kirjoittaja: McKenzie Wark
”Kaikki säätyperäinen ja pysyväinen katoaa, kaikkea pyhää häväistään.” [1] Tietenkin suuri osa tämän lauseen resonanssista on käännöksestä johtuvaa: ”Alles Ständische und Stehende verdampft”: Kaikki staattinen ja seisova haihtuu pois. Tällainen oli Marxin jännittävä ilmaus siitä, miten tavaramuoto sytyttää maailman tuleen ja höyrystää vanhat yhteiskunnalliset muodot ja normit niin, että kokonaiset elämäntavat ja niitä vastaavat maailmankatsomukset, yksi toisensa jälkeen, haihtuvat savuna ilmaan. Tällainen suuri historiallinen tarina on kapitalismilla, joksi lähes kaikki ovat nyt sopineet sitä kutsua. Sen fanipojat juhlivat nyt jopa sen nihilististä soihtua, joka on nimetty uudelleen disruptioksi.
Sen edunsaajille kapitalismi tuo parhaat ajat: vapautta ja vaurautta kaikille, no, ehkä ei kaikille, mutta ainakin niille, jotka ovat sille kaikkein omistautuneimpia. Niille, jotka ovat jääneet sen tahdon ulkopuolelle, se tuo pahimmat ajat: se polttaa yhteisölliset ja perinteiset elämänmuodot ja tarjoaa vastineeksi elinikäistä palkkasorjuutta ja velkaorjuutta. Sen kannattajille kapitalismi on paras kaikista mahdollisista maailmoista, eikä sitä voi parantaa. Sen harvoille jäljellä oleville vastustajille kapitalismi on kaikista mahdollisista maailmoista huonoin, mutta samalla viimeinen jäljellä oleva luokkayhteiskunta ennen luokkahallinnon lopullista kukistumista lopullisesti. Tämä on nyt enemmänkin henkinen tahto valtaan kuin todellinen strategia.
Oli miten oli, historiallinen tarinankerronta on jotenkin juuttunut siihen kiinteään ajatukseen, että on olemassa jokin asia nimeltä kapitalismi, ja me kaikki olemme liikkuvia osia tässä samassa ikuisessa koneistossa. Kaikki, mikä oli pyhää, on häväisty — paitsi itse kapitalismin ihanne. Siitä tuli jonkinlainen kiinteä ajatus. Sen edunsaajille, koska järjestelmä, josta he hyötyvät, on saatava näyttämään luonnolliselta; sen vastustajille, koska ainoa tie toiseen elämään, jonka he voivat kuvitella, on pois kapitalismista. Näin ollen he aidosti teologiseen tapaan vaativat, että vaikka kapitalismin ulkoiset piirteet muuttuvat, sen ydin pysyy samana. Onko tämä yhä kapitalismia? Vai onko se itse asiassa jotain pahempaa?
Oli aika, jolloin oli muodikasta väittää, että kapitalismi oli jo syrjäytetty. [2] Nämä teoriat ovat nykyään jokseenkin noloja. Kylmän sodan aikana ne, joiden kirjoituskoneet naputtelivat läntisten kapitalististen suurvaltojen palveluksessa, tarvitsivat historiallisen tarinan kilpailemaan sosialistisiksi väitettyjen valtioiden esittämien tarinoiden kanssa, jotka väittivät astuneensa kapitalismin jälkeiseen historialliseen vaiheeseen, jossa kapitalismin luokkasuhteet lakkautettaisiin. Niinpä länsimaiset apologeetat lainasivat kilpailijoiltaan ajatuksen kapitalismin jälkeisestä historiallisesta muodosta, joka lopettaisi luokkakonfliktit. He kutsuivat sitä tietoyhteiskunnaksi tai jälkiteolliseksi yhteiskunnaksi — tai oikeastaan miksi tahansa, mutta ei kapitalismiksi.
