Johdanto

1. Ihmiskunta, jonka Jumala on luonut kaikessa suuruudessaan, on tänään ratkaisevan valinnan edessä: joko rakentaa uusi Baabelin torni tai rakentaa kaupunki, jossa Jumala ja ihmiskunta asuvat yhdessä. Jokainen sukupolvi perii tehtävänsä muovata omaa aikakauttaan, ohjata historiaa kohti tilaa, jossa jokaisen ihmisen arvokkuus turvataan, oikeudenmukaisuutta edistetään ja veljeys on mahdollista. Jokainen aikakausi kantaa kuitenkin mukanaan myös vaaran luoda epäinhimillinen ja entistä epäoikeudenmukaisempi maailma. Aina kun ihmiskunta on vaarassa menettää todellisen identiteettinsä, me kristityt nostamme katseemme inkarnoituneeseen Jumalaan, tietäen, että ”vain lihaksi tulleen Sanan mysteerissä ihmiskunnan mysteeri todella selviää” [¹]. Jeesuksessa Kristuksessa tämä ihmiskunta suuruudessaan muuttuu Tieksi, Totuudeksi ja Elämäksi, avaten jokaiselle meistä tien kasvaa kohti täyteyttä.

2. Kristukseen, elävään kiveen, perustaen koemme Pyhän Hengen voimakkaan ja salaperäisen vaikutuksen, ja uskomme, että jokainen aito inhimillinen pyrkimys toimia yhteistyössä Hänen kanssaan hyvän puolesta saa siunauksen taivaalliselta Isältämme, johon asetamme toivomme. Tästä syystä voimme omatoimisesti osallistua kaikkiin aloitteisiin, jotka rakentavat oikeudenmukaisempaa maailmaa, ja voimme kutsua muita yhteistyöhön jokaisen ihmisen kokonaisvaltaisen kehityksen edistämiseksi. Haluamme käydä vuoropuhelua kaikkien aikamme miesten ja naisten kanssa, joiden kanssa jaamme ihmiskunnan tapahtumat, kysymykset ja toiveet. [²] Yhdessä heidän kanssaan pyrimme löytämään uusia polkuja yhteisen hyvän ja kaikkien ihmisarvoisen elämän edistämiseksi. Avoimuus käydä vuoropuhelua onkin olennainen osa kirkon kutsumusta, sillä se on Kristuksessa perustettu ”sakramentiksi… joka ilmentää yhteyttä Jumalaan sekä koko ihmiskunnan ykseyttä” [³] ja tunnustaa historian paikaksi, jossa evankeliumi haastaa ja ohjaa ihmiskokemusta.

3. Tässä hengessä paavi Leo XIII julkaisi vuonna 1891 kiertokirjeensä Rerum Novarum, jonka 135-vuotispäivää vietämme tänä vuonna syvällä kiitollisuudella. Tuolla asiakirjalla rakas edeltäjäni antoi sysäyksen yhteiskuntaa, taloutta ja politiikkaa koskevalle pohdinnalle, joka tunnetaan nykyään nimellä ”kirkon sosiaalinen oppi”. Kun jotkut vastustivat sitä, että kirkon ei pitäisi tuhlata energiaa maallisiin asioihin, vaan sen sijaan keskittyä ikuisen elämän sanoman välittämiseen, Leo XIII vastasi realismilla ja viisaudella sanoen, että evankeliumin julistaminen ei voi sivuuttaa ihmisten konkreettista elämää. [⁴] Siitä on kulunut useita vuosikymmeniä, ja magisterium, paimenet, teologit ja uskovat ovat jatkaneet pohdintaa yhteiskunnallisista kysymyksistä evankeliumin valossa. Nykyään kirkon sosiaalinen oppi on viisauden perintö, josta löydämme ajattelun periaatteita, harkinnan ja arvostelukyvyn kriteerejä sekä konkreettisia toimintaohjeita. Pyhään Raamattuun ja perinteeseen perustuva ja tieteiden kanssa vuorovaikutuksessa oleva oppi auttaa meitä tulkitsemaan selkeästi nykyajan haasteita ja löytämään sopivia tapoja elää selkeää kristillistä todistusta ilolla ja maailman palveluksessa. Se ei ole joukko elottomia käsitteitä, vaan elävä totuuden kokoelma, joka turvaa ja tulkitsee ihmiskunnan kutsumusta täyteen ja oikeudenmukaiseen elämään. Haluan siksi lisätä oman ääneni tähän elävään perinteeseen ja pyytää apua viisauden Hengeltä, joka on asunut maailmassa sen alusta asti (ks. Sananl. 8:22–31).

Aikamme res novae

4. Vaikka Leo XIII puhui aikanaan ”uusista asioista” (Rerum novarum), emme voi nykyään tyytyä pelkästään toistamaan hänen oivaltavia opetuksiaan. Sen sijaan meidän on pyydettävä Jumalalta viisautta tulkita aikamme suuria suuntauksia, erityisesti teknologian kehitystä. Viime vuosina on käynyt yhä selvemmäksi, kuinka nopeasti ja perusteellisesti digitalisaatio, tekoäly (AI) ja robotiikka muuttavat maailmaamme. Teknologiaa ei sinänsä pidä pitää ihmiskunnalle vihamielisenä voimana. Päinvastoin, se on alusta asti ollut osa historiaamme ”syvästi inhimillisenä todellisuutena, joka liittyy ihmisen itsemääräämisoikeuteen ja vapauteen”. [⁵] Vuosisatojen kuluessa teknologinen kehitys on parantanut merkittävästi ihmiskunnan elinoloja. Samalla jokainen edistysvaihe on myös paljastanut työkalujen kaksinaisuuden: ne voivat aiheuttaa haittaa, jos niitä ei suunnata hyvään. Nykyään olemme kuitenkin uuden tilanteen edessä. Uusien teknologioiden voima ja yleisyys ovat kietoutuneet osaksi arjen kudosta, muovaavat päätöksentekoprosesseja ja vaikuttavat syvästi kollektiiviseen mielikuvitukseen: ”Ihmiskunnalla ei ole koskaan ennen ollut näin paljon valtaa itsestään.” [⁶] Uudet teknologiat avaavat horisontin, joka ulottuu suuntiin, jotka ovat kuviteltavissa mutta joita ei vielä voida täysin ennustaa. Tämä vaikeuttaa niiden potentiaalisten vaikutusten ja niiden pitkän aikavälin vaikutusten arviointia, joita niillä voi olla sekä yksilöiden ihmisarvoon että yhteiseen hyvään.

5. Meidän tehtävämme on nyt kohdata aikamme haasteet selkeällä ajattelulla ja vastuullisesti. On välttämätöntä luoda asianmukaiset sääntelyvälineet, joilla voidaan turvata oikeudenmukaisuus ja hillitä teknologisen vallan vääristäviä vaikutuksia. Asia ei kuitenkaan rajoitu pelkästään sääntelyyn. Kuten paavi Franciscus varoitti, meidän on realistisesti kysyttävä itseltämme, kenellä tämä valta nykyään on ja miten sitä käytetään: ”On myös tunnustettava, että ydinvoima, bioteknologia, tietotekniikka, omaa DNA:tamme koskeva tieto ja monet muut hankkimamme kyvyt… ovat antaneet niille, joilla on tietoa ja erityisesti taloudelliset resurssit niiden käyttämiseen, vaikuttavan valta-aseman koko ihmiskunnan ja koko maailman suhteen.” [⁷] Aiemmin innovaatioiden ohjaaminen ja suuntaaminen oli suurelta osin valtion tehtävä. Nykyään kehityksen pääasialliset veturit ovat kuitenkin yksityisiä, usein monikansallisia toimijoita, joilla on käytettävissään resursseja ja vaikutusmahdollisuuksia, jotka ylittävät monien hallitusten resurssit. Teknologisella vallalla on siten ennennäkemätön, pääasiassa ”yksityinen” ulottuvuus, mikä tekee tällaisen vallan tunnistamisesta, hallitsemisesta ja ohjaamisesta yhteisen hyvän suuntaan entistä haastavampaa.

6. Tästä syystä on tarpeen käynnistää yhteinen pohdintaprosessi, jonka avulla voimme tunnistaa käynnissä olevien muutosten hengelliset ja kulttuuriset juuret. Jos keskitymme pelkästään tilapäisiin seikkoihin, vaarana on, että hätätilanteiden sarja määrää kulkemamme polun suunnan. Elämme nopeaa siirtymävaihetta, ”aikakauden vaihtumista”, jossa – samalla kun toiset kilpailevat uusien teknologioiden tulevaisuudesta ja toiset omistautuvat pohtimaan asiaa – suurin osa ihmisistä seuraa ja odottaa, tarkkailee kaukaa ja toivoo vain parasta. Juuri tästä syystä ratkaisevat kysymykset painavat omatuntoamme eivätkä ole enää vältettävissä: Minne olemme menossa? Mihin päämäärään haluamme suunnata? Minkä suunnan meidän tulisi valita kansana ja ihmisyhteisönä?

Kaksi raamatullista kuvaa

7. Vastatakseni näihin kysymyksiin ja selvittääkseni, miten voimme toimia vastuullisesti tekoälyn aikakaudella, haluaisin tuoda mieleen kaksi kohtausta Raamatusta: Baabelin tornin rakentamisen (ks. 1. Moos. 11:1–9) ja Jerusalemin muurien jälleenrakentamisen (ks. Neh. 2–6). Babelin tarina esiintyy 1. Mooseksen kirjassa, ihmiskunnan alkuperän kohdalla, heti Nooan poikien sukuluetteloiden jälkeen. Asettuessaan asumaan Sinarin maan tasangolle kansa päätti rakentaa kaupungin ja tornin, jonka ”huippu ulottuisi taivaisiin” (1. Moos. 11:4). Peläten hajaantumistaan ympäri maata he pyrkivät takaamaan itselleen vakauden ja vallan ja ennen kaikkea ”tekemään itselleen nimeä”. Se oli vaikuttava saavutus: yksi kieli, yksi tekniikka, yksi suunta. Hankkeeseen kätkeytyi kuitenkin syvä vaara. Se oli suunniteltu ilman viittausta Jumalaan, ja sen taustalla oli yhdenmukaisuus, joka poisti moninaisuuden ja asetti yhdenmukaistamisen yhteyden edelle. Kun kaupunki rakennetaan ylpeydelle ja itseriittoisuuden vaatimukselle, viestintä katkeaa, kielet sekoittuvat ja ihmiset eivät enää ymmärrä toisiaan. Tuloksena ei ole yhtenäisyys, vaan hajaantuminen. Babel paljastaa näin ollen kaikkien niiden pyrkimysten rajat, jotka, kuinka suuria tahansa, syntyvät itsensä vahvistamisesta, uhraavat ihmisarvon tehokkuuden vuoksi ja pyrkivät saavuttamaan taivaan ilman Jumalan siunausta.

8. Nehemian kirja puolestaan alkaa ajasta, joka oli muinaisen Israelin historiassa erittäin haavoittuva. Babylonian pakkosiirtolaisuuden jälkeen osa kansasta palasi Jerusalemiin, mutta kaupunki oli yhä raunioina: muurit olivat romahtaneet ja portit palaneet (ks. Neh 1–2). Nehemia, persialaisen kuninkaan Artaxerxesin palveluksessa ollut juutalainen, sai kuulla esi-isiensä kaupungin katastrofaalisesta tilasta. Ennen kuin hän ryhtyi toimeen, hän paastosi, rukoili ja rukoili kansan puolesta. Sitten hän pyysi kuninkaalta lupaa palata Jerusalemiin ja saapuessaan tarkasteli hiljaisuudessa tuhoutuneita alueita. Hän ei määrännyt ratkaisuja ylhäältä käsin. Hän kutsui perheet koolle, osoitti jokaiselle osan muurista jälleenrakennettavaksi, kuunteli heidän huolenaiheitaan, koordinoi heidän ponnistelujaan ja vastasi mahdollisiin vastalauseisiin. Kertomus osoittaa, kuinka kaupunki syntyy uudelleen, ei yhden miehen aloitteesta, vaan kaikkien yhteisestä vastuusta: miehet, naiset, papit, käsityöläiset, perheenpäät ja nuoret – kaikki osallistuvat siihen. Se on hanke, jonka keskiössä on Jumala ja joka rakentaa suhteita ennen kuin rakentaa kivillä. Näin muinainen Jerusalem löytää uudelleen yhteisen kielen – ei yhdenmukaisuuden, vaan yhteyden kielen, nimittäin sen harmonian, joka syntyy, kun kaikki ihmiset ottavat oman roolinsa ja tunnustavat, että heidän voimansa tulee Herralta.

9. Näiden kahden kuvan valossa Pyhä Henki haastaa meidät tänään pohtimaan suhdettamme teknologiaan ja käynnissä olevaan digitaaliseen vallankumoukseen. Tieteelliset löydöt ovat ihmiskunnalle uskottuja lahjoja, jotta ne voisivat kantaa hedelmää (ks. Matt 25:14–30). Teknologialla on voima parantaa, yhdistää, kouluttaa ja suojella yhteistä kotiamme, mutta se voi myös jakaa, syrjiä ja luoda uusia epäoikeudenmukaisuuden muotoja. Abstraktilla tasolla teknologia sinänsä ei ole ratkaisu ihmiskunnan ongelmiin, aivan kuten se ei ole luonnostaan pahaa. Käytännössä teknologia ei kuitenkaan ole koskaan neutraalia, koska se omaksuu niiden ominaisuudet, jotka sen suunnittelevat, rahoittavat, sääntelevät ja käyttävät. Siksi ensisijainen valinta ei ole ”kyllä” tai ”ei” teknologialle, vaan pikemminkin Babelin rakentamisen ja Jerusalemin jälleenrakentamisen välillä; voiman, joka väittää hallitsevansa taivaita, ja kansan, joka työskentelee yhdessä Jumalan läsnäollessa veljellisen rinnakkaiselon muurien jälleenrakentamiseksi, välillä.

10. Meidän on siis vältettävä ”Babelin oireyhtymää”, eli heikommat uhraavaa voittojen palvontaa, erojen kumoavaa yhdenmukaistamista sekä väitettä, että yksi ainoa kieli – vaikkapa digitaalinen – voisi kääntää kaiken, myös ihmisen mysteerin, dataksi ja suorituskyvyksi. Dehumanisoitumisen riski – sellaisen tulevaisuuden rakentaminen, joka sulkee Jumalan ulkopuolelle ja alentaa toisen pelkäksi välineeksi – on ikiaikainen ja aina uusi kiusaus, joka nykyään pukeutuu tekniseen asuun. Valitkaamme sen sijaan ”Nehemian tien”, joka korostaa yhteistyön tärkeyttä, jotta Jumalan kaupungista tulisi turvallinen paikka palaaville pakolaisille. Jälleenrakentaminen tarkoittaa nykyään sen tunnustamista, että juuri äänten ja visioiden moninaisuudesta, vaikka ne toisinaan muistuttavatkin meitä puhuttujen kielten moninaisuuden aiheuttamasta sekavuudesta, syntyy valoisa mahdollisuus. Kyse on todellakin mahdollisuudesta rakentaa yhdessä, muuttaa moninaisuus voimavaraksi ja tehdä kuuntelemisesta ja vuoropuhelusta yhteinen perusta, jolla oikeudenmukaisuutta ja veljeyttä voidaan vaalia. Tässä yhteisessä tehtävässä kristityt löytävät ainutlaatuisen tehtävänsä ohjata toimintaa kohti Jumalaa, Hänen valossaan, jotta moniarvoisuus ei hajoaisi kaaokseksi, vaan synodaalisuuden kautta muuttuisi tilaksi, jossa ihmiskunta löytää uudelleen vankat perustuksensa ja lopullisen päämääränsä. Ilmestyskirjassa Johannes näkee Uuden Jerusalemin ”laskeutuvan taivaasta Jumalan luota” (Ilm 21:2) lahjana koko ihmiskunnalle. Ja tämä armon visio on kutsu meille kristityille työskennellä yhdessä rauhanomaisen, oikeudenmukaisen ja arvokkaan yhteisöelämän edistämiseksi nykypäivän ”kaupungeissa”.

Yhteisen hyvän rakentaminen

11. Yhteisen hyvän varaan perustuvan kaupungin rakentaminen edellyttää ennen kaikkea vankkaa suhdetta Jumalaan. Se tarkoittaa sen tunnustamista, että Hänen rakkautensa totuus kutsuu meidät elämään ”täydellisyydessä” (Joh. 10:10) ja yhteyteen Hänen kanssaan. Pyhän Augustinuksen tavoin voimme mekin sanoa: ”Sinä olet luonut meidät itsellesi, Herra, ja sydämemme on levoton, kunnes se löytää levon sinussa.” [⁸] Jumala on todellakin kirjoittanut sydämiimme onnen kaipuun, joka käsittää elämän kaikki ulottuvuudet. Kirkko, vuoropuhelussa aikamme miesten ja naisten kanssa, tunnustaa kiireellisen tarpeen suojella ja ohjata tätä pyrkimystä kohti sen syvintä totuutta.

12. Toiseksi yhteisen hyvän rakentaminen tarkoittaa ihmiskunnan rajoitusten ja heikkouksien hyväksymistä ilman, että niitä pidetään korjattavana virheenä. Nykyään ihmisen kaipuu täysipainoiseen elämään on vaarassa eksyä harhaanjohtavien tavoitteiden viemänä, kuten teknologian lupauksien, jotka lupaavat vapauttaa meidät kaikesta heikkoudesta, ja hyvinvointimallien, jotka jättävät kokonaiset väestöryhmät jälkeen. Liian usein panemme toivomme rajattomiin ”päivityksiin”, eriarvoisuutta pahentaviin edistysmuotoihin ja välittömiin ratkaisuihin, jotka eivät kykene parantamaan ihmisten haavoja. Tämän seurauksena, kun toiset tavoittelevat rajattoman itsensä toteuttamisen illuusiota, monet jäävät vaille perustarpeita. Kirkko muistuttaa meitä lujalla mutta nöyrällä äänellä, että todellista täyttymystä ei saavuteta poistamalla heikkoutta, vaan harmonisen kasvun kautta. Se löytyy sieltä, missä vapaus ja vastuu kietoutuvat yhteen keskinäisen huolenpidon ja todellisen solidaarisuuden kanssa, ja missä edistystä mitataan kunkin ihmisen arvokkuudella ja kaikkien kansojen hyvällä.

13. Kolmanneksi: sellaisen maailman rakentaminen, jossa jokainen voi kukoistaa, vaatii yhteistä vastuuta ja rohkeutta. Kukaan ei voi yksin kantaa maailman kohtaamien haasteiden taakkaa, aivan kuten kukaan ei ole niin heikko, ettei voisi tehdä osuuttaan, sillä ”voima tulee täydelliseksi heikkoudessa” (2. Kor. 12:9). Kaikille on annettu oma osansa muurista: tiedemiehille ja tutkijoille, yrittäjille ja työntekijöille, kasvattajille ja lainsäätäjille, kansalaisyhteiskunnalle, kansanliikkeille ja uskonnollisille yhteisöille. Tämä on toissijaisuusperiaatteen logiikka, joka arvostaa sukupolvien, kansojen, tieteenalojen ja kulttuurien välistä yhteistyötä parhaana tapana edistää vakautta, vaurautta ja rauhaa. Meidän ei pitäisi pelätä jännitteitä tai erimielisyyksiä, sillä ne voivat muuttua luoviksi voimiksi, kun niitä ohjaa yhteinen vastuu.

14. Yhteisen hyvän rakentaminen edellyttää lopulta evankelista kielenkäyttöä. Meidän on vältettävä nöyryyttäviä tai vihamielisiä sanoja ja valittava sen sijaan valoa tuova selkeys ja uusia mahdollisuuksia avaava suorapuheisuus. Emme voi suvaita naiivia innostusta emmekä lietsoa perusteettomia pelkoja. Sen sijaan meidän on vahvistettava harkinnan kriteerit – ihmisarvo, hyödykkeiden yleismaailmallinen käyttötarkoitus, köyhien suosiminen, yhteisen kotimme hoitaminen ja rauha – ja meidän on muutettava nämä kriteerit käytännöiksi, kuten vastuulliseksi suunnitteluksi, inhimillisten ja sosiaalisten vaikutusten arvioimiseksi, haavoittuvimpien osallistamiseksi, digitaalisen lukutaidon edistämiseksi sekä tutkimuksen ja teollisuuden ohjaamiseksi kohti oikeudenmukaisuutta ja rauhaa.

Ihmisenä pysyminen

15. Äskettäin vietetyn riemuvuoden 2025 aikana kuljimme toivon pyhiinvaeltajina ja saimme osaksemme lukuisia armolahjoja. Näiden lahjojen vahvistamina voimme edetä luottavaisin mielin kohtaamaan edessämme olevat vaativat tehtävät ja haasteet. Tekoälyn aikakaudella, jolloin ihmisarvoa uhkaavat uudet epäinhimillistymisen muodot, meillä on kiireellinen velvollisuus pysyä syvästi inhimillisinä. Meidän on rakkaudella vaalittava meille annettua ja Kristuksessa täysimääräisesti paljastunutta ihmiskunnan suuruutta, jonka loistoa mikään kone ei voi koskaan korvata. Todellinen edistyminen juontuu aina toisille avoimesta sydämestä, kuunteluhaluisesta älystä ja tahdosta, joka etsii sitä, mikä yhdistää, eikä sitä, mikä erottaa.

