttöönoton myötä.
Geenimuuntelukeskustelun velloessa kuumimmillaan onkin sangen valaisevaa luoda katsaus vihreän vallankumouksen sosiaalisiin vaikutuksiin.
Kallista ja haavoittuvaa maatalousteknologiaa
“Vihreäksi vallankumoukseksi“ kutsutaan 1950-luvulla käynnistynyttä maatalouden voimakasta rakennemuutosta, joka aikana maatalous voimaperäistyi nopeasti mm. kasvi- ja kotieläinjalostuksen, keinolannoitteiden, torjunta-aineiden ja kastelujärjestelmien käyttöönoton vuoksi. “Kovan“ maatalousteknologian käyttöönoton avulla maailman ruuantuotantoa onnistuttiin usean vuosikymmenen ajan kasvattamaan nopeasti.
Myös kehitysmaiden maaseudun ongelmien uskottiin ratkeavan markkinoille tuoduilla uusilla, suurempituottoisilla riisi- ja kasvilajikkeilla ja länsimaisilla viljelystekniikoilla. Toisin kuitenkin kävi. Vaikka maatalouden tuotto saattoikin parantua joissakin kehitysmaissa, uudet lajikkeet eivät ratkaisseet tuotantoresurssien ja ruoan epätasaiseen jakautumiseen liittyviä perusongelmia.
Köyhille pienviljelijöille vihreästä vallankumouksesta oli ennemminkin vain haittaa. Uudet lajikkeet tarvitsivat menestyäkseen tasaista vedensaantia ja runsasta lannoitusta, ja vaativat näin ollen suuria investointeja kastelulaitteisiin, kasvinsuojeluaineisiin ja koneisiin. Nopeakasvuiset uudet lajikkeet osoittautuivat myös alttiimmiksi huonon sään, tautien ja tuholaisten aiheuttamille suurille satotappioille kuin hitaammin kasvavat paikallislajikkeet.
Thaimaan perinteiset riisikylät ovat hyvä esimerkki kovan maatalousteknologian tuhoisista vaikutuksista. Riisikylissä perinteiset pehmeän teknologian riisinviljelymenetelmät perustuivat paikallisiin resursseihin, yhteisöllisyyteen ja luonnon ehdoilla toimimiseen. Kova uusteknologia sen sijaan muutti maanviljelyn luonnonsuhteista riippumattomaksi, ulkopuolisen energian varassa toimivaksi ja koneita, teknologista siemenviljaa, keinolannoitteita ja torjunta-aineita vaativaksi. Näin riisinviljely muuttui traditionaalisen tiedon ja taidon varassa lepäävästä itsenäisestä ja omavaraisesta systeemistä ulkopuolisesta tieteellis-teknisestä tiedosta, muista ammattiryhmistä ja superteknologian kansainvälisistä järjestelmistä riippuvaiseksi elinkeinoksi.
Teknologistumiskehityksen myötä suurin osa riisikylien viljelyn tuotosta alkoi ohjautua oman kyläyhteisön sijasta ulkopuolisille keinolannoitteiden, torjunta-aineiden ja koneiden tuottajille, eli teollistuneiden maiden suuryrityksille. Satomäärien kasvusta huolimatta itse riisinviljelijöiden ansiotaso laski investointien moninkertaistumisen vuoksi.
Kova teknologia syrjäyttää naiset
Erityisen tuhoisaa kovan maatalousteknologian läpimurto on ollut kolmannen maailman naisille. Perinteisissä yhteisöissä naisilla on ollut suuri merkitys ruoantuottajina ja yhteisön ruokkijoina. Vihreän vallankumouksen myötä jo kolonisaation horjuttama naisten perinteinen maankäyttöoikeus ja ruoantuotanto kärsi entisestään, ja perinteinen naisvaltainen maatalous korvautui yksipuoliseen miesvaltaisella kovan teknologian maatalouskulttuurilla. Vaikka naisten rooli yhteisön ruokaturvan takaajina on edelleen suuri, on heidän roolinsa virallisissa maatalouden kehittämisohjelmissa jäänyt useimmiten näkymättömäksi. Intialainen tutkimussäätiön johtaja Vandana Shiva kutsuukin maatalouden länsimaisen mallin mukaista kehitystä “länsimaisen patriarkaatin uudeksi projektiksi“ ja “kolonisaation jatkeeksi“.
Geeniteknologiaan liittyvien ympäristö- ja terveysriskien ohella olisi siis syytä pitää mielessä, minkälaisia seurauksia uudesta maatalousteknologiasta voi olla kolmannen maailman pientuottajille. Gm-lajikkeiden käyttöönotto ajaa pienviljelijät aina vain kasvavaan riippuvuuteen uusien lajikkeiden siementuotannon monopolisoituneista ylikansallisista agribisnesyrityksistä. Samalla se ohjaa entistä varmemmin rahavirtoja paikallisyhteisöistä länsimaissa päämajaansa pitävien yritysjättien käsiin. Lajikkeiden tekeminen lisääntymiskyvyttömiksi varmistaa sen, että pienviljelijän on joka vuosi ostettava niin uudet siemenet, kuin uusien lajikkeiden vaatimat torjunta- ym. aineetkin siementuotannon monopolisoineilta agribisnesjäteiltä.
Ongelma ei koske vain kolmannen maailman maita, vaan yhtälailla myös pohjoisen pienviljelijää. Luomujärjestöt ovatkin ilmaisseet huolensa siitä, että geenimuunneltujen siementen käyttöönotto katkaisisi maatiloilla itsenäisen ja kestävän maatalouden ydinosan, siemenhuollon, perinteen tietotaitoineen ja asettaisi maatilojen taloudellisen riippumattomuuden vaakalaudalle.
Lähteet: Maasta kasvaa kehitys. Oppikirja kehitysmaiden maataloudesta ja kehitysyhteistyöstä. Maaseudun sivistysliitto, Maataloustuottajain Keskusliitto; Sarmela, Matti: Paikalliskulttuurin rakennemuutos. Raportti Pohjois-Thaimaan riisikylistä. Suomen antropologinen seura. Helsinki 1979; Shiva, Vandana: Maatalous käy yhä sotaisammaksi, Keskisuomalainen 15.12.1998.; Shiva, Vandana: Luonnon monimuotoisuus: Kolmannen maailman näkökulma. Teoksessa Lassi Salve (toim.), Taistelu Paratiisista. Luonnon suojelu ja hyväksikäyttö kolmannessa maailmassa. Maailmankauppojen liitto ry. Tampere 1997.
Lähde:
https://kulma.net/mkevat/mk17/vihreakumous.html