Kirjoittaja: Amelie Lanier
Silvio Gesell oli yksi harvoista anarkismin teoreetikoista, jotka käsittelivät talousaiheita. Hän oli eräänlaineen malli Keynesille, joka viittasi häneen eksplisiittisesti. Nykypäivänä rahoituskriisin jälkimainingeissa, monet ihmiset pohtivat hänen sanomisiaan. Tämä yksistään on jo syy esittää hänestä kriittinen tarkastelu.
Kuitenkin haluan, aivan ensinnäkin, puhua siitä mitä raha on.
1. Vaihdanta
Hyödykkeitä vaihdetaan markkinoilla. Se joka haluaa ostaa jotain markkinoilta — olipa kyseessä sitten pienet, paikalliset markkinat tai suuret maailmanmarkkinat tai e-Bay — tämän pitää antaa samaan aikaan jotain vastineeksi. Hänellä tulee olla myös jotain mitä hän voi vaihtaa. Jos hänellä ei ole mitään, hän ei voi myöskään saada mitään. Hän ei voi tyydyttää omia tarpeitaan.
Samaan aikaan meillä on yksityisomaisuuden järjestelmä, joka sulkee useimmat ihmiset ulos minkäänlaisesta mahdollisuudesta tuottaa jotain. Monilla ei ole omaa maata jossa he voisivat kasvattaa jotain. Heillä ei ole työpajaa jossa he voisivat tuottaa jotain. Heillä ei välttämättä ole edes taloa tai majaa metsässä jossa he voisivat elää. Saadakseen ruokaa, suojaa tai kuluttajatuotteita kaupallisesti, heidän pitää antaa jotain niiden vastineeksi — nykypäivänä se on raha. Kuitenkaan se ei olisi mitenkään parempaa jos kaikenlaiset vaihdannan kohteet sallittaisiin tai niiden perään kyseltäisiin markkinoilla, koska heillä ei olisi niitä. Useimmat ovat yksinkertaisesti suljettu ulos minkäänlaisesta mahdollisuudesta luoda mitään hyödyllistä.
On olemassa monenlaisia selityksiä sille miksi maailmassa on nälkää. Ne ovat kaikki vääriä. Muunmuassa, koska he sivuuttavat tämän perusyhtälön: saadakseen jotain, on pakko antaa jotain. He mainitsevat logistiset ja jakeluongelmat, luonnon ja sen oikut, ihmisten ahneuden ja korruptoituneet virkamiehet, taikka epäoikeudenmukaisen maailmanjärjestyksen jossa yksi taho ylensyö ja toisella ei näin ole edes vähää minimimäärää. Jos sellaiset syyt hyväksytään ja tunnustetaan, vaihdanta ja omistamisen periaate jätetään kohteliaasti pois: ne eivät voi olla syitä. Usein pelkkä parempi vaihdannan käytäntö, “reilumpi” pääsy näille globaaleille markkinoille on suositus ihmiskunnan ruokaongelmien ratkaisuksi.
Ei ole enää pakko katsoa kehitysmaiden, kaukaisten periferian maiden suuntaan löytääkseen nälkää. On olemassa, kuten voit nähdä mediasta, oman maailmanjärjestyksemme keskuksissa, jopa täällä Berliinissä, monia ihmisiä joilla on vaikeuksia ruokkia itsensä kunnolla. Esimerkiksi koululaiset, joilla ei ole kotonaan mitään syötävää ja joille annetaan ruokaa koulussa ja ruokapankista. Nämä yhteiskunnalliset olot eivät jää huomiotta, kaikki tietää niistä. Mutta on mahdollista rauhassa tuoda esiin myös sellaisia todella röyhkeitä olosuhteita, koska jokainen joka lukee tästä tai näkee sellaista televisiossa on vakuuttunut siitä, että vaihdanta ja yksityisomistaminen ovat tarpeellisia, ja että kukaan ei tuottaisi jos he eivät olisi jälkikäteen saaneet jotain vastalahjaksi. Media voi olla varma siitä, että kukaan ei ala epäillä talous- ja yhteiskuntajärjestelmäämme, vaan ainoastaan koittaa peräänkuuluttaa aloitteita joilla tehdä näistä olosuhteista siedettäviä.
