WHO:n pandemiasopimus: Vapauden ja kansallisen itsemääräämisoikeuden loppu

Vaikka suuri osa maailmasta on jo päässyt eroon covid-19-pandemiasta, Maailman terveysjärjestö (WHO) katsoo jo tulevaisuuteen ja valmistautuu ”muiden pandemioiden ja muiden vakavien terveyshätätilanteiden” syntymiseen. Varmistaakseen, että maailma on riittävästi valmistautunut tuleviin pandemioihin, ”Maailman terveyskokous” piti 1. joulukuuta 2021 erityisistunnon, jonka otsikkona oli The World Together.

Maailman terveyskokous on ”WHO:n päätöksentekoelin”, ja ”siihen osallistuvat kaikkien WHO:n jäsenvaltioiden valtuuskunnat, ja se keskittyy toimeenpanevan neuvoston laatimaan erityiseen terveysohjelmaan”. Tässä erityisistunnossa, joka oli itse asiassa vasta ”toinen WHO:n perustamisen jälkeen vuonna 1948”, osallistujat sopivat, että ”laaditaan ja neuvotellaan yleissopimus, sopimus tai muu kansainvälinen väline Maailman terveysjärjestön peruskirjan mukaisesti pandemioiden ehkäisyn, niihin varautumisen ja niihin reagoimisen vahvistamiseksi”. Tämä tulisi tunnetuksi pandemiasopimuksena, joka oli keskustelujen pääpaino Genevessä 22.-28. toukokuuta 2022 pidetyssä 75. maailman terveyskokouksessa.

WHO:n ensimmäisen pääjohtajan, tohtori Tedros Adhanom Ghebreyesusin mukaan, joka ei itse asiassa ole lääkäri, tämä sopimus on ”tilaisuus vahvistaa maailmanlaajuista terveydenhuollon arkkitehtuuria kaikkien ihmisten hyvinvoinnin suojelemiseksi ja edistämiseksi”. Jos pandemiasopimus hyväksytään, se antaa WHO:lle mahdollisuuden tehdä radikaaleja muutoksia jäsenmaidensa terveydenhuoltojärjestelmiin vuodesta 2024 alkaen.

Sopimus antaa WHO:lle erityisesti valtuudet julistaa pandemia omien epämääräisesti määriteltyjen kriteeriensä perusteella missä tahansa sen 194 jäsenmaasta milloin tahansa tulevaisuudessa. Sopimus antaa WHO:lle myös mahdollisuuden päättää yksipuolisesti, millaisia toimenpiteitä näiden tulevaisuudessa julistettujen pandemioiden johdosta toteutetaan, kuten karanteenipolitiikka, pakollinen kasvomaskin käyttö, sosiaalinen eristäytyminen ja väestön pakottaminen lääketieteellisiin hoitoihin ja rokotuksiin.

Vastoin yleistä mielipidettä WHO ei ole riippumaton, puolueeton ja eettinen järjestö, joka pyrkii saavuttamaan yhteistä hyvää. Todellisuudessa sen tavoitteet ja toimintaohjelmat ovat sen rahoittajien, kuten joidenkin maailman rikkaimpien maiden ja vaikutusvaltaisimpien hyväntekijöiden, määräämiä. Vuosikymmenien ajan ”hyväntekijät ja heidän säätiönsä ovat [saaneet] yhä enemmän vaikutusvaltaa”, kun on kyse globaalin terveydenhuollon agendan muokkaamisesta ”asettamalla ihmisiä kansainvälisiin järjestöihin ja saamalla etuoikeutetun pääsyn tieteelliseen, liike-elämän ja poliittiseen eliittiin”.

Esimerkiksi Jens Martens ja Karolin Seitz selittävät teoksessaan Philanthropic Power and Development että ”Gates-säätiö ja aiemmin Rockefeller-säätiö ovat muokanneet globaalia terveyspolitiikkaa paitsi myöntämällä suoria avustuksia myös myöntämällä vastinrahoitusta, tukemalla valikoituja tutkimusohjelmia, luomalla globaaleja terveyskumppanuuksia, joissa säätiöiden henkilökunta on mukana päätöksentekoelimissä, sekä suoralla vaikuttamisella korkeimmalla poliittisella tasolla.” The Guardian kertoi vuonna 2006, että ”Gatesin säätiö on nyt Yhdysvaltain jälkeen toiseksi suurin Maailman terveysjärjestön lahjoittaja sekä yksi maailman suurimmista yksittäisistä sijoittajista maatalouteen ja lääkkeisiin käytettävään biotekniikkaan”. Kun hyväntekijät ja heidän säätiönsä edistävät omia etujaan, he valitettavasti tekevät sen yhteiskunnan yhteisen edun kustannuksella. Ei ole mitään syytä uskoa, että tämä dynamiikka olisi erilainen pandemiasopimuksen tapauksessa.

