Tuttujen kulutusyhteiskunnan tunnusmerkkien hiipuessa uudet institutionalisoidut yhteistoiminnan muodot voivat auttaa helpottamaan disruptiota ja ennaltanähtyjä vaikeuksia.
Tämä on sarjassaan ensimmäinen postaus post-konsumerismista. Sen on kirjoittanut Maurie J. Cohen ja alunperin se on julkaistu TruthOut:
Kuuluisalla tavalla ottaen käyttöön $5 päiväpalkan vuonna 1914, Henry Ford oli ensimmäinen teollisuuspamppu joka tunnusti että kulutusyhteiskunta voi toimia ainoastaan kun työläisillä on pääsy runsaisiin tuloihin jotta voitaisiin rahoittaa harkitut ostokset. 1930-luvulla John Maynard Keynesin valvonnassa tästä ymmärryksestä tuli perimmäisiä makrotalouspolitiikan opinkappaleita eri puolilla maailmaa. Kuitenkin 1970-luvulla korkea inflaatio, uppiniskainen työttömyys ja muut taloudellisen epävakauden aiheuttajat kyseenalaistivat tämän strategian ja saivat aikaan tulevina vuosikymmeninä neoliberaalien uudistusten aallon.
Tätä seuraavat vuodet toivat mukanaan stagnoituneiden palkkojen ja kasvavan palkkaeriarvoisuuden pitkitetyn kauden, ja kulutusyhteiskuntaa kasvatettiin, kuten nykypäivänä tunnustetaan, purkamalla pankkisektorin sääntelyä ja hukuttamalla maailma helposti saatavaan luottoon. Vuosien 2007-08 finanssikriisi ja tästä seurannut Suuri Taantuma paljastivat tällaisen politiikan huonot puolet, ja konsumerismin kestävyyttä talousveturina kohtaan tuntemamme epävarmuus on palannut.
Kulutusyhteiskunta sosiaalisen organisaation järjestelmänä tuntuu olevan vaarassa monelta taholta. Ensinnäkin, Pohjois-Amerikan, Euroopan ja suurimman osan Aasiaa populaatiot ovat ikääntyviä, ja demografiset muutokset siirtäät preferenssejä pois elämäntyyleistä jotka perustuvat materiaaliseen akkumulaatioon. Lisäksi milleniaalit jatkavat erittäin prekaareissa työolosuhteissa. Näiden kahdenlaisten trendien seuraukset ovat ilmiselviä romahtavissa oman kodin omistuksen määrissä ja henkilökohtaisen autoilun vähentyessä useissa maissa.
Toiseksi, kasvava eriarvoisuus murtaa keskiluokan, joka on enemmän kuin puoli vuosisataa ollut kulutusyhteiskunnan vauhtipyörä ja tiimalasin muotoisen sosiaalisen rakenteen kasassapitävä voima.
Kolmanneksi, yksityinen kulutus riippuu vastaavasta julkisista ostoista, ja leikkauspolitiikka viime vuosikymmeninä on ominaista taantuvalle poliittisille varoille tehdä vaadittavia investointeja uusia sosiaalista ja poliittista infrastruktuuria jolla kulutusyhteiskunta lepää.
Lopuksi ehkä kaikkein tärkeimpänä, konsumeristinen elämäntyyli on pitkään perustunut palkkatyöhön ja työntekijöiden haluun käyttää suhteellisen luotettavat tulovirtansa tuotteisiin ja palveluihin. Vakityöt jotka kompensoivat työntekijää vuosi- tai tuntipalkan mukaan ja tarjoavat säädylliset edut ovat katoamassa, ja vähemmän säännöllinen silpputyö on muuttumassa tavanomaisemmaksi. Jotkut analyytikot ovat lakonisesti luokitelleet Uber-tyyppisen työn lisääntymisen ”jakamiseksi” kun tämä trendi itseasiassa kuvaa sitä kuinka työntekijöillä on yhä tarpeellisempaa raapia kasaan freelance-toimeksiantoja saadakseen ansaittua leipänsä.
Samaan aikaan kun me alamme nähdä siirtymän pois kulutusyhteiskunnasta, uusi digitaalisten teknologioiden aalto joka perustuu keinoälyyn on horjuttamassa monia talouden sektoreita — terveydenhuollosta insinöörityöhön. Tämän disruption lopputulema on, että lyhytaikaisista tehtävistä tulee täysin normaaleja työnkuvassa.
Vastauksena kehitykseen useat hallitukset ovat alkaneet osoittaa kiinnostusta työntekijöille työnteon ulkopuolisen tulonlähteen tarjoamiseen. Nämä ehdotukset ovat tulleet lukuisissa eri muodoissa, ja niihin kuuluu mm. perustulo, kansalaisosinko ja laaja omistuspohja korporaatioissa. Erityisen huomattavaa on Suomen jokin aika sitten julkistama ohjelma kokeilla perustuloa jossa maksetaan kaikille tuensaajille noin €800 kuukaudessa. Toiset maat keskustelevat aktiivisesti samankaltaisista aloitteista.
Valitettavasti äärimmäinen poliittinen sirpaloituneisuus USA:ssa ja Euroopassa tekee epätodennäköistä siitä että nämä ideat koskaan saisivat laajempaa lainsäädännöllistä tukea. Mitä tekevätkään sillä aikaa kärvistelevät kotitaloudet kulutusyhteiskunnan tukipilarien romahtaessa ja silminnähden kaikkein ilmiselvimmän vaihtoehdon muistuttaessa 2000-luvun maaorjuutta?
Me tunnumme olevan tienristeyksessä jossa meidän tulee löytää uudelleen keskinäisen avunannon opinkappaleet. Yksi vaihtoehto on rakentaa uusien osuustalouden muotojen päälle jotka sulauttavat yhteen tuotannon ja kulutuksen yksittäiseksi organisaatioksi.
Suurin työntekijä-kuluttajaosuuskunta maailmassa on 800 kaupan Eroski-kauppaketju (suom. huom. S-ryhmä on todennäköisesti suurempi, mutta kukaan ei pidä melua S-ryhmästä), tunnetun Mondragón-osuuskunnan sivuliike, jonka pääkonttori on Espanjan baskialueella. Pienemmät prototyypit menestyvät USA:ssa, Weaver Street Market Pohjois-Carolinassa ja Black Star Co-op Pub and Brewery Teksasissa. On olemassa myös viitteitä siitä että pidättyväisyys joka perinteisesti on kuvastanut osuuskuntien ja liittojen suhdetta on nyt antamassa tilaa uudelle yhteistyön hengelle joka tukee tätä yleistä ideaa.
Historia viittaisi siihen että talouden siirtymät ovat äärimmäisen tuskallisia ja kaoottisia. Näin oli asian laita kun maatalousyhteiskunta antoi tilaa teollisuudelle 1700-luvun jälkipuoliskolla. Samanlaiset dislokaation muodot olivat laajalle levinneitä kun palvelutalous vuorostaan korvasi tuotannon kaksi vuosisataa myöhemmin. Vaikka tämä jälkimmäinen transformaatio on edelleen käynnissä, uudenlainen sosio-teknisen muutoksen aika on käynnissä. Tuttujen kulutusyhteiskunnan tunnusmerkkien hiipuessa uudet institutionalisoidut yhteistoiminnan muodot voivat auttaa helpottamaan disruptiota ja ennaltanähtyjä vaikeuksia.
Lähde: