Bolshevikkien “petturuus” anarkisteja kohtaan Venäjän vallankumouksessa on yleisessä tiedossa, ja lähes liiaksi debatoitu tapaus, jossa anarksmi on tullut ulos kaapista ja on verisessä konfliktissa vasemmiston kanssa. Murhasyytteille ei tule loppua Kronstadtissa tai Ukrainassa, eikä loppua näy myöskään vasemmiston järkeilylle ja sivuuttamiselle samat tapaukset tarpeellisina tai jopa haluttavina. Venäjän vallankumous on jännitteiden ruutitynnyri niiden välillä, jotka pitävät itseään vasemmistolaisena ja anarkistina, ja mielipiteet vallankumouksen tapahtumista voivat usein palvella viitteinä heidän politiikastaan kokonaisuutena.
Mutta miksi asia on näin? Miksi suhteellisen yksittäinen historian tapahtuma, tai jopa yhden ainoan miehen teot (Stalin), on ne mihin jaksetaan kiinnittää huomiota? Vaikka kyseessä olikin erityisen kaamea tapahtumien sarja, kommunistien “petos” anarkisteja kohtaan Venäjän vallankumouksen aikaan on vain yksi tapaus, jossa vasemmistovoimat murskaavat anarkistiliikkeitä. Kaikki vaikuttavat olevan perillä Kronstadtin tapahtumista, tai bolshevikkien petoksesta Ukrainan anarkisteja kohtaan, mutta nämä ovat ainoastaan linkejä suuremmassa petosketjussa. Voisiko olla, että ihmiset eivät ole tietoisia tästä historiasta? Voisiko olla, että joku ei halua tämän trendin paljastuvan? Voisiko olla, että jotkut saattavat jopa olla sinut kaiken tämän kanssa? Kaikki kolme vaihtoehtoa ovat todennäköisesti totta, mutta sen sijaan että suosittaisiin pahaa, olettakaamme että sellaisesta johdonmukaisuudesta ei ole tietoa.
Ehkäpä tietämättömyys on se miksi ihmiset viittaavat Haitin vallankumoukseen “menestyksenä”. Ajettiinko silloin valkoiset menestyksellä ulos saarelta? Kyllä. Loppuiko orjuus? Ei todellakaan! Vallankumouksen lopulla ihmiset olivat edelleen plantaasijärjestelmän orjia. Sen sijaan että valkoiset olisivat heiluttaneet ruoskaa, Louverturen sotilasjuntta hakkasi heidät tottelevaisiksi. Mikä hänen logiikkansa tälle oli? Kuten hän itse sanoi, “Vapautta ei voi olla olemassa ilman teollisuutta.”
Kun plantaasien työntekijät nousivat kapinaan tätä “uutta” orjuuden muotoa vastaan, se hiljennettiin. Kun kävi selväksi, että Louverturen sisaruksenpoika Moyse oli mukana, ja että hän halusi päästä teollisuudesta ja rahaa tuovista satokasveista irti ja mennä kohti omavaraisuutta, Moyse teloitettiin. Kun tuli käsky lapioida, Louverturen liberaali logiikka ei kyennyt saamaan aikaan orjuuden lakkauttamista ja todella haastamaan hallitsijaa. Hänen seuraajansa Dessalines jätti kaikki vasemmistoleikit ja julistautui keisariksi.
Kuten tässä tullaan osoittamaan, tämä kyvyttömyys haastaa johtamisen perusaspekteja on vasemmistolle sisäsyntyistä, mikä osoittaa selvän historiallisen trendin joka edelleen toistaa itseään. Vaikka tämä on verhottu sloganeihin kuten “vapaus, veljeys, tasa-arvo”, vasemmistolaisuus toistuvasti päätyy olemaan se voima joka murskaa näitä tuntoja. Jos vasemmisto olisi vakavissaan tällaisten ideoiden kanssa, miksi sitten Ranskan vallankumoukselliset “lakkauttivat” orjuuden siirtokunnissa vasta vuosien nahistelun jälkeen? Miksi tämä näennäinen lakkauttaminen tapahtui vasta sen jälkeen kun orjat olivat kapinoineet ja konkreettisesti lakkauttaneet orjuuden pakottamalla entiset omistajansa vapauttamaan saaren? Vasemmiston vapautusretoriikka aina menee niin pitkälle kuin on tarvis pysyäkseen kansan vaatimusten matkassa, ja se on jatkuvassa kamppailussa pysyäkseen ajan tasalla radikaaleista vaatimuksista, samalla kun se aina yrittää sitoa asiat takaisin status quoon. Ei se ole vasemmistopoliitikot tai vallankumoukselliset jotka puskevat kansan emansipaatiota eteenpäin, vaan kansa itse joka vapauttaa itsensä rajoitteista, joita vasemmisto yrittää heidän niskoilleen pakottaa.