Joten annan paljon painoarvoa sille seikalle, että vaihdanta on poissulkemisen muoto nykyään, ottaen huomioon, että raha on joutunut jonkin verran huonoon maineeseen, monet yhteiskuntajärjestyksemme kriitikot näkevät ratkaisun kaikkiin näihin ongelmiin paluussa eräänlaiseen vaihtotalouteen, tai vaihdannan välineeseen joka ei ole rahaa, vaan jonkinlainen muu hyödyllinen asia.
Huomautan myös, että ennen kolonialismia oli monia yhteiskuntia ja talousmuotoja, joilla ei ollut minkäänlaista vaihdannan käsitettä, ja joissa ihmiset jollain tavalla tulivat ruokituiksi ja vaatetetuiksi. Monet Latinalaisen Amerikan nykypäivän alkuperäiskansojen liikkeet, esimerkiksi, ovat asettaneet tavoitteekseen saada takaisin maat, jotka heiltä on anastettu vuosisatojen aikana, ja hallita niitä yhteisöllisesti. Ja heidän omat hallituksensa brutaalisti murhaavat heitä — myös Venezuelassa, esimerkiksi — johtuen heidän halustaan joka merkitsee perustavaa laatua olevaa kritiikkiä yksityisomaisuutta ja vaihdantaa kohtaan, ja näin asettaa kyseenalaiseksi valtioiden perustan, joissa he asuvat.
Kuitenkaan yhteiskuntajärjestyksemme puolustelijat eivät väsy huomauttamasta, että vaihdanta on hyvä asia ja että parhaiten se onnistuu rahalla. Tämä on se miten he haluavat luoda propagandaa rahan puolesta. He esittävät kaikenlaisia esimerkkejä, että on erittäin epäkäytännöllistä jos ihmiset menevät markkinoille perunoiden kanssa ja haluavat vaihtaa niitä kenkiin. Ja jos joku haluaa varmistua vaihdannasta ilman epäonnistumista, tämä on kuin onkin epäkäytännöllistä. Antaako joku, joka haluaa perunoita, ja jolla on myös kengät, heille kengät?
2. Universaali vastine: raha
Niinpä, sanovat vaihdantauskovaiset, on ihan ookoo että on olemassa universaali vaihdannan väline, sellainen jota kaikki haluavat. Marx nimitti sitä universaaliksi vastineeksi ilmaistakseen, että on olemassa ja tulee olla olemassa vaihdannan väline, jonka kaikki hyväksyvät ja jota kaikki haluavat.
Mitä tämä tarkoittaa vaihdannalle? Se tarkoittaa, että jokainen joka haluaa vaihtaa, haluaa tätä universaalia välinettä maksuksi, niin että he voivat saada mitä he haluavat markkinoilta. Joten he tarjoavat jotain, ja toivovat että jostain löytyy ostaja. Ja sitten he haluavat saada hyödykkeelleen sen minkä myyjät tunnustavat yhtäläiseksi arvoksi. Jokainen markkinoille menijä hyväksyy ja haluaa itselleen tätä universaalia vastinetta, koska sen avulla he ovat varmoja, että he itse, kun he käyttävät sitä tässä maassa, voivat käyttää sitä myös ostamiseen.
Muista: jokainen menee markkinoille omien hyödykkeidensä kanssa, koska hän haluaa päästä eroon omista tavaroistaan ensin, ja sen jälkeen haluaa saada jotain mitä hänellä itsellään ei ole ja jota hän ei itse kykene tuottamaan. Olipa kyseessä sitten ruoka mitä hän haluaaa syödä tai raaka-aineet joita hän tarvitsee omien hyödykkeidensä tuotantoa varten. Kaikki haluavat tämän universaalisti hyväksytyn vaihdantavälineen.
Aikaisemmin, yksinkertaisempien vaihtorakenteiden yhteiskunnissa, Euroopan keskiajalla, tämä universaali vastine oli jalometalli: kulta tai hopea ja kupari kolikoina. Ja oli myös se, joka antoi tälle universaalille vastineelle valtuudet: valtiovalta. Kullan ja hopean louhinta, vaikka sitä harjoitettiinkin yksityisesti, asetettiin valtion valvontaan, ja oikeus lyödä kolikoita oli valtion monopoli.
Jos joku hallitsee tätä yleismaailmallista vaihdantavälinettä, hänellä on valtaa hallita yhteiskuntaa: tämä auktoriteetti voi määritellä vaihtosuhteet ja pakottaa ne muille. Tällä auktoriteetilla on kyky määrittää, minkä arvoista jokin on ja minkä ei. Siksi feodaalihallitsijat — kuninkaat, keisarit, ruhtinaat — varmistivat itselleen monopolin jalometallien louhintaan ja oikeuden lyödä kolikoita.
Kaikki ne, jotka menevät markkinoille hankkiutuakseen eroon jostakin, haluavat saada siitä vastineeksi tämän universaalin vaihtovälineen, rahan. Niinpä he tietenkin hyväksyvät sen, että heidän hyödykkeensä arvo mitataan tässä arvossa, tässä kolikossa. Se tarkoittaa, että he tunnustavat universaalin arvomittarin, jolle heidän tuotteensa, heidän hyödykkeensä, on alistettava, koska se on ainoa tapa saada universaalisti tunnustettu arvo. Ja heidän tuotteensa, heidän hyödykkeensä voidaan muuttaa rahaksi vain, jos se voi saada tämän arvon, jos sillä todella on arvoa, jos se siis myydään.
Jos jonain päivänä ”arvon mitta” (myös Marxin ilmaus yhdelle rahan tehtävistä) on vakiintunut ja kaikki pyrkivät saamaan sen käteensä, metallisella rahalla on silloin puutteensa: sen saatavuus on rajallinen, sen tuotanto on monimutkaista ja kallista ja se kuluu käytössä, kun se vaihtaa omistajaa. On aika korvata se sopivammilla aineilla.
3. Valtion paperiraha
Valtiot suvereeneina, universaalin vastineen takaajina päättivät lopulta itse tuottaa sen ja käyttää siihen puhdasta valtaansa. Tämä oli pitkällinen prosessi.
Paperiset setelit rahan korvikkeina olivat tiennäyttäjiä. Kauppiaat asettivat vekseleitä ja pankit painattivat seteleitä. Nämä yksityiset arvoa korvaavat setelit olivat voimassa hyödykkeiden tai kolikoiden edustajina. Ne olivat luotettavia viitaten myytäviin hyödykkeisiin tai lupaamalla kolikoita. Valtio oppi tästä ja oman kolikkorahan kysynnästä, että tämä oli korvattavissa: valtion maksulupausten kautta, jotka se valtansa ansiosta takasi. Valtion paperiraha, jolla itsellään ei ole arvoa — tai yhtä paljon kuin muilla paperituotteilla, lautasliinoilla, vessapaperilla — saa erityisarvonsa yleismaailmallisena vastineena siitä, että valtio takaa sen arvon ja sanoo: tämä seteli on 50, tuo 100 markkaa tai nykyään euroa; nämä kaksi seteliä ovat tietysti sisällöltään samanlaisia. Ero niiden arvossa tulee vain ulkopuolelta, valtiolta, joka painaa niihin eri arvon.
Nykyään hyödykkeiden arvo, siis kaikki varallisuus, mitataan vain valtion paperirahassa. Se ei myöskään mene toisin. Rahan kierto jalometalleina ei ole mahdollista. Vaihtotaloutta ja rahan kiertoa ei lakkauteta, vaan se kyseenalaistetaan yhä enemmän, eikä tosiaankaan vaihtoa vaan arvoa kohtaan tunnetusta epäluulosta: jos minulla on jotain markkinoilla ja saan siitä universaalin vastineen — onko minulla yleensä hyödykkeeni arvo? Voinko ostaa sillä jotakin, jonka arvo on verrannollinen hyödykkeeseeni? Vaihtosuhde kyseenalaistetaan yleisesti, mutta ei sen sisällön vaan sen hallittavuuden perusteella.
Tämän myötä Silvio Gesell tulee jälleen kerran ajankohtaiseksi.