Niin sanottujen sosialististen valtioiden romahdettua hajosivat ne historialliset narratiivit, jotka pyrkivät luomaan kapitalismin jälkeisen historiallisen vaiheen. Käytännössä kaikki kutsuivat sitä jälleen kapitalismiksi. Mutta 1900-luvun loppupuolella tämä ei enää näyttänyt olevan menneisyyden peruskapitalismi, jota ei ollut muutettu, ja niinpä oli keksittävä uusia adjektiiveja kapitalismin eteen selittämään sen outoja ilmenemismuotoja. Niinpä tämä oli nyt myöhäiskapitalismia, uuskapitalismia, uusliberaalia kapitalismia, postfordistista kapitalismia, postmodernia kapitalismia, biopoliittista kapitalismia, semiokapitalismia, kognitiivista kapitalismia ja niin edelleen (= adjektiivikapitalismi).
Harvemmin harjoitettu historiallinen tarinankerrontavaihtoehto olisi pohtia, oliko tämä kenties edelleen riistävä ja luokkien hallitsema yhteiskunta — mutta ei enää aivan tai kokonaan kapitalistinen. [3] Ehkä melkoista osaa siitä voidaan edelleen kuvata kapitalistiseksi, mutta ehkä sen päälle on kasautumassa jokin uusi — joskaan ei vähemmän riistävä — muoto. Loppujen lopuksi Marxin poliittisista kirjoituksista käy selvästi ilmi, että hän ajatteli yhteiskuntamuodostelmien koostuvan useista tuotantotavoista, joista vain yhtä voidaan kutsua kapitalistiseksi. Muut olivat hänen mielestään jäännösmuotoja, kuten feodalismin jäänteitä, tai marginaalisia, kuten pelkkää hyödyketuotantoa.
Eräiden adjektiivikapitalismin teorian muotojen mukaan oli ratkaiseva hetki, jolloin kapitalismi ei enää hallinnut näitä muita tuotantomuotoja muodollisesti, vaan sisällytti ne itse asiassa kapitalistisiin tuotantosuhteisiin. Mutta niillä on taipumus jarruttaa historiallista ajattelua tuossa vaiheessa: kaikki staattinen ja seisova haihtuu pois — paitsi kapitalismi, joka jatkuu ikuisesti aina samanlaisena. Se jatkuu ikuisesti, koska tällaisissa historiallisissa teorioissa vain proletariaatti voi kumota kapitalismin. Historiaa ei voi kuvitella muuttuviksi vaiheiksi millään muulla tavalla.
Proletariaatti negaatioagenttina on saanut eri aikoina erilaisia muotoja. Se voi olla teollisuustyöläinen, massatyöläinen, yhteiskunnantuotantotehtaan joukko, koloniaalisen maailman ihmismassat ja niin edelleen. Joskus kyse on liittoutumista, työläisen ja talonpojan tai myöhemmin työläisen ja opiskelijan liittoutumisesta. Joskus kyse on toimijoista, jotka edustavat pikemminkin lisääntymisen kuin tuotannon alaa, kuten feministinen ja queer-kapitalismin vastainen toimijuus. Joskus negaation agentti perustuu pikemminkin rodulliseen ylivaltaan kuin luokkien riistoon. [4] Joka tapauksessa näille teorioille on yhteistä kiinteä ajatus siitä, että kapitalismi päättyy vasta, kun se mitätöidään alhaalta päin tulevan toimijan voimalla.
Jotta näin voitaisiin ajatella, on pidettävä itsestään selvänä jotakin, joka Marxille oli vain taipuvaisuus, eikä ehkä toteutunutkaan taipuvaisuus: koko yhteiskuntamuodostuman polarisoituminen vain kahteen vastakkaiseen luokkaan. On hyvin tutkittu ongelma, että tämän yhtälön häviäjäpuolella luokkaidentiteetti ei lainkaan selkiydy. Työntekijöiden väliset erot eivät lievene. Ongelmalliset ”keskikerrokset” hämärtävät luokkakuvan kontrastia. Myöskään rotuun ja sukupuoleen liittyviä eroja ei voida pyyhkäistä pois. Nationalismi ja uskonnollinen identiteetti vaativat sitkeästi sorrettujen uskollisuutta. [5]
Jopa ne, jotka ovat kiinnittäneet huomiota sorrettujen välisiin eroihin ja jotka ovat nähneet vaivaa kartoittaakseen, miten tuotantotavan muutokset muuttavat sen sisällä työskenteleviä työntekijöitä, ovat kiinnittäneet vain vähän huomiota hallitsevien luokkien välisiin monimutkaisuuksiin ja muutoksiin. Tämä määritellään yleensä vain pelkäksi pääomaksi, ja parhaimmillaankin kahdella tai kolmella karkealla alaryhmällä. Kyllä, on olemassa teollista pääomaa ja rahoituspääomaa, mutta siinä kaikki.