16. Esitän tämän sydämellisen vetoomuksen kaikille katolilaisille, kaikille kristityille sekä kaikille hyväntahtoisille ihmisille. Älkäämme peljätkö likaista työtä aikamme ”rakennustyömaalla”. Nehemian tavoin rukoilkaamme, suunnitelkaamme viisaasti ja työskennelkäämme sinnikkäästi asettaen Jumalan toimintamme edelle ja ihmisen valintojemme keskipisteeksi. Siten ”hylätyt kivet” – köyhät, sairaat, maahanmuuttajat ja vähäisimmät keskuudessamme – tulevat kulmakiviksi, ja maan päälle syntyy vankka, vieraanvarainen yhteinen koti, jossa rakkaus ja uskollisuus lopulta kohtaavat ja vanhurskaus ja rauha syleilevät toisiaan (ks. Ps 85:10). Tätä siunausta me pyydämme Jumalalta; ja tehtävämme on olla yhteyden rakentajia, ei Baabelin arkkitehteja. Meidän on oltava tulevan valtakunnan palvelijoita, ei tuhoon tuomittujen tornien herroja. Paimenen ja isän sydämellä pyydän kaikkia luopumaan uuden Baabelin tornin rakentamisesta ja yhdistämään voimat yhteisen hyvän rakentamiseksi, jotta ihmiskunta ei koskaan menettäisi kauneuttaan ja maailma jälleen tunnustaisi ihmisen sydämen paikaksi, jossa Jumala haluaa asua.

Ensimmäinen luku

Evankeliumille uskollinen dynaaminen lähestymistapa

17. Tässä ensimmäisessä luvussa aion esittää tiivistetysti, miten kirkon sosiaalinen oppi on muotoutunut viimeaikaisessa paavin virallisessa opetuksessa ja Vatikaanin II kirkolliskokouksessa, jotta voin osoittaa sen dynaamisen luonteen. Itse asiassa jokaisella aikakaudella res novae edellyttävät, että tämä opetus käsittelee historiallisia kysymyksiä ilmoitetun totuuden valossa. Tässä suhteessa tekoälyäkään ei tulisi pitää pelkästään yhtenä tutkittavana aiheena tai hallittavana kriisinä, vaan pikemminkin kehityksenä, joka haastaa sosiaalisen opetuksen kategoriat sisältäpäin ja vaatii niiden jatkokehittämistä evankeliumin hengessä.

18. Tämä katsaus ei kuitenkaan olisi kovin ymmärrettävä, jos emme ensin selventäisi joitakin perusperiaatteita siitä, miten kirkko on läsnä historiassa ja suhtautuu maailmaan, ennen kuin pohdimme yksittäisten paavien panosta ja heidän merkittävimpiä asiakirjojaan. Jos näin ei tehdä, sosiaalinen oppi joutuu vaaraan tulla tulkituksi kohtuuttomaksi puuttumiseksi ”maallisiin” asioihin tai ylhäältäpäin määrättyksi ulkoiseksi eettiseksi säännöstöksi. Todellisuudessa se juontuu kirkosta, joka kulkee ihmiskunnan rinnalla tunnustaen maallisten todellisuuksien itsenäisyyden sekä kirkon ja poliittisten yhteisöjen välisen eron. Juuri tästä syystä kirkko pyrkii palvelemaan yhteistä hyvää.

Kirkko matkalla läpi ihmishistorian

19. Kirkko on läsnä maailmassa koko ihmiskunnan yhtenäisyyden merkkinä. Se tunnustaa nykypäivän kysymykset ja haasteet tilanteeksi, jossa se toteuttaa erityistä kutsumustaan kuunnella, käydä vuoropuhelua ja palvella sekä suhtautua herkästi kaikkeen, mikä koskee nykyihmisten elämää. Tämä osallistuminen ihmisten elämään auttaa kirkkoa ymmärtämään yhä selvemmin, että sen tehtävällä on historiallinen ulottuvuus ja että siihen liittyy vastuu siitä, miten yhteiskunnalliset suhteet rakentuvat. Tästä syystä kirkko ei voi pitää itseään vieraana yhteiskuntaa muovaaville voimille. Päinvastoin, kirkko osallistuu aktiivisesti prosesseihin, joiden kautta yhteiskunta kasvaa ja järjestäytyy, ja se tarjoaa oman panoksensa oikeudenmukaisemman ja veljellisemmän yhteiskunnan luomiseen. Paavi Franciscus korosti tätä kirkon tehtävän historiallista ulottuvuutta: ”Kukaan ei voi vaatia, että uskonto suljettaisiin henkilökohtaisen elämän pyhään kammioon ilman vaikutusta yhteiskunta- ja kansalliseen elämään, ilman huolta siviili-instituutioiden vakaudesta, ilman oikeutta esittää mielipidettä yhteiskuntaa koskevista tapahtumista.” [⁹]

20. Kirkon kutsumus ja velvollisuus kulkea ihmiskunnan rinnalla historian konkreettisissa tilanteissa saa sen tunnustamaan, että maallisilla todellisuuksilla on oma luonteensa ja järjestyksensä. Vatikaanin II kirkolliskokous ilmaisi tämän periaatteen erityisen tarkasti pastoraalisessa konstituutiossa Gaudium et Spes, jonka 60-vuotispäivää muistimme ja juhlimme kiitollisuudella 7. joulukuuta 2025: ”Jos maallisten asioiden autonomialla tarkoitetaan sitä, että luodut asiat ja yhteiskunnat nauttivat omista laeistaan ja arvoistaan… niin autonomian vaatimus on täysin perusteltu.” [¹⁰] Tämä väite osoittaa, että luomakunta kantaa alkuperäisen hyvyyden leimaa, jonka ihmisnäkemyksemme on säilytettävä, vaalittava ja vietävä täyttymykseen. Tässä suhteessa kirkko tarjoaa itsensä tavalla, joka auttaa tulkitsemaan todellisuutta sen koko syvyydessä. Se tukee nöyrällä lujuudella valintoja, jotka edistävät jokaisen ihmisen arvokkuutta, yhteisöjen yhteenkuuluvuutta ja kaikkien yhteistä hyvää. Kirkko seisoo näin maailman rinnalla sitä hallitsematta, jotta Pyhän Hengen ihmiskunnan sydämessä edelleen ylläpitämä oikeudenmukaisuuden ja rauhan lupaus voisi toteutua kaikessa ihmisen toiminnassa.

21. Tunnustaen, että Jumala kunnioittaa miesten ja naisten vapautta historian kulussa, Vatikaanin II kirkolliskokous vahvisti kirkon yhteisön ja poliittisen yhteisön välisen eron ja korosti, että kummankin on toimittava täysin itsenäisesti. Kirkon läsnäolo maailmassa ilmaistaan myös sen suhteissa kansalaisyhteiskuntaan ja julkisiin instituutioihin. Ollessaan vuorovaikutuksessa näiden tahojen kanssa kirkko tunnustaa sosiaalisten ja poliittisten todellisuuksien arvon ja kunnioittaa niiden erityisiä vastuita tukemalla kaikkea, mikä edistää yksilöiden hyvinvointia ja vahvistaa yhteiskunnan rakenteita. Kirkko ei väitä ottavansa hoitaakseen valtiolle kuuluvia tehtäviä. Päinvastoin, se arvostaa niitä, jotka palvelevat yhteistä hyvää, ja tunnustaa vakaasti siviili-instituutioiden vastuun yhteiskunnassa. Samalla kirkolle uskottu tehtävä kannustaa sitä ottamaan huomioon aikamme ihmisten todellisen kärsimyksen. Tämä läheisyys ei johdu pyrkimyksestä syrjäyttää yhteiskunnallisia instituutioita, saati sitten niiden toiminnan epäsuorasta kritisoinnista. Se juontuu pikemminkin evankelisesta rakkaudesta, joka ajaa kirkon lähestymään ihmiskunnan haavoja aina, kun ne puhkeavat esiin erityisen vakavina. Kun kirkko puuttuu asiaan, se tekee niin hyvän samarialaisen esimerkin mukaisesti, harkiten ja läheisyyttä osoittaen, tietoisena siitä, että kiireellisestä tarpeesta johtuva toiminta ei voi tulla normiksi eikä korvata siviiliyhteisölle kuuluvia institutionaalisia vastuita.

22. Tämän kaksitahoisen tunnustuksen – maallisten todellisuuksien itsenäisyyden sekä kirkollisen ja poliittisen toimivallan erottamisen – pohjalta voidaan ymmärtää selkeämmin, minkä suunnan Vatikaanin II kirkolliskokous asetti kirkolle sen suhteessa maailmaan. Gaudium et Spes muistuttaa meitä siitä, että ”koko Jumalan kansan, erityisesti sen paimenien ja teologien, tehtävänä on kuunnella ja erottaa aikamme monia ääniä sekä tulkita niitä Jumalan sanan valossa, jotta ilmoitettu totuus voitaisiin ymmärtää syvällisemmin, paremmin ja esittää sopivammin”. [¹¹] ”Monien äänien” kuunteleminen ei ole pelkkä sosiologinen harjoitus, vaan se vaatii hengellistä arvostelukykyä. Hengen johdatuksella Jumalan kansa oppii tunnistamaan kulttuuristen ja yhteiskunnallisten muutosten keskellä sekä merkit Kristuksen läsnäolosta – joka saapuu ja johdattaa historiaa kohti sen täyttymystä – että ne harhautukset, jotka peittävät hänen kasvonsa. Tällä tavoin ilmoitetun totuuden ydin ei muutu, vaan se tulee selväksi ja otetaan käyttöön elävänä ohjenuorana, joka ohjaa konkreettisia valintoja, inspiroi henkilökohtaisen ja yhteisöllisen kääntymisen polkuja, edistää rakenteellisia uudistuksia ja tukee uusia evankelisen todistuksen muotoja julkisessa elämässä. Historiaa ymmärretään siten yhtenä niistä paikoista, joissa kirkko antaa Hengen opettaa itselleen evankeliumin inhimillistävää voimaa; ja se oppii kehittämään omaa opetustaan jokaisen ihmisen arvokkuuden ja kaikkien kansojen hyvän palvelemiseksi.

Jumalan sanan viisaus dialogissa ihmistieteiden kanssa

23. Kirkko pitää kaikkia, jotka vilpittömästi etsivät ”totuutta, hyvyyttä ja kauneutta”, matkakumppaneinaan ja pitää heitä ”arvokkaina liittolaisina” [¹²] jokaisen ihmisen arvokkuuden puolustamisessa ja luomakunnan hoitamisessa. Omaksumalla Vatikaanin II kirkolliskokouksen pastoraalisen lähestymistavan, joka kehottaa meitä kuuntelemaan, erottamaan ja tulkitsemaan ajan merkkejä, sekä sanan viisauden valaisemana kirkko ei pelkää kohdata inhimillistä tietoa. Itse asiassa Jumalan sana tarjoaa luotettavia normeja oikeudenmukaisuuden polkujen luomiseksi ja sovinnon ja rauhan avaamiseksi kansojen välillä. Kun näitä normeja sovelletaan aikamme monimutkaisiin tilanteisiin, filosofian sekä ihmis- ja yhteiskuntatieteiden panos on olennaisen tärkeä. Nämä tieteenalat auttavat meitä ymmärtämään ja analysoimaan kulttuurisia, taloudellisia ja poliittisia dynamiikoita syvällisemmin. Pyhä Johannes Paavali II muistutti, että kirkko suhtautuu myönteisesti yhteiskuntatieteiden antamaan panokseen, jotta se voisi ”poimia niistä konkreettisia oivalluksia, jotka auttavat sitä hoitamaan opetustehtäväänsä”. [¹³] Vuoropuhelu tällaisen tiedon kanssa ei vähennä evankeliumin voimaa. Päinvastoin, se mahdollistaa sen, että voidaan tunnistaa entistä selkeämmin, mikä aidosti edistää yksilöiden ja yhteisöjen elämää. Tätä näkökulmaa noudattaen paavi Franciscus korosti, että käsitellessään monia erityiskysymyksiä kirkko ei väitä tarjoavansa ”lopullista mielipidettä” [¹⁴], vaan tunnustaa tieteellisen tutkimuksen kuuntelemisen tärkeyden ja kannustaa vakavaan ja rehelliseen keskusteluun asiantuntijoiden kesken samalla kun se suhtautuu myönteisesti mielipiteiden moninaisuuteen.

24. Evankeliumin ja inhimillisen tiedon välisen hedelmällisen vuoropuhelun virvoittamana kirkko on asteittain kehittänyt sosiaalista oppiaan ja vaalinut historian kuluessa viisasta perintöä, jota leimaa teologinen ja antropologinen johdonmukaisuus, joka juurtuu kristilliseen ihmiskäsitykseen. Juuri siksi, että tämä perintö juontuu uskosta ja siitä johtuvasta todellisuuden näkemyksestä, se ei ole pelkkä teknisten ratkaisujen kokoelma tai taloudellinen tai poliittinen malli, jota olisi asetettava vastakkain muiden kanssa. Sen sijaan se kuuluu eri järjestykseen [¹⁵], nimittäin niihin periaatteisiin, jotka ohjaavat tapahtumien tulkintaa ja tukevat evankelista käsitystä historiallisista prosesseista ja niiden mukanaan tuomista valinnoista. Tässä piilee sosiaalisen opetuksen varsinainen tehtävä, joka ei pyri korvaamaan politiikan tai instituutioiden vastuita, vaan tarjoaa perustan yhteiselle harkinnalle auttaen tunnistamaan ja edistämään kaikkea, mikä palvelee ihmisten arvokkuutta, yhteisöjen elinvoimaa ja yhteistä hyvää.

Sosiaalinen oppi yhteisen harkinnan välineenä

25. Ymmärtämällä, että totuus on jaettava lahja eikä monopolisoitavaa omaisuutta, kirkko vapautuu kiusauksesta etsiä valtaan perustuvia läsnäolon muotoja. Jotta voisimme löytää uudelleen evankelisen lähestymistavan, jossa totuutta julistetaan lempeästi ilman pakottamista, pyhä Johannes Paavali II kehotti meitä tarkastelemaan rehellisesti niitä hetkiä, jolloin suvaittiin ”suvaitsevaisuuden puutetta ja jopa väkivallan käyttöä totuuden nimissä”. [¹⁶] Samassa hengessä myös minä olen vahvistanut, että kirkko ”ei väitä omistavansa totuuden monopolia” [¹⁷], koska totuus ei ole puolustettava alue, vaan jaettava hyvä. Paavi Franciscus puolestaan ilmaisi tämän saman näkökulman vaikuttavalla lauseellaan: ”aika on suurempi kuin tila”. [¹⁸] Tärkeintä ei ole vallan asemien hallitseminen tai kulttuuristen linnoitusten puolustaminen, vaan hyvien prosessien käynnistäminen ja niiden kypsymisen mahdollistaminen. Tällä tavoin evankeliumin totuutta ei pakoteta ylhäältä käsin, vaan se kasvaa ajan myötä elämän, yhteisöjen ja kulttuurien konkreettisessa kietoutumisessa. Tämä ei ole totuus, joka pelkää monimuotoisuutta, vaan se ottaa sen vastaan ja ohjaa sitä. Se ei poista konflikteja, vaan muuttaa niitä ja yhdistää sen, minkä historia on taipuvainen hajottamaan. Tätä käsitettä voidaan havainnollistaa myös monitahoisen monikulmion kuvalla, [¹⁹] jossa evankeliumin yksi totuus heijastuu eri näkökulmista.

26. Tämä totuudelle avoin asenne, joka on samanaikaisesti sekä yhtenäinen että monimuotoinen, ilmentää syvällisesti kirkon katolisuutta, sillä kirkko käsittää koko ihmiskunnan, mutta on samalla syvälle juurtunut kansojen ja kulttuurien konkreettisiin olosuhteisiin. Vatikaanin II kirkolliskokous muistuttaa meitä siitä, että juuri tämän katolisuuden ansiosta ”jokainen osa antaa omat lahjansa muille osille ja koko kirkolle”. [²⁰] Tällä tavoin kirkko kasvaa kokonaisuutena ja yksittäisinä yhteisöinä keskinäisen vaihdon ja yhteisten ponnistelujen ansiosta kohti yhä täydellisempää yhteyttä. Tästä seuraa, että Jumalan kansa ei ole vain koottu monista kansoista, vaan se on myös kietoutunut toisiinsa erilaisten tehtävien, kutsumusten, kulttuurien ja perinteiden kautta, ja jokainen on kutsuttu tukemaan ja rikastuttamaan toisiaan. Tästä näkökulmasta pyhä Paavali VI tunnusti, että historiallisten tilanteiden suuren moninaisuuden vuoksi on epärealistista ajatella, että kirkon sosiaalinen oppi voisi ehdottaa yhtä ainoaa vastausta, joka olisi pätevä kaikissa yhteyksissä. [²¹] Tästä syystä hän kehotti jokaista kristillistä yhteisöä tulkitsemaan oman maansa todellisuutta selkeyden ja vastuullisuuden hengessä. Hedelmällinen jännite kirkon lähetystyön universaalisuuden ja sen paikallisten juurien välillä on olennainen osa kirkon elämää, sillä se kattaa koko maailman, mutta käsittelee samalla kunkin kontekstin erityiskysymyksiä todellisena ympäristönä, jossa evankeliumi saa muotonsa.

27. Edellä esitetyn valossa kirkon sosiaalinen oppi voidaan nähdä entistä aidommin. Se ei ole sovellettavien periaatteiden ja sääntöjen käsikirja, vaan yhteisen harkinnan prosessi. Se syntyy evankeliumin ikuisen totuuden ja historian kysymysten kohtaamisesta. Se antaa aikojen merkkien haastaa itsensä ja ammentaa voimaa tieteen, kulttuurin ja inhimillisen kokemuksen antamista panoksista. Siksi, kun veljiemme ja sisartemme ihmisarvoa loukataan, kun politiikka epäonnistuu ihmiskunnan tragedioiden ratkaisemisessa, kun talous kääntyy ihmistä vastaan tai tiede ylittää toimivaltansa rajat, [²²] kirkon – yhdessä muiden kristillisten kirkkokuntien ja muiden uskontojen uskovien kanssa – on saatava äänensä kuuluville, ei hallitakseen, vaan edistääkseen yhteyttä. Tällä tavalla ymmärrettynä sosiaalinen oppi muuttuu yhteyden teologiaksi historiassa, historiassa, jossa lihaksi tullut Sana on edelleen läsnä vuoropuhelun, muistin ja profetian kautta.

Sosiaalisen opin kehittyminen Leo XIII:sta nykypäivään

28. Esitettyäni, miten kirkko on läsnä historiassa ja käy vuoropuhelua maailman kanssa, haluaisin nyt tarkastella sosiaalisen opetuksen kehitystä kirkon oppiauktoriteetissa, joka on vastannut 1800-luvulta nykypäivään ulottuviin suuriin yhteiskunnallisiin muutoksiin. En tietenkään voi tehdä oikeutta tämän opetuksen koko rikkaudelle, jonka perusperiaatteet on esitetty Kirkon sosiaalisen opetuksen kompendiumissa ja joita on tarkasteltu tarkemmin viimeaikaisessa magisteriumin opetuksessa. En myöskään voi systemaattisesti tutkia kaikkea sitä, mitä edesmenneiden kunnioitettavien edeltäjieni kiertokirjeissä, erityisesti Laudato Si’ ja Fratelli Tutti, on kehitetty. Korostan kuitenkin joitakin olennaisia kohtia osoittaakseni, kuinka tämä teksti on jatkuvuudessa kyseisen perinteen kanssa. Haluan myös korostaa, kuinka tämän perinteen puitteissa ihmistä ja yhteiskuntaa koskevien ilmoitettujen totuuksien muuttumaton ydin on jatkuvasti kietoutunut yhteen uudistuneen kyvyn kanssa kuunnella historiallisia tilanteita ja vastata nykyajan kysymyksiin. Tarkastelen nyt joitakin tämän kehityksen merkittäviä vaiheita alkaen Rerum Novarum -kiertokirjeen avaamasta ajanjaksosta.

Kirkon sosiaalisen opin ensivaiheet

29. Se, mitä nykyään kutsumme ”kirkon sosiaaliseksi opiksi”, ei ole modernin ajan spontaani tuote. Se on sen sijaan tulos siitä, että on omaksuttu ja jäsennelty kirkollisen pohdinnan pitkä perinne yhteiskuntaelämästä, joka juontaa juurensa Pyhistä kirjoituksista, kirkkoisistä sekä keskiajan ja uuden ajan teologisesta ja oikeudellisesta kehityksestä. Vaikka ilmaisu ”kirkon sosiaalinen oppi” otettiin käyttöön Pius XII:n toimesta vuonna 1950 [²³], sen sisältö alkoi muotoutua orgaaniseksi sosiaalisen opetuksen kokonaisuudeksi jo Leo XIII:n Rerum Novarum -kiertokirjeessä. Kohtaessaan aikansa ”uudet asiat” – pääoman ja työvoiman välisen konfliktin, työvoimakysymyksen sekä taloudelliset ja yhteiskunnalliset muutokset – Leo XIII ei tyytynyt pelkästään tunnustamaan levottomuutta, vaan näki nämä tilanteet kirkon pastoraalisen tehtävän alueena. Hän tarkasteli niitä perusteellisesti ja valaisi niiden syitä ja mahdollisia ratkaisuja evankeliumin valossa sekä kokonaisvaltaisen näkemyksen pohjalta ihmisestä, joka on luotu Jumalan kuvaksi. Pyhä Johannes Paavali II piti tätä lähestymistapaa sosiaalisen opetuksen ”kestävänä mallina” [²⁴]: esimerkillisenä toimintatapana, jonka avulla kirkko, joutuessaan kohtaamaan historiallisia muutoksia, käyttää oikeuttaan ja velvollisuuttaan tarkastella yhteiskunnallisia todellisuuksia, ottaa niihin kantaa ja osoittaa polkuja oikeudenmukaisten ratkaisujen löytämiseksi. Tällä tavalla uskon ikuiset sisällöt ja ikiaikainen kirkollinen viisaus löytävät ilmaisunsa elävässä opissa, joka pysyy uskollisena evankeliumille ja kasvaa samalla vastauksena kunkin aikakauden ”uusiin asioihin”.