Ranskan vallankumous on jälleen yksi vallankumous, jota vasemmisto pitää jonkinlaisena inspiraationa, sen sijaan että se pitäisi sitä viheliäisen kurjana epäonnistumisena, joka se todella oli. Vasemmistolaiset ylistävät sitä feodalismin lakkauttamisesta, mutta mitä hyötyä on yhden riistojärjestelmän lakkauttamisesta, kun ainoa mitä on saanut aikaan on luonut uusia muotoja? Ranskan vallankumous vapautti ihmiset feodalismin ikeestä, mutta välittömästi suitsi kansaa kapitalismilla, ja alkoi keksiä uusia rationalisaatioita vapautta vastaan.
Eräs sellainen rationalisaatio on upotettu nykypäivän politiikkaan, ja sitä sosialistit, marxilaiset ja jopa monet anarkistit usein hehkuttavat. Tämä järkeily on vasemmistolaisuudelle sisäsyntyistä, ja se on yksi sen keskeisistä opinkappaleista. Vasemmistolaisuus pyrkii oikeuttamaan johtajuuden väittämällä, että johtajuus “lähtee kansasta”, eikä se ole oikeaa johtajuutta. Tämänlaista mentaalista leikkiä ensimmäisenä harrasti Robespierre, jonka Engels myöhemmin varasti, vain päätyäkseen marxilaiseen kaanoniin “proletariaatin diktatuurin” ideana. On naurettavaa, että marxilaiset usein kutsuvat anarkismia “liberaaliksi”, kun heidän koko ideoidensa joukko perustuu porvarilliseen ajatteluun. Itse asiassa, eräs ensimmäisistä Neuvostoliittoon pystytetyistä patsaista, jonka Lenin oli rakennuttanut, oli Robespierre!
Vasemmistolaisuus ei vastusta auktoriteetteja tai hallitsijuutta, se yksinkertaisesti toivoo kääntävänsä ympäri nykyisen hierarkian. Se ei vastusta pakkokeinoja, edustuksellista politiikkaa tai edes suoraa murhaa niin kauan, kun joku establishmentista tekee nämä teot kansan nimissä. Tällä logiikalla on hyväksyttävää luoda asioita kuten salaiset poliisivoimat. On hyväksyttävää pyörittää valtion teloitusjärjestelmiä. On hyväksyttävä hyökätä niitä voimia vastaan, jotka saattaisivat vastustaa omaa ylivaltaa “kansan” nimissä. Koska vasemmisto ei täysin nuhtele auktoriteettia ja hallitsijuutta, se varmistaa että sillä on sopiva jalansija väkivaltaisesti vastustaa kaikkea minkä kanssa se on eri mieltä, yksinkertaisesti nimittämällä heitä “vastavallankumouksellisiksi”. Ei ole sattumaa, että melkein aina näillä “vastavallankumouksellisilla” on enemmän yhteistä vallankumouksellisen tilanteen esittämien tavoitteiden kuin vasemmistolaisten tavoitteiden kanssa. Ne jotka tavoittelevat vallankumousta sen täydessä laajuudessaan, ja lakkauttavat KAIKEN hallitsijuuden, uhkaavat vasemmistolaisia, jotka uskovat että he ansaitsevat hallita samoja ihmisiä, sen sijaan että ihmiset hallitsisivat itseään.
Haitin vallankumousta seuranneen tuotantoon keskittyneen autoritaarisen valtion luomista heijastellen me näemme samanlaisia tapahtumia Meksikon vallankumouksessa. Käsite “vapaus ei voi olla olemassa ilman teollisuutta” johti sekä jatkuvaan orjuuteen Haitilla että Meksikon vallankumouksen epäonnistumiseen todella vapauttaa sen kansa.
