Cory Doctorowin tuore romaani Walkaway kuvittelee maailman jossa niukkuus on tarpeetonta ja anteliaisuus on mahdollinen elämäntyyli.
Kun ottaa linnun ilmanäkökulman joka sallii kaikkien detaljien sumeutua merkityksettömyyteen, suurin osa poliittisista argumenteistamme liittyy kahteen visioon siitä miten talous saattaisi toimia. Meillä saattaa olla kapitalistinen markkinatalous, jossa hyvät asiat ovat niukkoja ja ihmiset kilpailevat niiden hankkimisesta (ja mahdollisesti epäonnistuvat saamaan välttämättömyyksiä kuten ruoka tai terveydenhuolto). Tai meillä saattaa olla sosialistinen komentotalous, jossa keskussuunnittelijat miettivät sitä miten meidän tekemä työmme tuottaa tarvitsemamme tuotteet ja palvelut.
Nykyinen taloutemme on näiden kahden sekoite — suurimmaksi osaksi kapitalistinen talous, joka lepää sosialistisen turvaverkon päällä, jota ylläpidetään verorahoilla pyörivällä keskushallinnolla — ja kiistelemme loputtomasti poliittisesti siitä missä näiden kahden välinen raja tulisi mennä. Haluammeko me korkeampia veroja ja vahvempaa turvaverkkoa, vaiko matalampia veroja ja heikompaa turvaverkkoa?
On kuitenkin olemassa täydellisen erilainen kolmas visio, jonka mielestä suurin osa ihmiskunnan historiasta on kuulostanut hieman hulluulta: anarkistinen lahjatalous, jossa ihmiset eivät kilpaile niukoista hyödykkeistä, vaan siitä kuka antaa vaikuttavimmat lahjat.
Jouluateria. Lahjataloudet ovat jo olemassa pienissä nicheissä, erittäin pienessä mittakaavassa. Esimerkiksi: muistan pienempänä perheen jouluateriat. Jos ateriaa mietti niinkuin kapitalistisen teorian homo economicus, toisit tarjolle pienimmän mahdollisen annoksen ja sikailla pöydästä itselle eniten. Selkeä lopputulema, kuten kuka tahansa ekonomisti voisi ennustaa, olisi yhteismaan tragedia: Kaikki toisivat vähemmän joka vuosi ja vuosien kuluessa niukkuus vallitsisi yltäkylläisyyden sijaan.
Jos sellainen lopputulema ei lopettaisi joulun viettoa kokonaan, se johtaisi todennäköisesti sosialistiseen vallankumoukseen: Keskussuunnittelijoiden komitea varmistaisi, että me saisimme kaikki syödäksemme sanomalla kaikille tasan tarkkaan mitä tuodaan, erittelisi määrät ja laadut erittäin tarkkaan, ja tarkastaisi ettei kukaan huijaa. Joten ruokaa olisi taas paljon, mutta silloin joulun henki varmasti katoaisi.
Itse asiassa, noista asioista kumpikaan ei tapahtunut. Sen sijaan, tätini kilpailivat keskenään siitä kuka toisi näyttävimpiä ruokalajeja, mahdollisesti salaa toivoen että kaikki söisivät heidän ruokaansa ensiksi, ja vasta myöhemmin kiertäisi maistelemassa sitä mitä muut tädit toivat. Tapa voittaa joulu ei ollut tehdä paras diili kotitaloutesi puolesta, se oli antaa paras lahja. Tämän seurauksena yhteinen pöytä oli kaikkea muuta kuin traaginen: me kaikki söimme itsemme täyteen ja jäi vielä paljon ylikin.
Hiki ja skaala. Kriitikot kysyvät miten esimerkit skaalautuvat, ja heillä on ihan hyvä pointti. Yleinen ihmisten tila luotiin tuhansia vuosia sitten Mooseksen kirjassa: “Sinun leipäs pitä sinun syömän odzas hies sijhen asti cuins maaxi jällens tulet, jostas otettu olet: sillä sinä olet maa, ja maaxi pitä sinun tuleman.” Aina siitä lähtien kun meidät potkittiin pois Eedenin puutarhasta, hyvät teot ovat vaatineet paljon vaivaa, ja työ on ollut epämieluisaa. Jouluateriat ovat yksi asia, mutta yleisesti kukaan ei halua tehdä maailmalle työtä omasta halustaan, niin että muilla voi olla kivoja juttuja.