30. Leo XIII:n kiertokirje Rerum Novarum on merkkipaalu kirkon sosiaalisen opetuksen kehityksessä. Asiakirja asettaa työn ja työntekijöiden arvokkuuden pohdintansa etualalle; vahvistaa oikeuden kohtuulliseen palkkaan itselle ja perheelle; tunnustaa, että ihmisillä on perustavanlaatuinen arvo, joka on etusijalla pääomaan ja voittoon nähden; puolustaa yksityisomistusta ja sen välttämätöntä yhteiskunnallista roolia; arvostaa työntekijäjärjestöjä; ja ehdottaa yhteistyön muotoja yhteiskunnan eri osien välillä vaihtoehtona luokkataistelun mentaliteetille. Ei siis ole yllättävää, että Pius XI määritteli sen kristillisen sosiaalisen toiminnan ”Magna Cartaksi” [²⁵]. Rerum Novarum -kirjeessä kirkon ikiaikainen viisaus ihmisestä ja yhteiskuntaelämästä sai uuden muodon, joka kykeni vastaamaan teollisen aikakauden haasteisiin ja tarjosi ensimmäisen merkittävän järjestelmällisen viitekehyksen sosiaaliopille, jota kehitettiin edelleen seuraavien vuosikymmenien aikana. Vaikka monet Leo XIII:n kuvaamista historiallisista olosuhteista ovat muuttuneet, ainakin kaksi oivallusta on edelleen erittäin ajankohtaisia: ihmistyön ensisijaisuus suhteessa pelkästään talouteen tai tuottavuuteen keskittyvään ajattelutapaan – ja siitä seuraava huomio ihmisiin ja perheisiin, jotka ovat alttiimpia hyväksikäytölle – sekä evankeliumin julistamisen ja oikeudenmukaisemman yhteiskuntajärjestyksen tavoittelun erottamaton yhteys. Rerum Novarum muistuttaa meitä siten edelleen siitä, ettei ole olemassa aitoa evankeliointia, joka ei vaikuttaisi myös ihmisyhteiskunnan rakenteisiin.

31. Pius XI:n kiertokirje Quadragesima Anno julkaistiin vuonna 1931, Rerum Novarum -kiertokirjeen 40-vuotispäivänä, keskellä suurta maailmanlaajuista talouskriisiä, ja se merkitsi uutta askelta kirkon sosiaalisen opetuksen kehityksessä. Sen sijaan, että se olisi rajoittunut käsittelemään pelkästään ”työvoimakysymystä”, se laajensi näkökulmaansa kattamaan talous- ja poliittisen järjestyksen kokonaisrakenteen. Ensyklika tuomitsee taloudellisen vallan keskittymisen harvojen käsiin; kritisoi sekä rajoittamatonta kilpailua että kollektivistisia hankkeita, jotka heikentävät yksilön vapautta ja vastuuta; tukee voimakkaasti työntekijöiden yhdistymisoikeutta; ja toistaa vaatimuksen, että palkkojen on oltava suhteessa paitsi suorituskykyyn myös työntekijöiden ja heidän perheidensä tarpeisiin. Tässä kehyksessä Pius XI muotoili järjestelmällisesti toissijaisuusperiaatteen, josta tuli yksi sosiaalisen opetuksen kulmakivistä. Tämän periaatteen mukaan sitä, mitä yksilöt, perheet, välittäjäorganisaatiot ja paikallisyhteisöt voivat toteuttaa, ei tulisi toteuttaa ylemmän tason viranomaisten toimesta. Näiden panosten ohella Pius XI muistutti selvästi yksityisomistuksen yhteiskunnallisesta merkityksestä ja tuomitsi totalitarismin muodot, jotka halventavat ihmisarvoa, tukahduttavat yhteiskuntaelämän, korottavat valtion sen oikean arvon yläpuolelle ja syrjivät rodun perusteella, useissa opillisissa lausumissaan – kiertokirjeistä Non Abbiamo Bisogno ja Mit Brennender Sorge aina Divini Redemptoris -kiertokirjeeseen asti. Ainakin kolme hänen sosiaalisen opetuksensa näkemystä on edelleen erityisen ajankohtaisia: tietoisuus siitä, että epäoikeudenmukaisuus ei koske vain yksilön käyttäytymistä vaan myös taloudellisia ja institutionaalisia rakenteita; toissijaisuusperiaatteen merkitys, joka vaatii yhdistysten ja yhteisöjen rakenteiden vahvistamista ja samalla vallan keskittymisen estämistä; sekä työn arvokkuuden, oikeudenmukaisen palkkauksen ja perheiden aidon mahdollisuuden elää arvokasta elämää välinen yhteys.

32. Toisen maailmansodan traagisessa tilanteessa ja sitä seuranneina jälleenrakennusvuosina Pius XII:n opetukset vaikuttivat merkittävästi sosiaalisen opetuksen kehitykseen. Tämä pätee erityisesti hänen joulun radioviesteihinsä, joissa hän hahmotteli oikeudenmukaisuuteen, rauhaan ja ihmisarvon tunnustamiseen perustuvan kansainvälisen järjestyksen puitteet. Näissä viesteissä paavi ehdotti yhteiskunnallista vuoropuhelua, joka perustui vetoomukseen luonnonoikeuteen, jota pidettiin joukkona objektiivisia periaatteita, jotka ovat yksilöiden ja valtioiden etujen edellä ja joiden on säänneltävä sekä kansakuntien sisäistä elämää että niiden keskinäisiä suhteita. Pius XII antoi myös ratkaisevan roolin ammattijärjestöille, ammattiliitoille ja erilaisille välittäjäorganisaatioille talous- ja yhteiskuntajärjestyksessä. Hän tunnusti nämä yhteiskunnan organisoidut muodot välttämättömäksi takeeksi yhteiskunnalliselle tasapainolle ja yhteisen hyvän suojelemiselle. Hän korosti, että vankka oikeusvaltio on välttämätön suojautumiseksi vallan väärinkäytöltä, ja tunnusti demokratian keinoksi varmistaa vallan asianmukainen käyttö. Samalla hän varoitti kaikista yrityksistä perustaa laki hyötyyn tai voimaan ja muistutti, että kansainvälinen järjestys, jota hallitsee vahvimman etu, altistaa heikommat kansat sorrolle ja horjuttaa perustavanlaatuisesti kansakuntien välistä luottamusta. Lopuksi Pius XII tunnisti maiden väliset syvät taloudelliset epätasapainot yhtenä konflikteja ruokkivista tekijöistä. [²⁶] Kolme suuntaviivaa on edelleen erityisen merkityksellisiä nykypäivänä, jota leimaavat uudet globaalin vallan muodot ja kasvavat eriarvoisuudet: tarve asettaa laki etusijalle etuihin nähden; tietoisuus siitä, että taloudelliset erot ovat jännitteiden ja väkivallan kasvualusta; sekä tarve luoda yhdistysten verkosto, joka kykenee toimimaan välittäjänä yksilön ja valtion välillä. Nämä suuntaviivat tarjoavat edelleen tärkeitä kriteerejä, joiden avulla sosiaalinen oppi voi tulkita globalisaation dynamiikkaa ja edistää oikeudenmukaisempaa ja rauhanomaisempaa kansainvälistä järjestystä.

Vatikaanin II kirkolliskokouksen vuodet

33. Uusi vaihe kirkon sosiaalisen opetuksen historiassa alkoi pyhän Johannes XXIII:n aikana, joka painotti entistä voimakkaammin sosiaalisten kysymysten globaalia ulottuvuutta ja oikeuksien kieltä. Mater et Magistra -kiertokirjeessään hän esitti kristillisen uskon valona, joka kykenee yhdistämään taivaan ja maan. Hän muistutti, että vaikka kirkon ensisijainen tehtävä on pyhittää ja julistaa iankaikkisia hyviä, se ei laiminlyö ihmisten jokapäiväisen elämän konkreettisia tarpeita, vaan on huolissaan kaikesta aidosta inhimillisestä hyvästä. [²⁷] Tämän yhtenäisen ihmiskäsityksen pohjalta Johannes XXIII korosti, että yhteiskuntaelämässä tarvitaan tasapainoa kansalaisten ja ryhmien aloitteellisuuden – joiden tehtävänä on järjestäytyä ja tehdä yhteistyötä – ja valtion toiminnan välillä, jonka on koordinoitava ja tarjottava tukea tukahduttamatta yksilöiden vapautta ja vastuuta. Siksi hän kiinnitti huomiota työn oikeudenmukaiseen palkkaukseen, työntekijöiden osallistumiseen ja maiden välisten erojen kasvuun. Muutama vuosi myöhemmin Johannes XXIII otti Pacem in Terris -kiertokirjeessä ensimmäistä kertaa puheeksi paitsi uskovien myös kaikkien hyväntahtoisten ihmisten aseman, yhdistämällä ihmisarvon orgaanisesti perusoikeuksien ja -velvollisuuksien tunnustamiseen sekä esittämällä yhteiskunnalle – myös kansainvälisellä tasolla – suunnan, joka perustuu totuuteen, oikeudenmukaisuuteen, rakkauteen ja vapauteen. [²⁸] Nykypäivänä, jota leimaavat laajalle levinneet konfliktit ja uudet globaalin keskinäisriippuvuuden muodot, seuraavat hänen ajattelunsa näkökohdat ovat edelleen erityisen merkityksellisiä: hänen vetoomuksensa universaali näkökulma; viittauksensa ihmisoikeuksiin yhteisenä viitekehyksenä; sekä hänen vakaumuksensa siitä, että kestävä rauha edellyttää instituutioita ja kansojen välisiä suhteita, jotka perustuvat jokaisen ihmisen arvokkuuteen.

34. Vatikaanin II kirkolliskokous merkitsi käännekohtaa siinä, miten kirkko ymmärtää itsensä nykymaailmassa. Pastoraalisessa perustusasiakirjassa Gaudium et Spes kirkolliskokous esitti kuvan kirkosta, joka on lähellä ihmiskuntaa, sitoutunut maailmaan ja omistautunut pohtimaan historiallisten tilanteiden konkreettista todellisuutta abstraktien käsitteiden sijaan. Teksti käsittelee keskeisiä aiheita, kuten avioliittoa ja perhettä, talous- ja yhteiskuntaelämää, poliittista yhteisöä sekä sotaa ja rauhaa. Siinä korostetaan, että taloudelliset ja institutionaaliset rakenteet ovat oikeudenmukaisia vain siinä määrin kuin ne palvelevat ihmisen kokonaisvaltaista kehitystä ja edistävät kaikkien vastuullista osallistumista. [²⁹] Tämän konsiilin asiakirjan merkitys kirkon sosiaalisen opetuksen kannalta ei ole vain siinä, että se on avannut uusia näköaloja temaattiselle pohdinnalle, vaan myös sen erottelumenetelmässä, joka kutsuu meitä tulkitsemaan historiallisia muutoksia evankeliumin ja inhimillisen asiantuntemuksen ohjaamina. Tämä lähestymistapa osoittaa, että vuoropuhelu maailman kanssa ei ole kirkolle taktinen valinta, vaan konkreettinen ilmaus sen lähetystehtävästä, sillä evankeliumi kykenee, aivan kuten hapatus, muuttamaan yhteiskunnan rakenteita sisältäpäin ja avaamaan teitä kohti suurempaa inhimillisyyttä. Dignitatis Humanae -julistus voidaan sijoittaa samaan kontekstiin. Siinä kirkolliskokous tunnusti, että uskonnonvapaus on ihmisarvoon perustuva perusoikeus, joka on taattava lailla, jotta ihmisiä ei pakoteta toimimaan omantuntonsa vastaisesti tai estetä heitä etsimästä ja tunnustamasta totuutta sekä yksityisesti että julkisesti. [³⁰] Tämä periaate on erittäin ajankohtainen nykypäivänä ja tarjoaa edelleen sosiaaliteologialle ratkaisevia kriteerejä yksilöiden suojelemiseksi sekä moniarvoisten ja rauhanomaisten yhteiskuntien rakentamiseksi.

35. Pyhän Paavali VI:n paaviuden aikana syntyi käsitys rauhasta, jota ei supistettu pelkäksi sodan puuttumiseksi, vaan joka muotoutui ihmisen kokonaisvaltaisen kehityksen puitteissa. Kiertokirjeessään Populorum Progressio hän kuvaili kehitystä siirtymänä vähemmän inhimillisistä elinoloista inhimillisempiin. Hän ymmärsi sen lisäksi kehityksen prosessiksi, joka koskee ”jokaista ihmistä ja koko ihmistä” [³¹], toisin sanoen ihmisen jokaista ulottuvuutta ja poikkeuksetta kaikkia ihmisiä. Tästä syystä Paavali VI saattoi vahvistaa, että tällä tavalla ymmärretty kehitys on todellisuudessa ”rauhan uusi nimi” [³²], koska sen tavoitteena on poistaa epäoikeudenmukaisuuden ja konfliktien juuret ja luoda mahdollisuuksia arvokkaampaan elämään kaikille. Myös paavillisen Iustitia et Pax -komission perustamista tulisi tarkastella tässä valossa yrityksenä antaa tälle näkemykselle vakaa muoto kirkollisella ja kansainvälisellä tasolla, samalla kun pidetään mielessä rikkaiden ja köyhien maiden välinen kasvava kuilu sekä tarve politiikalle, joka aidosti edistää inhimillisempiä elinoloja kaikille.

36. Rerum Novarumin kahdeksankymmentävuotisjuhlan kunniaksi kirjoitetussa Octogesima Adveniens -kirjeessä Paavali VI sovelsi tätä näkökulmaa jälkiteolliseen yhteiskuntaan, jota leimasivat kaupungistuminen, uudet köyhyyden muodot ja nopeat kulttuuriset muutokset, jotka asettivat kyseenalaiseksi yksilöiden ja yhteisöjen tulevaisuuden. Paavali VI katsoi, että vaikka evankeliumia julistettiin, kirjoitettiin ja elettiin historiallisessa ja kulttuurisessa kontekstissa, joka oli hyvin erilainen kuin omamme, sen sanoma ei ollut ”vanhentunut”. [³³] Sen sijaan se tarjoaa näkemyksen ihmisestä, ihmissuhteista, auktoriteetista ja yhteisestä hyvästä, joka kykenee edelleen ohjaamaan taloudellisia, poliittisia ja kulttuurisia valintoja nykypäivänä. Toisin sanoen evankeliumi on edelleen merkityksellinen, koska se tarjoaa kriteerit sen tunnistamiseksi, mikä inhimillistää tai epäinhimillistää ja mikä vapauttaa tai sortaa alati muuttuvissa tilanteissa. Kirkon sosiaalisen opetuksen kannalta Paavali VI:n vaativin perintö on juuri tämä: niin kauan kuin maailmassa on ihmisiä, jotka on suljettu pois ihmisarvoon sopivasta kehityksestä, kristillinen yhteisö ei voi tyytyä rauhan teoreettiseen julistamiseen. Sen sijaan sen on aloitettava sieltä, missä ihmiset ovat syrjäytyneitä, ja annettava evankeliumin tuomita ne taloudelliset ja poliittiset rakenteet, jotka – kuten Johannes Paavali II myöhemmin muistutti – voivat muuttua todellisiksi ”synnin rakenteiksi”. [³⁴] Tämän seurauksena ketään ihmistä tai kansaa ei kohdella kehityksen prosesseissa uhrattavissa olevana.

Viimeaikaisempi Magisterium

37. Pyhän Johannes Paavali II:n rikas sosiaalinen opetus sijoittuu 1900-luvun suurten ideologisten järjestelmien kriisin ja taloudellisen globalisaation alkamisen risteyskohtaan. Hänen kiertokirjeensä Laborem Exercens, joka kirjoitettiin yhdeksänkymmentä vuotta Rerum Novarum julkaisemisen jälkeen, avasi uuden näkökulman työn pohdintaan. Siinä esitetään oikeudenmukaiset palkat konkreettisena keinona tarkistaa koko sosioekonomisen järjestelmän oikeudenmukaisuus, koska ne paljastavat, kohdellaanko työntekijää ihmisenä vai pelkästään tuotantokustannuksena. [³⁵] Työtä ei pidetä pelkästään ratkaistavana ongelmana tai tulonhankintakeinona, vaan ihmisen perustavanlaatuisena hyvyytenä, taloudellisen toiminnan periaatteena ja koko yhteiskunnallisen kysymyksen avaimena. Työn kautta ihmiset tuovat esiin vapautensa, luovuutensa ja yhteistyökykynsä ja edistävät siten yhteiskunnan kulttuurista ja moraalista kehitystä. [³⁶] Tämän valossa erilaisia työpaikan epävarmuuden muotoja, pirstaloituneita urapolkuja ja automatisointia ei pidä arvioida pelkästään tehokkuuden kannalta, vaan suhteessa työntekijän ihmisarvoon, oikeuteen riittävään palkkaan ja aitoon mahdollisuuteen osallistua yhteiskuntaan.

38. Kiertokirjeessään Sollicitudo Rei Socialis, joka julkaistiin Populorum Progression 20-vuotisjuhlan kunniaksi, Johannes Paavali II tarkasteli uudelleen alikehityksen ongelmaa. Hän totesi, että lukuisat yritykset vauhdittaa köyhien kansojen taloudellista kehitystä ja auttaa niitä teollistumisprosessissa olivat epäonnistuneet, ja huomautti, että maailman pohjoisen ja etelän välinen kuilu oli pysynyt ennallaan ja jopa syventynyt. [³⁷] Hän tuomitsi myös ne taloudelliset, rahoitukselliset ja kaupalliset mekanismit, joita vahvimmat taloudet hallinnoivat ja jotka suosivat rakenteellisesti omia etujaan tukahduttaen heikompia talouksia, ja hän pyysi, että niitä tarkasteltaisiin vakavasti eettisestä, ei pelkästään teknisestä näkökulmasta. [³⁸] Tässä yhteydessä solidaarisuus ymmärrettiin konkreettisena, yhteisenä vastuuna yksilöiden, kansojen ja kansakuntien välillä – eräänlaisena sosiaalisena ystävyytenä tai poliittisena rakkautena, joka oli suunnattu Paavali VI:n ehdottamaan ”rakkauden sivilisaatioon”. [³⁹]

39. Rerum Novarumin satavuotisjuhlan yhteydessä julkaistu kiertokirje Centesimus Annus pohti Neuvostoliiton järjestelmän romahtamista sekä demokratian ja markkinatalouden nousua. Pyhä Johannes Paavali II toisti Pius XII:n viestin, jonka mukaan kirkko arvostaa demokratiaa siltä osin kuin se takaa kansalaisten tehokkaan osallistumisen, antaa heille mahdollisuuden valita ja rauhanomaisesti vaihtaa johtajiaan sekä estää vallan keskittymisen pienille eliittiryhmille, joita ohjaavat erityiset tai ideologiset intressit. [⁴⁰] Samoin kirkko tunnustaa markkinoiden ja yksityisen aloitteellisuuden positiivisen potentiaalin vain, jos ne pysyvät moraalilain alaisina ja noudattavat solidaarisuuden periaatetta uhraamatta heikoimmassa asemassa olevia voitontavoittelun nimissä. [⁴¹] Tämä lisää erityisen merkittävän perinnön kirkon sosiaaliseen oppiin. Työn arvokkuuden, kansojen välisen solidaarisuuden sekä demokratian ja markkinatalouden kriittisen arvioinnin välisen yhteyden vahvistaminen tarjoaa edelleen kriteerejä uusien hyväksikäytön, syrjäytymisen ja poliittisen edustuksen kriisien arvioimiseksi.