“Radikaali” poliittinen siipi Meksikossa tuohon aikaan oli keskittynyt järjestöön nimeltä Casa del Obrero de Mundial (COM). Sen sijaan että he olisivat uskoneet, että kansan tulisi antaa hallita itseään, COM uskoi että talonpoikiin ei voinut luottaa täysin vallankumouksen toteuttamisessa, sillä he uskoivat marxilaisen käsitteen siitä, että urbaani proletariaatti oli ainoa oikea vallankumouksellinen subjekti. Tällaisen ajattelun avulla COM muodosti Punaiset Pataljoonat, ja liittoutui Carranzan liberaalin porvarihallituksen kanssa. He tulivat olemaan keskeisessä roolissa Zapatan ja Villan pääosin talonpojista koostuvien joukkojen vastustamisessa, ja he täysin vastustivat näitä joukkoja, jotka olivat aikeissa murskata hallitsijuuden.
Kuten vasemmistolaisuudessa on johdonmukaista, Punaiset Pataljoonat itse liittoutuivat hallitsijuuden status quon kanssa ja päätyivät vastustamaan niitä, jotka todella halusivat vapaata elämää. Kuten oli tilanne Haitin vallankumouksen kanssa, vasemmistojoukot eivät kyenneet näkemään status quon tuolle puolen, ja ne taistelivat saadakseen sen takaisin pystyyn vallankumousta vastaan, joka uhkasi kääntää heidän elämäntyylinsä päälaelleen. Tottakai Punaisten Pataljoonien näyteltyä osaansa vallankumouksen pettureina, ne joita he auttoivat valtaan systemaattisesti riisuivat heidät aseista, sysäsivät vallasta ja murhasivat. Kuten Moysen tapauksessa aiemmin, ja myöhemmin Stalinin murhaamien vanhojen bolshevikkien enemmistön kanssa, yksikään hyvä vallankumouksellinen teko ei jää vasemmistolaisuudelta rankaisematta.
Espanjan vallankumoukselliset Espanjan sisällissodassa olivat myös silminnäkijöitä tämäntyyppiselle vasemmistopetturuudelle. Vaikka Neuvostoliitto oli nimellisesti sisällissodan antifasististen joukkojen liittolainen, se toimi Stalinin johdolla oman etunsa vuoksi eikä niinkään altruismista tai todellisesta halusta vastustaa auktoriteetteja. Stalin otti mielellään suurimman osan Espanjan kultareserveistä ja antoi vastineeksi usein kritisoituja riittämättömiä tai huonosti toimivia aseita ja runsaasti huonoja poliittisia neuvoja. Neuvostoliiton agentit murhasivat lukuisia vasemmistolaisia, jotka olivat eri mieltä Neuvostoliiton politiikasta ja puhuivat sellaisten kehityskulkujen puolesta, jotka suosisivat Espanjan kansaa sen sijaan, että ne vain turvaisivat Neuvostoliiton asemaa.
Stalinin ulkopuolisen petoksen lisäksi CNT:n vasemmistolaisemmat osat syyllistyivät itse sisäiseen petokseen. Huolimatta anarkistien laajasta vastustuksesta ja kritiikistä CNT sinetöi kohtalonsa suostumalla työskentelemään tasavaltalaishallituksen rinnalla. Liberaalit republikaanit, kuten meksikolaiset liberaalitkin, pitivät anarkistivoimia pelkkinä pelinappuloina, joita käytettiin heidän taistelussaan, eikä heillä ollut koskaan aikomustakaan ottaa heidän ajatuksiaan vakavasti. Tasavaltalaiset tuomitsivat Rautakolonnan kaltaiset anarkistiryhmittymät ”rosvoiksi”, ja kommunistit ja liberaalit murskasivat kaiken vallankumouksellisen hengen. Kuten eräs kommunistisen puolueen johtaja totesi…