Kuvittele, esimerkiksi, olevasi newyorkilainen herrasmies, joka ostaa paitaa joskus vuonna 1850: raakapuuvilla tulee orjilta, jotka työskentelevät ruoskan alla, ja se on kehrätty langaksi ja lopulta kudottu paidaksi tehtaissa, joissa teini-ikäiset irlantilaistytöt saavat hengitysvaurioita suurten koneiden tuottamasta pölystä. Kukaan heistä ei olisi halunnut tehdä kaikkea tuota antaakseen sinulle vain tuon paidan.
Ja kuitenkin, teknologian kehittyessä yhä suuremman osan talouden perustyöstä tekee kone, lahjatalouden nichet kasvavat, erityisesti millä tahansa alalla missä on mukana internet tai informaatio. Wikipedia on erittäin hyvä sanakirja. Linux on huippukäyttöjärjestelmä. Ne molemmat vaativat suuria määriä ihmistyötä, mutta ne ovat lahjoja; ne ovat olemassa (ja niitä ylläpidetään jatkuvasti) koska ihmiset haluavat tehdä itsensä hyödyllisiksi, jopa silloinkin kun heille ei makseta siitä. [1]
Facebook ja muut sosiaalisen median alustat ovat mielenkiintoisia hybridejä talousmalleista: Mark Zuckerberg rikastui laittamalla kapitalistisen käyttöjärjestelmän lahjatalouden ympärille. Kukaan (muu kuin muutamat hänen henkilökohtaiset ystävänsä) ei käytä Facebookkia sen takia että he olisivat yhteydessä Zuckerbergiin. Me käytämme sitä nähdäksemme kiinnostavia, välkkyjä ja viihdyttäviä juttuja mitä muut postaavat ilmaiseksi. Kuten tätini jouluna, me kisailemme toistemme kanssa tarjotaksemme enemmän ja parempaa sisältöä. Mainokset, jotka ovat tehneet Markista rahamiehen, ovat kitka jota siedämme mahdollisuudesta antaa ja vastaanottaa toisten lahjoja.
Tuotteet ja palvelut. Silti, Linux-ohjelmointinörtit ovat erikoistapaus, ja reaalitalous on enemmän kuin pelkkiä hassuja twiittejä ja kissavideoita. Entäpä palvelu joka vaatii aikaa ja energiaa tässä ja nyt? Tarjoavatko ihmiset sellaista ilmaiseksi?
Kyllä he tarjoavat. Katso eläköityneitä, erityisesti ammattilaisia jotka tekivät jotain kiinnostavampaa kuin puhdas fyysinen työ. Usein he jatkavat jonkin samanlaisen tekemistä pienemmällä skaalalla ilmaiseksi. Eläköityneet koulunopettajat opettavat taidetunteja kunnantalolla, tai mentoroivat ongelmaoppilaita kasvotusten. Eläköityneet johtajat antavat ilmaisia vinkkejä startupeille. Eläköityneet tohtorit ja hoitajat auttavat ilmaisilla naapuriklinikoilla, tai menevät onnettomuusalueille kuten Haiti maanjäristyksen jälkeen, tai Puerto Ricoon hurrikaanin jälkeen.
Kun kysyt ihmisiltä miksi he lopettivat työnteon palkkaa vastaan, vastaus yleensä ei ole, että he eivät halunneet tehdä mitään; tarjolla olevat työt olivat vain yleensä liian kuluttavia ja rajoittavia. Työpaikka halusi liian paljon heiltä, tai jätti liian vähän tilaa kaikkein nautinnollisimmille työtehtäville. Nuoret kertovat samasta tilanteesta toisella puolella: Heille ei ole vaikeaa miettiä tapoja käyttää osaamistaan ihmisten auttamiseen ja tavaroiden tuottamiseen, tai edes innostua sellaisen aikeesta. Se mikä on vaikeaa, on keksiä tapa miten saada siitä rahaa.