40. Sosiaalisessa kiertokirjeessään Caritas in Veritate paavi Benedictus XVI pyrki arvioimaan uudelleen ja laajentamaan Populorum Progressiossa esitettyä kehityksen käsitettä tulkitsemalla sitä globalisaation valossa. Hän totesi, että tällaisen kehityksen tulisi näkyä ”todellisena kasvuna, joka hyödyttää kaikkia ja on aidosti kestävää”. [⁴²] Toisin sanoen taloudellista edistystä, joka on aidosti osallistavaa ja kunnioittaa luomakunnan rajoja. Hän vahvisti kuitenkin, että rikkaissa maissa oli syntymässä uudenlaisia köyhyyden muotoja sekä ennennäkemättömiä syrjäytymisen muotoja, kun taas köyhemmillä alueilla pienet vähemmistöt elivät kulutusyhteiskunnan vauraudessa epäinhimillisen köyhyyden tilanteiden keskellä. [⁴³] Lisäksi hän totesi, että uusi globaali talous- ja rahoitusjärjestelmä, jolle on ominaista pääoman ja tuotantovälineiden laaja liikkuvuus, oli heikentänyt valtioiden poliittista valtaa ja niiden kykyä vaikuttaa talousprosesseihin. [⁴⁴] Tästä syystä Benedictus XVI toisti, että taloudellinen toiminta ei voi väittää ratkaisevansa yhteiskunnallisia ongelmia pelkästään kaupallisen ajattelutavan laajentamisen avulla, vaan sen on oltava suunnattu yhteisen hyvän saavuttamiseen, josta poliittisella yhteisöllä on oma korvaamaton vastuunsa. [⁴⁵]

41. Benedictus XVI asetti rakkauden analyysinsä keskiöön ja totesi, että se ”on kirkon sosiaalisen opetuksen ytimessä” [⁴⁶], edellyttäen että se on aina yhdistettynä totuuteen. Hän totesi myös huolestuneena, että juuri sosiaali-, laki-, politiikka- ja talousalalla on taipumusta sivuuttaa moraalinen relevanssi. Hänen panoksensa omaperäisyys piilee siinä, että hän osoittaa, etteivät kehitys, oikeudenmukaisuus, instituutiot ja markkinat ole neutraaleja todellisuuksia, vaan tiloja, joissa rakkauden ja totuuden on löydettävä historiallinen ilmaisunsa. Tämä opetus on erityisen ajankohtainen nykyään, kun otetaan huomioon kasvavat eriarvoisuudet, rahoitusmarkkinoiden paineet, ympäristökriisi ja luottamuksen puute politiikkaan. Se on kutsu arvioimaan jokaista kehitysmallia sen kyvyn perusteella olla osallistava ja kestävä, rakentamaan uudelleen talouden ja politiikan suhdetta yhteisen hyvän pohjalta sekä tunnustamaan rakkauden kriittinen ja luova rooli julkisessa elämässä.

42. Paavi Franciscuksen sosiaalinen opetus kehittyy Gaudium et Spes -kiertokirjeen linjojen mukaisesti, joka kehottaa meitä tarkastelemaan historiaa ihmisten toiveiden ja haavoittuvuuksien kautta ja asettamaan ne vuoropuheluun evankeliumin kanssa. Tämä lähestymistapa tulee erityisen selvästi esiin Evangelii Gaudium -kehotuskirjeessä, jossa hän toteaa, että kristillisellä sanomalla on olennainen sosiaalinen ulottuvuus, ja kehottaa kirkkoa kuuntelemaan köyhien, maahanmuuttajien ja uusien orjuuden muotojen uhrien huutoa. Tähän näkökulmaan sopii myös Franciscuksen vaatimus synodaalisesta kirkosta, kirkosta, joka ”kulkee yhdessä”, joka pyrkii tulkitsemaan ajan merkkejä evankeliumin valossa ja joka antaa köyhien, joiden kanssa se jakaa historian, evankelioida itseään. [⁴⁷]

43. Laudato Si’ -kirjeessään paavi Franciscus käsitteli ympäristökriisiä ensimmäistä kertaa merkittävällä ja järjestelmällisellä tavalla sosiaalisessa kiertokirjeessä osoittaen, ettei kyse ole erillisestä ongelmasta, vaan pikemminkin nykyisen sosioekonomisen kriisin ekologisesta ulottuvuudesta. Hänen kokonaisvaltaisen ekologian ehdotuksessaan yhdistettiin yhteisen kotimme hoitaminen ja etusija köyhille, ja siinä vahvistettiin painokkaasti, että ”maan huutoa ja köyhien huutoa” [⁴⁸] ei voida erottaa toisistaan. Tässä valossa esiin nostettiin tavaroiden yleismaailmallinen käyttötarkoitus sekä kritiikki teknokraattista paradigmaa kohtaan, joka pyrkii vähentämään kaiken hallittavaksi kohteeksi; puolustettiin ihmistyötä, jota uhkaa tuhlaamisen mentaliteetti; ja korostettiin sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden tarvetta. Lopuksi hän puhui aidon vuoropuhelun puolesta politiikan ja rahoitusalan toimijoiden välillä, jotta kumpikaan ei muuttuisi itsensä viittaavaksi.

44. Sosiaalisen rakenteen hajoamisen, ”pala palalta käytävän maailmansodan”, individualistisen globalisaation ja pandemian vaikutusten yhteisöllisiin siteisiin edessä Franciscus pyrki kiertokirjeessään Fratelli Tutti elvyttämään unelman ihmiskunnasta, joka valitsee sosiaalisen ystävyyden ja yleismaailmallisen veljeyden. Hän ehdotti kohtaamisen kulttuuria, ”parempaa politiikkaa”, joka kykenee etsimään yhteistä hyvää, sovinnon polkuja ja maailmaa, joka takaa ”maan, asunnon ja työn kaikille”. [⁴⁹] Lopuksi hän osoitti Dilexit Nos -kiertokirjeessään, että näitä merkittäviä yhteiskunnallisia pyrkimyksiä ei voida erottaa henkilökohtaisesta suhteesta Kristukseen. Kääntyen Jumalan sanan puoleen hän muistutti meitä siitä, että todellisin vastaus Jeesuksen sydämen rakkauteen on konkreettinen rakkaus veljiämme ja sisariamme kohtaan, ja vahvisti, että ”ei ole parempaa tapaa vastata rakkauteen rakkaudella”. [⁵⁰]

Historian tulkinta uskon valossa

45. Tämän historiallisen katsauksen valossa on selvää, että kirkon sosiaalinen oppi ei ole syntynyt työpöydän ääressä suunnitellun hankkeen tuloksena, vaan se on kärsivällisen prosessin tulos, jossa jokainen paavi – yhdessä Vatikaanin II kirkolliskokouksen kanssa – on antanut oman ainutlaatuisen panoksensa kunkin aikakauden ”uusien asioiden” valossa. Vastauksena aikansa haasteisiin kukin paavi tulkitsi historiallisia muutoksia evankeliumin valossa ja toi esiin yhden perinnön eri puolia: ihmisarvon, työn arvon, hyödykkeiden yleismaailmallisen käyttötarkoituksen, solidaarisuuden ja toissijaisuusperiaatteen, luomakunnan suojelun sekä rauhan ja veljeyden keskeisen aseman. Tuloksena on harmoninen, vaikkakaan ei aina lineaarinen kehitys, jota leimaavat erilaiset painotukset, edistykselliset oivallukset ja toisinaan näkökulman muutokset, jotka eivät katkaise yhteyttä menneisyyteen, vaan antavat sen vaikutusten kypsyä. Jos voimme tänään puhua yhteisten periaatteiden ja kriteerien kokonaisuudesta, se johtuu siitä, että tämä uskoon perustuva historian tulkinta ei ole koskaan keskeytynyt, vaan se on pysynyt aina avoimena kunkin sukupolven asettamille haasteille.  Haluan nyt kiinnittää huomionne sosiaalisen opetuksen suuriin periaatteisiin, jotka ohjaavat uskovien harkintaa heidän henkilökohtaisessa ja julkisessa elämässään, jotta voimme ymmärtää paremmin niiden sisäisen johdonmukaisuuden ja kyvyn ohjata aikakauttamme.

TOINEN LUKU

Kirkon sosiaalisen opin perusta ja periaatteet

46. Kirkon sosiaalinen oppi on elävä todellisuus, joka on vuorovaikutuksessa historian, kulttuurien ja tieteiden kanssa. Samalla se sisältää joukon muuttumattomia perusarvoja. Tästä syystä sitä voidaan pitää viisauden muotona, joka kykenee ohjaamaan uskovien henkilökohtaista ja yhteiskunnallista elämää vielä nykyäänkin. Tässä toisessa luvussa haluaisin keskittyä joihinkin kirkon sosiaalisen opetuksen perusteisiin ja periaatteisiin, jotka auttavat meitä tulkitsemaan aikamme ”uusia asioita”, erityisesti ihmisen luontaisen arvokkuuden näkökulmasta. Jotta voimme suojella ihmistä tekoälyn aikakaudella, uskon, että meidän on tänään jälleen pohdittava yhteistä hyvää, hyödykkeiden yleistä käyttötarkoitusta, toissijaisuusperiaatetta, solidaarisuutta ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Olen vakuuttunut siitä, että näiden periaatteiden välinen harmoninen suhde edellyttää, että niitä tarkastellaan yhdessä, jotta käy selväksi, miten ne liittyvät toisiinsa ja täydentävät toisiaan.

47. Esittäessäni näitä pohdintoja toivon ennen kaikkea voivani auttaa maallikkoja ja hyväntahtoisia ihmisiä löytämään uudelleen velvollisuutensa toteuttaa edellä mainittuja periaatteita jokapäiväisessä elämässään, perhesuhteissaan, työssään ja yhteiskunnallisessa toiminnassaan. Näin he antavat itsensä inspiroitua tavoitteesta ilmentää Jumalan rakkautta elämän konkreettisissa tilanteissa. Samalla haluaisin kannustaa akateemisia laitoksia ja yliopistoja antamaan näille periaatteille uutta vauhtia ja soveltamaan niitä tavalla, joka on merkityksellinen ja tehokas digitaalisen vallankumouksen haasteisiin vastaamisessa. Tällä tavoin teologinen ja filosofinen tutkimus voi syventää ja tukea kirkon pastoraalista matkaa sekä edistää magisteriumin tehtävää valaista uskovien omatuntoa ja ohjata heidän pyrkimyksiään tehdä yhteiskunnistamme oikeudenmukaisempia ja veljellisempiä.

Sosiaalisen opin perusta

Ihminen: Kolmiyhteisen Jumalan kuva

48. Kirkon sosiaalinen oppi johdattaa meidät uskomme ytimeen: elävän Jumalan mysteeriin, joka on paljastunut Jeesuksessa Kristuksessa, joka kolmiyhteisenä – Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä – on itse rakkautta suhteissa, joka ilmaistaan keskinäisessä itsensä antamisessa ja jakamisessa maailman kanssa. [⁵¹] Kuten kirkolliskokous muistutti, ihmiset on kutsuttu yhteyteen Jumalan kanssa ja ”voivat täysin löytää todellisen itsensä vain vilpittömässä itsensä antamisessa”. [⁵²] Heidän syvin kutsumuksensa onkin astua kolminaisuuden rakkauden dynamiikkaan, jossa rakkautta vastaanotetaan ja jaetaan.

49. Jos rakkautena ilmenevän Jumalan mysteeri on sosiaalisen opetuksen lähde, näemme sen konkreettisimman ilmentymän Jeesuksen Kristuksen, lihaksi tulleen Sanan, kasvoissa. Tullessaan ihmiseksi Jumalan Poika astuu osaksi historiaamme ja ottaa ihmisen lihan ylleen tuoden mukanaan rakkauden, joka yhdistää hänet Isään ja Pyhään Henkeen. Hänessä ”ihmiskunnan mysteeri todella selviää” [⁵³], koska hänen ihmisyytensä on täysin vapaa, avoin muille, kykenevä rakentamaan terveitä ja kauniita suhteita ja sitoutunut täydelliseen itsensä antamiseen. Ne, jotka uskovat häneen, ovat mukana suuressa uudistustyössä, joka alkoi hänen kärsimyksensä, kuolemansa ja ylösnousemuksensa mysteeristä, ja he osallistuvat Jumalan valtakunnan rakentamiseen oppimalla ottamaan kaikki miehet ja naiset vastaan veljinä ja sisarina, yhden Isän lapsina. Tällä tavalla sekä evankeliumin julistaminen että kristillinen elämä, Pyhän Hengen johdatuksessa, pyrkivät tuottamaan yhteiskunnallisia seurauksia maailmassa. [⁵⁴]

50. Kristillisen ihmiskäsityksen ytimessä on se suuri raamatullinen totuus, että miehet ja naiset on luotu kolmiyhteisen Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi (ks. 1. Moos. 1:26–27). Jokainen ihminen on luotu suhteita varten, ja Jumala on suunnitellut ja tahtonut, että hän pääsee yhteyteen Jumalan, muiden ihmisten ja luomakunnan kanssa. Ihmisarvo ei riipu henkilön kyvyistä, varallisuudesta tai asemasta elämässä, eikä myöskään tehdyistä oikeista tai vääristä valinnoista; se on sen sijaan lahja, joka edeltää ja ylittää jokaisen henkilön, ja jonka Jumala on antanut ilmaisuna hänen vakaasta rakkaudestaan. Tästä syystä ihminen pysyy aina ”kirkon tienä” [⁵⁵] ja jokaisen aidon kokonaisvaltaisen inhimillisen kehityksen polun ytimenä. [⁵⁶]

Kaikkien ihmisten tasa-arvoinen arvokkuus

51. Pyhä Johannes Paavali II totesi, että ”tämä syventynyt tietoisuus ihmisen arvokkuudesta ja ainutlaatuisuudesta sekä omantunnon matkaa kohtaan osoitettavasta kunnioituksesta edustaa epäilemättä yhtä modernin kulttuurin myönteisistä saavutuksista.” [⁵⁷] Tämä lausunto noudattaa linjaa, jonka jo Vatikaanin II kirkolliskokous oli hahmotellut ja jossa se oli pannut merkille kasvavan tunnustuksen kaikkien ihmisten ylevästä arvokkuudesta, heidän ylivoimaisuudestaan aineellisiin asioihin nähden sekä heidän yleismaailmallisista ja loukkaamattomista oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan. [⁵⁸] On tärkeää varmistaa, että tämä ihmisarvon arvostuksen kasvu ei jää uusien ideologioiden tai nykymaailman erittäin voimakkaiden intressien painostuksen varjoon. Näistä ideologioista pidän erityisen salakavalana sitä, joka viittaa siihen, että jokaisen ihmisen on ansaittava tai perusteltava oma arvonsa, jopa siinä määrin, että tehokkaammille tai tuloksellisemmille ihmisille annetaan suurempi arvo. Tästä näkökulmasta ihmiset päätyvät pelkiksi tulosten saavuttamisen välineiksi, käytettäviksi ja hyödynnettäviksi resursseiksi, eikä heitä enää tunnusteta itsessään arvokkaiksi päämääriksi, joita ei saisi koskaan käyttää välineellisesti. Ihmisten arvo ei kuitenkaan riipu siitä, mitä he saavuttavat tai tuottavat. On oikeuksia, jotka koskevat jokaista pelkästään ihmisenä olemisen perusteella, eikä mikään inhimillinen voima voi laillisesti kieltää tai mielivaltaisesti rajoittaa niitä. [⁵⁹]

52. Kun puhumme ihmisarvosta, emme aina käytä sanaa samassa merkityksessä. Toisinaan viittaamme moraaliseen ihmisarvoon, eli tapaan, jolla ihminen ohjaa valintojaan ja tekojaan. Toisinaan ajattelemme sosiaalista ihmisarvoa, joka liittyy henkilön elinoloihin ja yhteiskunnan osoittamaan konkreettiseen kunnioitukseen. Joissakin tapauksissa viittaamme eksistentiaaliseen ihmisarvoon, eli tapaan, jolla ihminen kokee oman arvonsa ja elämän merkityksen. Näitä arvokkuuden ulottuvuuksia voidaan vahvistaa tai heikentää. Näiden käsitteiden lisäksi on olemassa myös syvällisempi ja tärkeämpi ontologisen arvokkuuden taso. Tämä on arvokkuus, joka kuuluu jokaiselle ihmiselle pelkästään sen vuoksi, että hän on olemassa, että Jumala on hänet tahtonut, luonut ja rakastanut. [⁶⁰] Mikään synti, epäonnistuminen, nöyryytys tai syrjäyttäminen ei voi heikentää sen ihmiselämän syvällistä arvoa, jonka Jumala on tahtonut ja luonut. [⁶¹]

53. Jokaisen ihmisen perustavanlaatuista arvokkuutta ei siis voida hankkia eikä ansaita, eikä sitä tarvitse perustella. Äskettäin julkaistu julistus Dignitas Infinita tarjoaa yhteenvedon kirkon ajattelusta tässä asiassa: ”Jokaisella ihmisellä on ääretön arvokkuus, joka perustuu luovuttamattomasti hänen olemukseensa ja joka vallitsee kaikissa olosuhteissa, tiloissa ja tilanteissa, joihin hän voi joutua” [⁶²] – toisin sanoen aina ja poikkeuksetta. Jokaisen ihmisen arvokkuutta voidaan kuvata äärettömäksi, kuten pyhä Johannes Paavali II totesi [⁶³], kahdesta syystä: ensinnäkin siksi, että Jumalan rakkaus, joka kutsuu meidät ystävyyteen Hänen kanssaan, on ääretön; ja toiseksi siksi, että Hänen rakkautensa on ehdottomasti ehdoton siinä mielessä, että vaikka etsisimme loputtomasti, emme koskaan löytäisi mitään, mikä voisi sen poistaa tai kieltää.

Ihmisoikeuksien korkein arvo

54. Kirkko tunnustaa kiitollisena, että ”ihmisoikeuksien tunnistamiseen ja julistamiseen tähtäävä liike on yksi merkittävimmistä pyrkimyksistä vastata tehokkaasti ihmisarvon väistämättömiin vaatimuksiin.” [⁶⁴]  Tässä yhteydessä pyhä Johannes Paavali II totesi, että Yhdistyneiden Kansakuntien 10. joulukuuta 1948 julistama ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus on edelleen yksi aikamme ihmistietoisuuden korkeimmista ilmentymistä. [⁶⁵] Se on ”virstanpylväs ihmiskunnan pitkällä ja vaikealla tiellä”. [⁶⁶] Tästä syystä kristillisestä näkökulmasta ihmisoikeudet eivät ole henkilölle ulkoisesti lisättyjä, vaan ne ovat ihmisarvon sisäisen luonteen ilmentymä, jota kansainvälisen yhteisön on kutsumus suojella ja edistää.

55. Ihmisoikeudet ovat loukkaamattomia, sillä ne ovat ”ihmiselle ja ihmisarvolle luontaisia”. [⁶⁷] Näin ollen ne ovat yleismaailmallisia ja erottamattomia. [⁶⁸] Juuri siksi, että ne perustuvat jokaisen miehen ja naisen yhteiseen arvokkuuteen, niillä on käytännön seurauksia ja oikeudellisia vaikutuksia, sillä ”olisi turhaa julistaa ihmisoikeuksia, jos samalla ei tehtäisi kaikkea mahdollista sen varmistamiseksi, että velvollisuus kunnioittaa niitä täytetään, ja että kaikki kunnioittavat niitä kaikkialla ja kaikkien osalta”. [⁶⁹] Näistä oikeuksista ensimmäinen on oikeus elämään, hedelmöityksestä sen luonnolliseen loppuun asti, [⁷⁰] ilman jota on mahdotonta käyttää mitään muuta oikeutta. Kun tämä perusoikeus kielletään – kuten abortin, viattomien tappamisen ja eutanasian tapauksissa – joudumme tekemään valintoja, joita kirkko pitää vakavasti väärinä. [⁷¹]

56. Kun tarkastelemme omaa aikakauttamme, emme voi sivuuttaa sitä tosiasiaa, että ihmisoikeuksien suojelu on altistunut kahdelle erityisen vakavalle uhalle. Ensimmäinen on se, että nämä oikeudet julistetaan puhtaasti muodollisessa mielessä, samalla kun teknologinen kehitys etenee ihmisarvon salaisissa tai avoimissa loukkauksissa. Toinen, joka itse asiassa on ensimmäisen juurisyy, on kyvyttömyys tunnistaa niiden yleismaailmallisuuden perustaa, sillä olemme hylänneet ”niiden vankkojen perustusten etsinnän, jotka tukevat päätöksiämme ja lakejamme”. [⁷²] Paavi Franciscus kehotti meitä olemaan aliarvioimatta tätä viimeistä kysymystä. Hän huomautti, että kun järki tarkastelee vakavasti ihmisluontoa, se kykenee löytämään arvoja, jotka koskevat kaikkia, koska ne juontavat juurensa ihmisluonnosta. Jos tämä tutkimustehtävä hylättäisiin, on mahdollista, että oikeudet, joita pidetään nykyään koskemattomina, saattaisivat tulevaisuudessa tulla kyseenalaisiksi tai evätyiksi vallanpitäjien toimesta, ehkä sen jälkeen, kun he ovat saaneet vain näennäisen konsensuksen pelokkaalta tai manipuloidulta väestöltä. [⁷³]

57. Samalla kun tietoisuus jokaisen ihmisen arvosta ja oikeuksista on kasvanut, myös vähemmistöjen oikeuksien tunnustaminen on lisääntynyt. Silti on vielä pitkä matka siihen, että suurten ihmisryhmien, etenkin naisten, oikeudet taataan tasapuolisesti ja aidosti kaikkialla maailmassa. On totta, että ”kaksinkertaisesti köyhiä ovat ne naiset, jotka joutuvat kärsimään syrjinnästä, huonosta kohtelusta ja väkivallasta, sillä heillä on usein heikommat mahdollisuudet puolustaa oikeuksiaan”. [⁷⁴] Siksi ei riitä, että vain todetaan, että miehillä ja naisilla on yhtäläinen arvokkuus ja yhtäläiset oikeudet; tämän on välttämättä näyttävä konkreettisissa päätöksissä, kuten laeissa, työllistymismahdollisuuksissa, koulutuksessa, yhteiskunnallisissa ja poliittisissa vastuutehtävissä sekä siinä, miten yhteiskunta kuuntelee ja arvostaa naisten panosta. Niin kauan kuin tämä kuilu säilyy, emme voi sanoa, että yhteiskunta tunnustaisi aidosti ja täysin naisten olevan yhtä arvokkaita kuin miehet.

58. Yksilöt ovat tärkeitä, jokainen ihminen perheineen. Sosiaaliset liikkeet, yhteisölliset ideologiat ja kansaa puolustavat suuret poliittiset julistukset ovat arvottomia, elleivät ne johda ihmisten – miesten ja naisten – kukoistukseen ja heidän luovuttamattomien oikeuksiensa toteutumiseen. Vastaavasti ei riitä, että ylistämme yksilönvapautta tai yksityisyritystoimintaa, jos samalla sallimme, että suuri joukko ihmisiä elää edelleen ilman kunnollista työtä, turvaa tai pääsyä perustarpeisiin.

Sosiaalisen opin periaatteet

Yhteisen hyvän periaate

59. Tunnustamalla, että jokaisella miehellä ja naisella on luovuttamaton arvokkuus sekä oikeudet, joita mikään inhimillinen voima ei voi pettää tai mitätöidä, meidän on muokattava tapaa, jolla elämme yhdessä, mukaan lukien taloudelliset ja poliittiset valintamme sekä kaupunkien rakenteet. Tästä nousee esiin sosiaalisen opetuksen ensimmäinen keskeinen periaate, jota haluan korostaa: yhteinen hyvä. Voimme kuvata sitä jokaisessa ihmisessä tunnustetun arvokkuuden yhteiskunnallisena ilmentymänä. Kun Benedictus XVI viittasi niihin ehdottomasti puolustettaviin arvoihin, joita kirkon on aina puolustettava, hän sisällytti niihin ”yleisen hyvän edistämisen” [⁷⁵]. Kristitylle oman edun kapeiden rajojen ylittäminen ja sitoutuminen omien kykyjen rajoissa yleisen hyvän edistämiseen on ehdottomasti puolustettava arvo, samoin kuin elämän edistäminen.

60. Vatikaanin II kirkolliskokous totesi, että yhteinen hyvä on ”niiden sosiaalisten olosuhteiden kokonaisuus, jotka antavat ihmisille, joko ryhminä tai yksilöinä, mahdollisuuden saavuttaa täysimääräisempi ja helpompi itsensä toteuttaminen.” [⁷⁶] Tämä määritelmä tarjoaa meille arvokkaan lähtökohdan, sillä yhteistä hyvää ei voida supistaa pelkäksi olosuhteiden tai instituutioiden luetteloksi. Se ei ole yksittäisten etujen summa eikä niiden erityisten etujen leikkauspiste; se on suurempi hyvä, joka kuuluu kaikille, ja se voidaan saavuttaa, vaalia ja suojella vain yhteisin ponnistuksin. Voimme sanoa, että yhteiskunnallinen toiminta saavuttaa täysimääräisyytensä, kun se on suunnattu tätä yhteistä hyvää kohti, aivan kuten ihmisen moraalinen toiminta löytää täyttymyksensä todellisen hyvän valinnassa. [⁷⁷]

61. Tässä mielessä voimme sanoa, että kokonaisuus on ”enemmän kuin osiensa summa” [⁷⁸] ja että juuri tästä syystä ”yksittäisten etujen pelkkä summa ei riitä luomaan parempaa maailmaa koko ihmiskunnalle”. [⁷⁹] On todellakin harhaa ajatella, että pelkkä oman edun tavoittelu ilman huolta toisista riittää edistämään kaikkien yhteistä hyvää. Tämä näkemys jättää huomiotta yhteisen hyvän luontaisen ja erityisen arvon, joka on seurausta ”keskinäisestä riippuvuudesta” [⁸⁰], joka luo laajenevan ja ihmisiin vaikuttavan sosiaalisen hyvän verkoston. Yhteinen hyvä on ”summa”, vuorovaikutuksen ja keskinäisen vaikutuksen tulos, joka yhdistää erilaisia toimia, aloitteita, ponnisteluja ja päätöksiä. Jos laskisimme yhteen yksittäiset hyödyt, emme pystyisi selittämään tämän ”summan” olemassaoloa, joka ylittää ne ja samalla rikastuttaa niitä.

62. Juuri yhteisen hyvän tavoittelu antaa elämän kansalle, jota ei pidä ymmärtää pelkkänä yksilöiden joukkona, vaan elävänä todellisuutena, jossa ihmiset oppivat tunnistamaan, että he ovat keskenään yhteydessä ja yhdessä vastuussa yhteisestä asiasta (res publica). Tässä mielessä jokainen ihminen osallistuu oman kansansa rakentamiseen ”hitaalla ja vaivalloisella ponnistuksella, joka edellyttää halua integroitua ja valmiutta saavuttaa tämä tavoite kehittämällä rauhanomaista ja monipuolista kohtaamisen kulttuuria”. [⁸¹] Yhteisen hyvän puolesta työskenteleminen tarkoittaa yhteisen vision jakamista. On selvää, että ihmisten välillä on monia ideologisia ja käytännön eroja, samoin kuin erilaisia etuja ja usein erimielisyyksiä, mutta se ei tarkoita, että olisi mahdotonta käydä vuoropuhelua sellaisten perussopimusten luomiseksi, jotka mahdollistavat yhteisen vision luomisen, jonka pohjalta kaikki voivat edetä yhdessä.

63. Valtion tehtävänä on varmistaa kansalaisyhteiskunnan yhteenkuuluvuus, yhtenäisyys ja asianmukainen järjestäytyminen, jotta yhteistä hyvää voidaan tavoitella kaikkien osallistuessa siihen. Käytännössä tämä tarkoittaa, että viranomaisilla on herkkä tehtävä ”sovittaa eri alojen edut yhteen oikeudenmukaisuuden vaatimusten kanssa” [⁸²] ja pyrkiä tasapainoon yksilön etujen ja yhteisen hyvän välillä jättämättä huomiotta heikoimmassa asemassa olevia. Kun politiikka hylkää pitkän aikavälin näkökulman ja supistuu lyhyen aikavälin laskelmiin tai hedelmättömiin vastakkainasetteluihin, yhteisen hyvän kieli menettää uskottavuutensa ja samalla yhteiskunnalliset eriarvoisuudet ja jakautumat kasvavat.

64. Tämä pätee myös kansainväliseen politiikkaan. Kun kansakuntien välinen kuilu syvenee, vastakkainasettelun ja aggressiivisuuden mentaliteetti alkaa vakiintua, ja vaikea tie kohti yhtenäisempää ja veljellisempää maailmaa kärsii uusista ja tuskallisista takaiskuista. Tässä yhteydessä puhuminen yhteisestä matkasta kohti oikeudenmukaisempaa kehitystä koko ihmiskunnalle ”kuulostaa hullulta”. [⁸³] Emme kuitenkaan saa menettää toivoa. Kehotan kaikkia miettimään yhteistyötapoja ja tehokkaampia kansainvälisiä instituutioita, jotka kykenevät turvaamaan globaalin yhteisen hyvän vaarantamatta kansojen ja kansakuntien laillista monimuotoisuutta. Yhteisen hyvän edistäminen ei todellakaan voi koskaan olla erillään kansojen oikeudesta olemassaoloon, oman identiteetin säilyttämiseen ja omien ainutlaatuisten ominaisuuksiensa tuomiseen kansakuntien perheeseen. [⁸⁴] Lisäksi kaikki yritykset tai suunnitelmat kansakunnan tuhoamiseksi tai alistamiseksi ovat vakavasti moraalittomia ja siksi mahdottomia hyväksyä.

Hyödykkeiden yleismaailmallisen käyttötarkoituksen periaate

65. ”Yleisen edun lukuisista ulottuvuuksista välitön merkitys on hyödykkeiden yleismaailmallisen käyttötarkoituksen periaatteella.” [⁸⁵] Ensinnäkin tämä periaate muistuttaa meitä siitä, että maan rikkaudet – maaperä, vesi, ilma ja luonnonvarat – ovat Jumalan koko ihmiskunnalle antamia kaikkien elämän ylläpitämiseksi ja että jokaisella ihmisellä on luontainen oikeus käyttää näitä rikkauksia sekä nyt että tulevaisuudessa. Pyhä Johannes Paavali II muistutti, että ”Jumala antoi maan koko ihmiskunnalle kaikkien sen jäsenten elättämiseksi, ketään syrjimättä tai suosimatta.” [⁸⁶] Näin ollen ”ei ole Jumalan suunnitelman mukaista käyttää tätä lahjaa siten, että sen hyödyt koituvat yksinomaan harvojen valittujen osaksi.” [⁸⁷] Nykyään meidän on tunnustettava, että tämä yleismaailmallinen päämäärä koskee paitsi aineellisia hyödykkeitä myös aineettomia ja kulttuurisia hyödykkeitä.

66. Yksityinen omistusoikeus on toki olemassa, ja sillä on oma erityinen merkityksensä ja tarkoituksensa, mutta se on aina alisteinen hyödykkeiden yleismaailmalliselle käyttötarkoitukselle. Johannes Paavali II:n mukaan tämä alisteisuus on yhteiskunnallisen käyttäytymisen kultainen sääntö ja ”koko eettisen ja sosiaalisen järjestyksen ensimmäinen periaate”. [⁸⁸] Kirkon perinteessä omaisuutta on pidetty keinona suojella ja hallinnoida hyödykkeitä, jotta ne voisivat paremmin palvella yhteistä hyvää. Koska ”kristillinen perinne ei ole koskaan tunnustanut yksityistä omistusoikeutta absoluuttiseksi tai loukkaamattomaksi” [⁸⁹], sen sosiaalista tehtävää ei pidä pitää pelkkänä teologisena mielipiteenä, vaan kirkon opetuksena, joka on jo läsnä Pyhissä kirjoituksissa ja kirkkoisien kirjoituksissa. Tästä syystä paavi Franciscus muistutti meitä siitä, että solidaarisuus, kun sitä eletään sen täydessä merkityksessä, tarkoittaa myös ”palauttaa köyhille se, mikä heille kuuluu”. [⁹⁰]

67. Nykyään kaikkien yhteiseen käyttöön tarkoitettuihin hyödykkeisiin on sisällytettävä myös uusia omaisuuden muotoja, kuten patentit, algoritmit, digitaaliset alustat, teknologinen infrastruktuuri ja data. Kun kansakuntien vauraus riippuu yhä enemmän tiedosta ja teknologiasta, syntyy uusi epätasapaino, joka on ristiriidassa hyödykkeiden yleismaailmallisen käyttötarkoituksen kanssa, jos nämä hyödykkeet keskittyvät harvojen käsiin ilman asianmukaisia jakamis- ja käyttöoikeusmuotoja. Tämä puolestaan syventää kuilua osallisten ja syrjäytyneiden välillä, niiden välillä, jotka voivat osallistua digitaaliseen vallankumoukseen, ja niiden, jotka jäävät sen ulkopuolelle. Lisäksi yhteisen kotimme hoitaminen sekä vastuumme köyhiä ja tulevia sukupolvia kohtaan edellyttävät, että luomakunnan hyödykkeiden käyttöä ja teknologian tarjoamia uusia mahdollisuuksia säännellään tavalla, joka kunnioittaa ympäristöä, välttää tuhlausta ja estää uusia hyväksikäytön muotoja.

Toissijaisuusperiaate

68. Toissijaisuusperiaate juontuu juuri samasta ihmiskäsityksestä, joka on ohjannut pohdintojamme ihmisarvosta ja yhteisestä hyvästä. Jos jokainen nainen ja mies on kutsuttu ottamaan vastuu omasta elämästään ja osallistumaan yhteiskunnan rakentamiseen, myös yhteiskunnallisten instituutioiden on kunnioitettava ja tuettava tätä vastuuta. Kirkon sosiaalinen oppi viittaa toissijaisuusperiaatteeseen periaatteena, jonka mukaan yksilöiden, perheiden, paikallisyhteisöjen ja välittäjäorganisaatioiden roolia ei pidä syrjäyttää ylemmän tason viranomaisten toimesta. Lisäksi ylemmän tason instituutioiden on tunnustettava, suojeltava ja edistettävä alemman tason toimijoiden vapautta ja luovuutta sekä koordinoitava niiden panosta, jotta ne voivat tehokkaasti yhteistyössä edistää yhteistä hyvää. [⁹¹]

69. Jo Leo XIII:n ajoista ja modernin sosiaalisen opetuksen alkuajoista lähtien kirkko on korostanut, ettei valtio saa alistaa itselleen yksilöä eikä perhettä, vaan niiden on saatava toimia mahdollisimman vapaasti, ilman että yleinen etu kärsii. [⁹²] Pyhä Johannes Paavali II otti tämän näkökulman omakseen ja kehitti sitä edelleen huomauttaen, että poliittinen yhteisö on kansalaisyhteiskunnan palveluksessa ja että valtion on suojeltava yhteistä hyvää puuttumalla asiaan tarvittaessa, mutta ilman että se syrjäyttää pysyvästi välittäjäorganisaatioiden ja sosiaalisten instituutioiden vastuita. [⁹³] Toissijaisuusperiaate ei oikeuta valtion vetäytymistä, vaan ohjaa sen toimintaa. Julkinen puuttuminen onkin välttämätöntä juuri siksi, että kaikki yhteiskunnalliset toimijat voivat täyttää tehtävänsä ilman, että niitä tukahdutetaan. Poliittisen yhteisön vastuulla on luoda olosuhteet, joissa yksilöt, perheet, yhdistykset ja välittäjäorganisaatiot voivat täyttää tehtävänsä yhteiskunnassa ilman, että ne syrjäytetään tai alennetaan pelkiksi avustajiksi. [⁹⁴]

70. Tämä periaate kannustaa meitä siirtymään pois kaikenlaisesta yhteiskuntaelämän holhoavasta tai hyvinvointikeskeisestä hallinnoinnista ja edistämään sen sijaan yhteisen vastuun kulttuuria valtiossa, joka arvostaa kansalaisten aloitteellisuutta, sekä kansalaisyhteiskuntaa, joka kykenee luomaan siteitä ja kanavoimaan voimia yhteisen hyvän hyväksi. Toissijaisuusperiaatteen mukaisesti päätökset tehdään mahdollisimman lähellä asianomaisia henkilöitä, mikä edistää yhteisöllistä elämää ja estää sen, että ihmisille esitetään jo tehtyjä päätöksiä. Tällä tavoin ihmiset voivat osallistua päätöksentekoprosessiin. Kun perheet, yhdistykset, paikallisyhteisöt, vapaaehtoisjärjestöt ja niin sanotun ”kolmannen sektorin” toimijat tunnustetaan ja niitä tuetaan, yhteiskuntaelämä tulee ihmisille helpommin lähestyttävämmäksi, palvelut vastaavat paremmin todellisia tarpeita ja ratkaisut ovat luovempia ja kunnioittavat paremmin jokaisen ihmisen arvokkuutta. [⁹⁵]

71. Toissijaisuusperiaate pätee erityisesti digitaalisen vallankumouksen yhteydessä. Tässä yhteydessä ylin taso ei ole valtio, vaan suuret taloudelliset ja teknologiset toimijat, jotka käyttävät tosiasiallista valtaa arjen olosuhteisiin. Tähän tasoon, joka hallitsee yksinoikeudella asiantuntemusta, dataa ja päätöksentekovaltaa, kuuluvat yritykset ja alustat, jotka määrittelevät pääsyn ehdot, näkyvyyden säännöt, vuorovaikutuksen muodot ja jopa taloudelliset mahdollisuudet. Toissijaisuusperiaate edellyttää, että tällaisia prosesseja ei määrätä ylhäältä käsin läpinäkymättömällä ja yksipuolisella tavalla, vaan että ne suunnataan yhteisen edun mukaisesti avoimesti, vastuullisesti ja merkityksellisillä osallistumismuodoilla (mukaan lukien riippumattomat tarkastukset, algoritmien läpinäkyvyys, tasapuolinen pääsy dataan ja muutoksenhakukeinot). [⁹⁶]

72. Tässä yhteydessä valtioita ja kansainvälisiä instituutioita kehotetaan varmistamaan oikeudenmukaiset säännöt ja tehokkaat suojatoimet, jotta paikallisyhteisöt, välittäjäorganisaatiot, koulut, yliopistot, uskonnolliset instituutiot ja yhdistykset saavat äänensä kuuluviin ja voivat osallistua niiden valintojen pohdintaan, jotka vaikuttavat ihmisten arkeen, kuten työllisyyteen, palvelujen saatavuuteen, tietojen hallintaan ja digitaalisiin ympäristöihin. Kun on kyse taloudellisista virroista ja digitaalisista alustoista sekä tietojen ja algoritmien hallinnasta, emme voi sallia, että muutama toimija määrää näistä prosesseista yksin; sen sijaan meidän on luotava yhteistyömuotoja, jotka kunnioittavat globaalin yhteisön eri tasoja ja tekevät niistä yhdessä vastuullisia yhteisen hyvän edistämisestä. [⁹⁷]

Solidaarisuuden periaate

73. Kun olemme tarkastelleet yhteistä hyvää ja toissijaisuusperiaatetta, haluaisin pohtia solidaarisuuden periaatetta. Se juontuu uskosta kumpuavasta ihmiskäsityksestä, jonka mukaan jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi ja osa suhteiden verkostoa, joka sitoo hänet muihin ihmisiin, tiettyihin yhteisöihin ja luomakuntaan. Pyhä Paavali VI totesi, että solidaarisuuden, oikeudenmukaisuuden ja rakkauden velvollisuudet juontavat juurensa ihmisten ja kansojen välisistä inhimillisistä ja yliluonnollisista veljellisistä siteistä. [⁹⁸] Veljeys ei ole pelkästään uskovien toive, vaan se on sosiaalinen ja poliittinen todellisuus, joka on toteutettava yhteisöllisissä valinnoissa ja ponnisteluissa. Solidaarisuus on siis konkreettinen tunnustus siitä, että jokaisen yksilön tulevaisuus on yhteydessä kaikkien tulevaisuuteen; todellakin, ”kukaan ei pelastu yksin”. [⁹⁹] Täten tulee selväksi, että toissijaisuusperiaatteen ja solidaarisuuden välillä on läheinen yhteys. On siis selvää, että toissijaisuusperiaatteen ja solidaarisuuden välillä vallitsee tiivis yhteys. Kun toissijaisuusperiaatetta ei yhdistetä solidaarisuuteen, siitä tulee pelkkä erityisten etujen suojelu; kun solidaarisuutta ei tueta toissijaisuusperiaatteella, se rappeutuu sellaiseksi hyvinvointijärjestelmäksi, joka ei edistä vastuullisuutta. [¹⁰⁰] Tämä keskinäinen riippuvuus koskee myös aitoon osallistumiseen liittyvää vastuuta. Solidaarisuus ilmenee, kun jokainen ihminen, sekä yksilönä että yhteisön jäsenenä, osallistuu yhteisön elämään – pysymällä ajan tasalla, olemalla vuorovaikutuksessa muiden kanssa, tuomalla äänensä kuuluviin ja vaikuttamalla julkisiin päätöksiin ja valintoihin – ja samalla kantamalla todellista vastuuta, jotta yhteinen hyvä saavutetaan yhteisen päätöksenteon kautta.

74. Monilla aloilla koemme jo nyt eräänlaista ”tosiasiallista solidaarisuutta”, sillä elämämme ovat kietoutuneet toisiinsa; digitaaliset verkostot yhdistävät ihmisiä ja yhteisöjä ympäri maailmaa reaaliajassa, ja globaalit taloudet sekä viestintä merkitsevät sitä, että yhdessä paikassa tapahtuvilla asioilla on kauaskantoisia vaikutuksia. Tämä suhteiden verkosto on kuitenkin solidaarisuutta sanan täydessä merkityksessä vasta silloin, kun siitä tulee tietoinen valinta. Usko kutsuu meitä näkemään tämän todellisuuden kutsuna: emme ole pelkästään toistemme naapureita, vaan olemme uskottu toisillemme, jotta jokainen meistä voi kantaa vastuun, parhaan kykymme mukaan, veljiemme ja sisartemme elämästä ja haavoista. Solidaarisuus syntyy juuri silloin, kun emme päätä olla välinpitämättömiä naapurimme kohtalosta, vaan muuttaa väistämättömät siteet – taloudelliset, kulttuuriset ja teknologiset – jakamisen, yhteistyön ja keskinäisen huolenpidon poluiksi, omaksuen ajatuksen ”yhteisöllisestä ajattelusta ja toiminnasta”. [¹⁰¹]

75. Kirkon sosiaalinen oppi korostaa, että solidaarisuus on sekä periaate että hyve. Periaatteena se ilmentää yksilöiden, ryhmien ja kansojen välisten suhteiden objektiivista järjestystä ja viittaa keskinäisen riippuvuuden tietoisuuteen, jossa jokaisen ihmisen hyvinvointi riippuu muiden hyvinvoinnista. Hyveenä se edellyttää ”lujaa ja sinnikästä päättäväisyyttä” [¹⁰²] pyrkiä yhteiseen hyvään kiinnittäen erityistä huomiota eniten apua tarvitseviin. Paavi Franciscus totesi, että solidaarisuus on ”tapa luoda historiaa” [¹⁰³], joka luo yhteisöjä eikä pelkästään yksilöiden joukkoja. Tästä syystä se vaatii vaatimattoman ja yhteisen elämäntavan, kyvyn luopua välittömistä eduista luomaan mahdollisuuksia muille tulevaisuudessa sekä halukkuuden kyseenalaistaa tottumukset ja etuoikeudet – mukaan lukien digitaaliseen kulutukseen ja teknologian käyttöön liittyvät – kun ne estävät muita elämästä arvokkaasti.

