USA:ssa on toiminut viimeisen parin vuosikymmenen ajan Environmental Justice -nimeä kantava liike, joka on levinnyt myös Meksikoon, Kanadaan, Puerto Ricoon, Havaijille ja Alaskaan. Liikkeen nimeä on vaikeaa kääntää suomeksi, mutta sen perusideana on ihmisten omien asuinalueiden puolustaminen esimerkiksi ympäristön tuhoutumista edistäviä tehtaita ja myrkkyjätteiden sijoittamista vastaan. Liikkeelle on ominaista yhteiskunnallisen ja taloudellisen oikeudenmukaisuuden vaatiminen ympäristönsuojelun rinnalla, eikä näitä käsitellä erillisinä ongelmina. Environmental olisi suomeksi käännettynä ympäristöllinen ja justice tarkoittaa oikeudenmukaisuutta, joten suora käännös olisi ympäristöllisen oikeudenmukaisuuden liike. Mielestäni tämä tuntuu hieman hankalalta, ja käytän tästä eteenpäin Environmental Justice -liikkeestä vain ilmausta liike.
Yksi liikkeen synnyn kannalta keskeisistä kamppailuista käytiin Warrenin piirikunnassa Pohjois-Carolinassa syksyllä 1982, kun asukkaat estivät yli 7000 rekkakuorman kokoisen vahvasti PCB-pitoisen maalastin dumppaamisen lähelle erästä asuinaluetta. Joka päivä yli kuuden viikon ajan noin 300 ihmistä esti, osa kansalaistottelemattomuutta käyttäen, myrkkymaakuljetusten pääsyn perille. Yhteensä yli 500 ihmistä pidätettiin tuona aikana, ja paikalle kutsuttiin myös synkän maineen omaava kansalliskaarti. Paikalliset asukkaat, joista noin 75 % on mustia, voittivat kamppailun. He myös osoittivat, että mustat ja valkoiset voivat toimia yhdessä asuinalueensa ympäristön puolesta sellaisillakin alueilla, jotka olivat pitkään olleet rodullisesti jakautuneita.
Liikkeen tausta on edellä mainitun kaltaisissa tilanteissa. Useimmat kampanjoihin osallistuneet ihmiset eivät olleet koskaan aikaisemmin olleet mukana yhteiskunnallisessa toiminnassa. He olivat huolissaan omista alueistaan sekä omasta ja perheidensä terveydestä. Tästä syystä lehdistö ja viranomaiset yrittivät väittää, että kampanjoihin osallistujien ympäristöhuoli päättyy siihen, kun myrkkyjätteet rahdataan muualle. Mustamaalaajat olivat kuitenkin väärässä. Monet kampanjaryhmät jäivät elämään, vaikka ne synnyttäneet tapahtumat olivat jo takanapäin.
Vuonna 1987 USA:ssa tehdyn tutkimuksen mukaan rotu oli keskeinen tekijä, kun tutkittiin asuinalueita, joille oli sijoitettu vähintään yksi kaupallinen haitallisten jätteiden sijoituspaikka tai maantäyttöpaikka: 60 % mustista asui alueilla, joille varastoitiin myrkyllisiä jätteitä. Rotu oli merkittävämpi tekijä kuin tulotaso, omaisuuden määrä tai muut sosiaaliset ja taloudelliset mittarit. Kyseinen tutkimus vahvisti jo aikaisemmin saatuja samansuuntaisia tuloksia. Vuonna 1994 tehty seurantatutkimus osoitti, että tilanne ei ole mennyt parempaan vaan jopa huonompaan suuntaan. Muilla kuin eurooppalaista syntyperää olevilla oli 47 % suurempi todennäköisyys asua lähellä haitallisten jätteiden sijoituspaikkaa. Ympäristörasismin käsite alkoi muodostua yhä vain tärkeämmäksi.
