Ateena — Ukrainan liittäminen Natoon sen jälkeen, kun Venäjä on pakotettu takaisin ennen vuotta 2014 vallinneiden rajojensa taakse, on ollut ainoa strateginen tavoite, jota EU:n johtajat ovat sallineet itselleen harkita sen jälkeen, kun Venäjä hyökkäsi kolme vuotta sitten. Valitettavasti tämä tavoite liukui toteutumattomuuden piiriin jo hyvissä ajoin ennen Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin uudelleenvalintaa. Kirjoitus oli ollut seinällä jo jonkin aikaa.

Ensinnäkin Venäjän presidentin Vladimir Putinin sotatalous osoittautui hänen hallinnolleen taivaanlahjaksi. Toiseksi, jopa Trumpin edeltäjä Joe Biden oli loputtoman haluton ajamaan Ukrainan Nato-jäsenyyttä, ja hän johti maan puutarhapolkua pitkin epämääräisillä lupauksilla. Ja kolmanneksi, Yhdysvalloissa vastustettiin vahvasti kahden puolueen voimin ajatusta siitä, että Nato-joukot sotisivat ukrainalaisten rinnalla.

Hengästyttävää tekopyhyyttä osoittavat lukuisat ”Putin on uusi Hitler” -puheet eivät siis koskaan johtaneet sitoutumiseen taisteluun ukrainalaisten rinnalla ennen kuin Putinin armeija oli lyöty maassa. Sen sijaan pelkurimainen länsi jatkoi aseiden lähettämistä uupuneille ukrainalaisille, jotta nämä voisivat kukistaa ”uuden Hitlerin” sen puolesta — mutta yksin.

Euroopan johtajien ainoa strateginen tavoite muuttui väistämättä tomuksi, vaikka ukrainalaiset sotilaat taistelivat urheasti, ja huolimatta siitä, että heidän aseidensa ja lukumääränsä oli yhä pienempi, tämä todellisuus olisi tullut kiistattomaksi riippumatta siitä, kuka voitti Yhdysvaltain puheenjohtajuuden viime marraskuussa. Trump vain toi sen esiin raa’alla tavalla, joka kuvastaa hänen pitkään jatkunutta halveksuntaansa paitsi Ukrainan presidenttiä Volodymyr Zelenskyä myös itse EU:ta kohtaan. Koska Euroopalla ei ole varasuunnitelmaa, kaksi vuosikymmentä kestäneen taloudellisen laman heikentämä Eurooppa kamppailee nyt vastatakseen Trumpin Ukraina-politiikkaan.

Münchenin sopimuksen jälkeen vuonna 1938 Winston Churchill julisti tunnetusti, että Neville Chamberlainille oli annettu ”mahdollisuus valita sodan ja häpeän välillä”. Valitsitte häpeän, ja saatte sodan.” Ahdistuksessaan olla tekemättä samaa virhettä EU:n johtajat ovat aikeissa toistaa sen käänteisesti: heidän sota voittoon asti –lähestymistapansa väistyy nöyryyttävän rauhan tieltä, jonka Trump riemuiten määrää heille ja Zelenskyn hallitukselle, kun nämä lopulta tulevat kerjäämään.

Vaikka on epäilemättä totta, että Euroopan on joko vastattava tilanteeseen tai hajottava, kysymys kuuluu: Miten? Mikä Euroopassa todella on vialla? Mitä EU:lta puuttuu eniten?

On käsittämätöntä, että eurooppalaiset eivät pysty tunnistamaan vastausta, joka tuijottaa meitä kasvoihin: Euroopalta puuttuu kunnollinen valtiovarainministeriö, joka vastaa ulkoministeriötä, ja parlamentti, jolla on valta erottaa se, mikä toimii sen hallituksena (Eurooppa-neuvosto). Vielä pahempaa on se, että vieläkään ei ole keskusteltu siitä, miten nämä Euroopan institutionaalisessa rakenteessa olevat aukot voitaisiin tukkia.

EU on aina pelännyt Ukrainan rauhanprosessin aloittamista juuri siksi, että se paljastaisi unionin paljauden. Kuka edustaisi Eurooppaa neuvottelupöydässä, vaikka Trump kutsuisi meidät mukaan? Vaikka Euroopan komissio ja neuvosto pystyisivät taikasauvalla taikomaan suuren, hyvin aseistetun EU:n armeijan, kenellä olisi demokraattinen valta lähettää se taisteluun tappamaan ja tulla tapetuksi?

Koska Euroopalla ei ole toimielimiä sotilaallisen keynesiläisyyden toteuttamiseksi, se voi varustautua vain siirtämällä varoja rappeutuvasta sosiaalisesta ja fyysisestä infrastruktuuristaan — mikä heikentää entisestään Eurooppaa, joka jo nyt niittää kansan tyytymättömyyden katkeraa satoa, joka ruokkii äärioikeistolaisten voimien nousua koko mantereella. Ja mitä varten? Uskooko kukaan, että Putinia pelottaa Eurooppa, jolla on ehkä muutama kranaatti ja haupitsi lisää mutta joka on ajautumassa yhä kauemmas liittovaltiohallinnosta, jota tarvitaan sotaa ja rauhaa koskevien päätösten tekemiseen?

ReArm Europe ei tee mitään Ukrainan sodan voittamiseksi. Se kuitenkin lähes varmasti ajaa EU:n syvemmälle jo olemassa olevaan taloudelliseen lamaan, joka on Euroopan heikkouden perimmäinen syy. Pitääkseen eurooppalaiset turvassa Trumpin ja Putinin asettamien kaksoishaasteiden edessä EU:n on käynnistettävä oma monitahoinen Peace Now -prosessinsa.

Ensinnäkin EU:n on torjuttava suoralta kädeltä Trumpin saaliinhimoinen pyrkimys kaapata Ukrainan luonnonvarat. Sen jälkeen, kun EU on esittänyt mahdollisuutta lieventää pakotteita ja palauttaa 300 miljardin dollarin arvosta jäädytettyjä varoja (joita ei voida käyttää samanaikaisesti neuvotteluvaltteina ja Ukrainan jälleenrakentamiseen), sen olisi aloitettava neuvottelut Kremlin kanssa ja tarjottava mahdollisuutta kattavaan strategiseen järjestelyyn, jonka puitteissa Ukrainasta tulee se, mitä Itävalta oli kylmän sodan aikana: suvereeni, aseistettu, puolueeton ja niin integroitunut Länsi-Eurooppaan kuin sen kansalaiset haluavat.

Kolmanneksi EU:n olisi ehdotettava kahden suuren armeijan pysyvän vastakkainasettelun sijasta demilitarisoitua vyöhykettä, joka olisi vähintään 500 kilometriä (310 mailia) leveä kummallakin puolella, kaikkien siirtymään joutuneiden ihmisten paluuoikeutta, pitkäperjantain kaltaista sopimusta kiisteltyjen alueiden hallinnoinnista sekä EU:n ja Venäjän yhdessä rahoittamaa vihreää uutta sopimusta sodan runtelemille alueille. Kaikki jäljellä olevat kysymykset olisi käsiteltävä YK:n johdolla käytävissä neuvotteluissa.