“Jos alussa erilaiset ennenaikaiset yritykset ”sosialisoimiseksi” ja ”kollektivisoimiseksi”… saattoivat olla oikeutettuja… niin nyt, kun on olemassa kansanrintaman hallitus, jossa ovat edustettuina kaikki fasismin vastaisessa taistelussa mukana olevat voimat, eivät tällaiset asiat ole ainoastaan toivottavia, vaan ehdottomasti kiellettyjä.” Vallankumouksen edessä Espanjan vasemmistolaiset vastustivat anarkistisia aatteita täydellisesti, ja kommunistit jopa hylkäsivät kommunismin porvarillisen liberalismin hyväksi. Sen sijaan, että he olisivat omaksuneet anarkistista politiikkaa, joka olisi vetänyt kansan tuen pois fasisteilta ja luonut mahdollisuuksia anarkististen kantojen kasvulle, vasemmistolaiset republikaanit ja kommunistit päättivät, että fasismi oli parempi kuin anarkia. Kuten Geoff Bailey kirjoittaa… “Suurtilojen välitön uudelleenjako olisi saanut miljoonien talonpoikien tuen hallitukselle, mukaan lukien monet konservatiiviset talonpojat, jotka olivat liittyneet kirkollisiin ja monarkistisiin joukkoihin Francon armeijassa. Marokon itsenäisyysjulistus olisi heikentänyt Francon kannatusta Pohjois-Afrikassa ja jopa avannut toisen rintaman hänen joukkojaan vastaan Marokossa. Teollisuuden ja pankkitoiminnan välitön kansallistaminen olisi estänyt porvaristoa sabotoimasta sotatuotantoa avaamalla uudelleen suljettuja tehtaita ja takavarikoimalla rahaa, jota olisi voitu käyttää aseiden ostamiseen.“ Jälleen kerran näemme vasemmiston järjestäytyvän selvästi anarkismia vastaan. Huolimatta monien väitteistä, joiden mukaan anarkismia on olemassa vasemmistossa, näin ei yksinkertaisesti voi olla, kun vasemmisto johdonmukaisesti vastustaa anarkistisia liikkeitä. Jälleen kerran vasemmistolaisuus pitää mieluummin kiinni vallitsevasta tilanteesta kuin omaksuu minkäänlaisia todella vapauttavia ajatuksia. Neuvostoliiton osallistuminen anarkian murskaamiseen ulkomailla näkyy jälleen Shinminin kommuunin tapauksessa. Shinmin-kommuuni syntyi Mantsuriassa noin vuonna 1929, ja se koostui useista kyläneuvostoista, jotka keskittyivät pikemminkin ihmisten välittömien tarpeiden tyydyttämiseen kuin jonkinlaisen tuottavan infrastruktuurin rakentamiseen, johon ihmiset voitaisiin kahlita. Kuten olemme nähneet, vasemmistolaiset eivät voi sietää sitä, että teollisuus jätetään huomiotta, ja heidän oli tehtävä asialle jotain. Sen jälkeen kun japanilaiset imperialistit olivat murhanneet yhden merkittävän henkilön, neuvostoliittolainen agentti murhasi toisen johtavan henkilön. Tämä ei ole ensimmäinen tapaus, jossa lähes fasistit ja kommunistit jakavat samat tavoitteet anarkismin vastustamisessa.
Sekä kansallismieliset että kommunistit hävittivät anarkismin Kreikasta lähes kokonaan toisen maailmansodan ja sitä seuranneen Kreikan sisällissodan aikana. Jopa vapaamieliset kommunistit ja ne vasemmistolaiset, jotka eivät olleet anarkisteja, joutuivat Kreikan kommunistisen puolueen kohteeksi. Kuten Agis Stinas kirjoitti…
“Ensimmäisen maailmansodan aikana kansaa hallitsevat teloittajat asettivat erityisesti koulutetut poliisiyksiköt ja ammattitappajat vastaamaan internationalistien joukkomurhasta. Toisen maailmansodan aikana stalinistit ottivat tämän vastuun itselleen.“
Voimme jopa nähdä KKE:n jatkavan näitä toimia nykyaikana. Vuonna 2011 Kreikassa järjestetyssä yleislakossa anarkistit yrittivät rynnätä parlamenttirakennukseen, mutta KKE:n jäsenet pysäyttivät heidät. Jälleen kerran näemme vasemmistolaisten sortuvan suojelemaan vallitsevaa tilannetta anarkisteilta fyysiseen yhteenottoon asti. Vuonna 2012 lakon aikana KKE antoi iloisesti fasistisen Kultaisen aamunkoiton jäsenelle puheenvuoron lakkoileville työntekijöille. Jälleen kerran fasismi ja vasemmistolaisuus ovat hyvin halukkaita hyppäämään yhdessä sänkyyn anarkismin tai minkä tahansa tapahtuman edessä, joka uhkaa todella järkyttää asioita. Vasemmistolaiset eivät halua järkyttää asioita yhtään enempää kuin he voivat hallita niitä, ja he ovat valmiita liittoutumaan minkä tahansa sellaisen puolueen kanssa, joka voi auttaa heitä pitämään todelliset levottomuudet kurissa.