Yhteenvetona harhaoppisista ehdotuksistamme historiallista mielikuvitusta varten, niitä on kolme: ehkä historiallisen muutoksen ajattelemisessa on kyse monista luokista ja luokkakonflikteista; ehkäpä historiallisen muutoksen liikkeellepanevina voimina voitaisiin ajatella muitakin luokkia kuin pääomaa ja työvoimaa; ja ehkäpä jopa kapitalismin sisällä voisi syntyä uudenlainen luokkakonflikti, joka perustuisi uuteen tuotantotapaan.
Tämä saattaa tuntua harhaoppiselta suhteessa Marxin Pääomaan, joka käsittelee yksinkertaistettuna vain kapitalistista tuotantotapaa ja sen binäärisiä luokkia, pääomaa ja työvoimaa. Mutta se ei ehkä ole liian omaperäinen tapa ajatella eteenpäin Marxin poliittisista kirjoituksista, esimerkiksi Ranskan vallankumousten järjestyksestä. Ne olivat moniluokkaisia asioita, joissa nouseva porvarillinen luokka mobilisoi talonpojat ja käsityöläiset toteuttamaan porvarillisia etuja ikään kuin ne olisivat yleinen etu. Työväenliikkeen syntyminen oli pitkä oppitunti vallankumouksessa toisen luokan holhouksen alaisena, ennen kuin se pystyi artikuloimaan omat intressinsä ja metodinsa — joskin lyhyesti — Pariisin kommuunin hetkellä.
Ajatus hallitsevien luokkien välisestä jakautumisesta on tuskin kovinkaan uusi. Taaksepäin katsottuna saattaisi olla hyödyllistä erottaa toisistaan kapitalistiluokka ja sen maaseudulla toimiva vastine, maanomistajaluokka. Vanhojen feodaalitilojen, joiden talonpojat maksoivat kymmenykset luontoissuorituksina, muuttuminen erilaisiksi vuokrasuhdemuodoiksi, joissa maanviljelijät maksoivat vuokran käteisenä, on joiltakin osin historiallinen hetki, joka eroaa täysin teollisuuden noususta ja kapitalistiluokkien ja palkkasuhteeseen perustuvien työväenluokkien muodostumisesta.
Toinen luonto
David Ricardon teoksessa tärkein luokkakonflikti on itse asiassa hallitsevan luokan sisäinen konflikti maanomistajan ja kapitalistin välillä. [6] Mitä suuremman osan ylijäämästä maanomistajat voivat kaapata vuokran muodossa, sitä vähemmän jää kapitalisteille voiton muodossa. Koska maan tarjonta on kiinteää, vuokran taloustiede käyttäytyy aivan eri tavalla kuin voiton taloustiede. Kasvava kysyntä nostaa vuokria, eikä uutta maan tarjontaa voi tulla markkinoille, jotta vuokrat laskisivat. Kasvava kysyntä nostaa voittoja, mutta voitot saadaan teollisuudesta, jonka tarjonta ei ole kiinteää. Voittojen nousu houkuttelee kilpailijoita markkinoille, jolloin voitot palautuvat takaisin kohti historiallisia normeja.
Teollisuus on tietyssä mielessä abstraktimpi kuin maa. Maapala on se, mitä se on, ja se on siellä, missä se on — se on topos. Teollisuus on pikemminkin vaihdettavissa ja siirrettävissä. Etenkin fossiilisten polttoaineiden nousun jälkeen teollisuus toimii melkolailla abstraktimmassa topografisessa tilassa, sillä sen tarvitsee olla vain energia-, työvoima- ja raaka-ainevirtojen keskipisteessä. Tässä mielessä teollisuuden voidaan sanoa luovan toisen luonnon: rakennetun ympäristön, joka ei enää noudata ja muodosta maan ääriviivoja ja topoksia vaan muuttaa ne abstraktiksi topografiseksi tasoksi.