Pandemiasopimus voi olla erittäin haitallinen ihmiskunnan tulevaisuudelle, koska se antaa WHO:n vaikutusvaltaisimmille toimijoille mahdollisuuden muotoilla yleismaailmallisia pandemiatoimenpiteitä sen sijaan, että tunnustettaisiin, että on tärkeää kehittää erityisiä toimintalinjoja ja lähestymistapoja, jotka perustuvat kunkin yksittäisen maan sosiaalisiin, taloudellisiin ja fyysisiin realiteetteihin ja tarpeisiin. Sopimus poistaa jäsenmaiden kansallisen tahdon ja itsemääräämisoikeuden, koska se sanelee niiden terveyspolitiikat abstraktioiden perusteella sen sijaan, että otettaisiin huomioon kussakin paikassa vallitsevat realiteetit.

Vaikka pandemiasopimuksella pyrittäisiinkin aidosti saavuttamaan puhtaasti jaloja humanitaarisia tuloksia, sitä on silti vastustettava liberaalin ajattelutavan perusteella, jonka mukaan vain yksilöllä on oltava täysi vastuu omasta hyvinvoinnistaan, olettaen, että hän on täysi-ikäinen ja tervejärkinen. Toisin sanoen yksilö on ainoa, jolla on oikeus tehdä päätöksiä, jotka vaikuttavat hänen kehoonsa, elämäänsä ja tulevaisuuteensa, ilman minkään ulkopuolisen viranomaisen pakkovoimaa.

Pandemiasopimus ei kuitenkaan salli yksilöiden luottaa omiin fyysisiin, henkisiin ja älyllisiin kykyihinsä saavuttaakseen oman hyvinvointinsa. Sen sijaan se pakottaa yksilöt hoitoihin ja rokotuksiin vastoin heidän omaa tahtoaan ja rikkoo siten ruumiillista koskemattomuutta maailmanlaajuisesti. Historia on todiste siitä, että ruumiillisen koskemattomuuden loukkaaminen johtaa orjuuteen ja yhteiskunnan taantumiseen.

Pandemiasopimus antaa WHO:lle myös valtuudet antaa määräyksiä yksilöiden yksityiselämään ja valvoa heidän sosiaalista ja julkista elämäänsä, yhteiskunnan instituutioita ja hallituksiaan kansanterveyden nimissä. Näin tehdessään se tukahduttaa kansalaisvapaudet, taloudellisen vapauden, positiivisen vapauden (vapaus tehdä jotain) ja negatiivisen vapauden (vapaus olla tekemättä). Kaikkien näiden vapauden muotojen on tarkoitus olla yhteiskunnan rakentavia voimia, jotka edistävät yhteiskunnallista edistystä. Kun nämä vapaudet tukahdutetaan, myös edistyksen ja edistyksen perusta katoaa.

Pandemiasopimuksen avulla WHO pakottaa maailman väestön noudattamaan omaa arvomaailmaansa ja jättää siten huomiotta sen, että arvot vaihtelevat merkittävästi ihmisten, kulttuurien, perinteiden ja kansakuntien välillä. Toisin sanoen se jättää huomiotta ihmisten moninaisuuden, kun on kyse heidän omaa kehoaan koskevista päätöksistä, jotka perustuvat heidän omiin uskonnollisiin uskomuksiinsa, sitoumuksiinsa, näkemyksiinsä, sitoumuksiinsa sekä kulttuurisiin ja perinteisiin arvoihinsa. Se rikkoo myös osallisuuden periaatetta, sillä yhden ainoan arvolähtökohdan, nimittäin ”One Health” -lähestymistavan, määrääminen merkitsee sitä, että WHO ei kohtele muita arvolähtökohtia eikä kulttuurisia ja perinteisiä käytäntöjä oikeudenmukaisesti ja tasapuolisesti.