4. Gesellin kritiikki rahaa, omaisuutta ja korkoa vastaan
Geselliin kohdistuva kiinnostus on samanlaista kuin hänen ihailijansa Keynesin: häneen viitataan, mutta häntä ei juurikaan lueta. Gesellillä on siis muutama kohta, joilla hänellä on kannattajia, vaikka he eivät ehkä tunne hänen teorioitaan eivätkä siten ollenkaan tiedä olevansa samaa mieltä hänen kanssaan.
4.1 Rahan arvon tae
Nykyaikaista valtion paperirahaa kritisoidaan siitä, että se on suojaamatonta ja voi siksi menettää äkillisesti arvonsa milloin tahansa. Tärkein vastalauseeni tällaista kritiikkiä vastaan on se, että raha ja arvontuotanto ovat itsessään asioita, joita vastaan on taisteltava ja jotka on lakkautettava. Mutta Gesellin kritiikissä on myös sisäisiä ristiriitoja.
a) Hyödykkeet rahan arvon takeena
Miten tämän pitäisi mennä? Jos seteleihin on painettu nimellisarvo ja rahakasa on vastakkain hyödykekasan kanssa, miten tässä pitäisi näkyä ”pohja”? Se, miten rahan arvoinen tuote on, näkyy tavallisesti ensin markkinoilla. Jotta tavoiteltu ”pohja” tai vastaavuus hyödykkeiden ja setelien välillä toteutuisi, on säädettävä jokaisen yksittäisen hyödykkeen arvo rahassa ja tehtävä hinnanmuutoksista rangaistavia. Silloin ei kuitenkaan ole enää markkinoita ja olemme todellisessa sosialismissa, ja se lopettaa myös yksityisen tuotannon.
b) Jalometallit rahan arvon takeena
Hopeaa tai kultaa säilytetään kansallisissa talletuslaitoksissa, joiden pitäisi taata liikkeeseen lasketun paperirahan arvo. Mutta: heti kun luottamus paperirahaan katoaa ja kansalaiset haluavat vaihtaa paperisetelit rahan pohjana olevaan hyödykkeeseen, sitä on tietenkin liian vähän, ja pariteetti on kumottava. Koska jokainen pankkiin varastoitu kultamäärä on kasa kuollutta pääomaa, sitä pidetään aina alhaalla ja se edustaa vain murto-osaa liikkeessä olevasta rahasta.
Tällainen tuki on voimassa vain niin kauan kuin siihen uskotaan. Rahan arvoa ei voi taata. Sanon tämän siksi, että nyt on jälleen tehty ehdotuksia kultakannan käyttöönotosta. Mutta miten sen pitäisi mennä? Heti kun valtio sanoo: 200 dirhamia on yhtä paljon kuin unssin kultaa – kuka uskoo tähän? Ja kultaa, jotta se voitaisiin vaihtaa mihin tahansa määrään paperirahaa, ei ole valtiossa, eikä sitä myöskään ole maailmassa kovin paljon.
4.2 Maanvuokraa, korkoa ja tuloja vastaan ilman työvoimaa
Ensinnäkin mielikuvat, joiden mukaan ihmisen, joka ei tee töitä, ei pitäisi myöskään saada mitään syötävää, ovat alusta alkaen epämiellyttäviä: mieleen tulevat työleirit ja eutanasia. Jotenkin ne muodostavat yhteiskunnan, jossa on vain terveitä ja työkykyisiä, ja kaikki muut jäävät ulkopuolelle.
Minulla on kuitenkin myös taloudellisia vastaväitteitä: Gesellin vapaa talous vastustaa kehittynyttä kapitalismia esikapitalistisella ihanteella: vastakohtana tuottajien erottamiselle tuotantovälineistä se kannattaa paluuta tilaan, jossa tuottajat ovat samanaikaisesti maanviljelijöitä ja käsityöläisiä ja myyvät tavaroitaan itse markkinoilla. Se on suosittu myös pudokkaiden keskuudessa, jotka etsivät pelastusta maatalouskommuunista.