Venäjä, Espanja, Meksiko, Haiti, Mantšuria, Ukraina, Kreikka… Tämä laajempi kuva osoittaa, että vasemmiston anarkismin vastustus ei ole mikään poikkeama, vaan johdonmukainen suuntaus. Jotkut saattavat haluta sivuuttaa nämä tapahtumat muinaishistoriana, mutta ne ovat ehdottomasti suuntaus, joka jatkuu tänäkin päivänä. Vain muutama viikko sitten kommunistit hyökkäsivät anarkistisen kirjakaupan kimppuun Hampurissa Saksassa. Vasemmiston toimet osoittavat, että he eivät ole millään tavalla kiinnostuneita muuttamaan asioiden tilaa. He ovat puhtaasti kiinnostuneita kontrollista.
Vasemmisto ei halua luoda uutta maailmaa, vaan se haluaa vain hallita nykyistä maailmaa. Sen sijaan, että he purkaisivat hallintajärjestelmiä, he haluavat yksinkertaisesti ottaa ohjakset haltuunsa. Kyse ei ole yli-innokkaista bolshevikeista, kuten monet uskovat, vaan vasemmistolaisuuden logiikkaan kuuluvasta asiasta. Kaikkia aatteita, jotka eivät täysin vastusta auktoriteetteja ja valtaa, hallitsee halu auktoriteetteihin ja vallanpitoon. Vasemmistolaisen logiikkansa luonteen vuoksi se hyppää vastustamaan kaikkia, jotka uhkaavat auktoriteettia ja valtaa.
Vasemmistolaisuus ei kykene todella vapauttaviin ajatuksiin, koska se ei pysty irrottautumaan nykyisestä vallankäytön tilasta. Vasemmistolaisuudelle valta ei ole jotakin, jota pitää vastustaa, vaan jotakin, joka pitää valjastaa. Vasemmisto on johdonmukaisesti puolustanut liberaalia kapitalismia, koska se toivoo voivansa käyttää sitä keinona saada valtaa. Tämän vuoksi anarkismi on aina ollut vasemmiston vihollinen, ei osa sitä. Siinä missä vasemmisto hakee valtaa olemassa oleviin rakenteisiin ohjatakseen yhteiskuntaa kohti tavoitteitaan, anarkismi pyrkii antamaan ihmisille mahdollisuuden luoda itse uusia elämänmuotoja.
Tyypillinen vasemmistolainen vastaus absoluuttiseen auktoriteetin vastustamiseen on huudella taantumuksellisilta puolustautumisesta. Tämä väite on ensinnäkin säälittävä vetoaminen ihmisten pelkoihin, sillä siinä esitetään ulkopuoliset voimat jonkinlaisina mörköinä, joita vastaan voi taistella vain valtio tai valtiomuotoinen yksikkö. Toiseksi historia on osoittanut sen vääräksi. Ukrainan anarkistit tekivät hyvää työtä vastustaessaan valkoisia armeijoita, eivätkä ne kukistaneet heitä, vaan puna-armeija. Työväenvalvontaa Venäjällä eivät todellakaan purkaneet taantumukselliset! Zapatan ja Villan joukot suoriutuivat puolustautumisessa huomattavan hyvin, ja punapataljoonilla oli tärkeä rooli vaa’an kallistumisessa heidän tappionsa suuntaan. Shinminin kommuuni kärsi iskuja taantumuksellisilta joukoilta, mutta ratkaisevan iskun sen tappioon antoivat kommunistit, eivät japanilaiset. Kreikan anarkismi kukistui, kun se murskattiin kommunistien ja nationalistien välissä. Espanjan anarkistit kukistettiin itse asiassa fasistien toimesta, mutta vasta vasemmistolaisten jatkuvan sabotoinnin ja anarkististen aloitteiden täydellisen hylkäämisen jälkeen. Vasemmistolaiset väittävät, että jonkinlainen valtiomuotoinen kokonaisuus on välttämätön taantumukselta suojaamiseksi, mutta taantumus ei ole historiallisesti ollut ainoa voima, joka on vastustanut anarkismia. Kun otetaan huomioon anarkisteihin kohdistuneen vasemmistoväkivallan historia, olisi kysyttävä: ”Ketä vastaan meidän on tarkalleen ottaen suojeltava itseämme?”
Lähde: