Mathieu O’Neilin, Sophie Toupinin ja Christian Pentzoldin artikkeli ”The Duality of Peer Production: Infrastructure for the Digital Commons, Free Labor for Free‐Riding Firms” julkaisussa The Handbook of Peer Production. Monet viitteistä, joihin tässä tekstissä viitataan, on julkaistu samaisessa julkaisussa, ja se ilmoitetaan viitteessä.
1. Johdanto
“Yhteismaan tragediaa” ei koskaan ollutkaan: Garrett Hardinin laidunmaata liikaa kuluttavat maanviljelijät olivat itsehillinnän tragedian uhreja, sillä he epäonnistuivat kollektiivisesti sääntelemään yhdenvertaisina yhteistä laidunmaata. Kun Elinor Oström sai taloustieteen Nobel-palkinnon vuonna 2009, ikuinen käsitys siitä, että maailmassa on vain kahdenlaisia hyödykkeitä — yksityisiä ja julkisia, markkinoiden tai valtion koordinoimia — viimeinkin pantiin syrjään. Kaikkein yleisemmässä mielessä vertaistuottajat ovat ihmisiä, jotka luovat ja hallinnoivat yhteisiä resursseja yhdessä. Joskus se tulkitaan kuin “vertaistuotanto” ja “digitaalinen yhteisvauraus” voisivat olla käytössä saman käsitteen nimenä. Digitaaliyhteiset eivät ole kilpailullisia (niitä voidaan tuottaa vähäisin tai nollakustannuksin) eivätkä toisensa poissulkevia (yksikään ei voi estää toista käyttämästä niitä, esimerkiksi omistusoikeuksien kautta). Joten käytännössä yksityisomisteiset asiat voitaisiin tuottaa samanarvoisten “vertaisten” kesken, mutta me tässä esitämme, että vertaistuotannolla on normatiivinen dimensio: tätä tuotantomuotoa kuvaa parhaiten “tuotoksen suuntaaminen kohti yhteismaan jatkuvaa laajentamista; samalla kun yhteismaa, rekursiivisesti, on tämän tuotantomuodon tärkein resurssi” (Söderberg & O’Neil, 2014, p. 2). Vaikka historiallisia edeltäjiä löytyy lukuisia, termin “vertaistuotanto” julkinen ja tieteellinen kiinnostus sijoittuu historiallisesti varhaiselle 2000-luvulle. [1] Merkitys, joka assosioituu termiin, joka on syvässä yhteydessä internetiin 20 vuotta sitten, tulee varmasti muuttumaan. Nykypäivänä “vertaistuotanto” kuvaa itseorganisoitujen yhteistyöprojektien ja hajautetun työnjaon laajaa skaalaa lähtien vertaisten kollektiivisesta toiminnasta jonkin ongelman parissa työskentelystä ja sosiaalisen median häshtägeistä tai ravintoloiden ja hotellien arvioista verkkosivuilla aina hacklabeihin ja harrastetilojen toimintaan osallistumiseen. Tämä Handbook of Peer Productionin johdantoluku keskittyy vertaistuotannon alkuperäisiin inkarnaatioihin kuten vapaiden ja ilmaisten lähdekoodien ohjelmistoihin ja Wikipediaan, joka oli riippuvainen avoimen internetin tarjoamista hajautetusta kommunikaatiosta, tuotannosta ja järjestäytymisestä. Internettiä käyttämättömiä muotoja kuten yhteiskonepajoja tai mesh-verkkojen kehitystö käsitellään laajemmin muissa tämän käsikirjan luvuissa. ME viittaamme niihin jos tarpeellista, mutta ne eivät ole meidän päähuolenaiheitamme tässä. Osittain tämä johtuu siitä, että vertaistuotannon alkuperäismuodot ja -käsitykset ovat kaikkein relevanteimpia mediassa ja viestinnässä. Mutta me keskitymme internetpohjaiseen vertaistuotantoon tutkiaksemme termin syntyperää: minkälaista “tuotantoa”? Ja miksi sitä kutsutaan “vertaiseksi”?
Näihin kysymyksiin vastataksemme tämä luku tarkastelee tuotantojännitteitä, jotka keskittyvät vertaistuotannon ympärille. Me aloitamme toisen osion tarkastelmalla infrastruktuurin merkitystä vertaistuotantomalleissa, ja huomaamme, että jotkin vertaistuotannon muodot ovat menestyneet kun taas toiset ovat käytännössä kiellettyjä. Sitten käsittelemme Yochai Benklerin vaikutusvaltaista “yhteisvaurausperustaisen vertaistuotannon” teoriaa ja kysymme missä määrin se perustuu länsimaisiin ensimmäisen maailman oletuksiin. Neljäs osiomme tarkastelee vertaistuotannon ja dominantin talouden välistä suhdetta. Se lähtee käyntiin esittelemällä väitteitä vertaistuotannon transformatiivisesta potentiaalista, mitä inspiroi Benklerin malli ja jolle usein annetaan teknoutopistisia äänensävyjä. Sitten keskitymme organisaatioiden ja kulttuurien piirteisiin, jotka ovat mahdollistaneet yritysten ottaa ne käyttöön ja hyödyntää niitä. Me päätämme tämän osion vertaistuotannon poliittisen talouden analyysiin käymällä läpi kirjallisuutta, jonka mukaan vertaistuotanto on, huolimatta sen väitetystä utopistisesta potentiaalista, tullut kapitalismin elvyttämäksi ja mahdollistanut uudenlaisia työvoiman riiston muotoja. Viides ja viimeinen osiomme selittää tämän käsikirjan tavoitteet ja tiivistää sen rakenteen ja sisällön.
2. Peer‐to‐Peer -infrastruktuuri
2000-luvun alkuvuosina sana “vertais-” tuli laajalti tunnetuksi sen yhteyksistä kahteen käsitykseen, tieteelliseen ja kansanomaiseen. Tieteen puolella lakioppinut Yochai Benkler (2002) esitti artikkelissaan “Coase’s Penguin, or Linux and the Nature of the Firm” uraauurtavan käsityksen vapaan ja avoimen lähdekoodin ohjelmistoista (free and open source software, FOSS) eräänlaisen “yhteisvaurausperustaisen vertaistuotannon” muotona, jonka tuotantotehokkuus perustui tuotannossa useiden kontribuutioiden sisällyttämisnopeuteen ja -helppouteen, mikä ylitti markkinoiden ja yritysten kyvyt. Tuolloin globaalissa pohjoisessa “peer‐to‐peer”-käsite sai paljon huomiota. Tämä johtui varhaisen internetin ei-keskusjohtoisesta, hajautetusta luonteesta ja sen varhaisten käytäntöjen suosiosta paljon ennen kuin yritykset aitasivat sen (kts. Birkinbine tässä julkaisussa; Kostakis & Bauwens tässä julkaisussa). Sellaiset käytänteet, joiden arkkityyppinä oli Napsterin kaltainen tiedostonjakopalvelu, sisälsivät mm. torrentit ja tiedostojen jakamisen internetissä ilmaiseksi. Napster oli todella alkuperäinen siinä mielessä, että ladattaviksi tarjotut tiedostot eivät sijainneet keskuspalvelimella: nämä tiedostot sijaitsivat suoraan käyttäjien koneilla, jotka tekivät ne saataviksi muille Napsterin ohjelmistoa käyttäen. Jokainen solmukohta, missä se sitten sijaitsikin maailmassa, oli saatavilla ja antoi oman panoksensa vertaisverkkojärjestelmään. Tässä sisällön, tiedon ja systeemien yhteistuotannossa ja vaihdannassa oli mukana osallistujia vaihtelevilla tuotantovälineiden omistajuuden ja kontrollin asteilla. Napsterin kaltainen systeemi toimi sen pohjalta, että osallistujat toimivat keskenään, ja he osaltaan voisivat käyttää palvelua ilmaiseksi, mutta Napsterista tuli nopeasti voittoa tavoittelematon yritys (Alderman, 2001). Nyt kolmannen vuosituhannen kolmannella vuosikymmenellä meillä on vastassamme hieman erilainen tilanne. P2P-käytänteet kuten torrentit ovat melkein kokonaan kriminalisoitu, mutta Napsterin mallinen verkkopalveluun osallistuminen ja kontribuointi ilmaiseksi yleistyi nopeasti 2000-luvun puolivälissä, tästä nimekkäänä esimerkkinä mainittakoon Facebook. Arkkitehtuurista puhuttaessa monille ihmisille interneti on tällä hetkellä suljettujen alustojen sisällä toimiva sisällönvälitysmalli (sosiaalinen media, viihdestriimauspalvelut), ei niinkään järjestelmä, joka mahdollistaa käyttäjien toimia tehokkaasti vertaisverkoissa. Vertaistuotanto kuitenkin syntyi 1990- ja 2000-luvuilla huolimatta verkon fyysisestä infrastruktuurista — vedenalainen kuituoptiikka, maanpäälliset kaapelit, datakeskukset, pilvitallennus ja Internet of Things — joka oli yksityisomistuksessa. Samanlainen paradoksi koettiin verkkoneutraaliuden periaatteen kanssa, idea siitä että internetpalveluntarjoajien (ISP:t) ja valtioiden tulisi kohdella kaikkea dataa samanarvoisena — sen sijaan, että veloitettaisiin käyttäjiltä eri tavalla tai rajattaisiin pääsyä tietyille alustoille tai tiettyihin sovelluksiin. On vähemmän yllättävää, että verkkoneutraalius on kestänyt näin kauan, jos ymmärrämme sen esimerkkinä vapaata ja vääristymätöntä kilpailua koskevasta uusliberalistisesta periaatteesta (Cohen, 2019).
Nyt on tarpeen erottaa infrastruktuurin laaja määritelmä, joka tarkoittaa kaikkialla läsnä olevia digitaalisia järjestelyjä, suppeasta määritelmästä, jossa keskitytään vain fyysisiin ja aineellisiin puitteisiin. Kun kyse on fyysisestä vertaisverkkoinfrastruktuurista tai ”rakennetuista verkoista, jotka helpottavat tavaroiden, ihmisten tai ideoiden kulkua ja mahdollistavat niiden vaihdon tilassa” (Larkin, 2013), muiden kuin yritysten käyttäjien mahdollisuus omistaa ja hallita itsenäisesti maailmanlaajuista verkkoa on neutralisoitu. Sen sijaan laajemman määritelmän osalta tilanne on päinvastainen. On huomattava, että ”infrastruktuuri” ei rajoitu pelkästään aineellisiin komponentteihin: ”Tiilien, laastin, putkien tai johtojen lisäksi infrastruktuuri kattaa myös abstraktimpia kokonaisuuksia, kuten (ihmisten ja tietokoneiden) protokollat, standardit ja muistin” (Bowker et al., 2010, s. 97).