Ensimmäisenä ja tärkeimpänä vastalauseena tälle vapaalle taloudelle on se, että se on todellisuuden vastainen. Tämä malli (ja se, että se on takapajuinen, on pienin vastalause sitä vastaan) teeskentelee, että talousjärjestelmämme perustuu vain virheisiin ja että pitäisi vain keksiä parempi malli, jotta kaikki olisivat tyytyväisiä. Miksi kyse on rahasta, rahan hankkimisesta ja voitosta, ja kenellä on intressi ylläpitää sitä — tällaiset kysymykset eivät kiinnosta, joten maalataan uljas uusi maailma.
Mallien rakentamisella ja malliajattelulla on käyttöä myös nykyaikaisessa taloustieteessä: siellä se tehdään aina niin kuin talous olisi kuitenkin olemassa täällä meitä kaikkia varten, ja tarvitaan vain oikea malli. Ja jos sellainen on jo olemassa, eikä se kelpaa mihinkään, niin sitten lähdetään rakentamaan seuraavaa. Maailmaa hallitsevat intressit ja niiden toimeenpanijat jäävät mukavasti sivuun tällaisten pilvilinnojen kanssa.
Gesellin vapaassa taloudessa maanvuokran ja koron poistaminen on myös hyvin tyylikästä: hän ei pohdi, miten ne tulevat maailmaan ja miksi ne molemmat ovat olemassa, vaan selittää niiden olevan rakennuspaketin ei-toivottuja elementtejä, jotka voidaan yksinkertaisesti poistaa — samalla kun säilytetään muut, paremmat elementit, kuten hyödykkeet tai raha. Tästä pääsemmekin hänen ideaalitalouteensa.
4.3 Hyödykkeiden tuotanto: perusihmisoikeus
Työ, jos se on rehellistä ja omaa, saa isoa kiitosta. Vain työtä tekevän pitäisi myös saada syödä. On mahdollista, että Gesell ei ajatellut näin, mutta tämä on joka tapauksessa seuraus.
Toiseksi, aivan kuten markkinatalouden vannoutuneet puolustajat, ikään kuin kaikki tarpeet voitaisiin tyydyttää markkinoilla. Jokainen tuottaa mitä pystyy ja haluaa, ja kaikelle löytyy ostaja. Ellei joku voi tarjota vastaavaa, hänen tarpeensa mitätöidään, kuten kapitalismissa.
Ehkä sananen siitä, miten suunnitelmatalous eroaa markkinataloudesta: suunnitelmatalous tarkoittaa ensinnäkin vain sitä, että ensin on luotava tarve ja sen jälkeen aloitetaan tuotanto. Suunnitelmalla varmistetaan, että tuotetaan juuri sitä, mitä tarvitaan. Nykyään, internetin myötä, tämä ei todellakaan olisi ongelma, että jokainen ilmoittaa toiveensa, ja tuotantomahdollisuudet selvitetään, ja sitten nämä kaksi yhdistetään jotenkin.
Suunnitelmataloutta vastaan hahmotellaan aina karikatyyri komissiosta, joka määrää tarpeet ja suunnittelee ne, ja toisaalta se pitää yksityistä oma-aloitteisuutta yksilönvapauden valtakuntana. Ja tällä tavoin vahvistetaan se absurdi tosiasia, että ensin tuotetaan ja sitten katsotaan, löytyykö ostaja, joka laittaa rahaa tuotteeseensa. Tämän seurauksena, jos ajatusta ajatellaan johdonmukaisesti läpi, tämä hyväksyy sen, että tarpeita ei tyydytetä — koska niistä ei pystytä maksamaan — ja köyhyys ja kurjuus selitetään luonnon välttämättömyyksiksi.