Näin ollen menneisyydestä voitaisiin kertoa historiallinen tarina, johon ei kuuluisi vain useita luokkia ja konflikteja paitsi hallitsevien ja alisteisten luokkien välillä myös hallitsevien luokkien itsensä välillä. Ja ehkä siinä on muutakin. Entä jos historiallinen suuntaus kohti yhä abstraktimpaa yhteiskunnallisen tuotannon ja riiston maastoa ei pysähtynytkään teollisuuteen? Millä edellytyksillä voitaisiin sanoa, että on olemassa uudenlainen hallitseva luokka?
Tässä yhteydessä voi olla hyödyllistä pohtia, millä tavoin teollinen hyödyketuotanto eroaa maataloushyödyketuotannosta. Jälkimmäinen on jo eräänlainen abstraktio. Se irrottaa talonpoikaisväestön sen muinaisista oikeuksista ja velvollisuuksista tiettyä tilaa kohtaan. Se tekee paitsi talonpojista myös heidän maastaan samanarvoisen ja vaihdettavan. Se lopulta kumoaa herran perinnöllisen omistusoikeuden maahan. Hallitsevaan luokkaan kuuluminen ei ole enää perinnöllinen oikeus. Paikkaan liittyvät erityispiirteet tai oikeus, velvollisuus ja tapa pyyhkäistään pois.
Maatalouden hyödyketuotannossa on kuitenkin edelleen tiettyä kiinteyttä. Maa on maata. Paikka on paikka. Topos on topos. Se on edelleen kiinteiden ääriviivojen maisema, jonka maanviljelijä muotoilee, mutta jota hän ei oikeastaan muuta. Maataloustuotteiden virrat lähtevät siitä, mutta melko vakaalta kentältä.
Teollisuus on erilainen. Varsinkin kun hiili, vilja ja työvoima sekä niiden kuljettamiseen tarvittavat rauta-aineet kulkevat, syntyy paljon abstraktimpi ja muokattavampi topografia. Se piirtää uuden kaavion vanhan maaston poikki. Kaupungit laajenevat ja imevät nyt maaseudun ylijäämätyövoimaa. Työvoima siirtyy töihin uusiin tehtaisiin, joihin toimitetaan rautateitse ja kanavia pitkin raaka-aineita ja elintarvikkeita siirtomaista.
Tämä on aikakausi, jolloin kaupunki riistää poliittisen ja taloudellisen vallan maalta käyttämällä ensimmäisiä alkeellisia hedelmiä, jotka syntyvät pian järjestelmällisestä luonnon välineellistämisestä — teollisesta teknologiasta. Pääoma ja työvoima muuttavat maaseudun kiinteän maailman teollisen toisen luonnon nestemäiseksi maailmaksi.
Maatalouden siirtyminen feodaalisesta tuotannosta hyödyketuotantoon saattoi olla lähinnä omistusmuodon muutos, mutta hyödyketuotannon luominen teollisuudessa vaati hieman enemmän. Se oli paitsi suhteiden myös tuotantovoimien muutos. Tässä yhteydessä on syytä huomata, millainen rooli niukkuudella oli. Kun kaivokset vajosivat yhä syvemmälle ja metsät joutuivat kirveen alle, tarvittiin huomattavaa teknistä kekseliäisyyttä, jotta tuotanto saatiin jatkumaan. Hiili-höyry-rautakompleksi syntyi luonnonvarojen niukkuuden vuoksi, mutta samalla se tuotti aivan toisenlaista luontoa. [7]
Vaikka tämä toinen luonto olikin joissakin suhteissa abstraktimpi maasto, sillä oli kuitenkin tiettyjä haavoittuvuuksia, jotka nouseva työväenluokka saattoi kääntää edukseen. Lakon teki tehokkaaksi aseeksi se, että teollisuus oli riippuvainen resurssien, hiilen ja raaka-aineiden jatkuvasta virrasta ja valmiiden tuotteiden nopeasta kulkemisesta markkinoille. Nämä virrat voitiin katkaista keskeisissä tukkeutumiskohdissa. Toinen luonto oli kapea verkosto — satamat ja rautatiet — joka koostui suurista asioista, kaivoksista ja tehtaista, ja se voitiin sulkea sen heikoimmasta lenkistä. Järjestäytynyt työväki saavutti voittonsa — kahdeksan tunnin työpäivän, järjestäytymisoikeuden, yleisen äänioikeuden, hyvinvointivaltion ja jopa lokakuun vallankumouksen — ei niinkään minkään ideologian tai järjestäytymismuodon avulla kuin käyttämällä tätä valtaa tosiasiallisesti tai mahdollisesti toisen luonnon infrastruktuurin sulkemiseen. [8]
Jos teknologia, josta toinen luonto rakentui, oli ensin teollista ja sitten sotilaallista, niin kolmannen luonnon tapauksessa se oli pikemminkin päinvastoin. Toinen maailmansota oli tietotekniikan suuri hautomo, ja sillä oli sittemmin merkittävä rooli myös kylmässä sodassa. Monimutkaisten tuotteiden suunnittelusta varastojen hallintaan ja jakelulogistiikkaan tietotekniikka mahdollisti aluksi teolliset organisaatiomuodot laajassa mittakaavassa.
Mutta kun fordilainen massatuotanto- ja kulutusjärjestelmä ajautui karille 1900-luvun lopulla, samainen tietotekniikka tarjosi keinoja sen rajoitusten kiertämiseen. [9] Erityisesti se vähensi huomattavasti työvoiman valtaa. Työvoiman valta oli keskeyttää liukuhihnan, raaka-aineiden ja energialähteen virtaukset. Tietotekniikka voisi korvata työvoiman tuotannossa ja tarjota joustavamman ja tarpeettomamman verkon, jonka avulla teollinen pääoma voisi siirtää tuotantopaikkojaan pois työläisten vastarinnan tieltä tai ohjata materiaalivirtoja mahdollisten tukosten ohi. Tämä on automatisoinnin, osaamisen hävittämisen ja lapasesta lähteneen tehdastoiminnan aikakausi. [10] Tämä oli kääntöpuoli historiallisissa taruissa, jotka kertoivat tietoyhteiskunnasta luokkataistelun loppuna.
Vektoralistien luokka
Työväen tappiolla oli hintansa kapitalistiluokalle. Se merkitsi sitä, että se luovutti osan vallastaan uudenlaiselle hallitsevalle luokalle. Sellaiselle, joka ei enää tukeutunut maahan eikä teollisuuteen rikkautensa lähteenä. Sen pääomaa oli itse tieto. Teollisuuden ja maan erottaminen toisistaan tuotti toisen luonnon abstraktin maaston. Tiedon erottaminen teollisuudesta tuotti vielä abstraktimman kolmannen luonnon.
Pääoma voitti työvoiman. Tätä aikakautta kutsutaan usein ”uusliberalismiksi”, mutta tämä termi sekoittaa enemmän kuin selittää. Ideat eivät tee historiaa, eivätkä varsinkaan pelkät vanhojen ideoiden elvytykset tai laajennukset. Miten oli aineellisesti mahdollista kiertää työvoiman valta? Se liittyy uudenlaisen maaston voimiin, jotka toimivat uudenlaisessa infrastruktuurissa.
Toinen luonto on edelleen melko topografinen, sillä teollisuuden sijainti on edelleen sidoksissa maiseman ominaispiirteisiin, kuten luonnonsatamiin tai hiili- ja rautavarastoihin. Kolmas luonto on pikemminkin topologinen, sillä alueen päällä oleva tiheä tietoverkko mahdollistaa sen, että maisemaa voidaan venyttää, puristaa, taittaa ja vääntää uusiin muotoihin — ainakin taloudellista toimintaa varten. Siitä tulee tilapäisempien asioiden tiheä verkosto. Toisen luonnon nestemäinen maailma, jossa pääoman, työvoiman, energian, resurssien ja tavaroiden virrat ovat kanavoituneet, todellakin höyrystyy uuteen, kaasumaisempaan tilaan.
Kolmannesta luonnosta tulee tietovirtojen vaippa, joka kaksinkertaistaa paitsi luonnonmaiseman myös toisen luonnon. Sillä on tietysti edelleen jonkin verran sidoksia topografiaan. Toisen luonnon vanhoista kaupungeista tulee informaatiokeskuksia. Valtavat datakeskukset, jotka lisääntyvät edelleen kuin sienet 2000-luvun alussa, vaativat edelleen valtavia määriä sähköä ja vettä jäähdytystä varten. Mutta kaikki tämä uusi infrastruktuuri tuottaa silti topologisen tilan, jossa tieto hallitsee teollisten resurssien liikkumista ja käyttöä, jotka puolestaan hallitsevat luonnonvarojen louhintaa ja käyttöä.
Kaikki, mikä oli ensin kiinteää ja sitten nestemäistä, lopulta haihtuu pois. Avaruudesta tulee topologia, jossa mikä tahansa piste voi liittyä mihin tahansa toiseen. Taloudellisen toiminnan linjasta tulee vektori siinä mielessä, että sitä voidaan periaatteessa käyttää missä tahansa. Yhdistä materiaalien toimittaja ja jalostuspaikka vektorilla. Jos toimitus muuttuu epävakaaksi, siirrä vektoria ja yhdistä se toiseen toimittajaan. Jos työvoiman saanti jalostuspaikalla vaikeutuu, siirrä vektoria uudelleen ja yhdistä uusi toimittaja uuteen jalostuspaikkaan. Jos jalostusta harjoittava kapitalistinen yritys vaatii liikaa voittoa, vaihdetaan toiseen. [11] Castells kuvaa siirtymistä paikkojen tilasta virtojen tilaan, jota kutsun kolmanneksi luonnoksi.
Työvoima ei ainoastaan menetä valtaansa kolmannen luonnon maastossa. Niin myös kapitalistiluokka. Pääoma on tässä yhteydessä ymmärrettävä nimenomaan tuotantovälineet omistavan luokan merkityksessä. Monissa tapauksissa tämä ei ole enää vallan sijaintipaikka. Vektori voi kiertää työvoiman lisäksi myös pääomaa. Sekä työvoiman että pääoman yli nouseva valta on vektoralistinen luokka. Se ei enää hallitse maata tai teollisuutta, ainoastaan tietoa. Se ei vaadi osuuttaan ylijäämästä vuokrana tai voittona vaan korkona. [12]
Vektoraaliluokan vanhin muoto on rahoitusala, mutta sen valta on aina ollut suhteellista. Toinen luonto ei tukenut tiedon käyttöä absoluuttisen hallinnan välineenä. Vasta sellaisen infrastruktuurin luominen, jossa informaatio irrotetaan aineellisista kerroksistaan ja jota voidaan kanavoida tehokkaasti kaikkialle maapallolle, tallentaa vähäisin kustannuksin ja käsitellä helposti monimutkaisiksi kuvioiksi, tuo vektoralistisen luokan omalle tasolleen.
Rahoituksen rinnalle on noussut myös muunlaista tiedon kautta tapahtuvaa hallintaa, olipa kyse sitten patenttien, tekijänoikeuksien ja tuotemerkkien hallinnasta, toimitusketjujen hallinnasta logistiikan avulla, resurssien alueellisen käytön hallinnasta paikkatietojärjestelmien avulla tai viime aikoina ihmisten ja asioiden muuttuvaa maisemaa koskevan tiedon saatavuuden hallinnasta tekemällä kaikista asioista osoitteellisia.
Vektoralistisen luokan valta on koron kasautumisessa, joka tässä yhteydessä ei tarkoita vain rahan muodossa olevan informaation sijoituksen tuottoa, vaan myös epätasa-arvoisessa tiedonvaihdossa hankittua ylijäämätietoa. Sen valta on nyt maailmanlaajuista. Pääasiassa Euroopan ja Yhdysvaltojen ylikehittyneeseen maailmaan perustuva vektoriluokka kukoistaa hankkimalla ylijäämätietoa globaalissa mittakaavassa. Se omistaa enää harvoin tuotantovälineitä. Asioiden varsinainen valmistaminen voidaan teettää alihankintana.
Tietenkin kapitalistiset tuottajat haastavat vektorivallan, mutta lähinnä yrittämällä itse päästä käsiksi tiedon hallintaan — ja siten paeta kapitalistista teollisuutta ja ryhtyä itse vektoristeiksi. Ensin Japanissa, sitten Koreassa ja sitten Kiinassa teollisuusyritykset ovat yrittäneet hankkia tuotemerkkien symbolista valtaa, patentteja kehittyneisiin teknologisiin prosesseihin, datan hallitseman työvoiman ja toimitusketjujen tehokkuutta ja vapautua rutiininomaisempien tuotantovälineiden suorasta omistamisesta aiheutuvasta vaivasta.