76. Maailmassa, jota leimaavat yhä tiiviimmät yhteydet ihmisten, yhteisöjen ja kansakuntien välillä, solidaarisuudella on myös globaali ulottuvuus. Paavi Benedictus XVI korosti voimakkaasti kehityksen, oikeudenmukaisuuden ja tulevia sukupolvia kohtaan kantamamme vastuun välistä yhteyttä ja totesi, että aito kehitys edellyttää solidaarisuutta ja sukupolvien välistä oikeudenmukaisuutta [¹⁰⁴] sekä tietoisuutta siteistä, jotka yhdistävät meidät luonnonympäristöön. Nykyään tämä vastuu ulottuu myös digitaaliseen ja tietoinfrastruktuuriin. Luonnonympäristön tavoin myös ”digitaalista ekosysteemiä” voidaan suojella tai riistää, jakaa tai monopolisoida. Solidaarisuus vaatii, että dataa, algoritmeja, alustoja ja tekoälyä koskevissa päätöksissä otetaan huomioon paitsi muutamien välitön hyöty myös vaikutukset kaikkiin ihmisiin ja tuleville sukupolville.

Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden periaate

77. Kristilliselle yhteisölle sosiaalinen oikeudenmukaisuus on konkreettinen tapa seurata Jeesusta ja pysyä uskollisena evankeliumille. Uudessa testamentissa Jeesus julistaa ”hyvää sanomaa köyhille” (Luuk. 4:18) ja samaistuu vähäosaisiin, sairaisiin, vankeihin ja muukalaisiin (ks. Matt. 25:31–46). Hän opettaa meille näin, että oikeudenmukaisuus syntyy veljeydestä ja täyttyy siinä, sillä se, miten suhtaudumme ja olemme yhteydessä vähäisimpiin keskuudessamme, tulee konkreettisesti mittaamaan suhdettamme Jumalaan ja veljiimme ja sisariimme. Oikeudenmukaisuus ei kuitenkaan koske vain yksilöiden käyttäytymistä, vaan myös sitä, miten yhteiskunnan rakenteet on suunniteltu ja järjestetty. Tässä suhteessa Vatikaanin II kirkolliskokous muistuttaa meitä siitä, että jokainen instituutio on kutsuttu palvelemaan ihmistä ja hänen arvokkuuttaan. [¹⁰⁵] Sosiaalinen oikeudenmukaisuus on siis ominaista sille, että sosiaalinen, taloudellinen ja poliittinen järjestys mahdollistaa kaikille – erityisesti heikoimmassa asemassa oleville – aidosti arvokkaan elämän, jättämättä ketään jälkeen.

78. Viimeaikaisessa kirkon opetuksessa on korostettu, että sosiaalinen oikeudenmukaisuus alkaa heikoimmassa asemassa olevista. Pyhä Johannes Paavali II puhui köyhien puolesta tehdystä ensisijaisesta valinnasta [¹⁰⁶], jonka on ohjattava sekä henkilökohtaisia että yhteiskunnallisia valintoja, kun taas paavi Franciscus tuomitsi ”kertakäyttökulttuurin” [¹⁰⁷], joka synnyttää yhä uusia syrjäytymisen muotoja. Tästä näkökulmasta sosiaalinen oikeudenmukaisuus vaatii meitä katsomaan yksilöitä ja yhteisöjä alkaen kaikkein haavoittuvimmista: köyhistä, maahanmuuttajista, pakolaisista, maan sisäisistä pakolaisista, väkivallan uhreista ja kaupunkien tai elämän reuna-alueilla elävistä ihmisistä.

79. ”Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden” käsite auttaa meitä ymmärtämään, että epäoikeudenmukaisuudet eivät johdu pelkästään yksilöiden vääristä valinnoista, vaan myös rakenteista, mekanismeista sekä taloudellisista ja kulttuurisista järjestelmistä, jotka tuottavat eriarvoisuutta lähes automaattisesti. Pyhä Johannes Paavali II puhui tässä yhteydessä synnin rakenteista [¹⁰⁸], jotka vastustavat Jumalan tahtoa ja vaativat sitoutumista henkilökohtaiseen ja yhteiskunnalliseen kääntymykseen. Tässä näkökulmassa oikeudenmukaisuus ei tarkoita pelkästään resurssien oikeudenmukaisempaa jakamista tai nykyisten epäoikeudenmukaisuuksien korjaamista, vaan siihen liittyy myös korjaava ulottuvuus. Sen tavoitteena on korjata rikkoutuneita siteitä ja integroida uudelleen syrjityt, ottaen huomioon epäoikeudenmukaisuuksien, kuten sotien, kolonialismin, rotu- tai sukupuolisen syrjinnän, kokonaisia kansoja kohtaan kohdistetun väkivallan ja riiston, aiheuttamat haavat. Tähän voi kuulua ihmisarvon ja äänen palauttaminen niille, jotka on sivuutettu, kollektiivisen muistin parantumisprosessien edistäminen, syrjivien lakien ja käytäntöjen vastustaminen sekä konkreettisen tuen antaminen niille, jotka edelleen kantavat menneisyydessä kärsittyjen vääryyksien seurauksia.

80. Nykypäivänä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden on otettava huomioon myös digitaalisten teknologioiden muovaama ympäristö. Globaalien verkostojen, alustojen ja tekoälyjärjestelmien leviäminen muuttaa tapaa, jolla hankimme tietoa, viestimme ja käytämme palveluja. Oikeudenmukaisuus edellyttää, että estämme uusien syrjinnän ja vapauksien riistämisen muotojen syntymisen: yksilöt ja kansat, joiden pääsy perustekniikoihin on estetty tai rajoitettu, yhteisöt, jotka ovat alttiina tunkeilevalle valvonnalle, sekä sosiaaliset ryhmät, joita rangaistaan läpinäkymättömillä algoritmeilla, jotka ylläpitävät ennakkoluuloja ja syrjintää. Digitaalisella aikakaudella oikeudenmukainen yhteiskuntajärjestys takaa kaikille yhdenvertaisen pääsyn mahdollisuuksiin, suojelee yhteiskunnan nuorimpia ja heikoimmassa asemassa olevia jäseniä, torjuu vihaa ja väärää tietoa sekä asettaa tietojen ja teknologian käytön julkisen valvonnan alaiseksi, jotta johtavana periaatteena ei ole pelkästään liikevoitto, vaan jokaisen ihmisen arvokkuus ja kaikkien ihmisten yhteinen etu.

81. Nykypäivän sosiaalisen oikeudenmukaisuuden koetinkivi on se, miten kohdellaan maahanmuuttajia, pakolaisia ja niitä, jotka joutuvat muuttamaan pois kotiseudultaan köyhyyden, väkivallan, ilmastonmuutoksen tai ympäristökatastrofien vuoksi. Se, miten yhteiskunta kohtelee heitä, paljastaa, perustuuko sen oikeudentaju pelkoon vai veljeyden henkeen. Paavi Franciscus kehotti meitä näkemään maahanmuuttajat ei pelkästään hallittavana ongelmana, vaan elävänä kuvana liikkeellä olevasta Jumalan kansasta. [¹⁰⁹] He ovat ihmisiä, joilla on arvokkuutta, voimavaroja ja unelmia, ja joilla on oikeus tulla kohdelluiksi kunnioittavasti ja pyytää päästä aktiivisiksi jäseniksi heidät vastaanottaviin yhteiskuntiin. Sosiaalinen oikeudenmukaisuus tällä alalla edellyttää vähintään kahta toisiaan täydentävää sitoumusta. Toisaalta se tarkoittaa niiden oikeutettujen toiveiden suojelemista, jotka joutuvat lähtemään, varmistamalla turvalliset ja lailliset reitit, arvokkaat vastaanotto-olosuhteet ja aidot integroitumisen polut. Toisaalta se tarkoittaa oikeuden edistämistä jäädä rauhassa ja turvassa kotimaahansa puuttumalla niihin perimmäisiin syihin, jotka pakottavat ihmiset muuttamaan, mukaan lukien taloudelliseen epäoikeudenmukaisuuteen ja ilmastokriisiin liittyvät syyt. Kun näitä oikeuksia kunnioitetaan, muuttoliikkeestä voi tulla tilaisuus kohtaamisille ja kansojen keskinäiselle rikastumiselle.

Ihmisen kokonaisvaltainen kehitys

82. Kiertokirje Populorum Progressiossa Paavali VI totesi, että kehitys on aitoa vain, jos se on ”kokonaisvaltaista”, eli jos se voi ”edistää jokaisen ihmisen ja koko ihmisen kehitystä”. [¹¹⁰] Seuraavien vuosikymmenien aikana kirkon sosiaalinen oppi otti tämän ilmaisun uudelleen esille ja pohti sitä osoittaakseen käytännön tapoja, joilla jaloja periaatteita – ihmisarvo, yhteinen hyvä, hyödykkeiden yleismaailmallinen käyttötarkoitus, toissijaisuus, solidaarisuus ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus – toteutetaan todellisessa elämässä. ”Kokonaisvaltaisella inhimillisellä kehityksellä” tarkoitamme prosessia, jossa yksilöiden ja kansojen kasvu kattaa kaikki olemassaolon ulottuvuudet ja avaa tulevaisuuden myös seuraaville sukupolville.

83. Sekä yksilöille että kansakunnille kehitys on sekä velvollisuus että oikeus. Tarvitaan vähimmäisedellytykset, jotta jokainen ihminen ja kansa voi kukoistaa ihmisarvonsa mukaisesti ilman, että heitä pidetään riippuvaisessa asemassa tai suljetaan pois välttämättömien hyödykkeiden saatavuudesta. Kehitys on aidosti inhimillistä, kun se asettaa ihmiset etusijalle varallisuuden kasaantumisen sijaan ja kun se koskee sekä kansoja että yksilöitä. Oikeudenmukaisuus vaatii yhteiskunnan ja kansojen oikeuksien tunnustamista ja sisältää vastuun tulevia sukupolvia kohtaan. Kehitys ei ole aidosti inhimillistä, jos se lisää joidenkin kulutusta siirtämällä kustannukset ja taakat toisten kannettavaksi tai jos se alistaa kokonaisia alueita alisteisiin rooleihin estäen niitä toteuttamasta täyttä potentiaaliaan. [¹¹¹] Kehitys on kokonaisvaltaista, kun se ei rajoitu taloudelliseen sfääriin, vaan edistää elämänlaatua sen hengellisissä, kulttuurisissa, moraalisissa ja ihmissuhteisiin liittyvissä ulottuvuuksissa kunnioittaen samalla yhteistä kotiamme, kansojen monimuotoisuutta ja niiden elämäntapoja. [¹¹²]

84. Nykyään kokonaisvaltaisen inhimillisen kehityksen käsite toimii vertailukohteena kokonaisvaltaisen ekologian arvioinnissa, josta on tullut kirkon sosiaalisen opin välttämätön ulottuvuus. Kehityksen laatua mitataan nimittäin kyvyllä yhdistää ihmisten oikeudenmukainen kohtelu ja yhteisen kotimme hoitaminen sekä edistää ihmisarvoisia elinoloja, tarvittavien hyödykkeiden saatavuutta, oikeudenmukaisia yhteiskunnallisia suhteita, luomakunnan hoitoa ja tulevien sukupolvien huomioon ottamista. Tästä seuraa, että todellinen edistyminen ei ole sitä, mikä lisää joidenkin hyvinvointia ekosysteemien pilaamisen, kustannusten siirtämisen heikoimmassa asemassa oleville yhteisöille tai jälkipolvien elinolojen vaarantamisen kautta.

85. Tästä näkökulmasta katsottuna ihmisen kokonaisvaltainen kehitys on viitekehys, jonka kautta voimme tulkita aikamme muutoksia, mukaan lukien digitaalisen vallankumouksen aiheuttamat muutokset. Teknologiset innovaatiot, mukaan lukien tekoäly, eivät ole neutraaleja, sillä ne voivat joko edistää osallistumista ja oikeudenmukaisuutta tai pahentaa eriarvoisuutta, kontrollia ja syrjäytymistä. Tästä syystä niitä on arvioitava esittämällä ratkaiseva kysymys: auttavatko ne todella yksilöitä ja kansoja tulemaan inhimillisemmiksi ja veljellisemmiksi, kunnioittaen samalla yhteistä kotiamme ja tulevia sukupolvia? Juuri tässä sosiaalisen opetuksen periaatteet muuttuvat konkreettisiksi kriteereiksi, joiden avulla voimme arvioida seuraavissa luvuissa käsiteltäviä kysymyksiä.

Kirkkoa koskeva tarkastelu

86. Lopuksi haluaisin käsitellä asiaa, joka on minulle erityisen tärkeä. Sosiaalinen oppi ei ole pelkästään yhteiskunnalle osoitettu viesti, vaan se on myös kirkon omantunnontarkastus – yhteyden koti ja koulu, jonka tehtävänä on aina varmistaa, että tässä luvussa esitetyt periaatteet toteutuvat, etenkin kirkon omissa rakenteissa. Kirkollisessa kontekstissa yhteinen hyvä ilmenee synodaalisena lähestymistapana lähetystyöhön Jumalan valtakunnan palveluksessa.  Kirkko on todellakin ”synodaalisuuden ja lähetystyön yhteisöllinen ja historiallinen subjekti”. [¹¹³] Tämä edellyttää huomiota siihen, miten päätökset tehdään ja vastuita hoidetaan. Synodin loppuasiakirjassa tunnistetaan avoimuuden, vastuuvelvollisuuden ja arvioinnin kulttuuri lähetystyön muutoksen avaintekijöiksi. [¹¹⁴]

87. Tämän perusteella toissijaisuusperiaate nousee hallinnon ja pastoraalisen elämän johtavaksi periaatteeksi. Siihen kuuluu uskovien ja kirkon välittäjäorganisaatioiden tunnustaminen ja tukeminen heidän hoitaessaan tehtäviään, karisman ja taitojen arvostaminen sekä kaikenlaisen paternalistisen asenteen välttäminen, joka tukahduttaa evankelisen vapauden. Käytännössä kastettujen osallistuminen päätöksentekoprosesseihin ja heidän yhteinen vastuunsa lähetystyössä toteutuvat aidosti toimivien, ei pelkästään nimellisten osallistavien elinten kautta. [¹¹⁵]

88. Kristilliselle yhteisölle solidaarisuus juontuu Kristuksen mysteeristä ja saa voimaa ehtoollisesta Solidaarisuus kumpuaa uskon yhteydestä ja sakramenteista: kaste ja konfirmaatio yhdistävät meidät Kristuksessa, jotta meistä tulisi yksi ruumis ja yksi Henki, yksi sydän ja yksi sielu (ks. Ef 4:4; Ap.t. 4:32). Ehtoollinen, joka on ykseyden sakramentti, ruokkii kuulumistamme Kristuksen ruumiiseen ja opettaa meitä jakamaan. Kirkossa esiintyvät erilaiset herkkyydet ja jokaisen ihmisen elähdyttävät vahvat vakaumukset ovat rikkauden lähde, jos ne pysyvät ankkuroituneina varmuuteen siitä, että ykseys on vastaanotettu lahja ja täytettävä vastuu.

89. Oikeudenmukaisuuden toteuttaminen kirkossa tarkoittaa kirkon sisäisten suhteiden ja rakenteiden puhdistamista vääristymistä, jotka johtavat eriarvoisuuteen, avoimuuden puutteeseen ja vallan väärinkäyttöön. Tässä mielessä hengellisen, taloudellisen, institutionaalisen, seksuaalisen ja valtaan perustuvan hyväksikäytön sekä omantunnon väärinkäytön uhrien kuunteleminen on olennainen osa oikeudenmukaisuuteen johtavaa matkaa, johon kuuluu aiheutetun vahingon tunnustaminen, oikeudenmukainen korvaus ja toimenpiteet, joilla estetään sen toistuminen. Kaikki valta on yhteyden ja lähetystyön palveluksessa. Kaikki auktoriteetti on Jumalan kansan palveluksessa. Tämä palvelutyö ilmaistaan paitsi sakramenteissa juhlittavan ja eletyn uskomme ja synodaalisen toimintatavan omaksumisen kautta, myös konkreettisessa tavaroiden jakamisessa. Varhaiskirkon esimerkin mukaisesti kirkon resursseja on jaettava niin, ettei kukaan meistä joudu puutteeseen (ks. Ap. t. 4:34), ja niin, että niiden hallinnointi tukee evankeliumin julistamisen tehtävää kaikkein köyhimmille. Säännöllistä arviointia pastoraalisten tehtävien hoitamisesta tulisi edistää, ei yksilöiden tuomitsemiseksi, vaan tehtävään suuntautuvana oppimisen ja korjaamisen välineenä. [¹¹⁶] Vain siinä määrin kuin olemme avoimia Pyhän Hengen toiminnalle, nämä sosiaalisen opetuksen periaatteet voivat toteutua kirkon elämässä. Tällä tavalla kirkko voi antaa yhteiskunnalle uskottavan todistuksen siitä, että yhteisen hyvän tavoittelu yhdessä, jaetulla vastuulla ja veljeydellä, ei ole utopiaa, vaan todellinen mahdollisuus. [¹¹⁷]

KOLMAS LUKU

Teknologia ja ylivalta

Ihmiskunnan mahtavuus tekoälyn lupausten valossa

90. Kun olemme muistelleet sosiaalista oppia valaisevia periaatteita, haluaisin nyt keskittyä tiettyihin haasteisiin, jotka vaikuttavat syvällisesti nykyiseen elämäntapaamme.  Näitä pohdintoja täydentävä raamatullinen vertauskuva on rakennushanke. Toisaalta on Baabelin torni, jossa yhteinen ponnistus noudattaa suunnitelmaa, joka hallitsee ja lopulta riistää ihmisyyden (ks. 1. Moos. 11:1–9). Toisaalta on Jerusalemin rauniot, jotka Nehemian johdolla rakennetaan uudelleen pala palalta yhteisen vastuun hankkeena (ks. Neh 2–6). Meitä kutsutaan pohtimaan aikakautemme suuria ”rakennustyömaita” ja kysymään: mitä me rakennamme? Kun teknologinen kehitys muuttaa nopeasti kieliä, suhteita, instituutioita ja vallan muotoja, meidän uskovien on valittava ja voimme valita, mihin hankkeisiin osallistumme ja millä tavalla, jotta voimme suojella ja arvostaa ihmiskunnan suuruutta, joka on annettu meille lahjana. Tämä valinta koskee paitsi tulevaisuuttamme myös nykyhetkeämme, sillä tekoäly ja muut uudet teknologiat ovat jo osa jokapäiväistä elämäämme.

91. Olen vakuuttunut siitä, että konkreettista tapaa elää sosiaalisia suhteita evankeliumin valossa ei ole vahvistettu lopullisesti, vaan se on tehtävä, joka on uskottu sukupolvesta toiseen kristilliselle yhteisölle. Pyhän Hengen johdatuksessa kirkko antaa Jumalan sanan valaista itseään, tulkitsee ajan merkkejä ja etsii luovasti uusia tapoja, joilla kansojen ja kansakuntien väliset suhteet voisivat yhä paremmin vastata Jumalan valtakunnan vaatimuksia. [¹¹⁸] Tästä syystä rohkaisen kaikkia kirkon jäseniä olemaan pelkäämättä nykyisiä haasteita, vaan kuuntelemaan toisiaan ja ottamaan vakaasti vastuunsa inhimillisemmän ja veljellisemmän yhteiskunnan rakentamisessa.

Teknokraattinen paradigma ja digitaalinen valta

92. Paavi Franciscus tuomitsi kiertokirjeessään Laudato Si’ teknokraattisen ajattelutavan [¹¹⁹] kasvavan valta-aseman globalisoituneessa maailmassamme: taipumuksen antaa tehokkuuden, hallinnan ja liikevoiton logiikan yksinään ohjata henkilökohtaisia, yhteiskunnallisia ja taloudellisia päätöksiä. Tämä tekee selväksi, että teknologia ei ole pelkkä työkalu. Kun siitä tulee mittapuu, jolla kaikkea arvioidaan, se alkaa määrätä, mikä on tärkeää ja mikä voidaan hylätä, ja alentaa luomakunnan hyväksikäytön kohteeksi ja ihmiset pelkäksi hammasrattaiksi järjestelmässä, jota ajetaan kohti yhä suurempaa tehokkuutta.

93. Tämä ajattelutapa on levinnyt nopeasti viime vuosina, osittain tekoälyn, kognitiotieteen, nanoteknologian, robotiikan ja bioteknologian kehityksen vauhdittamana. Itse asiassa nämä innovaatiot voivat edistää merkittävästi ihmisen kokonaisvaltaista kehitystä ja yhteisen kotimme hoitamista. Juuri niiden voiman vuoksi ne voivat kuitenkin myös kiihdyttää teknokraattisen ajattelutavan leviämistä, minkä vuoksi ne edellyttävät uutta hengellistä, eettistä ja poliittista viitekehystä. Suurempi voima ei välttämättä tarkoita parempaa. Tässä suhteessa Romano Guardinin sanat ovat edelleen ajankohtaisia: ”Nykyaikainen ihminen ei ole oppinut käyttämään valtaa hyvin.” [¹²⁰]

94. Vaara siitä, että ihmiskunta joutuu omien saavutustensa uhriksi, oli jo selvästi tiedossa pyhälle Paavali VI:lle, joka varoitti, että ”kaikkein merkittävimmät tieteelliset edistysaskeleet, hämmästyttävimmät tekniset saavutukset ja uskomattomimmat talouskasvun tulokset kääntyvät pitkällä aikavälillä ihmistä vastaan, ellei niihin liity aitoa moraalista ja sosiaalista edistystä.” [¹²¹] Tästä syystä teknologinen kehitys – joka on sinänsä arvokasta – edellyttää huolellista harkintaa sen ohjaavasta antropologisesta näkemyksestä ja sen tavoittelemista päämääristä. Jos teknologinen kehitys etenee ilman vastaavaa eettistä ja sosiaalista kehitystä, seurauksena voi olla keinojen lisääntyminen ilman ihmisyyden kasvua: ”enemmän omistamista” ilman ”enemmän olemista”. Tällaisessa tilanteessa on vaarana, että yksilöitä arvioidaan pääasiassa heidän tuottamiensa tulosten perusteella. [¹²²]

95. Tässä yhteydessä meidän on tunnustettava toinenkin keskeinen seikka, jonka olen jo aiemmin tuonut esiin. Digitaalisessa kontekstissa alustojen, infrastruktuurin, tietojen ja laskentatehon hallinta ei useinkaan ole valtioiden käsissä, vaan suurten taloudellisten ja teknologisten toimijoiden. Nämä tahot määrittelevät käytännössä käyttöoikeuksien ehdot, päättävät näkyvyyden säännöistä ja muovaavat osallistumisen mahdollisuuksia. Kun tällainen valta keskittyy harvojen käsiin, se muuttuu helposti läpinäkymättömäksi ja välttää julkisen valvonnan, mikä lisää vääristyneiden kehityskuvioiden riskiä, jotka puolestaan synnyttävät uusia riippuvuussuhteita, syrjäytymistä, manipulointia ja eriarvoisuutta.

96. Digitaalimaailmassa vallitsevan vallankeskittymisen edessä tämän uuden tilanteen arvioinnin ja harkinnan kriteereinä toimivat sosiaalisen opetuksen jalot periaatteet: ihmisen luovuttamaton arvokkuus, yhteinen hyvä, hyödykkeiden yleismaailmallinen käyttötarkoitus, toissijaisuusperiaate, solidaarisuus ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus. Ne edellyttävät, että arvioimme, edistääkö digitaalisten infrastruktuurien ja algoritmien valta aidosti osallistumista ja vastuullisuutta, suojeleeko se haavoittuvia, takaaako se tasapuolisen pääsyn mahdollisuuksiin ja onko se edelleen suunnattu kaikkien yhteiseen hyvään. Tämän pohjalta voimme nyt tarkastella tarkemmin, mitä tekoäly on, mitä mahdollisuuksia se avaa ja mitä riskejä se sisältää.

Tekoäly

97. Tarkoitukseni ei ole tässä käsitellä tekoälyä kattavasti eikä esittää katsausta laajaan aiheeseen liittyvään kirjallisuuteen, sillä asiasta on jo olemassa arvovaltaisia teoksia, myös kirkollisessa kontekstissa. [¹²³]  Rajoitan itseni muistuttamaan muutamasta olennaisesta seikasta, jotka ovat tärkeitä moraalisessa ja yhteiskunnallisessa harkinnassa, joka turvaa ihmisen ensisijaisuuden, jotta voidaan varmistaa, että teknisiä innovaatioita ohjaa aina ihmisen äly, hänen omatuntonsa ja vapautensa, ja että ne määrittävät vastuullisesti niiden käytön ja rajat.

98. Tämän keskustelun alkuun on syytä esittää kaksi huomiota. Ensinnäkin kaikki tekoälyä koskevat väittämät voivat vanhentua nopeasti, kun otetaan huomioon näiden järjestelmien huikea kehitysvauhti. Toiseksi meillä kaikilla, myös niiden suunnittelijoilla, on vain rajallinen käsitys niiden todellisesta toiminnasta. Nykyiset tekoälyjärjestelmät ovatkin pikemminkin ”kasvatettuja” kuin ”rakennettuja”, sillä kehittäjät eivät suunnittele suoraan jokaista yksityiskohtaa, vaan luovat puitteet, joiden sisällä äly ”kasvaa”. Tämän seurauksena perustavanlaatuiset tieteelliset näkökohdat – kuten näiden järjestelmien sisäiset esitystavat ja laskennalliset prosessit – ovat tällä hetkellä edelleen tuntemattomia. Siksi on kiireellinen tarve kahteen asiaan: toisaalta tieteellisen tutkimuksen syventämiseen ja toisaalta moraalisen ja hengellisen arvostelukyvyn käyttämiseen.

99. Tekoälylle ei ole olemassa yhtä ainoaa kattavaa määritelmää. Voidaan kuitenkin todeta, että meidän on vältettävä sitä väärinkäsitystä, että tämäntyyppinen ”äly” rinnastettaisiin ihmisen älyyn. Nämä järjestelmät vain jäljittelevät tiettyjä ihmisen älyn toimintoja. Tällöin ne usein ylittävät ihmisen älyn nopeudessa ja laskentakapasiteetissa, mikä tuo konkreettisia etuja monilla aloilla. Tämä kyky on kuitenkin täysin sidoksissa tietojenkäsittelyyn. Niin sanotut tekoälyt eivät koe kokemuksia, niillä ei ole kehoa, ne eivät tunne iloa tai kipua, ne eivät kypsy ihmissuhteiden kautta eivätkä ne tiedä sisimmästään, mitä rakkaus, työ, ystävyys tai vastuu tarkoittavat. Niillä ei myöskään ole moraalista omatuntoa, sillä ne eivät arvioi hyvää ja pahaa, ymmärrä tilanteiden perimmäistä merkitystä tai kanna vastuuta seurauksista. Ne saattavat jäljitellä kieltä, käyttäytymistä ja analyyttisiä taitoja tai jopa simuloida empatiaa ja ymmärrystä, mutta ne eivät ymmärrä tuottamaansa, sillä niiltä puuttuu se tunneperäinen, suhteellinen ja hengellinen näkökulma, jonka kautta ihmiset kasvavat viisaudessa. Vaikka näitä työkaluja kuvataan ”oppimiskykyisiksi”, niiden tapa oppia eroaa ihmisen tavasta. Se ei ole niiden kokemus, jotka antavat elämän muovata itseään ja kasvavat ajan myötä valintojen, virheiden, anteeksiannon ja uskollisuuden kautta. Pikemminkin se on eräänlainen tilastollinen mukautuminen, joka perustuu dataan ja palautteeseen. Se voi olla hyvin tehokasta, mutta se ei tarkoita sisäistä kasvua.

Arvokas työkalu, joka vaatii valppautta

100. Edellä esitetyn valossa voimme paremmin ymmärtää, miksi tekoäly voi olla arvokas työkalu ja miksi se samalla vaatii maltillista ja valpasta lähestymistapaa. Viime vuosina sen käyttö yksityiselämässä on laajentunut merkittävästi, mikä on herättänyt yhä enemmän pohdintaa sekä sen tarjoamista mahdollisuuksista että sen nopeaan leviämiseen liittyvistä riskeistä. Henkilökohtaisessa käytössä erityisesti kolme seikkaa ansaitsevat huolellisen tarkastelun: tulosten saamisen helppous, objektiivisuuden vaikutelma sekä ihmisten välisen viestinnän simulointi. Nopeus ja helppous, jolla tietoon, monimutkaisiin analyyseihin, mediasisältöön ja käytännön apuun pääsee käsiksi, helpottaa epäilemättä elämää. Ne voivat kuitenkin myös rohkaista liialliseen riippuvuuteen ja valmiiden vastausten etsimiseen sekä heikentää henkilökohtaista luovuutta ja arvostelukykyä. Näiden järjestelmien antamien vastausten ja ehdotusten näennäinen objektiivisuus voi saada meidät unohtamaan, että ne heijastavat niiden suunnittelijoiden ja kouluttajien kulttuurisia oletuksia, kaikkine vahvuuksineen ja rajoitteineen. Ihmisten välisen positiivisen vuorovaikutuksen keinotekoinen jäljittely – neuvoja, myötätuntoa, ystävyyttä ja jopa rakkautta ilmentävät sanat – voi olla mukaansatempaavaa ja toisinaan aidosti hyödyllistä. Vähemmän kriittisille käyttäjille se voi kuitenkin olla myös harhaanjohtavaa ja luoda illuusion suhteesta todelliseen ihmiseen. Kun sanoja simuloidaan, ne eivät rakenna aitoja suhteita, vaan vain niiden näennäisen ulkomuodon. Huolenpidon tai tuen keinotekoinen jäljittely voi olla erityisen riskialtista tilanteissa, joissa todelliset suhteet ja emotionaaliset siteet puuttuvat. Tällöin vaara ei ole niinkään siinä, että henkilö uskoisi kommunikoivansa toisen ihmisen kanssa, vaan pikemminkin siinä, että hän voi vähitellen menettää halun luoda aitoja ihmissuhteita.

101. Kun laajennamme näkökulmaamme tekoälyn käyttöön yhteiskunnassa, huomaamme, että se on nykyään integroitu päätöksentekoprosesseihin monilla aloilla ja useilla tasoilla: viestinnässä, hallinnossa ja ohjauksessa. Tehokkuushyödyt ja mahdollisuudet parantaa tiettyjä palveluja ovat ilmeisiä, mutta niiden nopea ja kriittisyyttä vailla oleva käyttöönotto altistaa meidät monille riskeille, mukaan lukien taipumus sivuuttaa ympäristövaikutukset. Nykyiset tekoälyjärjestelmät vaativat valtavia määriä energiaa ja vettä, mikä vaikuttaa merkittävästi hiilidioksidipäästöihin ja asettaa suuria vaatimuksia luonnonvaroille. Niiden monimutkaisuuden kasvaessa, erityisesti suurten kielimallien tapauksessa, myös laskentatehon ja tallennuskapasiteetin tarve kasvaa, mikä edellyttää laajaa koneiden, kaapeleiden, datakeskusten ja energiaintensiivisen infrastruktuurin verkostoa. Tästä syystä on välttämätöntä kehittää kestävämpiä teknologisia ratkaisuja, jotka vähentävät ympäristövaikutuksia ja auttavat suojelemaan yhteistä kotiamme. [¹²⁴]

Tekoälyn vastuullisuus, läpinäkyvyys ja hallinto

102. Tekoälyn käyttö ei ole koskaan pelkästään tekninen kysymys: kun se otetaan käyttöön prosesseissa, jotka vaikuttavat ihmisten elämään, se koskettaa oikeuksia, mahdollisuuksia, asemaa ja vapautta. Tärkeät ja arkaluonteiset päätökset – jotka koskevat työllisyyttä, luottoa, julkisten palvelujen saatavuutta tai jopa henkilön mainetta – ovat vaarassa siirtyä kokonaan automatisoitujen järjestelmien tehtäväksi, jotka eivät tunne ”myötätuntoa, armoa, anteeksiantoa ja ennen kaikkea toivoa siitä, että ihmiset pystyvät muuttumaan”, [¹²⁵] ja voivat siten synnyttää uusia syrjinnän muotoja. On olemassa selvästi haitallisia käyttötapoja, kuten tiedon manipulointi tai yksityisyyden loukkaukset. On kuitenkin myös hienovaraisempia vaaroja, sillä kun tekoälyjärjestelmät esittävät olevansa neutraaleja ja objektiivisia, ne päätyvät heijastamaan ja vahvistamaan suunnittelijoidensa ja kehittäjiensä stereotypioita tai ideologisia ennakkoluuloja.

103. Itse asiassa se, että käytännössä annetaan algoritmille valta päättää, kuka on kelvollinen ja kuka ei, ilman että kukaan kantaa vastuuta tästä päätöksestä, tarkoittaa sitä, että luovutetaan tehtävä määritellä uudelleen ihmisen mahdollisuuksien rajat. Tässä prosessissa menetetään myös poliittinen vastuu, ei pelkästään syrjittyjä kohtaan tunnettu empatia, jota voidaan loppujen lopuksi simuloida. Haavoittuvien syrjäyttäminen verhoutuu neutraalisuuden ja objektiivisuuden verhoon, jota vastaan on vaikea esittää vastalauseita. Tällä tavoin epäoikeudenmukaisuus jää huomaamatta, ja myötätunto, armo ja anteeksianto – joita ei ymmärretä pelkkänä ulkoisena näennäisyytenä vaan todellisina poliittisina tekoina – katoavat vähitellen näkyvistä.

104. Tästä seuraa yksinkertainen mutta pakottava johtopäätös: emme voi pitää tekoälyä moraalisesti neutraalina. Todellisuudessa jokainen tekninen väline ilmentää valintoja ja prioriteetteja sen kautta, mitä se mittaa, jättää huomiotta ja optimoi, sekä sen perusteella, miten se luokittelee ihmisiä ja tilanteita. Jos järjestelmä on suunniteltu tai sitä käytetään tavalla, joka kohtelee joidenkin ihmisten elämää vähemmän arvokkaana tai sulkee heidät pois ilman mahdollisuutta valittaa, se ei ole pelkästään työkalu, jota ”tulee käyttää hyvin”, sillä se on jo ottanut käyttöön kriteerejä, jotka ovat ristiriidassa ihmisen luovuttamattoman arvokkuuden kanssa. Tästä syystä eettistä harkintaa ei voida rajoittaa kysymykseen siitä, käytämmekö järjestelmää hyviin vai pahoihin tarkoituksiin; siinä on myös tarkasteltava, miten järjestelmä on suunniteltu ja millainen näkemys ihmisestä ja yhteiskunnasta on sisällytetty sitä ohjaaviin tietoihin ja malleihin. [¹²⁶]

105. Jotta tekoäly kunnioittaisi ihmisarvoa ja palvelisi aidosti yhteistä hyvää, vastuut on määriteltävä selkeästi jokaisessa vaiheessa: järjestelmien suunnittelijoista ja kehittäjistä niihin, jotka käyttävät niitä ja luottavat niihin konkreettisia päätöksiä tehdessään. Monissa tapauksissa tulokseen johtavat sisäiset prosessit ovat kuitenkin epäselviä, mikä vaikeuttaa vastuun osoittamista ja virheiden korjaamista. Tässä tilanteessa vastuuvelvollisuus on ratkaisevan tärkeää: mahdollisuus tunnistaa, kenen on ”vastattava” päätöksistä, perusteltava ne, seurattava niitä ja tarvittaessa kyseenalaistettava ne sekä korjattava aiheutuneet vahingot. [¹²⁷]

106. Vaatimus varovaisuudesta, perusteellisesta arvioinnista ja toisinaan jopa hitaammasta tahdista tekoälyn käyttöönotossa ei tarkoita kehityksen vastustamista, vaan se on vastuullista huolenpitoa ihmiskuntaa kohtaan. Tämä tarve on sitäkin kiireellisempi, kun otetaan huomioon, että teknologian kehityksen nopeuden ja sen vaikutuksia hallitsevien tietoisuuden, normien, suojakeinojen ja instituutioiden hitaamman kehityksen välillä vallitsee usein epätasapaino. Ei riitä, että vedotaan abstraktiin etiikkaan; tarvitaan vankkoja oikeudellisia puitteita, riippumatonta valvontaa, tietoisia käyttäjiä ja poliittista järjestelmää, joka ei luovu vastuustaan. Muutoin muutosta ohjaa vain teknokraattinen ajattelu, ja se esitetään välttämättömänä ja väistämättömänä, mikä lopulta johtaa siihen, että säännöt määräävät ne, jotka hallitsevat dataa, infrastruktuuria ja laskentatehoa.

107.  Emme voi tyytyä pelkästään vaatimaan koneiden moralisoimista – niin sanottua tekoälyn ”yhdenmukaistamista” ihmisarvojen kanssa – ilman että meillä on myös rohkeutta vaatia vielä yhtä ehtoa: mahdollisuutta keskustella avoimesti kyseessä olevista eettisistä viitekehyksistä ja soveltaa niihin yhteisiä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden normeja. Muutoin tekoälyä hallitsevat tahot tuputtavat omaa moraalista näkemystään, josta tulee näiden järjestelmien näkymätön perusta. Moraalisempi tekoäly ei riitä, jos sen moraalin määrittelevät vain harvat. Tarvitaan aktiivisempaa poliittista osallistumista, joka kykenee hidastamaan kehitystä, kun kaikki kiihtyy, ja suojelemaan yhteisöjen mahdollisuuksia osallistua ja esittää kysymyksiä.

108. Itse asiassa, kuten jokaisen merkittävän teknologisen muutoksen yhteydessä, tekoälyllä on taipumus vahvistaa niiden valtaa, joilla on jo taloudellisia resursseja, asiantuntemusta ja pääsy dataan. Yleisen edun ja hyvän yleismaailmallisen kohdentamisen näkökulmasta tämä herättää vakavia huolenaiheita, sillä pienet mutta erittäin vaikutusvaltaiset ryhmät voivat muokata tiedotus- ja kulutustottumuksia, vaikuttaa demokraattisiin prosesseihin ja ohjata talouden dynamiikkaa omaksi hyväkseen, mikä heikentää sosiaalista oikeudenmukaisuutta ja kansojen välistä solidaarisuutta. Tästä syystä on olennaisen tärkeää, että tekoälyn käyttöä, erityisesti kun se koskee julkisia hyödykkeitä ja perusoikeuksia, ohjaavat selkeät kriteerit ja tehokas valvonta, jotka perustuvat osallistumiseen ja toissijaisuusperiaatteeseen. Yhteisöjä ja välittäjäorganisaatioita ei saa alentaa muualla tehtyjen päätösten passiivisiksi vastaanottajiksi; niiden on voitava osallistua päätöksentekoon ja valvontaan. Lisäksi tietojen omistusoikeutta ei voida jättää yksinomaan yksityisten käsiin, vaan sitä on säänneltävä asianmukaisesti. Tiedot ovat monien toimijoiden tuotosta, eikä niitä pidä kohdella myytävänä tai vain harvoille valituille uskottavana asiana. On tarpeen ajatella luovasti, jotta tietoja voidaan hallinnoida yhteisenä tai jaettuna hyvänä osallistumisen hengessä, kuten pyhä Johannes Paavali II jo ehdotti yhteisten hyödykkeiden osalta. [¹²⁸]

109. Sosiaalisen opetuksen periaatteet tarjoavat viitekehyksen tämän uuden todellisuuden ymmärtämiselle. Maailmassa, jossa data, laskentaresurssit ja sääntelyvaikutusvalta ovat edelleen harvojen käsissä, yhteisestä hyvästä puhuminen tarkoittaa tämän uudenlaisen tiedollisen, taloudellisen ja poliittisen epäsymmetrian paljastamista sekä tekoälyn uusien monopolien nimeämistä. Hyödykkeiden yleismaailmallisesta kohdentumisesta puhuminen tarkoittaa keinojen löytämistä, joilla varmistetaan yleinen pääsy sekä teknologioihin että niiden käyttöön tarvittavaan koulutukseen. Toissijaisuusperiaatteesta puhuminen edellyttää yhteisöjen kyvyn tehdä valintoja ja korjauksia suojelemista sen sijaan, että niiden rooli rajoitettaisiin pelkkään valvontaan sen jälkeen, kun standardit on asetettu muualla. Kun puhutaan solidaarisuudesta, meidän on tunnustettava algoritmisten järjestelmien ylläpitäjinä toimivat piilossa olevat, usein riistetyt työntekijät. Kun puhutaan oikeudenmukaisuudesta, on kyseenalaistettava se globaali valtarakenne, joka päättää, kuka voi tosiasiassa kouluttaa näitä malleja ja kuka on pelkästään niiden alainen. Samoin se tarkoittaa sen tunnustamista, että sosiaalinen oikeudenmukaisuus ei ole vain tavoite, jota on vaalittava teknologioiden käyttöönoton jälkeen, vaan ehto, jonka on muokattava niiden suunnittelua alusta alkaen.