Kuka tahansa vapaaehtoisorganisaatiossa mukana ollut tietää, että ihmiset tekevät jopa fyysistä työtä kunhan sitä ei ole liikaa. Jos vaadit pitkiä tunteja raatamista joka päivä, silloin täytyy maksaa. Mutta jos haluat joukon ihmisiä maalaamaan uuden koulun tai siivoamaan kirkon kellarin, voit yleensä saada siihen vapaaehtoisia. Jos ei ajateltaisi niin, että isot korporaatiot tekevät meillä rahaa, voisin kuvitella ihmisten tekevän vapaaehtoistyötä postille vieden lahjapaketteja jouluna, omilla ehdoillaan.
Materiaaliset hyödykkeet. OK, mutta entäs oikea tavara? Fyysiset tavarat ovat eri asia kuin informaatio tai palvelut.
Mutta ei niin erillaista kuin ennen. 3D-tulostus on silti lapsenkengissään, mutta näyttää siltä kuin se olisi silta internetin informaatio-haluaa-vapaaksi -maailman ja fyysisten esineiden hiki-naamassa-työtä -maailman välillä. Suurin osa siitä mitä voit tehdä menee kategoriaan “halpa muovipaska“, mutta täytyy siristää silmiään vain vähän nähdäkseen printterien olevan tulevaisuudessa yleiskoneita: Ne käyttävät useita eri materiaaleja, ja kutovat ne yhteen pienemmässä ja pienemmässä mittakaavassa, kunnes meillä on jotain sellaista kuin Star Trek:n replikaattorit.
Tulevaisuudessa saatat hankkia paidan niin, että torsosi skannataan, valitset joukosta designeja jotka joku on ladannut nettiin ilmaiseksi, ja yleiskotikoneesi kasaa paidan osat molekyylitasolla, käyttäen yhtä tai kahta kulunutta paitaa raakamateriaalina. Ei orjia. Ei yskiviä punatukkaisia tyttöjä. Pelkkää energiaa (jonka olet saattanut saada tuulesta tai auringosta), laskentatehoa (niin halpaa että se ei ole melkein kirjaamisen arvoista) ja lahjoja muilta ihmisiltä.
Tuonne pitää vielä venyä, mutta voit kuvitella ruoan parissa työskentelyn tulevaisuudessa: Heitetään replikaattoriin leikattua ruohoa ja ulos tulee stroganoffia — tai ainakin jotain syötävää ainetta joka on maukasta ja ravitsevaa. Sillä aikaa ihmiset rakastavat puutarhurointia ja kanojen kasvattamista sekä mehiläistenhoitoa. Monet heistä antavat iloisesti ylijäämänsä pois. Tällä hetkellä se vain ei riitä ruokkimaan koko maailmaa. Mutta sellainen pienen mittakaavan tuotanto tulee lähemmäksi mikäli ei tarvitse olla töitä tai myydä tuotteita rahaa vastaan. Jos tarvitsee perinteistä ruokaa pelkästään koristeeksi, ja saa perusravintonsa muualta, lahjakulttuuri saattaa tarjota sen.
Lyhyesti, jotkut haluttavat asiat — koti rannalla, alkuperäiskopiot Action #1:sta — saattavat aina olla niukkoja ja pysyä osana markkinataloutta. Mutta on mahdollista kuvitella markkinat ja lahjatalous vaihtavan paikkaa: markkinoista tulee nichejä niinkuin lahjataloudet ovat nyt.
Kapitalismi ja ylimääräinen populaatio. Vertaa lahjatalouden trendejä siihen mitä teknologia tekee kapitalistisessa taloudessa. Kuvittele kapitalistinen talous joukkona samankeskisiä ympyröitä: Sisin ympyrä koostuu suhteellisen pienestä määrästä ihmisiä jotka omistavat yhä enemmän. Heillä on varaa saada mitä vain he haluavatkin, joten täytyy olla seuraava ulompi ympyrä, joka koostuu ihmisistä jotka tuottavat tuotteita ja palveluja rikkaille: ruokaa ja vaatteita, selvästikin, mutta myös jahtisuunnittelijat, sydänspesialistit, kiinteistöjen kaavoittajat, personal trainerit, opettajat heidän lapsilleen, turvamiehet jne.
Vaatii monta ihmistä passaamaan oligarkkia, mutta jos keskeinen ympyrä on tarpeeksi pieni, seuraava on silti koko populaatiosta vain murto-osa. Nuo toisen ympyrän ihmiset eivät välttämättä ole rikkaita niin kuin keskiympyrä, mutta heille maksetaan tarpeeksi jotta he saavat kaiken haluamansa. Joten, kolmas, vielä suurempi ympyrä tarvitaan tuottamaan tuotteita ja palveluja heille.
Ja niin edelleen.
Olisi miellyttävää kuvitella näiden ympyröiden laajenevan ikuisesti, aina uuden levittäessään vaurautta seuraavalle, kunnes kaikki saavat palkkansa jonkin hyödyllisen työn tekemisestä. Mutta sisäpiirin pienentyessä ja pienentyessä, ja yhä useamman ihmisen työn joutuessa robottien hommiksi, mahdollisesti prosessi päättyy ennen pitkää ennen kuin se ottaa mukaan kaikki. Joten viimeinen uloin ympyrä koostuu ylimääräisistä ihmisistä: ne joille taloudella ei ole reaalista käyttöä. Ei sillä etteikö heillä olisi osaamista tai etteivätkö he haluaisi tehdä töitä tai että heillä olisi jokin moraalinen puutos mikä tekee heistä ei-työllistettäviä. Kyse on vain matematiikasta. Ihmiset, joilla on rahaa, voivat saada kaiken haluamansa ilman, että he työllistävät jokaisen, joten moni ihminen jää ilman. [2]
Jos sydämesi vuotaa verta, saatat vetistellä ylijäämäihmisten kohtalosta. Mutta aseta itsesi oligarkin asemaan: Valloillaan oleva moraalinen koodi ei siedä ylimääräisten ihmisten nälkiintymään jättöä, joten jonkin täytyy elättää heitä joko veroilla tai hyväntekeväisyydellä, vaikka he ovat täysin hyödyttömiä. Kuvittele miten inhoat noita parasiitteja, joilla ei ole mitään yhteyttä tuottavaan talouteesi, mutta silti haluavat olla sen tukemia! [3]
Nyt olemme Cory Doctorowin Walkawayn maailmassa.
Walkaway. Romaanin paikka ja aika on 21. ja 22. vuosisadan vaihde, jolloin moni nyt näkemistämme trendeistä on edennyt paljon pidemmälle. Suuret määrät ihmisiä kilpailevat suhteellisen pienestä määrästä työpaikkoja, ja ihmiset jotka saavat nuo työpaikat ovat yhä enemmän ja enemmän epätoivoisia saadakseen sellaisen. Jos et syntynyt rikkaana, saadaksesi tarpeeksi treeniä kilpailuun hyvistä työpaikoista tarkoittaa velkaantumista, ja et välttämättä ole koskaan tarpeeksi hyvä maksaaksesi niitä pois. Talous on kutistunut muutaman talouskeskuksen ympärille, ja jättänyt suuria osia USA:sta ja Kanadasta käytännössä tyhjäksi.
Yhä suurempi määrä ihmisiä, jotka ovat kyllästyneitä tilanteeseen, ”menevät pois” (walkaway): He muuttavat tyhjille alueille, toivovat keksivänsä tavan elättää itsensä “oletuskulttuurin” ulkopuolella, jota Walkawayt kutsuvat nimellä Default. Satunnaisesti YK on vastannut useisiin pakolaiskriiseihin vuosikymmenien aikana kehittämällä teknologioita, jotka mahdollistavat leirien pystyttämisen nopeasti: halpaa tuuli- ja aurinkovoimaa, pieniä koneita joilla voi valmistaa isompia koneita, suojamalleja jotka eivät vaadi rakennustaitoa, ja niin edelleen. Laskentateho ja internet-yhteys ovat helppo pystyttää, ja siitä eteenpäin voi tehdä mitä tahansa mitä asiantuntijat, jotka ovat kyllästyneet Default-työpaikkaansa, ohjeistavat.
Walkaway-settlementti esittää uniikkia kombinaatiota kaaoksesta ja järjestyksestä, jonka saatat tunnistaa jos olet viettänyt aikaa Burning Manissa tai Occupy-leirissä tai open source -projektissa työskennellen. Konsensuksen tähtääviä sosiaalisia prosesseja on useita, mutta jos ei voi ratkaista konfliktia, siitä on käveltävä pois: Ota kopio lähdekoodista ja luo vaikka oma versio Linuxista jos haluat; ehkä toiset ohjelmoijat ja käyttäjät pitävät versiostasi enemmän, tai sitten ei.
Walkaway-lifestyle on sekoitus taakkaa ja yltäkylläisyyttä. Valloillaan oleva estetiikka on minimalistinen, mutta kaikki mitä oikeasti tarvitset on vapaasti saatavilla. Jos joku todella haluaa sinun tavarasi, anna ne niille ja mene valmistamaan uutta. Jos ryhmä persnaamoja astuu esiin ja haluaa ottaa leirin haltuun, lähde pois ja rakenna uusi.
Doctorow’n kaikkein kiinnostavin oivallus liittyy arvoihin, joita Default ja Walkaway ilmentävät. Default perustuu niukkuuteen, ja henkilön reklamaatio niukkoihin hyödykkeisiin pyörii erityisen meriitin ympärillä. [4] Joten kaikki Defaultissa jatkuvasti pyrkivät olemaan erikoisia, vakuuttelemaan itselleen että he ovat erikoisia, ja osoittamaan erikoisuutensa muille. Vaikein asia sopeutua Walkawayssa on se, että et ole erikoinen; olet kuin kuka tahansa muukin. Mutta se on OK, koska kaikki ansaitsevat tsäänssin elää ja olla onnellisia.
Ilman että spoilataan mitään, voin kertoa näiden kolmen asian vievän juonta eteenpäin:
- Oligarkin tytär ryhtyy walkawayhyn, ja garkki haluaisi hänet takaisin ja ohjelmoida hänen ajatuksensa uudelleen.
- Tutkijat ”Walkaway-yliopistossa” (löyhä tiedemiesten yhteenliittymä, joka pääosin tarvitsee laskentatehoa ja ei halua heidän tutkimuksensa ajautuvan oligarkkien hallitsemaksi) ratkaisivat ongelman simuloimalla aivoja ja lataamalla henkilön tietoisuuden softaan, näin luoden erään version kuolemattomuudesta. Oligarkit haluavat tämän teknologian — se olisi helppoa sillä kukaan ei ole estämässä — he haluavat sen olevan kallista aineetonta pääomaa johon ainoastaan heillä on varaa.
- Default-kulttuuri on hajoamispisteessä, ja yhä useampi lakkaa uskomasta siihen. [5]
Default oli yrittänyt painaa Walkawayn villasella, ja sen jälkeen pilata sen maineen vaarallisena paikkana joka on täynnä hylkiöitä ja kriminaaleja. [6] Mutta juonijat saavat Defaultin näkemään Walkawayn uhkana.
Pohdintaa niukkuudesta. Eräs asia joka jää käteen romaanista on se, että niukkuutta kohtaan tulee olla skeptisempi. Systeemi pyrkii oikeuttamaan itsensä, joten ei ole yllättävää, että systeemi joka perustuu hallittuun niukkuuteen keksisi tapoja luota tarpeetonta niukkuutta. Suurin osa nykykulttuurista, mielestäni, pyörii sen ympärillä että meidät koitetaan saada haluamaan asioita, joita vain muutamat voivat saada. [7] Enemmistö, joka epäonnistuu näiden hankkimisessa, määritellään luusereiksi, ja he/me ansaitsevat minkä tahansa katkeran lopputuloksen jonka he/me saamme.