Hakkerien luokka
Vektoraaliluokka mahdollisti kapitalistiluokan voiton työväenluokasta, mutta vektoraaliluokalla on omat ongelmansa alisteisen luokan kanssa. Sen ongelmana ei ole hallita luokkaa, joka muodostaa luonnon, tai joka muuttaa toista luontoa, vaan joka informoi kolmatta luontoa. Kutsutaan heitä hakkeriluokaksi. Edun irrottaminen epätasa-arvoisesta tiedonvaihdosta edellyttää jatkuvaa uuden tiedon tuottamista. Uuden tiedon tuottaminen on hakkeriluokan tehtävä. Se, että tämä tuotanto tapahtuu luokkasuhteessa, johtuu siitä, että uuden tiedon tuotanto on suljettu yksityisomistusmuodon uusiin versioihin.
Niin sanottu aineeton omaisuus kehittyi 1900-luvun lopulla perinteisistä tekijänoikeuksista ja patenteista ja muuttui vähitellen täysin yksityisten omistusoikeuksien kokonaisuudeksi. Uuden tiedon tuottaminen informaationa perustuu siihen, että informaatiovirta erotetaan teknisesti sen aineellisesta alustasta siten, että vaikka informaatiolla ei edelleenkään ole olemassaoloa aineellisen alustan ulkopuolella, sen suhde tähän alustaan muuttuu abstraktiksi. Tämän kehityksen potentiaalia rajoitetaan ja kanavoidaan sitten yksityisomistusmuodon kehittelyn kautta.
Aineettoman omaisuuden tuotanto, kuten minkä tahansa muunkin tuotanto, edellyttää kuitenkin yhteistyötä ja yhteistoimintaa. Kaiken tuotannon lähde kulkee sen kautta, mikä on yhteistä. Kuten maanomistaja suhteessa maanviljelijään ja kuten kapitalisti suhteessa työläiseen, vektoralistiluokan on erotettava hakkeriluokka siitä, mitä sen yhteiset pyrkimykset tekevät.
Jälleen kerran yhteisvauraus joko aidataan tai säilytetään alisteisena sfäärinä, josta hyödykkeenomaisuus ammentaa varantonsa. Tällä kertaa erona on se, että commons on potentiaalisesti äärettömän jaettavissa. Maa tai tavarat voivat olla niukkoja, mutta tieto on keinotekoisen niukkaa vain kopiointi- ja arkistointikustannusten romahdettua. Siksi yksi 1900-luvun lopun suurista yhteiskunnallisista liikkeistä on omistautunut tiedon tekemiselle yhteiseksi. Tieto haluaa olla vapaata, mutta se on kaikkialla kahleissa.
Tiedon vapaus on hakkeriluokan utopia. Mainitsemisen arvoisia ovat neljä strategiaa hakkereiden hallitsemiseksi. Ensinnäkin hakkeriaristokratia: pientä joukkoa rohkaistaan näkemään itsensä luokan sijaan eliitin jäseninä. Heidät palkitaan komeasti, ja joskus he saavat osuuden vektoriyrityksestä osakeoptioiden tai bonusten kautta. Toiseksi rutinoituminen: vektorialan infrastruktuuri on suunniteltu erottamaan muutamat erikoistuneet valvontatehtävät rutiinityöstä, joka puolestaan on eroteltu erillisiin osiin. Esimerkiksi olio-ohjelmointi on suunniteltu tällä tavoin. Kolmanneksi, kotiuttaminen. Jos ulkoistaminen lähettää työntekijän työn ulkomaille toiselle työntekijälle, kotiuttaminen antaa hakkerin työn kenelle tahansa, joka suorittaa tehtävän ilmaiseksi. Näin yhteistyöhön perustuvaa työtä ja tietoyhteisiä käsitellään itse resurssina, josta saadaan hyötyä. Jos kaikki muu epäonnistuu, hakkeri voidaan kriminalisoida, vangita tai pakottaa maanpakoon.