Vertaisten tuottama digitaalinen infrastruktuuri, toisin sanoen vapaat ja avoimen lähdekoodin ohjelmistot, ovat kaikkialla verkossa. Tarkastellaanpa perustavanlaatuista LAMP-lyhennettä (Linux, Apache, MySQL, Perl/PHP/Python): Apache pyörittää 40 prosenttia Internetin verkkopalvelimista; ilman MySQL-tietokantaa ei olisi verkkokauppaa (Paypal, Amazon), sosiaalista mediaa (Facebook, Twitter, LinkedIn) tai ”jakamistaloutta” (Uber, Yelp); Perl/PHP/Python ovat myös erittäin suosittuja ohjelmointikieliä. Mitä tulee Wikipediaan, se ei ole enää epäluotettava vitsi vaan oikeutettu oikeellisuuden lähde verkottuneen disinformaation aikakaudella — itse asiassa se on yksi maailman suosituimmista verkkosivustoista (van Dijck, 2013). Vertaistuotetun infrastruktuurin kapea määritelmä, kuten torrentointi, kiellettiin käytännössä; laaja määritelmä, kuten Linux-ytimen päivittäminen, sallittiin, ja se otettiin käyttöön maailmanlaajuisen viestintäverkon hyväksi.
Mikä voisi olla mahdollista tulevaisuudessa Internetin alustamaisuudesta ja mielivaltaisista sääntelymekanismeista huolimatta? Millaiset joustavat infrastruktuurit edistävät ihmisten kykyä osallistua vertaistuotantoon kuluttamatta liikaa luonnonvaroja ja edistämättä biosfäärin tuhoutumista?
3. Yhteisvaurausperustaisen vertaistuotannon ainutlaatuinen vetovoima
Tarkastelemme ensin sitä, mitä vertaistuottajat rakentavat juuri nyt. Monet keskittyvät edelleen autonomiseen infrastruktuuriin vastustaakseen teknologisia jättiläisiä ja tarjotakseen vaihtoehdon kansalaisyhteiskunnalle. Esimerkkeinä voidaan mainita paikallistason hajautettu fyysinen infrastruktuuri mesh- tai langattomien yhteisöverkkojen muodossa (kuten Guifi [2] Kataloniassa, Freifunk [3] Berliinissä ja monet muut; ks. Shaffer, tässä tekstissä), vertaisverkkoon perustuva salattu viestinvälitys ja foorumit (kuten Briar [4]; ks. myös Velasco Gonzáles & Tkacz, tässä tekstissä), hakkeritilat (hackerspaces), hacklabit (hacklabs) ja biohacklabit (biohacklabit) (ks; Meyer, samassa julkaisussa); yhteisöllinen televiestintäinfrastruktuuri, kuten Rhizomatica Meksikossa, Kolumbiassa ja Brasiliassa (ks. Bloomin haastattelu, samassa julkaisussa; Shaffer, samassa julkaisussa); ilmaiset digitaaliset kirjastot, joissa tekijänoikeudellisesti suojattua aineistoa voi löytää ja ladata, kuten Memory of the World, [5] Library Genesis, [6] ja Monoskop; [7] teknologiakollektiivit, jotka tuottavat vertaisina aktivisteille suunnattuja palveluita, kuten VPN:iä, tiedostojen jakamista, palvelintilaa, ja monia muita. Laitteistotasolla vertaistuotantohankkeet ovat kehittäneet avoimen lähdekoodin koneita, työkaluja ja infrastruktuuria, joilla torjutaan saasteiden, kuten Precious Plastic, [8] ja jotka tuovat saataville piirustuksia, joissa näytetään, miten muovin kierrätyskoneet rakennetaan (ks. myös Braybrooke & Smith, samassa julkaisussa).
Monet muut ovat omaksuneet infrastruktuurin laajan määritelmän osallistumalla Wikipediaan (ks. Haider & Sundin, samassa julkaisussa), Gutenberg-projektiin (vapaaehtoisvoimin toteutettu tekstin digitointiprojekti) tai lataamalla koodin GitHubiin (koodin jakamis- ja julkaisupalvelu sekä sosiaalinen verkostoitumissivusto ohjelmoijille, jonka ”sosiaalinen koodaaminen” on osoittautunut erittäin suosituksi FOSS-yhteisön keskuudessa). Miksi vapaaehtoisten hajautettu yhteistyö on osoittautunut niin menestyksekkääksi? Lupaus siitä, että vertaistuotanto on aina radikaalisti hajautettua, yhteistoiminnallista ja omistusoikeudetonta (Benkler, 2006, s. 60), ei ole toteutunut: teknologisesti edistyneimmät vertaistuotannon muodot ovat hybridisoituneet markkinoiden kanssa, kuten seuraavassa osiossa kerrotaan. Benkler ei kuitenkaan määritellyt pelkästään vertaistuotannon infrastruktuurin ominaisuuksia: hän käsitteli myös resurssien jakamisen ja itsemääräämisoikeuden moraalisia etuja. Vertaistuotanto, joka on tapa työskennellä yhteistyössä vertaisten kanssa, voi menestyä vain, jos ihmiset kohtelevat toisiaan kunnioittavasti ja arvokkaasti. Ei-taloudellisten mikrotoimien kumulatiivinen vaikutus on syvällinen; syntyy normatiivinen malli, joka perustuu autonomiaan ja yhteisten resurssien jakamiseen ihmiskunnan parhaaksi (ks. Borschke, samassa julkaisussa; Nissenbaum & Benkler, samassa julkaisussa). Lisäksi pohdintojen on tarkoitus perustua ”paremman argumentin auktoriteettiin”. Stephen Levy ([1984]2010) osoitti, miten tämä on käännetty hakkerikielelle kirjassaan Hackers: Heroes of the Computer Revolution, kun hän määritteli hakkerien eettiset periaatteet, kuten sitoutuminen tietokoneiden ja tiedon vapaaseen saatavuuteen, epäluottamus keskitettyä auktoriteettia kohtaan ja vaatimus siitä, että hakkereita arvioidaan meritokraattisesti eikä ”valheellisten” kriteerien (ikä, tutkinnot jne.) perusteella vaan pikemminkin sen perusteella, miten hyvin he osaavat hakkeroida (Levy, [1984]2010). Maailmassa, jota hallitsevat riistäminen ja hyväksikäyttö, nämä ”tekokraattiset” (engl. do-ocratic) ominaisuudet osoittautuivat houkutteleviksi. Tämä selittää, miksi vertaistuotetun infrastruktuurin laajasta määritelmästä on kasvanut 1 000 kukkaa, mukaan lukien vertaisoppiminen (ks. Antoniadis & Pantazis, samassa julkaisussa), kartografia (Fish, samassa julkaisussa) ja kollektiivinen toiminta (Milan, samassa julkaisussa). Handbook of Peer Production esittelee tätä vertaistuotantohankkeiden suurta monimuotoisuutta. Niitä yhdistää yhteinen käytäntö: tuotanto- ja luomisprosessien kollektiivinen hallinta, joka kietoutuu rekursiivisesti tämän itsehallinnollisen toimintatavan keinoihin ja päämääriin, yhteisöllisyyteen.
Emme kuitenkaan halua väittää, että vertaistuotanto olisi todella osallistavaa. Levyn vaikutusvaltaisesta periaatteesta huolimatta ”valheelliset” kriteerit ovat historiallisesti sulkeneet oven naisilta ja värillisiltä ihmisiltä, jotka puolestaan ovat puhuneet sen puolesta, että on tärkeää tunnustaa, että koodaamisen oppimisessa ja valkoisten ja miesten hallitsemissa teknokulttuureissa hyväksymisen esteet ovat olemassa. Lisäksi rasistiset oletukset poikkeavasta käyttäytymisestä (kuten huijaamisesta tai spämmäämisestä) ovat johtaneet siihen, että useat instituutiot ovat estäneet useissa Afrikan maissa pääsyn sekä yritysten että muiden kuin yritysten verkkoalustoille, kuten Wikipediaan (Burrell, 2012), mikä on vähentänyt paikallisten mahdollisuuksia osallistua tällaisiin hankkeisiin (Burrell väittää kirjassaan Invisible Users, että rasistinen vuorovaikutus, jota afrikkalaiset kokivat internetissä 2000-luvun puolivälissä, johti osittain huijaamisen kaltaisiin toimintatapoihin). Tämän historian tunteminen auttaa ymmärtämään, miten vertaistuotanto on kehittynyt ja kenellä on mahdollisuus osallistua ilman merkittäviä esteitä. Verrips ja Meyer (2001) kuvaavat autojen kaltaisten teknologioiden kollektiivista ylläpitoa kaikin käytettävissä olevin keinoin Ghanan kaltaisessa maassa: vaikka vertaistuotantoa voi esiintyä autonomian haluna hyödykkeiden ja käytettävissä olevien tulojen vaurauden yhteydessä, työn ja teknologian uudelleenkäyttöönotto voi johtua myös selviytymistarpeesta etelässä tai pohjoisen heikommassa asemassa olevilla aloilla. Niin vaikutusvaltainen kuin Benklerin määritelmä yhteisvaurausperustaisesta vertaistuotannosta olikin, se näyttää heijastavan uudisasukkaiden kolonialististen maailmojen olettamuksia (ks. Deka, samassa julkaisussa; Toupin, samassa julkaisussa). Yhteiskunnallista osallistumista käsiteltäessä on aina järkevää kysyä: kuka voi osallistua? Tässä tapauksessa olisi pohdittava, keitä ovat vertaistuottajat, tai toisin sanoen: missä he voivat menestyä; mitkä ovat aineelliset edellytykset? Erityisesti on pohdittava, millaisessa kontekstissa ja millaisissa olosuhteissa vertaistuotanto tapahtuu pohjoisessa ja miten ne saattavat poiketa globaalissa etelässä, erityisesti eliittipiirien ulkopuolella. Esimerkkejä näistä oletuksista ovat jatkuva sähkövirta, minimaalinen infrastruktuurin hajoaminen ja tietokoneiden helppo saatavuus (sen sijaan, että suurin osa etelän ihmisistä käyttää Internetiä matkapuhelinten tai kännyköiden kautta). Pohjoisessa on olemassa esteitä, jotka estävät pääsyn vertaistuotantohankkeisiin — erityisesti naisten ja värillisten ihmisten osalta — mutta digitaalisen infrastruktuurin, Internetin ja tietokoneiden saatavuuden osalta esteet ovat yleensä vähäisiä, lukuun ottamatta alkuperäiskansojen asukkaita reservaatissa ja jossain määrin syrjäisillä maaseutualueilla. Maailmanlaajuisessa etelässä pääsy voi olla rajoitettu luokkien mukaan eliittiin ja keskiluokkaan, Intiassa kastien mukaan. Konfliktit voivat tulla mukaan kuvioon myös silloin, kun hallitus päättää katkaista Internet-yhteyden, kuten tapahtui Kashmirissa, Baluchistanissa, Ambazoniassa (Kamerunin englanninkielinen osa) tai monilla muilla alueilla, joissa vaalien yhteydessä käydään kiistoja. Tarkoitus ei ole iloita kriittisestä itseruoskinnasta (The Handbookin toimittajat ja monet sen kirjoittajat ovat globaalissa pohjoisessa), vaan tiedostaa tuotetun tiedon sijainti. Teknologinen kehitys on yksi globaalin Pohjoisen pysyvistä ideologioista, ja se on omiaan luonnollistamaan ylivaltaa. Teollinen vallankumous ei tapahtunut pelkästään orjakaupan jälkeen vaan sen ansiosta (James, [1938]1989; Robinson, [1980]2000).
Teknologinen valta on siis historiallisesti sekoittunut pakkolunastusprosesseihin. Viimeaikaisissa tapauksissa — joka on The Handbookin aiheena — teknologisesti kehittyneiden hankkeiden voidaan katsoa muodostavan globaalissa pohjoisessa etuoikeuksien mikroklaaveja. Sen lisäksi, että sosiaalinen ylivalta uusinnetaan rajoittamalla vertaistuotantoon osallistumiseen tarvittavan vapaa-ajan, kulttuuripääoman ja sosiaalisten verkostojen saatavuutta, millainen rooli digitaalisyhteisillä on kapitalistisessa kehitysprosessissa? Vertaistuotannon suhde markkinavoimiin on seuraavan jakson aiheena.
4. Digitaaliyhteiset ja kapitalistinen tuotanto
4.1 Jälkikapitalistiset mielikuvat
Vertaistuotannon asema laajemmassa poliittisessa taloudessa on ristiriitainen: De Angelis ja Harvie (2014) huomauttavat, että ”yhteisvauraus-pääoman-sisällä-ja-sitä-varten” ja yhteistekeminen-pääoman-ulkopuolella ovat kaksijakoisia. Tämä pätee erityisesti vertaistuotannon historiallisesti merkittävimpään esimerkkiin, vapaan ja avoimen lähdekoodin ohjelmistojen (FOSS) tuotantoon. FOSS-ohjelmilla on nyt keskeinen asema digitaalisessa taloudessa, koska avoimen yhteistyön kautta tapahtuva innovointi on uusi standardi ja koska vapaaehtoisten ilmaisen työvoiman käyttö vähentää tuotantokustannuksia. Siitä lähtien, kun vuonna 1989 otettiin käyttöön ovelasti kumouksellinen General Public License (GPL) tai ”copyleft”, analyytikot ja puolestapuhujat ovat kuvailleet FOSS-ohjelmistoa postkapitalistisen tulevaisuuden enteeksi tai ennakkoluuloksi (ks. Birkinbine, samassa julkaisussa; Couture, samassa julkaisussa; Dafermos, samassa julkaisussa; Dulong de Rosnay, samassa julkaisussa; O’Neil & Broca, samassa julkaisussa).
1990-luvulla vertaistuotannon politiikka ulottui viestintää ja harkintaa pidemmälle, sillä se kuvattiin erilliseksi kapitalistisesta tuotantotavasta, joka perustuu yksityisomistuksen yksinoikeuksiin. FOSS-lisensseillä luotiin oikeudellinen ympäristö, jossa osallistujat saattoivat antaa henkisen omaisuutensa sellaisten henkilöiden haltuun, joiden kanssa heillä ei ollut aiempaa henkilökohtaista kontaktia (Lee & Cole, 2003; ks. myös Spaeth & Niederhöfer, samassa julkaisussa). Toisin sanoen vertaistuotannossa työskentelevät luopuvat yksinoikeudestaan omistaa työnsä tuotos. Monet kirjoittajat ovat liittäneet tämän vertaistuottajien luopumisen hallinnasta tulevaisuuteen suuntautuvaan sosiotekniseen mielikuvitukseen sekä aikaisempiin inhimillisen yhteistyön malleihin, jotka olivat historiallisesti yhtä yleisiä kuin kilpailulliset markkinamallit. Merkittäviä esimerkkejä ovat Oekonux-verkoston ja Foundation for Peer to Peer Alternatives -säätiön aktivistit.
Oekonuxin tapauksessa vertaistuotantoa kaavailtiin ”kapitalismin jälkeisen uuden tuotantotavan itumuodoksi” (Meretz, 2012), mikä merkitsee, että syntymässä olevan uuden tuotanto- ja organisointitavan ja vanhan kapitalismin ja hierarkian mallin välillä vallitsee joustava vuorovaikutus: koska vertaistuotanto ymmärretään dialektisesti ”toisensa” kanssa yhteenkonstituoituneeksi (esim, kehittyi vastareaktiona kapitalismille ja osana sitä), se monissa iteraatioissaan, kuten vapaan ja avoimen lähdekoodin ohjelmistoissa, edistää myös kapitalistisia intressejä (laajempi keskustelu Euler, 2016; ks. myös O’Neil & Broca, samassa julkaisussa).
Viime vuosina lukuisissa kirjoissa (Bauwens et al., 2019; Bollier & Helfrich, 2019; Mason, 2015; Srnicek & Williams, 2016) on myös väitetty, että vertaistuotanto ja vertaisverkkoinfrastruktuuri luovat digitaalisia ja ei-digitaalisia yhteisiä ja siten nykyisen talousjärjestelmän ylittävän postkapitalistisen talouden perustan. Bollierille ja Helfrichille (2019) yhteistyö on luonnollinen inhimillinen impulssi, jota yhteiskunta jarruttaa. He esittävät joukon periaatteita, joiden tarkoituksena on auttaa kehittämään kestäviä yrityksiä. Heidän kirjassaan Peer-to-Peer: The Commons Manifesto, Bauwens, Kostakis ja Pazaitis (2019) osoittavat, miten peer-to-peer on olennainen osa yhteisökeskeisen tulevaisuuden rakentamista. Vaikka he eivät viittaa jälkikapitalistiseen mielikuvitukseen, heidän commons-pohjainen tulevaisuutensa, jonka keskipisteenä ovat ihmiset ja luonto, osoittaa eleitä sitä kohti. He pyrkivät osoittamaan, että vertaistuotanto käsittää kerralla sosiaaliset suhteet, infrastruktuurin sekä uudet tuotanto- ja omistusmuodot ja että nämä elementit luovat edellytykset siirtymiselle ihmisiin ja luontoon suuntautuvaan talouteen (ks. myös Kostakis & Bauwens, tämä teos; Pazaitis & Drechsler, tämä teos).
Toimittaja Paul Mason (2015) on toinen kirjoittaja, joka havaitsee vertaistuotannossa (uudelleen)tuottavaa voimaa. Teoksessa PostCapitalism: A Guide to Our Future, hän määrittelee vertaistuotannon ”ilmaisen tavaran tuotannoksi, joka syrjäyttää kaupallisesti tuotetut hyödykkeet” (2015, s. 138). Mason mainitsee Wikipedian esimerkkinä vertaistuotetusta tilasta, jossa kaupalliset intressit eivät voi toimia. Hänen mukaansa yhteiskunnan on suunniteltava siirtyminen jälkikapitalismiin (2015, s. 140). Tämän siirtymän synnyttämiseksi hän ehdottaa, että kaikille maksetaan perustuloa ja samalla automatisoidaan mahdollisimman monia tehtäviä ja vapautetaan ihmiset osallistumaan vertaistuotantotalouteen. Samoilla linjoilla voidaan mainita Nick Srnicekin ja Alex Williamsin (2016) kirja Imagining Life After Capitalism. Heidän mukaansa jälkikapitalistinen talous vapauttaa meidät työstä; vapauksiamme laajennetaan teknologioiden kehittämisen kautta. Toinen samankaltaisia trooppeja ja argumentteja mobilisoiva tuore kirja on Aaron Bastanin (2018) Fully Automated Luxury Communism. Bastani ennakoi palkkatyöhön perustuvien yhteiskuntien loppua: vasemmistolaisen aktivistihallituksen teknologian käytön ansiosta yhteiskunta onnistuu hallitsemaan planeettamme kriisejä. Kaikki nämä kirjoittajat ennakoivat jälkikapitalistisen yhteiskunnan tuloa palkkatyön muutosten kautta. Useimmat heistä uskovat myös syvästi vertaistuotannon muutoskykyyn käytäntönä ja siihen, että teknologia, erityisesti automaatio, pelastaa ihmiskunnan. Lyhyesti sanottuna ne kaikki omaksuvat utopistisia sosio-teknisiä mielikuvia. Sheila Jasanoffin ja Sang-Hyun Kimin (2016) mukaan teknologinen kehitys, kuten tieteiskirjallisuuskin, toimii jatkuvassa vuorovaikutuksessa sen sosiaalisen kontekstin kanssa, joka innoittaa ja tukee sen tuottamista. Ja todellakin, vaikka edellä mainitut vertaistuotannon kuvaukset ovat postkapitalistisia, voidaan kysyä, ovatko talouskasvu ja jatkuvat teknologiset innovaatiot todella paras tapa ratkaista ympäristö- ja sosiaalisia kriisejä ja eikö vertaistuotantoa pitäisi käyttää paikallisemmalla ja yksinkertaisemmalla tavalla, esimerkiksi ”degrowth”-suuntautuneena (tähän liittyviä ajatuksia käsittelevää keskustelua varten lukijoita pyydetään tutustumaan tämän käsikirjan viimeiseen lukuun ”Be Your Own Peer! Principles and Policies for the Commons”).
Jotkut mustat tutkijat, jotka eivät viittaa vertaistuotannon viitekehykseen, kyseenalaistavat myös tekno-utopistiset olettamukset, joita monet näistä jälkikapitalistisen tulevaisuuden kuvauksista kannattavat (Benjamin, 2019; Noble, 2018). Esimerkiksi teoksessa Race after Technology, Ruha Benjamin (2019) kritisoi naiivia oletusta tietokoneiden ja internetin saatavuudesta ratkaisuna eriarvoisuuteen. Lisäksi on kyseenalaista, ottavatko jälkikapitalististen tulevaisuuksien kehittelyt riittävästi huomioon yhteisvaurausperustaisen vertaistuotannon roolin nykyisessä kapitalistisessa taloudessa. Tämä rooli on itsessään keskustelun aihe: onko se, että yritykset hyötyvät vapaaehtoisten koodinkehittäjien ilmaisesta työstä, asettanut FOSS- ja vertaistuotannon yleisemmin samaan riistoon johtavaan historialliseen kehitykseen, josta on esimerkkinä niin kutsutun jakamistalouden nousu (jossa lisääntyneen vapauden ja joustavuuden varjolla yksilöiden sosiaaliset oikeudet käytännössä poistetaan, koska Uber-kuskit ja muut ovat urakoitsijoita, joiden työolot ovat epävarmat, eivätkä työntekijöitä, jotka hyötyvät sosiaalisesta suojasta ja oikeuksista)? Tämä oli joka tapauksessa Kreissin ym. (2011) vertaistuotantoa koskevan kiihkeän kritiikin ydin, joka heidän mukaansa merkitsee askelta taaksepäin työntekijöiden oikeuksien kannalta. Selitämme tämän jakson loppuosassa, miksi kritiikki on vain osittain perusteltua, ja aloitamme vertaishankkeiden organisatorisesta rakenteesta. Sen jälkeen tarkastelemme prosessia, jossa vapaaehtoiseen osallistumiseen ja tehtävien itsevalintaan perustuva työsuhde on sulautunut kapitalistiseen talouteen.
4.2 Vertaistuotantoprojektien organisaatiorakenne
Itsehallinnan koukerot ovat olleet vertaistuotantoa koskevan tutkimuksen ensisijainen kohde (Arazy et al., 2019; Auray, 2005; Dafermos, 2012; O’Mahony & Ferraro, 2007; O’Neil, 2009, 2014; Pentzold, 2018). Esimerkiksi Wikipediaa on kuvattu eri tavoin ”anarkistiseksi” (Reagle, 2005), ”demokraattiseksi” (Descy, 2006), ”polysentriseksi” (Mindel et al., 2018) ja ”meritokraattiseksi” (Bruns, 2008). Sitä on kutsuttu myös ”eri hallintojärjestelmien hybridiksi” (Holloway et al., 2007), ”itsehallinnolliseksi instituutioksi” (Spek et al., 2006), ”kollektiivisen hallinnon” muodoksi (Aaltonen & Lanzara, 2015), ”adhokratiaksi” (Konieczny, 2010) ja ”eettis-modulaariseksi organisaatioksi” (O’Neil, 2015). Historiallisesta näkökulmasta vertaistuotantohankkeita voidaan verrata itseohjautuviin organisaatioihin, kuten osuuskuntiin ja kibbutseihin. Niiden selkeimmät edeltäjät ovat kuitenkin aiemmin ”vapaaehtoisiksi yhdistyksiksi” ja ”kollektivistisiksi organisaatioiksi” kutsuttuja organisaatioita. Perinteisten yhteiskunnallisten instituutioiden sekä kolonialismin ja imperialismin hylkääminen johti 1960-luvulla globaalissa pohjoisessa vastakulttuuristen ryhmien nousuun, jotka nimenomaisesti hylkäsivät sen, mitä Max Weber kutsui ”perinteisiksi” ja ”laillis-rationaalisiksi” auktoriteettimuodoiksi (Weber, 1947). Yhteiskuntatieteellinen kiinnostus kommuuneja ja osuuskuntia kohtaan lisääntyi vastaavasti. Kollektiivisten organisaatioiden toimintaa analysoi Rothschild-Whitt (1979), joka määritteli ne vaihtoehtoisiksi instituutioiksi, jotka ”itsetietoisesti hylkäävät rationaalibyrokratian normit” (s. 509). Kollektivistiset organisaatiot ovat ryhmiä, joissa päätöksistä tulee auktoriteetteja siinä määrin, että kaikilla jäsenillä on oikeus täyteen ja tasavertaiseen osallistumiseen. Organisaatioissa ei ole vakiintuneita järjestyssääntöjä, virallisia esityksiä ja tarkistuksia tai äänestyksiä, vaan ”konsensusprosessi, jossa kaikki jäsenet osallistuvat ongelmien kollektiiviseen muotoiluun ja päätöksistä neuvottelemiseen” (s. 511-512).
Kun 1960-luvulla alettiin pyrkiä osallistavampiin aktivismin ja politiikan muotoihin (Kaufman, 1969), tunnustettiin sääntöjen välttämättömyys kollektivistisissa ryhmissä, jotta vältettäisiin se, mitä feministiaktivisti Jo Freeman (1972) kutsui ”strukturoimattomuuden tyranniaksi”: nimenomaisten sääntöjen puuttuminen helpottaa epävirallisten klikkien valtaa, sillä ne manipuloivat viestintää (hyväksymällä toveriensa ilmoitukset ja jättämällä muiden ilmoitukset huomiotta tai väheksymällä niitä) ja päätöksiä (neuvottelemalla salaa). Tämän huolenaiheen mukaisesti — miten yhteistyö vapaaehtoisten kesken voidaan järjestää demokraattisesti — tutkijat ovat tutkineet sääntöjen laatimista itseorganisoituvissa vertaishankkeissa (Auray, 2005; O’Mahony & Ferraro, 2007; ks. myös Karp et al., samassa julkaisussa; Pentzold, samassa julkaisussa). Kirjoittajat, jotka ovat tutkineet Debianin (Coleman, 2012; O’Mahony & Ferraro, 2007; O’Neil, 2014) ja FreeBSD:n (Dafermos, 2012; Jørgensen, 2007) kaltaisten FOSS-yhteisöjen syntyä ja kehitystä, ovat keskittyneet ”seuraajuusongelmaan”, eli epävirallisen legitimiteettitavan kehitykseen, joka on järjestäytynyt karismaattisen perustajahahmon ympärille, virallisempaan ja demokraattisempaan muotoon.
Verkkokollektivistiset organisaatiot sisältävät tyypillisesti byrokraattisia mekanismeja, kuten arkistojen ylläpitämisen kaikista päätöksistä ja tarkat säännöt (O’Neil, 2009), jotka on nykyään yhä useammin virallistettu käytännesäännöiksi. Jotta byrokraattinen auktoriteettipohja saataisiin käyttöön yhteisömuodossa, jäsenten on suunniteltava demokraattisia mekanismeja, joilla tätä auktoriteettipohjaa voidaan rajoittaa (O’Mahony & Ferraro, 2007). Debianilla projektin johtajan valtaa on rajoitettu neljällä tavalla: johtajien on kuunneltava projektia, heillä on rajoitettu valta teknisissä asioissa, jäsenet voivat kutsua johtajat takaisin ja johtajien valtaa tasapainottaa teknisen komitean valta (ks. myös Zacchirolin haastattelu, samassa julkaisussa). Wikipedian toimittajista, jotka osoittavat halukkuutensa työskennellä yhteisen hyvän hyväksi, voi tulla ”ylläpitäjiä”, ”hallinnoijia” tai ”byrokraatteja”, ja he voivat siten käyttää eriasteista määräysvaltaa muihin osallistujiin nähden. Heidät voidaan korvata toisilla wikipedioitsijoilla: meritokratia sekä roolien ja henkilöiden erottaminen toisistaan ovat muita byrokraattisten järjestelmien keskeisiä piirteitä, toisin kuin karismaattinen ja perinteinen johtajuus (Weber, 1947). Erona perinteisiin byrokraattisiin järjestelmiin on se, että säännöt on tarkoitus tuottaa avoimesti ja demokraattisesti (O’Neil, 2009; Haider & Sundin, tämä teos). Wikipedia on siis sekä muodollinen byrokratia, jolla on jäsennelty sääntö- ja roolijärjestelmä, että ”neuvoa-antava byrokratia”, sillä päätökset tehdään ”konsensuksella, johon osallistuminen on yleistä ja tasavertaista, ja ajan mittaan huolehditaan keskinäisen ymmärryksen ja yhteisymmärryksen luomisesta” (Joyce, Pike, & Butler, 2013).
Yhteenvetona voidaan todeta, että vertaistuotannossa suojaa väärinkäytöksiltä tarjoaa yhteisö eikä niinkään valtion tukemat sopimukset, joten oikeussuojamenettelyt voivat olla epävakaita; siitä huolimatta Kreissin ja muiden (2011) arvio siitä, että vertaisorganisaatiot eivät tarjoa suojaa epäoikeudenmukaiselta vallankäytöltä, on virheellinen. On edelleen totta, että (esimerkiksi) GPL:n tarjoama oikeussuoja koskee työn tulosta, ei työntekijöitä itseään. Vertaisjärjestöt eivät ole oikeudellisesti vastuussa osallistujien hyvinvoinnista, joten ne eivät tarjoa samanlaista tukea kuin viralliset byrokratiat (O’Neil, 2015).
Miten nykyiset kollektivistiset organisaatiot sopivat laajempaan poliittiseen talouteen? Taulukossa 1.1 kartoitetaan nykyaikaisia työn kokoonpanoja niiden ulkoisen tai sisäisen logiikan mukaan (pystyakseli) ja sen mukaan, missä määrin työntekijät voivat hallita työtään (vaaka-akseli).
Organisaatiot, joissa työntekijät myyvät työvoimaansa palkkaa vastaan ja joissa päätöksenteko on rajallisella johdolla, sijoittuvat kvadranttiin A. Toisin kuin kapitalististen keskitettyjen yritysten työntekijöillä, itsenäisillä työntekijöillä, kuten kvadranttiin C kuuluvilla epävirallisilla kauppiasverkostoilla, on paljon suurempi liikkumavara sen suhteen, haluavatko he työskennellä tietyssä työssä. Kvadrantit B ja D käsittävät yhteisölliset työmuodot. Kotityön yhteisöllinen arvostus ja itsensä toteuttaminen ovat vähäisempiä kuin vapaaehtoisten/kollektiivisten yhdistysten osallistujien saama arvostus ja itsensä toteuttaminen, mutta ne ovat kuitenkin olemassa. Marxilainen feministitutkija Kylie Jarrett (2016) vertaa perinteisten kotiäitien affektiivista tai lisääntymistyötä ja digitaalisten alustojen avustajien tekemää palkatonta työtä toisiinsa. Mutta siinä missä D-kvadrantin työntekijät voivat valvoa tuotantoaan, B-kvadrantin työntekijät, jotka tekevät vapaasti kulutustyötä (tai sen vuorovaikutteisempia muunnelmia ”prosumption” ja ”co-creation”), joutuvat hyväksymään sen, että heidän panoksensa tuotekehitykseen tai verkostoituneeseen viestintään on riippuvainen ulkopuolisen viranomaisen hyväksynnästä tai paheksunnasta, eikä heillä ole mahdollisuutta hakea muutosta: tätä eroa ei ehkä tuoda riittävästi esiin Jarrettin (2016) muutoin mainiossa kirjassaan, jossa FOSS-työ ja esimerkiksi Facebookin käyttäjien työ rinnastetaan.
Taulukko 1.1 Typologia organisaation hallinnosta ja logiikasta
| Kapitalistinen logiikka (”vieraantunut” työvoima) | Eettinen logiikka (”yhteisöllinen” työvoima) | |
| Keskitetty hallinto | A yksityiset yritykset, julkishallinto, kolmas sektori | B kulutustyö, yhteisluominen, prosumption |
| Modulaarinen hallinto | C riippumattomat työntekijät, freelancerit, toimeksisaajat | D kotityö, voluntaariset/kollektivistiset organisaatiot |
Lähde: O’Neil, M. (2015). Labour out of control. The political economy of capitalist and ethical organizations. Organization Studies, 36(12): 1627–1647. 2015 SAGE Publications.
Sen sijaan eettisten vapaiden ja avoimen lähdekoodin ohjelmistohankkeiden ylläpitäjien on huolehdittava siitä, etteivät he suututa osallistujia, jotka saattavat paitsi äänestää jaloillaan ja poistua hankkeiden, myös käyttää kaikki tuotetut resurssit ja näin ollen monistaa ja ”haarukoida” hanketta toiseen suuntaan. Toimijat voivat siirtyä kvadrantista toiseen: harrastajat voivat menestyä ja kasvaa suuriksi keskitetyiksi yrityksiksi (D=>C=>A), kuten tietokoneiden käyttöjärjestelmien tai hakukoneiden kehittäjät. Kotimainen työvoima voidaan ulkoistaa (D=>A/C); yritykset voivat yrittää tarttua kuluttajien (B=>A) tai kollektivististen organisaatioiden (D=>A) energiaan ja luovuuteen edistääkseen innovointia ja alentaakseen kustannuksia.
4.3 Kuinka kapitalismi valtaa vertaistuotantoa: Case vapaan ja avoimen lähdekoodin ohjelmistot
Varhaisissa kriittisissä tulkinnoissa kalifornialaisesta internetkulttuurista (Barbrook & Cameron, 1996), verkkoyhteisöistä (Terranova, 2000) ja tietokonehakkeroinnista (Wark, 2004) pidettiin itsestään selvänä, että kapitalistiset intressit pyrkivät kaappaamaan autonomisen verkkotyön, vaikka nämä kuvaukset kirjoitettiin pääasiassa silloin, kun tämä aluevaltaus oli mielenkiintoinen uutuus eikä niinkään keskeinen osa IT-yritysten liiketoimintamallia, kuten nykyään. Mutta miten vertaistuottajayhteisöjen integroituminen yritysten ”ekosysteemeihin” tapahtui?
Boltanski ja Chiapello (2005) väittivät jo vuonna 1999 julkaistussa kirjassaan ”kapitalismin uudesta hengestä”, että kapitalismi käyttää kritiikkiä nuorentaakseen itseään ja integroimalla 1960-luvun vastakulttuurin kritiikin perinteitä, tylsyyttä ja hierarkiaa kohtaan. Tämä auttoi oikeuttamaan pääoman vapauttamisen, hyvinvointivaltion vastaisen ideologian käyttöönoton, valtion heikentämisen ja järjestäytyneen työn murentamisen korostamalla henkilökohtaista vapautumista riistoa lievittävän sosiaalisen emansipaation sijaan. Näihin oivalluksiin Fisher (2010) lisäsi teknologisen diskurssin legitimoivan funktion, jossa hakkerit ovat keskeinen tuotantovoima. Vastaavasti Barronille (2013) FOSS on esimerkki ”kapitalismin uuden hengen” erityisen puhtaasta muodosta: postfordistisesta kasautumisjärjestelmästä, joka on järjestetty lean-yritysten ympärille, jotka toimivat verkostoina, joissa on lukuisia osallistujia, jotka organisoivat työn tiimeinä tai projekteina, jotka pyrkivät asiakastyytyväisyyteen ja jotka johtajiensa näkemyksen ansiosta mobilisoivat yleisesti työntekijät.
Artikkelissa, jossa selvitetään yksityiskohtaisesti, miten yritykset ja poliittiset toimijat omaksuvat, muokkaavat ja käyttävät uudelleen hakkerikäytäntöjä ja -innovaatioita, Delfanti ja Söderberg (2018) toistavat käsityksen, jonka mukaan omaksutut kritiikit toimivat kapitalismin legitimoimiseksi, ja esittävät, että hakkerointia itsessään hakkeroidaan, sillä ”ajatuksesta, että puuhastelu tarjoaa keinon kumota valtaapitävien agendat, on tullut nykykapitalismin perustavanlaatuinen myytti” (s. 461). Uudelleenkäyttöönoton lisäksi tekniset innovaatiot, kuten modulaarinen tuotanto ja hajautetut mesh-verkot ja hakujärjestelmät, ovat nyt ”integroituneet kapitalismin materiaaliseen infrastruktuuriin” (s. 476), ja niihin liittyy epäluottamus vakiintuneita toimijoita kohtaan eli ”häiriötekijät”.
Christopher Keltyn (2008) vaikutusvaltainen määritelmä FOSS-hankkeista ”rekursiivisina” on avainasemassa, kun halutaan ymmärtää, miten yksityistämistä vastustavana voimana pidetty hanke on integroitu hallitseviin pääomapiireihin. Hakkereiden poliittiset näkemykset eroavat toisistaan suuresti, mutta he kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että omistusoikeudelliset ohjelmistot ja immateriaalioikeudet sekä valvonta ja sensuuri on torjuttava. Tämä johtuu siitä, että tällainen vastustus muodostaa tekno-oikeudelliset edellytykset sille, että hakkeriyleisö voi olla olemassa sellaisenaan: ”Rekursiivisella politiikalla” pyritään vahvistamaan ja kasvattamaan tämän yleisön selviytymisen aineellisia edellytyksiä. Sen sijaan feminismin ja työntekijöiden oikeuksien kaltaiset kysymykset eivät ole ”rekursiivisia” siinä mielessä, että hakkerit ”kokevat ne irrallisiksi siitä, mikä heille todella merkitsee eniten, eli tietokoneet ja internetin vapaus” (Delfanti & Söderberg, 2018, s. 463). Tämä oli avain FOSS:n häiritsevän potentiaalin taltuttamiseen: yritysten oli vain hyväksyttävä hakkerien keskeinen vaatimus (koodin saatavuuden tarjoaminen ”avointen” lisenssien avulla), jotta osallistujat voisivat jatkossakin auttaa ympäristöjään kukoistamaan. Itsensä toteuttamisen eettinen logiikka ja keskittyminen tekniseen huippuosaamiseen tekivät loput, sillä ne saivat projektit hyväksymään minkä tahansa pätevän panoksen (riippumatta siitä, onko se peräisin kaupallisesta vai yhteisöllisestä ympäristöstä) ja välttämään keskustelua toimeentuloon liittyvistä kysymyksistä (”kenellä on varaa osallistua?”), sillä tällaiset keskustelut vaikeuttavat käsitystä, jonka mukaan panokset arvioidaan yksinomaan ansioiden perusteella.
Integroidussa yritys-hankkeen talousmallissa nousee esiin kysymys hankkeiden kestävyydestä. Kuten Nadia Eghbal totesi Roads and Bridges -raportissaan: ”digitaaliseen infrastruktuuriin liittyy pohjimmiltaan vapaamatkustajaongelma” (2016, s. 106). Tämä jännite oli havaittu FOSS-kehityksen alusta lähtien, jolloin yritysten kuvattiin keräävän satoa vapaaehtoisten kehittäjien altruismista (Haruvy et al., 2003), mikä johti altruististen yksilöiden ja itsekkäiden yritysten väliseen suhteeseen (Bonaccorsi & Rossi, 2004). Se, että yritykset hyötyvät vapaaehtoisten ilmaisesta työvoimasta, asettaa FOSS:n ja vertaistuotannon yleisemmin samaan riistoon tähtäävään historialliseen kehitykseen, josta kotityö on esimerkkinä. Tähän suuntaan siirtyy Kylie Jarrett (2016, 2019), joka aiempien feminististen kritiikkien (Dalla Costa & James, 1972) mukaisesti väittää, että palkaton kotityö on ratkaisevan tärkeää kapitalistisen tuotannon ja uusintamisen kannalta. Tuotanto- ja lisääntymistyön välinen kahtiajako tekee olennaiset työn muodot näkymättömiksi.
Lund ja Zukerfeld (2020) esittävät, että heidän mukaansa ”suljetusta mallista” saatava voitto pyrkii nostamaan tuotosten hintaa, kun taas ”avoimuusmallista” saatava voitto pyrkii laskemaan panosten hintaa mahdollisimman paljon. Tekijänoikeuksiin perustuvissa tuotantoprosesseissa hyödynnetään työaikana tapahtuvaa tuottavaa toimintaa, kun taas ”avoimuudesta saatava voitto perustuu suuremmassa määrin vapaa-aikana tapahtuvan tuottavan toiminnan hyödyntämiseen” (Lund & Zukerfeld, 2020, s. 23). Näille kirjoittajille FOSS-tietokannan omaksuminen yrityksissä on osa nousevaa ”avoimuusideologiaa”, joka edustaa siirtymistä ”voittoa suljetuista tiloista” -mallista (joka perustuu yksilöiden, omaisuuden ja poissulkemisen retoriikkaan) ”voittoa avoimuudesta” -malliin, jossa ylistetään yhteisöjen, osallisuuden ja vapauden hyveitä: ohjelmistojen vertaistuotanto avasi tien sille, että kaupalliset intressit voivat kaapata vapaan työn kokonaan. Tätä helpotti algoritmien käyttöönotto, jonka avulla sosiaalisen median alustat voivat poimia arvokasta käyttäytymistietoa osallistujien ”digitaalisesta työstä” eli työstä, jota ei pidetä työnä (Frayssé & O’Neil, 2015). Konkreettinen esimerkki prosessista, jossa yhteisvauraus muuttuu hyödykkeeksi, voidaan nähdä Schöpfin (2015) ”sohvan tuotteistamiseksi” kutsuman prosessin kautta: yhteisöpainotteinen Couchsurfing-alusta, joka mahdollisti yksityisten kotitalouksien muuttamisen jaettaviksi yhteiskäyttöön, houkutteli pääomasijoittajilta rahoitusta vuonna 2011 ja alkoi sittemmin kerätä ja myydä tietoja käyttäjiensä toiminnasta.
Tästä pääsemmekin takaisin Kreissin ym. (2011) esittämään kritiikkiin: vertaistuotanto on lopulta pelkkää ultrahyödyntämistä. Käsitystä siitä, että palkattomia osallistujia välttämättä aina käytetään hyväksi, olisi kuitenkin arvioitava uudelleen. Red Hatin Fedora-projektissa yhdistetään palkattua ja vapaaehtoista työvoimaa, ja sen liiketoimintamalli on mahdollinen vain siksi, että tuotteita luodaan paljon halvemmalla kuin täysin palkatun työvoiman avulla. Onko tämä hyväksikäyttöä? Red Hatin kaltaiset yritykset eivät ryövää FOSS-koodia, joka on kaikkien saatavilla. Benjamin J. Birkinbine (2020) esittää ”sisällyttämisen” käsitettä ”sulkemisen” sijaan, jolla tarkoitetaan yleensä sitä, että yhteiseen resurssiin kohdistetaan suurempi poissuljettavuus. Sen sijaan ”yritykset ovat kehittäneet ainutlaatuisia tapoja muuttaa yhteisöpohjaisen vertaistuotannon tuotteet ja prosessit kaupallisiksi tarjouksiksi asettamatta rajoituksia” (Birkinbine, 2020, s. 24) yhteisön pääsylle yhteisiin resursseihinsa. Kuten Sébastien Broca (2013) huomauttaa, tämä on aivan erilainen kuin proletaarien tilanne, jotka ovat riistäneet työnsä hedelmät. Täällä vaihto näyttää olevan molemminpuolisesti kannattavaa, vaikka vaihdettavat hyödykkeet — taloudelliset voitot yrityksille, itsensä toteuttaminen kehittäjille — ovat erilaisia. Voidaan jopa väittää, että Red Hat luo ympäristön, jossa kehittäjät voivat leikkiä intohimoisesti (Lessig, 2008).
Vertaistuotantohankkeet syntyvät niin sanotulla harrastusalueella, jolle on ominaista kaksi toisiinsa liittyvää piirrettä: toisin kuin palkkatyössä, aktiiviset käyttäjät — eivät vain toimitusjohtajat ja johtajat — voivat ottaa konkreettista strategista ja operatiivista määräysvaltaa hankkeissa, mutta nämä hankkeet eivät anna osallistujille mahdollisuutta ansaita elantoa vapaaehtoistyöstä. Poikkeuksen tähän sääntöön muodostavat tietenkin FOSS-projektit, joissa kehittäjien katsottiin joko pystyvän muuttamaan yhteisöissä hankitun kulttuurisen pääoman taloudelliseksi pääomaksi työsuhteen muodossa (Lerner & Tirole, 2002) tai — kun yritykset ovat ottaneet FOSS-ohjelmistot käyttöön — heidät on yksinkertaisesti palkattu tuottamaan vapaaehtoisten ohella yrityskohtaisia vapaita ja avoimen lähdekoodin ohjelmistoja. Se, että yritykset maksavat FOSS-hankkeiden kehittäjien palkkoja, todettiin alun perin huomattavaksi (González-Barahona & Robles, 2013; Mansell & Berdou, 2010; Riehle et al., 2014), kun taas FOSS:n integroitumista hallitseviin teollisuuspiireihin tukkuhintaan, osittain palkkatyön kautta, pidetään nykyään täydellisenä (Eghbal, 2016; O’Neil et al., 2020a, 2020b).
Tämän kollektiivisen kehityksen hybridius (osa ihmisistä on palkattuja, osa vapaaehtoisia) on synnyttänyt uusia institutionaalisia muotoja. Organisaatiodynamiikkaa koskevat tutkimukset viittaavat siihen, että yritykset ja FOSS-hankkeet organisoituvat erilaisten institutionaalisten periaatteiden (tai ”logiikoiden”) ympärille: kaupalliset logiikat yrityksille, yhteisölliset logiikat hankkeille (O’Neil et al., 2020a). Jotta nämä organisaatiot voisivat tehdä yhteistyötä, tarvitaan diskursiivista legitimointia ja konkreettisia käytännön järjestelyjä. Debian-projektiin osallistujille tehdyssä verkkokyselyssä ja Debian-kehittäjien haastatteluissa havaittiin, että lisensseihin keskittyvän, 2000-luvun alusta lähtien voimassa olleen legitimoinnin ensimmäisen vaiheen tavoitteena oli poistaa ero yrityksissä ja projekteissa tehtävän työn välillä. Sitä vastoin palkkatyöhön keskittyvä legitimoinnin toinen vaihe esitti ajatuksen, että kehittäjille pitäisi maksaa palkkaa Debianissa tehdystä työstä. Toinen havainto oli, että yritykset pyrkivät yhä useammin konfiguroimaan ohjelmistoja keräämään analytiikkaa tilastojen muodossa siitä, mitä painikkeita käyttäjät painavat ja mitä tuoteominaisuuksia käytetään, mikä saattaa rikkoa FOSS:n yksityisyydensuojan periaatteita ja luoda pohjan tuleville konflikteille ja haarautumisille (O’Neil et al., 2020a).
Yrityksen ja projektin välisen integroidun koodinkehitysekosysteemin yleistyminen johtuu osittain GitHub-tietovaraston käytön yleistymisestä, vaikka jotkut projektit ovat aina olleet haluttomia käyttämään GitHubia sen omistusoikeudellisen aseman vuoksi. Tämä integroituminen näkyy tietotekniikkajättien liiketoimintakäytännöissä ja loppukäyttäjäyritysten – ei pelkästään tietotekniikkayritysten – lisääntyvässä taipumuksessa perustaa avoimen lähdekoodin toimistoja (Open Source Offices, OSPO), jotka toimivat avoimen lähdekoodin puolestapuhujina yrityksessä ja yrityksen yhteyshenkilöinä koodia tuottaviin avoimen lähdekoodin ”yhteisöihin” (O’Neil et al., 2020c).
5. The Handbook of Peer Production tavoittelee inklusiivisuutta ja poliittisuutta
Kuten kaikki muutkin arvokkaat akateemiset käsikirjat, tämäkin teos pyrkii kartoittamaan tietyn toiminta-alueen tutkimuksen nykytilaa, kartoittamaan alkuperää, ilmenemismuotoja, saavutuksia ja ristiriitoja sekä kokoamaan yhteen asiantuntevia ja intohimoisia kirjoittajia. Lisäksi lähestymistapamme on tarkoituksellisesti osallistava ja poliittinen.
Kun sanomme, että toivomme tämän käsikirjan olevan ”osallistava”, tarkoitamme, että yhteisöllisyyteen perustuva ja vertaistuotantoon suuntautunut lähestymistapa kaikenlaisten tietohyödykkeiden tuottamiseen ja levittämiseen, joka poikkeaa olennaisesti individualistisista malleista, kaikkien kilpailusta kaikkia vastaan, tapahtuu aikakaudella, jolloin käytössä on lukemattomia kollektiivisen digitaalisen työn organisoinnin ja hyödyntämisen muotoja. Tämän vuoksi on tarpeen määritellä tämän vaihtoehtoisen yhteistyö- ja hallintomallin keskeiset elementit, kuten yhteistyö ja luottamus, tuotannon avoimuus, kollektiivinen demokraattinen päätöksenteko ja vastaavat. Mielestämme on kuitenkin myös järkevää kartoittaa aloja, joilla joitakin, joskaan ei ehkä kaikkia, näistä periaatteista on omaksuttu. Vertaistuotannon tekeminen ”osallistavaksi” tarkoittaa siis sitä, että verkko heitetään laajemmalle ja siihen sisällytetään kattava valikoima samankaltaisia pyrkimyksiä. Näin ollen käsikirjassa seurataan vertaistuotannon vastakaikua useilla eri aloilla ja monista eri näkökulmista.
Kun sanomme, että käsikirja on ”poliittinen”, tarkoitamme, että luvuissa tutkitaan ja löydetään uusia mahdollisuuksia poliittiseen toimintaan ajattelemalla uudelleen sellaisia käsitteitä kuin joukkoistaminen, tekeminen, urbaanit yhteisöt ja kumppanivaltio tai käsitteellistämällä autonomisen tuotannon ristiriitoja. Joskin eri muodoissaan, kaikkia lukuja yhdistää huoli siitä, miten vertaistuotanto kietoutuu poliittisiin kysymyksiin, kuten hierarkkiseen valtaan, kapitalismiin, sukupuoleen ja rotuun. Kehystämällä vertaistuotantoa ”poliittiseksi” tämä käsikirja tarjoaa mahdollisuuden tutkia kriittisesti oletuksia ja ristiriitoja, joihin yhteisöpohjainen ja -suuntautunut vertaistuotanto perustuu, sekä ristiriitoja, jotka sitä elävöittävät; lisäksi se pyrkii siirtymään kritiikin ohi kohti praksista.
The Handbook of Peer Production on jaettu kuuteen osaan. Osa I on lyhin, sillä se koostuu tästä luvusta, jossa me (toimittajat Mathieu O’Neil, Sophie Toupin ja Christian Pentzold) esittelemme tilanteen. Osassa II (luvut 2-6) hahmotellaan keskeiset käsitteet, jotka auttavat ymmärtämään vertaistuotantoa: Vasilis Kostakis palaa kuuluisaan Michel Bauwensin artikkeliin ja määrittelee vertaistuotantohankkeiden ja -ekosysteemien keskeiset elementit eli kieliopin. Benjamin J. Birkinbine määrittelee vertaistuotannon poliittisen talouden, Christian Pentzold hahmottelee vertaistuotannon sosiaalisia normeja ja sääntöjä ja Michael Stevenson käsittelee vertaistuotannon kulttuureja. Päätämme tämän osan tämän teoksen ainoaan uusintapainokseen, Yochai Benklerin ja Helen Nissenbaumin vuonna 2006 julkaistuun artikkeliin Yhteisvaurausperustaisesta vertaistuotannosta ja hyveestä.
III osassa (luvut 7-11) määritellään vertaistuotannon edellytykset: George Dafermos määrittelee vertaistuotannon profeetat ja puolestapuhujat ja Margie Borschke tutkii hyveellisyyttä, tehokkuutta ja jakamistaloutta. Seuraavaksi Mélanie Dulong de Rosnay analysoi avoimuutta ja lisensointia, ja Sebastian Spaeth ja Sven Niederhöfer keskittyvät käyttäjien motivaatioon vertaistuotannossa. Päätämme tämän osan hankkeiden hallinnan ja laajuuden välistä suhdetta käsittelevään analyysiin Governing for Growth in Scope: Cultivating a Dynamic Understanding of How Peer Production Collectives Evolve, jonka ovat kirjoittaneet Rebecca Karp, Amisha Miller ja Siobhán O’Mahony.
Osassa IV (luvut 12-20) esitellään vertaistuotantokäytäntöjä, kuten Stéphane Couturen kirjoittama Free and Open Source Software, Jutta Haiderin ja Olof Sundinin kirjoittama Wikipedia & Wikis, Collective Cartography: Drones, Countermapping, and Technological Power, jonka on kirjoittanut Adam Fish, ja Peer Learning, jonka ovat kirjoittaneet Panayotis Antoniadis ja Alekos Pantazis. Morgan Meyer analysoi Biohackingia, Yana Boeva ja Peter Troxler esittelevät Makersia ja Pablo Velasco Gonzáles ja Nate Tkacz arvioivat kriittisesti Blockchainia eli vertaistuotantoa ilman takuita. Lopuksi Gwen Shaffer jäljittää yhteisön langattomien verkkojen historiaa ja Nicholas Anastasopoulos Commoning the Urban.
Osassa V (luvut 21-27) kartoitetaan alueita, joilla vertaistuotannon käytännöt ja hankkeet joutuvat konfliktiin sisäisten ja ulkoisten valtarakenteiden kanssa. Mathieu O’Neil ja Sébastien Broca käsittelevät vertaistuotantoa ja sosiaalista muutosta ja Stefania Milan vertaistuotantoa ja kollektiivista toimintaa. Sophie Toupin käsittelee feminististä vertaistuotantoa ja Maitrayee Deka postkoloniaalista vertaistuotantoa. Francesca Musiani arvioi vertaissuunnittelun puutteita, kun taas Kat Braybrooke ja Adrian Smith tutkivat Makerspaces- ja vertaistuotantoa: Mahdollisuuksien, jännitteiden, jälkiautomaation vai vapautumisen tilat? Päätämme tämän osion Alex Pazaitisin ja Wolfgang Drechslerin vertaistuotanto ja valtioteoria -tekstiin Envisioning a Cooperative Partner State.
Luettuaan tämän luettelon kirjoittajista ja luvuista luotamme siihen, että lukijamme ovat kanssamme samaa mieltä siitä, että vertaistuotannon käsikirja on onnistunut ottamaan huomioon vertaistuotannon historian, pyrkimysten, teorioiden ja ristiriitojen monimuotoisuuden. Mutta kun käsitellään tätä aihetta, jonka keskiössä ovat tee-se-itse-arvot, kuten yksilön voimaantuminen, yhteistyö tasavertaisten kesken sekä sitoutuminen ja osallistuminen, tämä ei riitä. Olisi mahdotonta kirjoittaa kattavaa teosta vertaistuotannosta ja olla vaikuttamatta siihen jollakin tavalla. Meidän on mentävä pidemmälle ja yhdistettävä vertaistuotanto edistykselliseen yhteiskunnalliseen ohjelmaan.
VI osassa (luvut 28-30) määritelläänkin muunnokset, jotka edistävät vertaistuotantoa. Making a Case for Peer Production -artikkelissa esitellään haastatteluja, joissa haastateltavina ovat Peter Bloom (Rhizomatica), Mariam Mecky (HarassMap), Ory Okolloh (Ushahidi), Abraham Taherivand (Wikimedia) ja Stefano Zacchiroli (Debian). Artikkelissa What’s Next? Peer Production Studies? hahmottelemme (toimittajat Mathieu O’Neil, Sophie Toupin ja Christian Pentzold) lupaavia uusia tutkimusvaihtoehtoja, jotka koskevat vertaistuotannon vaikutusta tuotannon tehokkuuteen ja yhteiskunnalliseen muutokseen. Pohdimme myös sitä, sopiiko käsikirja ”vertaistuotannon tutkimuksen” alaan, mikä välttämättä edellyttää lyhyttä keskustelua akateemisen julkaisemisen poliittisesta taloudesta. Viimeisessä luvussa Be Your Own Peer! Principles and Policies for the Commons sijoitetaan vertaistuotannon osallistavat ja demokraattiset ominaisuudet laajempaan kontekstiin nykyisten poliittisten, terveydellisten ja ekologisten kriisien yhteydessä ja hahmottelee strategisia periaatteita ja poliittisia ehdotuksia, joilla pyritään lisäämään kestävyyttä ja oikeudenmukaisuutta.
Ensimmäisen vertaistuotannon käsikirjan laatiminen on ollut etuoikeus. Toivomme, että siitä on hyötyä.
Alaviitteet
Yhteisöpohjaisen vertaistuotannon syntyminen 1990-luvun lopulla on seurausta päällekkäisistä historiallisista, sosiaalisista, taloudellisista ja teknologisista tekijöistä, joita ovat muun muassa seuraavat:
(a) Elinor Ostromin määrittelemä yhteisten resurssien perinteinen itsehallinta. Suurin osa Ostromin työstä koski rajallisia luonnonvaroja (kuten joen kalakantoja), joita paikallinen yhteisö hallinnoi. Tällaiset kilpailevat resurssit herättävät kysymyksiä, jotka liittyvät niiden pitkäaikaiseen säilyttämiseen; sen sijaan digitaaliset yhteisöt herättävät kysymyksiä, jotka liittyvät niiden tuottamiseen ja rikastuttamiseen (Coriat, 2011);
b) käsitys, jonka mukaan tiedon jakaminen vapaasti, universalismin, epäitsekkyyden, organisoidun skeptisyyden ja kommunismin (myöhemmin muutettu kommunalismiksi) ohella ovat tieteen perustana: ”Tieteellisen eetoksen kommunismi”, kirjoitti Robert Merton, ‘on ristiriidassa sen kanssa, että teknologia määritellään ’yksityisomaisuudeksi’ kapitalistisessa taloudessa” (1942: 275);
(c) vertaisarvioinnin periaate, jonka mukaan oikeellisuus tulee todennäköisemmin esiin, jos väite tai elegantti ratkaisu tekniseen ongelmaan (eli ”hakkerointi”) alistetaan saman pätevyyden omaavien kollegojen yhteisön tarkasteluun;
(d) ainutlaatuisen ristiriitainen historiallinen hetki, jolloin Internet luotiin (1960-luvun loppu): Kylmän sodan aikainen uhka kahden supervallan välisestä ydinkonfliktista johti siihen, että Yhdysvaltain armeija pyysi hajautettua verkkoa, jossa digitaaliset paketit voisivat itsenäisesti kiertää tuhoutuneita solmuja, joten tiedustelu ja valvonta sijaitsivat reuna-alueilla, joissa paketit puretaan ja kootaan uudelleen, eikä keskitetyssä keskuksessa kuten perinteisessä puhelinkeskuksessa (Baran, 1964); Tämä oli myös vastakulttuurin huippuaikaa, jolloin se suhtautui epäluuloisesti perinteisiin auktoriteetteihin ja painotti henkilökohtaista vapautumista. Tämä usko kehittyi myöhemmin erilaisiksi haaroiksi, joista yksi oli ajatus, että henkilökohtaiset tietokoneet edustivat keinoja vapaan viestinnän ja uudenlaisten virtuaaliyhteisöjen luomiseen (Turner, 2006). Internetin tekniset protokollat perustettiin Internet Engineering Task Forcen kaltaisissa organisaatioissa; IETF:n ”hakkerit” olivat vastakulttuurin vaikutteita saaneita tietokoneinsinöörejä ja opiskelijoita, jotka vastustivat hierarkiaa. IETF otti käyttöön ei-autoritaarisen menetelmän, jolla ehdotettiin parannuksia Internet-protokolliin: RFC:t (request for comments) julkaistiin sähköisesti, joten innovaatiot eivät perustuneet auktoriteettien määräämiseen vaan vertaisyhteisöön vetoamiseen (O’Neil, 2009). IETF:n perustamisajatus oli, että auktoriteetin oikeutettu perusta oli itsenäinen tekninen huippuosaaminen: ”Hylkäämme kuninkaat, presidentit ja äänestykset. Uskomme karkeaan konsensukseen ja toimivaan koodiin”, sanoi Internetin pioneeri David Clark (Hoffman & Harris, 2009);
(e) UNIX-tietokonejärjestelmä, jonka pohjalta Minix ja myöhemmin Linux mallinnettiin, on modulaarinen, mikä tarkoittaa, että kunhan yhteisiä protokollia noudatetaan, uusia komponentteja voidaan lisätä itsenäisesti; yleisemmällä tasolla Internet ja Web ovat klassisia esimerkkejä ”kombinatorisesta inno-vaatiosta” (Varian, 2010);
(f) Henkilökohtaisten tietokoneiden yleistyminen kulutustavaroiksi ja sen myötä lisääntyneet omistusoikeudet ohjelmistojen ympärillä 1980-luvulla saivat MIT:n tietojenkäsittelytieteilijän Richard Stallmanin julistamaan, että hän ”kokoaisi riittävän määrän vapaita ohjelmistoja, jotta voisin tulla toimeen ilman mitään ohjelmistoja, jotka eivät ole vapaita” (Stallman, 1985), ja perustamaan GNU-käyttöjärjestelmän, General Public License -lisenssin eli ”copyleftin” ja Free Software Foundationin. Vaikka Stallmanin jatkuva puolustaminen oikeuden puolesta päästä vapaasti käsiksi koodiin ja muokata sitä parantaakseen sitä on osoittautunut inspiraatioksi monille, hän osoitti vuonna 2019 valitettavasti valitettavaa tunteettomuutta seksismiä kohtaan (Musil, 2019);
(g) Internetin yleistyminen 1990-luvun alussa helpotti tietokonekoodin nopeaa maailmanlaajuista levittämistä (postitse lähetettävien levykkeiden vaihtamisen sijasta), mikä johti Linuxin ja 2000-luvulla kirjoitettavan Internetin (”Web 2.0”), kuten wikien, verkkopäiväkirjojen ja sosiaalisten verkostojen, syntyyn.https://guifi.net/
https://berlin.freifunk.net/
https://briarproject.org/
- www.memoryoftheworld.org/
https://libgen.is/
https://monoskop.org/Monoskop
https://preciousplastic.com/
Lähteet
Aaltonen, A., & Lanzara, G. F. (2015). Building governance capability in online social production: Insights from Wikipedia. Organization Studies, 36(12), 1649–1673.
Alderman, J. (2001). Sonic boom: Napster, mp3, and the new pioneers of music. New York, NY: Basic Books.
Arazy, O., Lifshitz‐Assaf, H., & Balila, A. (2019). Neither a bazaar nor a cathedral: The interplay between structure and agency in Wikipedia’s role system. Journal of the Association for Information Science and Technology, 70(1), 3–15.
Auray, N. (2005). Le sens du juste dans un noyau d’experts: Debian et le puritanisme civique. In B. Conein, F. Massit‐Folléa, & S. Proulx (Eds), Internet, une utopie limitée: Nouvelles régulations, nouvelles solidarités (pp. 71–94). Laval, QC: Presses de l’Université Laval.
Baran, P. (1964). On distributed communication. Santa Monica, CA: Rand.
Barbrook, R., & Cameron, A. (1996). The Californian ideology. Science as Culture, 6(1), 44–72.
Barron, A. (2013). Free software production as critical social practice. Economy and Society, 42(4), 597–625.
Bastani, A. (2018). Fully automated luxury communism: A manifesto. New York, NY: Verso.
Bauwens, M., Kostakis, V., & Pazaitis, A. (2019). Peer to peer: The commons manifesto. London: University of Westminster Press.
Benjamin, R. (2019). Race after technology: Abolitionist tools for the new Jim Code. Cambridge: Polity.
Benkler, Y. (2002). Coase’s penguin, or, Linux and “The nature of the firm.” The Yale Law Journal, 112(3), 369–446. kts. https://kapitaali.com/yochai-benkler-coasen-pingviini-eli-linux-ja-yrityksen-luonne/
Benkler, Y. (2006). The wealth of networks: How social production transforms markets and freedom. New Haven, CT: Yale University Press.
Birkinbine, B. (2020). Incorporating the digital commons. Corporate involvement in free and open source software. London: University of Westminster Press.
Bollier, D., & Helfrich, S. (2019). Free, fair, and alive: The insurgent power of the commons. Gabriola Island, BC: New Society.
Boltanski, L., Chiapello, E., & Elliott, G. (trans.) (2005). The new spirit of capitalism. London: Verso.
Bonaccorsi, A., & Rossi, C. (2004). Altruistic individuals, selfish firms? The structure of motivation in open source software. First Monday 9 (1). https://doi.org/10.5210/fm.v9i1.1113
Bowker, G., Baker, K., Millerand, F., & Ribes, D. (2010). Toward information infrastructure studies: Ways of knowing in a networked environment. teoksessa J. Hunsinger et al. (Eds.), International handbook of internet research (pp. 97–117). Dordrecht: Springer.