Pandemiasopimuksessa ei oteta huomioon sitä tosiasiaa, että kuten Joseph Schumpeter totesi, ei ole olemassa ”yksiselitteistä näkemystä yhteiskunnallisesta kokonaisuudesta, yleisestä hyvinvoinnista ja niin edelleen; tällaista yhtenäistä näkemystä ei myöskään olisi olemassa, jos kaikki yksilöt ja ryhmät haluaisivat toimia ja arvioida tältä pohjalta, koska yleinen hyvä ja yhteiskunnallinen ihanne näyttäytyy jokaiselle eri tavalla”. 1

Schumpeter jatkaa, että vaikka ihmiset ”riittävästi tunnistavat, mitä hyvä terveys on, ja yleensä pyrkivät saavuttamaan sen”, ”kenellekään ei voida todistaa, että terveyttä pitäisi arvostaa positiivisesti”, koska terveyttä ei voida ”yksiselitteisesti määritellä”. 2 Todellisuudessa ihmiset pyrkivät ”hyvään terveyteen hyvin eri tavoin sitoutuneina ja arvostavat tätä hyvää suhteessa muihin hyvin eri tavoin; eikä heidän tavoitteensa ole kaikilla täsmälleen samat — nyrkkeilijän ja laulajan noudattamat terveysohjelmat eivät selvästikään ole identtisiä.” 3 Jopa samalla alalla koulutetut kirurgit eivät välttämättä ole samaa mieltä samasta hoidosta ja leikkauksesta.

Esimerkiksi, kirjoittaa Schumpeter, ”kaksi lääkäriä voi kiistellä siitä, voidaanko haavauman poistamisen tai kirurgisen toimenpiteen aiheuttamien vahinkojen välttämisen vaihtoehdon edessä keskustella siitä, saavutetaanko haluttu toipuminen samalla tavalla”. 4 Lisäksi tietyn kansallisvaltion sisällä ”poliittisesti, sosiaalisesti, taloudellisesti ja kulttuurisesti samoista asioista kiinnostuneiden ja sosiaalista maailmaa samasta näkökulmasta tarkastelevien ihmisten välillä voi aina olla erimielisyyksiä siitä, mitä kannattaisi tavoittelemaan pyrkiä”. 5 Miksi siis kukaan liberaalia demokraattista arvomaailmaa kannattavan henkilön tai järjestön kannattaisi tukea pandemiasopimusta?

Pandemiasopimusta kannattavat jättävät huomiotta liberaalin ajattelun keskeiset periaatteet ja demokraattisen hallinnon periaatteet, sillä he eivät, kuten Ludwig von Mises totesi, ”näe mitään syytä sille, miksi he eivät saisi pakottaa muita ihmisiä väkisin tekemään sitä, mitä nämä ihmiset eivät ole valmiita tekemään omasta tahdostaan”. Sopimuksen kannattajat uskovat, että on hyväksyttävää käyttää laajamittaista keskussuunnittelua ihmisten pakottamiseksi tekemään ”oikein” perustuen arvomaailmaan, joka ei ole heidän arvomaailmansa. Heille ei ole väliä, jatkaa Mises, että ”fyysisen pakon välineenä tällaisissa pyrkimyksissä käytetään hallituksen poliisivoimia tai laittomia ”poimintajoukkoja”, joiden väkivaltaisuutta hallitus suvaitsee….. Olennaista on se, että vapaaehtoinen toiminta korvataan pakolla.”

Pandemiasopimuksen kannattajien pitäisi muistaa John Stuart Millin sanat:

Kenelläkään ihmisellä tai kenelläkään ihmisellä ei ole oikeutta sanoa toiselle kypsässä iässä olevalle ihmisolennolle, että tämä ei saa tehdä elämällään omaksi hyödykseen sitä, mitä hän haluaa sillä tehdä. Hän on itse eniten kiinnostunut omasta hyvinvoinnistaan, ja se etu, joka kenelläkään muulla henkilöllä voi olla siihen, paitsi jos on kyse voimakkaasta henkilökohtaisesta kiintymyksestä, on vähäpätöinen verrattuna siihen, joka hänellä itsellään on; se etu, joka yhteiskunnalla on hänestä yksilöllisesti (paitsi hänen käyttäytymisensä suhteessa toisiin), on murto-osainen ja täysin epäsuora: kun taas omien tuntemustensa ja olosuhteidensa suhteen tavallisimmalla miehellä tai naisella on mittaamattomasti enemmän tietämyskeinoja kuin kenelläkään muulla voi olla käytössään. 6

Toisin sanoen yksilö on parhaassa asemassa tuomitsemaan viime kädessä toiminnan, kun on kyse hänen ruumiillisesta autonomiastaan, yksityisyydestään ja vapaudestaan.