4.4 Raha käteisenä, hyödykkeenvaihdannan välikappaleena
Usein sanotaan, että Silvio Gesell halusi lakkauttaa rahan. Sen perusteella, mitä olen oppinut ja lukenut hänestä, tämä on virhe. Ei, hän oli kauppias ja ajatteli kuin liikemies: hän halusi tehdä rahasta toimivan hyödykevaihdon. Ja hänellä oli teoriansa siitä, mikä on rahan hallinnan tiellä. Hän halusi erityisesti estää rahan katoamisen liikkeestä, sen hamstraamisen ja muuttumisen erilliseksi hyödykkeeksi, jota sitten käytetään keinotteluun ja lainataan uudelleen korkoa vastaan. Hän halusi pitää sen kierrossa, siksi hänen kutistuvan rahan teoriansa: hamstraamisesta pitäisi rangaista rahan arvon alenemalla. Koska hän siis halusi luopua yleismaailmallisesta vastineesta, rahan pitäisi aina pysyä liikkeessä ja palvella hyödykevaihdon välittämistä. Hänen kutistuvan rahan opetuksensa juontaa juurensa siitä, että hän oli tavaran ja vaihdon ehdoton puolustaja.
Usein, kun esiin nostetaan kysymys paikallisesta rahasta ratkaisuna rahan kiertoon liittyviin ongelmiin, Gesellin teoriat tukevat tätä. Olen valinnut kaksi esimerkkiä osoittaakseni, miksi tällainen hätäraha — koska tällaisia rahoja syntyy poikkeuksetta hätätilanteissa, ja siksi niitä siedetään vain lyhyen aikaa — ilmestyy ja mitä se tekee.
5. Rahakkeet — paikallisraha “ratkaisuna”
a. Wörgl
1930-luvulla itävaltalainen Wörglin kaupunki ajautui maailmanlaajuisen talouskriisin vuoksi konkurssiin, eikä se pystynyt enää maksamaan työntekijöilleen. Niinpä Gesellin vapaata taloutta kannattanut pormestari päätti vuonna 1932 laskea liikkeeseen paikallisen valuutan, joka erilaisten manööverien avulla olisi tunnustettava rahan korvikkeeksi. Takaajina toimivat paikallinen pappi ja paikallinen luotto-osuuskunta. Kunnan työntekijöiden palkat maksettiin tässä paikallisessa rahassa, ja näin onnistuttiin itse asiassa luomaan alueellinen maksukyky ja siten elvyttämään tavaran kiertoa Wörglissä ja sen ympäristössä. Myös kolme muuta lähialueen kylää halusi laskea liikkeeseen paikallista rahaa. Wörglin alueellinen raha loi maksukyvyn alueelle aikana, jolloin alueella oli aiemmin vallinnut maksukyvyttömyys. Itävallan keskuspankki taisteli alusta alkaen Wörglin alueellista rahaa vastaan — se oli haaste valtion setelimonopolille — ja se lopetettiin vuonna 1933 sotatoimien uhalla, joten se kiellettiin valtion väliintulolla.
b. Argentiina
Vuonna 1991 Argentiina neuvotteli Kansainvälisen valuuttarahaston kanssa dollarin ja peson pariteetista, jotta maan inflaatio saataisiin pysäytettyä ja valuutta vakautettua. Yhtenä ehtona oli, että Argentiinan valtion oli pidättäydyttävä rahan liikkeeseenlaskusta. IMF kontrolloi Argentiinan rahapolitiikkaa.
Yksi seuraus oli, että Argentiinan vienti kallistui ja maa menetti vientimarkkinoitaan. Mutta myös kotimarkkinoilla argentiinalaiset tuotteet eivät enää olleet kilpailukykyisiä verrattuna halvempaan tuontiin. IMF kehotti Argentiinan hallitusta — joka halusi pitää kiinni dollaripariteetista — yksityistämään kannattamattomat yritykset. Valtio ei voinut tukea niitä. Yksityistämisellä oli useimmissa tapauksissa sama vaikutus kuin sulkemisella.
Näin Argentiina lakkautti vuosina 1991-2000 suuren osan Peronin hallituksen ajoilta peräisin olevasta teollisuudestaan. Siihen kuuluivat rautatieverkosto, lentokone-, auto- ja sotateollisuus, energia-ala ja kulutustavarateollisuus. Argentiinasta tuli nettotuoja. Sen oli tuotava yhä enemmän kaikkea sitä, mitä se ei enää tuottanut omassa maassaan. Niinpä sen kauppataseen alijäämä kasvoi. Argentiinalla oli yhä suurempia vaikeuksia sijoittaa joukkovelkakirjojaan maailmanmarkkinoille, sen oli tarjottava korkeampia korkoja, ja valtion velka kasvoi samalla kun talous supistui jatkuvasti. Kaikki tämä johti valtion konkurssiin vuosina 2001-2002.