Monirotuisuus on liikkeen selkeä tunnusmerkki ja vahvuus. Osa ryhmistä voidaan luokitella mustien, latinoiden, intiaanien tai aasialaista syntyperää olevien ryhmiksi, eli jotakin etnistä ryhmää edustavat ihmiset muodostavat niiden jäsenistöstä enemmistön, kun taas loppuja ryhmiä ei voida tällä perusteella luokitella. USA:ssa on hyvin paljon intiaanien ja mustien ryhmiä, Kanadassa intiaanien ja Meksikossa taas ymmärrettävistä syistä latinoryhmiä.
Ryhmät ovat erityisesti 1990-luvulla verkostoituneet tehokkaasti, ja jotkut näistä verkostoista ylittävät myös valtioiden rajoja. Liikkeeseen kuuluvien ihmisten tai ryhmien määrästä on vaikeaa esittää arviota, mutta erilaisiin suurempiin kokoontumisiin saapuu aina sadoittain ihmisiä. Meksikon ja USA:n rajan läheisyydessä olevien halvan työvoiman tuotantoalueiden kasvun myötä sinne on alkanut muodostua ryhmiä vaatimaan parempia ja turvallisempia työoloja ja ympäristöasioiden huomioonottamista. Toiminta työpaikoilla ja yhteistyö esimerkiksi kemianteollisuuden työntekijöiden kanssa on tullut yhä tärkeämmäksi. Kalifornian Piilaaksossa tällainen yhteistyö paljasti ”puhtaan” korkean teknologian tuotannon seurauksia, esimerkiksi pohjavedessä olevat syanidin, arseenin ja raskasmetallit, sekä ammattisairaudet. Eräs liikkeen suurimmista voitoista saavutettiin 1980-luvulla, kun USA:han suunniteltiin yli 280 jätteenpolttolaitosta. Paikallistason aktivistit estivät yli 75 % näistä hankkeista.
Liikkeen edustajat ovat arvostelleet suuria ympäristöjärjestöjä, joista useimmat eivät ole tunnetun aktivistin ja tutkijan Robert Bullardin mukaan ymmärtäneet, ettei ympäristökriisiä voi ratkaista ilman yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta. Liikkeelle on organisoitumisen kannalta ollut oikeastaan eduksi, että se on ollut erillään suurista järjestöistä. Näin niiden hierarkkiset järjestäytymis- ja toimintatavat eivät ole saaneet jalansijaa. Useimmat ryhmät toimivat ruohonjuuritason demokratian periaatteiden mukaisesti, vallan keskittymistä vältetään ja kaikkien osallistumismahdollisuudet pyritään turvaamaan. Tämä on hyvin tärkeää ja olennaista, koska ryhmissä on paljon esimerkiksi lapsiperheiden äitejä, joille ei usein juuri tarjoudu mahdollisuuksia toimia. Toimintamahdollisuuksia parantaa myös se, että ryhmät toimivat asuinalueilla ja kaupungeissa. Hyvin pitkään mukana olleen aktivistin Lois Gibbsin mukaan useimmat ihmiset tulevat liikkeeseen, koska heille itselleen on tehty vääryyttä. Tämä on selkeä ero verrattuna moniin muihin ympäristöliikkeisiin.
Ajan kuluessa mukaan on tullut yhtiövallan suora haastaminen ja pyrkimys kohti yhteiskunnallista ja asiantuntevaa massaliikettä. Liikkeen tavoitteisiin kuuluvat yhä voimakkaammin demokratian parantamisen ja taloudellisen oikeudenmukaisuuden vaatimukset, ei-keskitetyt paikalliset ja alueelliset lähestymistavat kehitykseen, kaupunkiympäristöjen vihertäminen, kaupunkiviljelyn lisääminen ja myös erämaiden suojelu. Liike asettuu myös jo olemassaolollaan vastaan yhteiskunnassa etenevää eristäytymistä ja sirpaleistumista. Se tuo yhteen samalla alueella eläviä ihmisiä, jotka muuten saattaisivat viettää paljon eristäytyneempää elämää.
Lähde:
https://kulma.net/mkevat/mk17/ympoik.html