Vektoralistien hallitsema hakkereiden valta-asema on sisäänrakennettu sen infrastruktuurin suunnitteluun, jossa hakkereiden luokka toimii. Tämä herruus on paljon laajempi kuin kapitalistin ideologian kautta työläiseen kohdistuva rakenteellinen herruus tai maanomistajan uskonnon kautta maanviljelijään kohdistuva herruus. Kaikkien kilpailevien luokkien on todellakin toimittava infrastruktuurissa, joka on yhä enemmän suunniteltu vektoraaliluokan määrittelyjen mukaan, mikä alistaa hakkeriluokan sille, mutta sen lisäksi myös kaikki muut luokat.
Yhteenvetona voidaan siis todeta, että hyödykkeiksi muuttuneiden tuotantotapojen historia kulkee kolmen päällekkäisen vaiheen kautta, joista jokainen johtaa kahtiajakautumiseen kahteen luokkaan, mikä polarisoi yhteiskunnallisen kentän. Kussakin vaiheessa kentällä on tietty laatu. Teollisuuden nousu ja työläisen ja kapitalistin välinen kamppailu tuottaa abstraktimman topografian, toisen luonnon. Informaation nousu ja hakkereiden ja vektoralistien välinen kamppailu tuottaa vielä abstraktimman topologian, kolmannen luonnon. Tästä tilasta tulee globaali topologia, jossa lähes mikä tahansa piste voi olla yhteydessä mihin tahansa muuhun pisteeseen, mikä mobilisoi resursseja planetaarisessa mittakaavassa.
Jokaisessa vaiheessa luokkakonfliktin kenttä saattaa olla tietyllä tavalla hallitsevien ja hallittujen luokkien välinen, mutta kaikki luokat kaikissa kolmessa ”luonnossa” ovat vuorovaikutuksessa keskenään, ikään kuin kolmiulotteisessa shakkipelissä. Monissa tapauksissa keskeinen luokkakonflikti voi olla eri hallitsevien luokkien välinen. Myöskään kolmen hallitsevan luokan yhtenäisyyttä ei voida koskaan taata. Ne eivät ole moniarvoisia, vaan erillisiä luokkia, joilla on erilaisia tehtäviä tuotantoprosessissa.
Lähdeviitteet
1. Karl Marx & Friedrich Engels, “‘Manifesto of the Communist Party,” teoksessa Karl Marx, The Revolutions of 1848 (London: Verso, 2010), 70. Kts. myös Marshall Berman, All That Is Solid Melts Into Air: The Experience of Modernity (New York: Penguin, 1988).
3. Vaikka tämä oli se suunta minkä otin kirjassani A Hacker Manifesto (Cambridge, MA: Harvard University Press, 2004). Kts. myös Richard Barbrook, The Class of the New (London: Mute, 2006) aiemmista eri yrityksistä kuvitella luokka uudelleen.
4. Esim. Dennis Altman, Oppression and Liberation (Brisbane: University of Queensland Press, 2012); Shulamith Firestone, The Dialectic of Sex (London: Verso, 2015); Cedric Robinson, Black Marxism (Chapel Hill, NC: University of North Carolina Press, 2000).
5. Erik Olin Wright, Classes (London: Verso, 1998).
6. David Ricardo, On the Principles of Political Economy and Taxation (Cambridge: Cambridge University Press, 1962).
7. J. D. Bernal, Science in History Vol. 2 (Cambridge, MA: MIT Press, 1978), 410ff.
8. Timothy Mitchell, Carbon Democracy (Brooklyn: Verso, 2013).
9. Toisen ja kolmannen luonnon poliittisista talouksista kts. Michel Aglietta, A Theory of Capitalist Regulation (London: Verso, 2001); Yann Moulier Boutang, Cognitive Capitalism (Cambridge: Polity Press, 2012).
10. Kts. David Noble, America By Design: Science, Technology and the Rise of Corporate Capitalism (New York: Oxford University Press, 1979).
11. Kts. Manuel Castells, Communication Power (Oxford: Oxford University Press, 2013).
12. Kirjassa Dan Schiller, How To Think About Information (Champaign-Urbana, IL: University of Illinois Press, 2010) on hyvä kertomus kamppailusta hajottaa Amerikan puhelinmonopoli 1900-luvun lopulla, jonka minä tulkitsen epäonnistuneena yrityksenä rajoittaa nousevan vektoralistiluokan valtaa.
Lähde: https://www.e-flux.com/journal/65/336347/the-vectoralist-class/