Broca, S. (2013). Utopie du logiciel libre: du bricolage informatique à la réinvention sociale. Lyon: Le passager clandestin.
Burrell, J. (2012). Invisible users: Youth in the Internet cafés of urban Ghana (Acting with technology). Cambridge, MA: MIT Press.
Bruns, A. (2008). Blogs, Wikipedia, Second Life, and beyond: From production to produsage. New York, NY: Peter Lang.
Cohen, J. (2019). Between truth and power: The legal constructions of informational capitalism. New York, NY: Oxford University Press.
Coleman, E. (2012). Coding freedom: The ethics and aesthetics of hacking. Princeton, NJ: Princeton University Press.
Coriat, B. (2011). From Natural‐Resource Commons to Knowledge Commons: Common Traits and Differences, LEM Papers Series 2011/16, Laboratory of Economics and Management (LEM), Sant’ Anna School of Advanced Studies, Pisa, Italy.
Dafermos, G. (2012). Authority in peer production: The emergence of governance in the FreeBSD project. Journal of Peer Production, 1, 1–22. Noudettu http://peerproduction.net/issues/issue-1/peer-reviewed-papers/
Dalla Costa, M., & James, S. (1972). The power of women and the subversion of the community. Bristol: Falling Wall Press.
De Angelis, M., & Harvie, D. (2014). The commons. Teoksessa M. Parker, G. Cheney, V. Fournier, & C. Land (Eds.), The Routledge companion to alternative organizations (pp. 280–294). Abingdon: Routledge.
Delfanti, A., & Söderberg, J. (2018). Repurposing the hacker: Three cycles of recuperation in the evolution of hacking and capitalism. Ephemera, 18(3), 457–476.
Descy, D. (2006). The wiki: True web democracy, TechTrends, 50(1), 4–5.
Eghbal, N. (2016). Roads and bridges: The unseen labor behind our digital infrastructure. New York, NY: Ford Foundation.
Euler, J. (2016). Commons‐creating society: On the radical German commons discourse. Review of Radical Political Economics, 48(1), 93–110.
Fisher, E. (2010). Contemporary technology discourse and the legitimation of capitalism. European Journal of Social Theory, 13, 229–252.
Frayssé, O., & O’Neil, M. (2015). Hacked in the USA: Prosumption in the digital age. In M. Frayssé & M. O’Neil (Eds.), Digital labour and prosumer capitalism (pp. 1–20). Basingstoke: Palgrave Macmillan.
Freeman, J. (1972). The tyranny of structurelessness. The Second Wave. Noudettu http://struggle.ws/hist_texts/structurelessness.html
González‐Barahona, J. M., & Robles, G. (2013). Trends in free, libre, open source software communities: From volunteers to companies. Information Technology, 55(5), 179–180.
Haruvy, E., Prasad, A., & Sethi, S. P. (2003). Harvesting altruism in open‐source software development. Journal of Optimization Theory and Applications, 118, 381–416.
Hoffman, P., & S. Harris. (2009). The Tao of the IETF: a novice’s guide to the Internet Engineering Task Force, RFC 4677, 30 November 2009. Noudettu www.ietf.org/tao.html
Holloway, T., Bozicevic, M., & Börner, K. (2007). Analyzing and visualizing the semantic coverage of Wikipedia and its authors. Complexity, 12(3), 30–40.
James, C. L. R. ([1938]1989). The Black Jacobins: Toussaint l’Ouverture and the San Domingo revolution. New York: Vintage.
Jarrett, K. (2016). Feminism, labour and digital media: The digital housewife. New York: Routledge.
Jarrett, K. (2019). Through the reproductive lens: Labour and struggle at the intersection of culture and economy. Teoksessa D. Chandler & C. Fuchs (toim.), Digital objects digital subjects: Interdisciplinary perspectives on capitalism, labour and politics in the age of big data (pp. 103–116). London: University of Westminster Press.
Jasanoff, S., & Kim, S. (Eds.). (2016). Dreamscapes of modernity: Sociotechnical imaginaries and the fabrication of power. Chicago: University of Chicago Press.
Jørgensen, N. (2007). Developer autonomy in the FreeBSD Open Source project. Journal of Management & Governance, 11(2), 119–128.
Joyce, E. J., Pike, C., & Butler, B. S. (2013). Rules and roles vs. consensus: Self‐governed deliberative mass collaboration bureaucracies. American Behavioral Scientist, 57, 576–594.
Kaufman, A. S. (1969). Human nature and participatory democracy: Ten years later. Teoksessa W. E. Connolly (toim.), The bias of pluralism (pp. 178–200). New York, NY: Atherton Press.
Kelty, C. M. (2008). Two bits: The cultural significance of free software. Durham, NC: Duke University Press.
Konieczny, P. (2010). Adhocratic governance in the Internet age: A case of Wikipedia, Journal of Information Technology & Politics, 7(4), 263–283.
Kreiss D., Finn, M., & Turner, F. (2011). The limits of peer production: Some reminders from Max Weber for the network society. New Media & Society, 13, 243–259.
Larkin, B. (2013). The politics and poetics of infrastructure. Annual Review of Anthropology, 42(1), 327–343.
Lee, G., & Cole, R. (2003). From a firm‐based to a community‐based model of knowledge creation: The case of the Linux kernel development. Organization Science, 14(6), 633–649.
Lerner J., & Tirole, J. (2002). Some simple economics of open source. The Journal of Industrial Economics, 50(2), 197–234.
Lessig, L. (2008). Remix: Making art and commerce thrive in the hybrid economy, New York, NY: Penguin.
Levy, S. ([1984]2010). Hackers: Heroes of the computer revolution. Newton: O’Reilly Media.
Lund, A., & Zukerfeld, M. (2020). Corporate capitalism’s use of openness. Basingstoke: Palgrave Macmillan.
Mansell, R., & Berdou, E. (2010). Political economy, the Internet and FL/OSS development. Teoksessa J. Hunsinger, M. Allen, & L. Klastrup (toim.), International handbook of internet research (pp. 341–362). Dordrecht: Springer.
Mason, P. (2015). Postcapitalism: A guide to our future. London: Allen Lane.
Meretz, S. (2012). Ten patterns developed by the Oekonux movement. Journal of Peer Production, 1. Noudettu http://peerproduction.net/issues/issue‐1/debate‐societal‐transformation/ten‐patterns‐developed‐by‐the‐oekonux‐project/
Merton, R. K. (1942). The normative structure of science. Teoksessa R. K. Merton, The sociology of science: Theoretical and empirical investigations (pp. 267–280). Chicago: University of Chicago Press.
Mindel, V., Mathiassen, L., & Rai, A. (2018). The sustainability of polycentric information commons. MIS Quarterly, 42(2), 607–632.
Musil, S. (2019, September 16). Computer scientist Richard Stallman resigns from MIT after Jeffrey Epstein comments. CNET. Noudettu https://www.cnet.com/news/computer-scientist-richard-stallman-resigns-from-mit-after-jeffrey-epstein-comments/
Noble, S. (2018). Algorithms of oppression: How search engines reinforce racism. New York: New York University Press.
O’Mahony, S., & Ferraro, F. (2007). The emergence of governance in an open source community. Academy of Management Journal, 50, 1079–1106.
O’Neil, M. (2009). Cyberchiefs. Autonomy and authority in online tribes. London: Pluto Press.
O’Neil, M. (2014). Hacking Weber: Legitimacy, critique and trust in peer production. Information, Communication & Society, 17(7), 872–888.
O’Neil, M. (2015). Labour out of control. The political economy of capitalist and ethical organizations. Organization Studies, 36(12), 1627–1647.
O’Neil, M., Muselli, L., Raissi, M., & Zacchiroli, S. (2020a). “Open source has won and lost the war”: Justifying commercial‐communal hybridization in a FOSS project. New Media & Society. https://doi.org/10.1177/1461444820907022.
O’Neil, M., Muselli, L., Cai, X., & Zacchiroli, S. (2020b). Mapping open source capitalism: The firm‐volunteer project co‐production network and its media representation. ASA Annual Meeting, San Francisco, CA.
O’Neil, M., Muselli, L., Cai, X., Pailler, F., & Zacchiroli, S. (2020c). Firm discourses and digital infrastructure projects. AOIR, Dublin.
Pentzold, C. (2018). Grounding peer production in practice: Editorial routines and everyday engagement in the “free encyclopedia anyone can edit.” Communication, Culture and Critique, 11(3), 455–474.
Reagle, J. (2005). A case of mutual aid: Wikipedia, politeness, and perspective taking, Wikimania 2005, Frankfurt, Germany. Duality of Peer Production 17
Riehle, D., Riemer, P., Kolassa, C., & Schmidt, M. (2014). Paid vs. volunteer work in open source. 47th Hawaii International Conference on System Sciences (HICSS). Waikoloa, HI (pp. 3286–3295). doi:10.1109/ HICSS.2014.407.
Robinson, C. J. ([1980] 2000). Black Marxism: The making of the Black radical tradition. Chapel Hill, NC: University of North Carolina Press.
Rothschild‐Whitt, J. (1979). The collectivist organization: An alternative to rational–bureaucratic models. American Sociological Review, 44, 509–527.
Schöpf, S. (2015). The commodification of the couch: A dialectical analysis of hospitality exchange platforms. tripleC, 13(1), 11–34.
Söderberg, J., & O’Neil, M. (2014). Introduction. Teoksessa J. Soderbergh & Maxigas (Eds.), Book of peer production (pp. 2–3). Göteborg: NSU Press. Noudettu http://peerproduction.net/projects/books/book‐of‐peer‐production/
Spek, S., Postma, E., & van den Herik, J. (2006). Wikipedia: Organisation from a bottom‐up approach, WikiSym 2006, Odense, Denmark (August).
Srnicek, N., & Williams, A. (2016). Inventing the future: Postcapitalism and a world without work. London: Verso.
Stallman, R. M. (1985). The GNU manifesto. Noudettu www.gnu.org/gnu/manifesto.en.html
Terranova, T. (2000). Free labor: Producing culture for the digital economy. Social Text, 18(2), 33–58.
Turner, F. (2006). From counterculture to cyberculture. Stewart Brand, the Whole Earth Network, and the rise of digital utopianism. Chicago: University of Chicago Press.
van Dijck, J. (2013). The culture of connectivity: A critical history of social media. Oxford: Oxford University Press.
Varian, H. (2010). Computer mediated transactions. American Economic Review: Papers & Proceedings, 100, 1–10.
Verrips, J., & Meyer, B. (2001). Kwaku’s car: The struggles and stories of a Ghanaian long‐distance taxi driver. Teoksessa D. Miller (toim.), Car cultures (pp. 153–184). Oxford: Berg.
Wark, M. (2004). A hacker manifesto. Cambridge, MA: Harvard University Press.
Weber, M. (1947). The theory of social and economic organization. New York, NY: Free Press.
Lähde: https://onlinelibrary.wiley.com/doi/book/10.1002/9781119537151