Mutta jo 90-luvulla niukan rahan taloudella oli seurauksensa. Pohjoisen maakunnissa ei ollut rahaa. Kaikki se teollisuus, mitä siellä oli joskus ollut, oli kadonnut. Ainoa työnantaja oli valtio. Maataloustuotannon, joka oli osittain omavaraistuotantoa, lisäksi oli palkansaajia: opettajia, virkamiehiä, lääkäreitä. He eivät useinkaan saaneet palkkaa kuukausiin.
Rahan kierron ylläpitämiseksi maakunnat laskivat liikkeeseen omaa rahaa — rahakkeita kutsuttiin bonoiksi — joka tunnustettiin vain maakunnan sisällä. Kansainvälinen valuuttarahasto IMF sulki silmänsä tältä, eikä tätä rahaa sisällytetty Argentiinan valtion rahanluontipolitiikkaan. Se ei kuitenkaan riittänyt luomaan kitkatonta taloutta, ja 90-luvulla näissä maakunnissa oli nälkämellakoita, jotka poliisi ja armeija tukahduttivat.
Vuonna 1995 kirpputoreilla ja työttömien vaihtomarkkinoilla syntyi jopa koko maan kattava vaihtoehtoinen valuutta, Credito. Myös tätä rinnakkaisvaluuttaa suvaittiin, koska se esti talouden romahduksen. Tämä alueellinen ostokyvyn luominen johti tietysti myös väärinkäytöksiin. Ne, jotka laskivat liikkeeseen näitä rahakkeita, ottivat jotain itselleen. Lopulta näitä rahakkeita ei enää tunnustettu. Nykyään peso on yhtä vähän arvoinen kuin paikalliset valuutat, joita ei enää ole olemassa. Yksi seuraus valtion konkurssista vuonna 2001 oli paikallisvaluuttojen loppuminen.
Missä ne palvelivat?
- Yleisesti ottaen valtion yhteenkuuluvuuden säilyttäminen. Jos me kaikki emme saa palkkaa valtion työntekijöinä: opettajat, virkamiehet, lääkärit – minkä vuoksi me vielä teemme työtä? Nämä ihmiset pidettiin palkkalistoilla ”bonoilla”, paikallisrahalla.
- Infrastruktuurin ylläpitäminen. Linja-autojen oli kuljettava maakuntien ja kaupunkien välillä sekä pääkaupungin ja maakuntien välillä.
Nyt en halua tylsistyttää ketään enempää yksityiskohdilla 30-luvun Tirolista ja 90-luvun Argentiinasta. Olen antanut nämä esimerkit vain siksi, että tällaisiin paikallisiin rahoihin viitataan Gesellin teorioiden havainnollistamiseksi. Paikallisia rahoja luodaan aikoina ja alueilla, joissa kapitalismi on epäonnistunut arvontuotantona, mutta joissa kuitenkin arvontuotannon ja tavaranvaihdon periaate pitäisi säilyttää. Ne ovat väistämättä väliaikaisia: koska raha on vain yleinen vastine, jonka pitäisi edustaa arvoa.
Jos paikallisen rahan liikkeeseenlasku nähdään keinona päästä ulos kriisistä, ei ymmärretä, mitä raha on: ensinnäkin se on yleinen vastike, jonka kaikki tunnistavat ja siten hyväksyvät arvon edustajana. Toiseksi, ja juuri siksi arvon ilmentäjä, liiketoimintaväline: yritys ottaa raha käyttöön alueellisessa kontekstissa ja säilyttää se kiertovälineenä ei ole muuta kuin yritys selvitä kapitalismin kriisistä, jotta se voisi myöhemmin nousta uudelleen täyteen kukoistukseensa: hädänalaisten, omistusta vailla olevien, poissulkemisena maailman hyödykkeistä tai köyhien käyttämisenä omistajien liiketoimintaan.
Lähde:
https://theanarchistlibrary.org/library/amelie-lanier-a-critique-of-alternative-money-theories