Samoin sen idean kanssa, että työ on epämieluisaa. Ehkä me teemme työstä epämieluisaa. Koska hyvät työpaikat ovat niukassa, työnantajat voivat vaatia paljon ja kohdella työntekijöitä huonosti. Jos, sen sijaan, me voisimme täysillä ottaa mukaan kaikkien kyvyt ja energiat, ehkä meidän jokaisen tarvitsema työ ei olisi niin vaativaa. Me saattaisimme jopa nauttia siitä.
Joten käsiini jää kasa provokatiivisia kysymyksiä: Mitä jos niukkuus ei ole talousjärjestelmän perusperiaate enää, tai ei tule olemaan jossain kohtaa lähitulevaisuudessa? Mitä jos Jumalan Eedenin jälkeinen kirous — Sinun leipäs pitä sinun syömän odzas hies” — oli annettu jonkinlaisen aikarajan kanssa? Mitä jos tuomiomme on päättynyt?
[1] Tämä blogi on lahja: Ei tilauspakkoa, ei mainoksia, ei lahjoita-nappeja, ei edes tapaa kerätä dataa. Se on todella näin yksinkertaista: haluan kirjoittaa siihen ja toivon että nautitte sen lukemisesta. Jos haluatte antaa vastalahjan, levittäkää lahjaani ystävillenne.
[2] Kun tämä prosessi on saanut alkunsa, noidankehä pahentaa sitä: Mitä suurempi on ylijäämäpopulaatio, ja mitä kyvykkäämpiä ihmisiä siihen kuuluu, sitä enemmän on kilpailua olemassaolevista työpaikoista. Tämä ajaa palkat alas, ja kutistaa ympyröitä lisää. Esimerkki: Mitä vähemmän palkkaa seuraava ympyrä saa, sitä vähemmän tuotteita ja palveluja se voi ostaa. Tämän seurauksena kolmas ympyrä ei tarvitse olla niin suuri. Ja niin edelleen.
[3] Jos kamppailet tämän asian kanssa, minäkin tein jo niin: Virhe on olettaa, että oligarkit omistaisivat maailman, ja että köyhyyteen syntyvällä lapsella ei ole saamaoikeutta luonnolliseen planeetan tuottavuuteen eikä ihmisperintöön joka loi teknologiayhteiskunnan. Oligarkit olettavat, että he ovat ainoita perijöitä sekä Luojalle että aiemmin tulleille keksijöiden sukupolville.
[4] Hahmot romaanissa ovat hylänneet ”meritokraattisen” näkemyksen kapitalistisesta yhteiskunnasta erittäin nopeasti: Näkemys perustuu kehäpäätelmään, koska ”meriitti” määrittyy millä tahansa palkkiojärjestelmällä. Joten Donald Trump on huipulla koska hänellä on meriittiä, mutta ainoa havaittava evidenssi hänen meriitistään on se seikka, että hän on huipulla.
[5] Neuvostokommunismin romahdus on mahdollisesti malli tässä. Neuvostojärjestelmä ylläpiti kulissia suuresta vallasta viimeiseen hetkeen asti. Kun ihmiset kunnioittavat sinua pääosin vallan takia, ensimmäinen merkki heikkoudesta lähtee rullaamaan todella nopeasti kehitykseksi.
[6] Muistathan valtavirran reaktion Occupy Wall Streetia kohtaan.
[7] Arkketyyppinen esimerkki tästä on Hinta elokuvassa Highlander: “Lopussa voi olla vain yksi.” Reality-TV kertoo meille tämän tarinan yhä uudestaan: Unelmien Poikamies valitsee vain yhden naisen. Vain yhdestä voi tulla seuraava Amerikan Idoli. Ja niin edelleen.
Lähde:
http://weeklysift.com/2018/01/08/visions-of-a-future-gift-economy/