110. Lopuksi haluaisin käyttää ilmaisua ”riisua aseista”, joka on minulle hyvin tärkeä. Tekoälyn riisuminen aseista tarkoittaa sen vapauttamista ”aseistetun” kilpailun ajattelutavasta, joka ei nykyään rajoitu pelkästään sotilaalliseen kontekstiin, vaan on myös taloudellinen ja kognitiivinen ilmiö. Tähän liittyy kilpajuoksu yhä tehokkaampien algoritmien ja suurempien tietokantojen perässä, jota ajaa halu varmistaa geopoliittinen tai kaupallinen valta-asema. Aseistariisunta tarkoittaa sen oletuksen hylkäämistä, että tekninen valta antaa automaattisesti oikeuden hallita. Aseistariisunta ei tarkoita teknologian hylkäämistä, vaan sen estämistä hallitsemasta ihmiskuntaa. Se tarkoittaa teknologian vapauttamista monopolistisesta hallinnasta ja sen avaamista keskustelulle ja väittelylle, jolloin siitä tehdään ihmisystävällistä ja palautetaan se ihmiskulttuurien ja elämäntapojen moninaisuuteen. Tehtävämme ei ole tänään pelkästään eettinen tai tekninen. Se on syvimmässä merkityksessä ekologinen, sillä se koskee yhteisen kotimme uutta ulottuvuutta. Tekoäly on jo ympäristö, johon olemme uppoutuneet, sekä voima, johon meidän on suhtauduttava. Tästä syystä pelkkä sääntely ei riitä; se on riisuttava aseista, ja sen on oltava vieraanvarainen ja saavutettava.

111. Haluan esittää erityisen vetoomuksen tekoälyä kehittäville. Eräässä mielessä teknologinen innovaatio voi edustaa ihmisen osallistumista jumalalliseen luomistyöhön. Kehittäjillä on siksi erityinen eettinen ja hengellinen vastuu, sillä jokainen suunnitteluvalinta heijastaa näkemystä ihmiskunnasta. Aivan kuten taiteellisen tai kirjallisen teoksen luojan on otettava huomioon teoksen välittämät arvot, myös kehittäjien on sisällytettävä arvoja projekteihinsa asianmukaisella vakavuudella: avoimesti, vastuullisesti vaikutuspiirissä olevia yhteisöjä kohtaan ja kiinnittäen erityistä huomiota siihen, että kehitetään aitoa hyvää.

Mitä ei saa menettää

112. Kun olemme tarkastelleet tekoälyn vastuukysymyksiä ja hallintoa, meidän on nyt palattava keskeiseen kysymykseemme: mitä ihmisyyden vaaliminen tarkoittaa? Riski ulottuu tiettyjen teknologioiden väärinkäytön ulkopuolelle. Vielä vakavampaa on, että vallitseva teknokraattinen paradigma, johon olemme uppoutuneet ja jota digitaalinen vallankumous ja tekoäly vahvistavat, uhkaa normalisoida ihmisvastaisen näkemyksen. Tässä näkemyksessä elämän täyteys rinnastetaan siihen, että omistaa enemmän, heikkouksia vähennetään, epävarmuutta poistetaan ja harjoitetaan täydellistä hallintaa. Kun tehokkuus muuttuu arvon perimmäiseksi mittariksi, ihmiset ovat taipuvaisia näkemään itsensä optimoitavana projektina sen sijaan, että he näkisivät itsensä suhteisiin ja yhteyteen kutsuttuina henkilöinä.

113. Todellisuudessa on aina virhe nostaa yksikin ihmiselämän ulottuvuus absoluuttiseksi arvoksi. Epäjärjestys ei todellakaan johdu pelkästään niukkuudesta; jopa hillitön kasvu voi johtaa köyhtymiseen. Ekosysteemissä tasapaino järkkyy, kun yksi laji laajenee muiden kustannuksella; ihmiselämässä tapahtuu jotain vastaavaa, kun yksi kyky väittää olevansa kaiken mittapuu. Siten älykkyys, kun se asetetaan absoluuttiseksi, varjostaa muita elämän olennaisia ulottuvuuksia, kuten kiintymystä, tahtoa, sitoutumista ja ihmissuhteita. Vastaavasti tekninen valta, jos se jää epätasapainoon, ei tee meistä kyvykkäämpiä; se tekee meistä eristäytyneempiä ja alttiimpia hallitsemiselle ja syrjäyttämiselle. Tämä kriittinen näkökohta ei ole älykkyyden vastakohta, vaan se muistuttaa siitä, että kun älykkyys muuttuu itseensä viittaavaksi sen todellinen tarkoitus palvella elämää ja ihmistä menetetään.

114. Sivilisaation laatua ei mitata sen resurssien voimalla, vaan sillä, kuinka paljon huolenpitoa se kykenee tarjoamaan, ja sen kyvyllä tunnistaa toinen ihmisenä, ei pelkästään roolina. Kyky huolehtia toisistamme on ihmisyytemme perustavanlaatuinen ulottuvuus, joka opitaan ja hallitaan elämänkokemuksen kautta. Tarinoiden lukeminen lapselle, seuraksi tuleminen vanhukselle ja kodin järjestäminen viihtyisäksi ovat yksinkertaisia eleitä, jotka juontavat juurensa usein perhe-elämästä. Ne opettavat meitä arvostamaan huolenpitoa yhteiskunnallisella tasolla ja kouluttavat meitä tunnistamaan toiset huomiota ansaitsevina ihmisinä. Teknologia voi myös tukea tätä ihmisten välistä keskinäistä huolenpitoa esimerkiksi tarjoamalla työkaluja, jotka auttavat meitä ennakoimaan ja järjestelemään asioita ilman, että ihmisen vapaus ja harkintakyky heikentyvät. Loppujen lopuksi ihmiset ovat suhteiden subjekteja ja vastuussa omista päätöksistään.

Allaolevat narratiivit: transhumanismi ja posthumanismi

115. Pyrkiessäni valottamaan käynnissä olevan digitaalisen vallankumouksen mukana kulkevia kulttuurisia oletuksia haluaisin nyt kiinnittää huomiomme tiettyihin ajattelusuuntauksiin, jotka tulkitsevat edistyksen ihmisen olotilan ylittävänä ilmiönä ja joita usein luokitellaan transhumanismin ja posthumanismin nimikkeiden alle. Nämä näkökulmat muodostavat ideologisen taustan, joka on läsnä joissakin teknologisen vallan keskuksissa, ja ne hallitsevat kollektiivista mielikuvitusta yksinkertaistetussa muodossa etenkin tiedotusvälineissä ja sosiaalisessa mediassa. Ne pyrkivät herättämään innostusta uusia teknologioita kohtaan futuristisen vision avulla ”parannetusta ihmisestä” tai ”ihmisen ja koneen hybridistä”.

116. Transhumanismi ja posthumanismi kattavat laajan kirjon suuntauksia ja ajattelutapoja, minkä vuoksi niitä on vaikea määritellä yhdellä ainoalla, yksiselitteisellä tavalla. Niitä voidaan verrata käsitteellisten ”saarien” saaristoon, jotka ovat erillisiä mutta joita yhdistää yhteinen oletusten ”meri” – nimittäin teknologian keskeinen rooli ja pyrkimys ylittää ihmisen olotilan rajat. Yleisesti ottaen transhumanismi visioi ihmisten parantamista teknologioiden – kuten biolääketieteen, kehon muokkauksen, laitteiden ja algoritmien – avulla tavoitteenaan suorituskyvyn ja kykyjen lisääminen. Posthumanismi, etenkin sen radikaalimmissa muodoissa, menee pidemmälle: se haastaa ihmiskeskisyyden ja visioi ihmisten, koneiden ja ympäristön hybridisaatiota, jopa ennakoiden kynnystä, jossa ihmiskunta ylittää itsensä uudessa evoluutiovaiheessa. Vaikka tällaiset ajatukset ovatkin suurelta osin spekulatiivisia, ne saavat relevanssia muuttamalla kollektiivista mielikuvitusta ja vaikuttavat siten sosiaalisiin, taloudellisiin ja poliittisiin valintoihin. [¹²⁹]

117. Kirkon sosiaalisen opetuksen näkökulmasta keskeinen kysymys ei ole teknologian käyttö sinänsä, vaan sen taustalla oleva ajattelutapa. Jos ihmistä kohdellaan kohteena, jota on parannettava tai ylitettävä, on helpompi hyväksyä, että jotkut ihmishenget ovat vähemmän hyödyllisiä, vähemmän toivottavia tai vähemmän arvokkaita. Edistyksen nimissä saatetaan alkaa perustella ”välttämättömiä uhrauksia”, jolloin taakka lankeaa heikoimmassa asemassa oleville, kun pyritään lajin oletettuun optimointiin. Tässä suhteessa edellä mainittu pyhän Paavali VI:n varoitus on erittäin kaukonäköinen: todellakin, tieteellinen ja teknologinen kehitys, kun se irrotetaan moraalisesta ja sosiaalisesta edistyksestä, kääntyy lopulta ihmiskuntaa vastaan. [¹³⁰] Tästä syystä on tehtävä selkeä ero. On yksi asia integroida teknologia ihmiskeskeiseen, suhteelliseen visioon; aivan toinen asia on toimia sellaisen näkemyksen ohjaamana, joka aliarvioi ihmisen rajoitukset ja lupaa puhtaasti teknisen ”pelastuksen”.

Ihmispersoonan raja, sydän ja loistokkuus

118. Suhteemme elämään näyttää olevan nykyään kriisissä. Kaikkea, mikä näyttäytyy ”rajoitteena” – toimintarajoitteet, sairaus, vanhuus, kärsimys, haavoittuvaisuus – pidetään yleensä ensisijaisesti korjattavana puutteena sen sijaan, että se nähtäisiin todellisuutena, jonka kautta ihmisyytemme kypsyy ja avautuu suhteisiin. Meidän on kuitenkin muistettava, että ihmiskunta kukoistaa ei rajoituksista huolimatta, vaan usein juuri niiden kautta. Uskon valo tarjoaa näkökulman todellisuuteen, joka auttaa meitä tunnistamaan sen, mitä kutsumme tämän maailman asioiden ”satunnaisuudeksi”. Vaikka on oikein pyrkiä lievittämään ihmiselämää leimaavaa kärsimystä, on myös viisasta tunnustaa perustavanlaatuinen rajallisuutemme tietäen, että ”uskonnollinen kokemus ja erityisesti kristillinen usko ehdottavat, että elämme ilman liiallista yksinkertaistamista tätä ihmisen suuruuden ja rajoitusten välistä ambivalenssia, tulkiten sitä alkuperäisen ja perustavanlaatuisen suhteemme Jumalaan valossa.” [¹³¹]

119. Juuri rajoituksissamme on tilaa seuraaville asioille: myötätunnolle ja vilpittömälle huolelle toisten tarpeista; anteliaisuudelle, joka voi nousta esiin jopa pimeyden ja epäonnistumisen keskellä; hengelliselle kokemukselle ja Jumalan palvonnalle. Huomaamme tämän monissa tilanteissa, joissa rajamme tulevat konkreettisesti esiin: kun kohtaamme hylkäämistä, kun kärsimme sairaudesta tai rakkaan ihmisen menetyksestä, kun kohtaamme oman heikkoutemme tai epäonnistumisemme. Mystisesti juuri tällaisina hetkinä voimme löytää uuden viisauden, kokea konkreettisesti toisten läheisyyden ja kohdata Herran läsnäolon.

120. Vaikka rajoitukset koettaisiin sisäisenä kärsimyksenä, ihmisen viisaus opettaa meitä olemaan kieltämättä tai tukahduttamatta sitä, vaan ottamaan sen osaksi itseämme. Kärsimyksen täydellinen poistaminen merkitsisi lopulta myös rakkauden ja halun sammumista. Ne, jotka rakastavat ja kaipaavat, eivät voi välttyä koettelemuksilta ja kärsimyksiltä; ja vuosien mittaan kannamme sisällämme oppeja, jotka jättävät jälkensä kuin arvet – muistoja matkasta, jota ovat muokanneet vapaus ja epäonnistumiset, unelmat ja pettymykset. Vain näiden elementtien vuorovaikutuksen ansiosta sielun ihmeet tapahtuvat sisällämme, antaen meille mahdollisuuden aistia ihmisyytemme rikkauden. [¹³²] Luopua tästä sekä traagisesta että loistokkaasta seikkailusta kaikkien rajojen oletetun ylittämisen nimissä voisi tarkoittaa monia asioita, mutta se ei olisi enää inhimillistä.

121. Luotuina olentoina meitä leimaava moraalinen turmeltuneisuus – eli pahuus, joka selvästi ravistelee ihmisen sydäntä – tuhoaa yhteiskuntaa ja elämää, ja se saavuttaa toisinaan äärimmäisiä epäinhimillisyyden muotoja. Silti jopa nämä tuskalliset ilmentymät rajoituksistamme jättävät tilaa hyvyydelle. Vaikka ihmiset riistäisivät itseltään ihmisyytensä ja aiheuttaisivat tragedioita, ihmiskunnan sisällä loistaa edelleen pieni valo, joka voidaan Jumalan armosta sytyttää uudelleen kääntymyksen ja sovinnon poluilla. Kuten Viktor Frankl oikeutetusti totesi, kauhun hetkinä ”olemme oppineet tuntemaan ihmisen sellaisena kuin hän todella on. Loppujen lopuksi ihminen on se olento, joka keksi Auschwitzin kaasukammiot; hän on kuitenkin myös se olento, joka astui noihin kaasukammioihin ryhdikkäänä, Herran rukous tai Shema Yisrael huulillaan.” [¹³³]

122. Kun rajallisuus todella hyväksytään, se ei vähennä arvoamme, vaan avaa meidät tunnistamaan Jumalan ja toisten ihmisten kasvot. Juuri siksi, että koemme rajoituksia – haavoittuvuutta, kärsimystä ja epäonnistumisia – voimme tunnistaa jokaisen ihmisen loukkaamattoman arvokkuuden, niin oman kuin muidenkin. Samassa kokemuksessa pystymme edelleen aistimaan itsemme suuremman veljeyden ja pitämään epäoikeudenmukaisuutta skandaalina. Aito kulttuuri ja taide säilyttävät tämän kipinän ja vastustavat pahan normalisointia. Tästä syystä tietyillä teoksilla on lähes profeetallinen merkitys: Beethovenin yhdeksäs sinfonia voidaan nähdä yhtenäisyyden kaipuuna, Guernica ihmisyyden riistämisen tuomiona ja Schindlerin lista kehotuksena olla unohtamatta menneisyyttä.

123. Historia ei näyttäydy pelkästään ihmisten väkivallan kronikkana, vaan myös todisteena siitä, että ihmiskunta kykenee luomaan instituutioita, jotka suojelevat yhteistä elämäämme. Viimeisten kahden vuosisadan aikana tämä on näkynyt useissa merkittävissä saavutuksissa: Punaisen Ristin kansainvälisen komitean perustamisessa (1863), jonka toiminnallinen puolueettomuus takaa myötätuntoisen avun kaikille; orjuuden lakkauttamiseen johtaneessa pitkässä prosessissa, joka merkitsi paitsi oikeudellista muutosta myös omantunnon muutosta; Yhdistyneiden Kansakuntien perustaminen (1945) ja ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen antaminen (1948), jotka loivat yhteisen kielen ihmisarvon universaalisuuden vahvistamiseksi, ainakin yhteisenä ihanteena; sekä vuoden 1951 pakolaissopimus, jossa tunnustetaan velvollisuus suojella vainoa ja vaaraa pakenevia. Kussakin näistä tapauksista pyrkimys hyvään sai konkreettisen muodon julkisissa yhteyksissä – laeissa, instituutioissa ja käytännöissä – jotka pystyivät rajoittamaan vallan väärinkäyttöä ja puolustamaan haavoittuvia.  Mikään näistä kehityskuluista ei kuitenkaan toteutunut ilman vastustusta, kapeita etuja tai kulttuurista inertiaa. Moraalinen edistyminen etenee lähes aina pitkän ja vaativan matkan kautta, jota usein leimaavat takaiskut. Meidän tarvitsee vain ajatella jumissa olevia rauhanprosesseja tai ympäristösitoumusten hidasta täytäntöönpanoa. Juuri näiden saavutusten hauraus korostaa, kuinka arvokas vastuu on niillä, jotka ne käynnistävät ja jotka niitä ylläpitävät.

124. Tietyt tapahtumat osoittavat selvästi, että historia voi muuttua myös silloin, kun ihmiset ottavat kaikkien ihmisarvon aidosti vakavasti: Yhdysvaltojen kansalaisoikeusliike, joka liittyy läheisesti Martin Luther King Jr:n todistukseen, tai apartheidin loppuminen Etelä-Afrikassa Nelson Mandelan vapauttamisen ja hänen päätöksensä jälkeen olla luovuttamatta tulevaisuutta vihan valtaan. Myös eri yhteyksissä on erottunut joukosta monia rohkeita ja anteliaita naisia, kuten pyhä Laura Montoya, pyhä Teresa Kalkuttalainen, Dorothy Day, Marie Skłodowska-Curie, Maria Montessori, Elisabeth Elliot, Wangari Maathai, Benazir Bhutto ja lukemattomat muut naiset kaikilta mantereilta, joiden sitoutuminen on auttanut tekemään historiasta inhimillisemmän.

125. Näiden näkyvien merkkien rinnalla on piilevämpi, mutta ratkaiseva tarina. Näemme sen uskonnollisissa yhteisöissä, jotka päättävät palvella köyhillä ja vaarallisilla paikoilla.  Näemme sen myös veljeyden ja oikeudenmukaisuuden marttyyreissa, kuten pyhä Maximilian Maria Kolbe, pyhä Oscar Romero ja siunattu Enrique Angelelli; sekä niissä todistajissa, jotka ilmentävät evankeliumin toivoa ja ihmisarvoa ankarissa, usein epäinhimillisissä olosuhteissa, kuten kunnioitettava Francis-Xavier Nguyễn Văn Thuận. Ennen kaikkea se näkyy ”arkielämän marttyyreissa”, jotka huolehtivat, opettavat, seuraavat ja lohduttavat ilman suurta meteliä, kuten vanhemmat, sairaanhoitajat, lääkärit, vapaaehtoiset ja ne, jotka pysyvät vanhusten tai syrjittyjen rinnalla. Heidän todistuksensa osoittaa, että hyvyys ei etene itsestään, vaan se vaatii sinnikkyyttä, muistia ja sisäistä kääntymystä, jota tarvitaan uuden aloittamiseen jopa tappion jälkeen.

126. Juuri oikeudenmukaisten instituutioiden, luotettavien todistajien ja päivittäisen uskollisuuden välinen kietoutuminen ylläpitää toivoa ja tarjoaa selkeän suunnan teknologiselle kehitykselle ilman, että sydän jää jälkeen. Tästä syystä ihmiskuntaa – kaikessa suuruudessaan ja haavoittuneisuudessaan – ei saa koskaan syrjäyttää tai ohittaa. Voimme omaksua teknologisen kehityksen, joka lievittää kärsimystä ja avaa uusia mahdollisuuksia, edellyttäen että emme hylkää ihmisyytemme ydintä, nimittäin kykyä suhteisiin ja rakkauteen. Tämä johtaa ratkaisevaan kysymykseen: jos aito ”enemmän kuin inhimillinen” on olemassa, mistä se löytyy? Kristillinen usko vastaa tähän kysymykseen viittaamalla täyttymykseen, joka ei synny teknologisesta jumalallistumisesta, vaan Kristuksessa vastaanotetusta Jumalan armosta.

Aito ”enemmän kuin ihminen”: armo ja kristillinen humanismi

127. Ilmaisu ”enemmän kuin ihminen” ei ole yksinomaan teknologisten lupauksien omaisuutta. Vuosisatojen ajan kristillinen perinne on pitänyt kiinni siitä, että ihmiset eivät ole sidottuja oman luontonsa rajoihin; päinvastoin, heidät on kutsuttu ylittämään itsensä, ei pakenemalla todellisuutta tai halveksimalla omia rajoituksiaan, vaan täyttymällä rakkaudessa. Usko tunnustaa avoimuuden ”tuonpuoleista” kohtaan, joka on lahja Jumalalta. Tämä muutos on Pyhän Hengen työtä. Kuten pyhä Tuomas Akvinolainen opetti, tämä ylevöitymisen ja muutoksen prosessi ”ylittää kaiken luodun luonnon kyvyn” [¹³⁴], sillä ääretön kuilu erottaa rajallisen luontomme Jumalan elämästä. [¹³⁵] Siitä huolimatta on mahdollista päästä tuon ehtymättömän elämän ytimeen, vaikka kuljemmekin tämän maailman rajoitusten läpi. Ainoa, joka tekee tämän siirtymisen mahdolliseksi, voi olla vain Ikuinen, joka antaa itsestään. Itse asiassa juuri Jumala itse voittaa tämän ”äärettömän” epäsuhdan [¹³⁶]. Hänessä tapahtuu ihmisen uudelleenluominen. ”Jos joku on Kristuksessa, hän on uusi luomus: vanha on mennyt, katso, kaikki on tullut uudeksi” (2 Kor 5:17).

128. Kun avaudumme mahdollisuudelle ylittää itsemme Jumalan armon kautta, emme kiellä luontoamme emmekä tule vähemmän ihmisiksi. Päinvastoin, kuten paavi Franciscus selitti: ”Meistä tulee täysin ihmisiä, kun meistä tulee enemmän kuin ihmisiä, kun annamme Jumalan viedä meidät itsemme ulkopuolelle saavuttaaksemme olemuksemme täydellisimmän totuuden.” [¹³⁷] Tässä piilee radikaali ero promethealaisiin unelmiin: ihmiskuntaa ei pelasta parannettu omavaraisuus, vaan vapauttava suhde, muuttava yhteys. Tässä valossa teknologia, joka pelkästään luokittelee ja optimoi jo olemassa olevaa, voi, vaikkakin tahattomasti, tulla muutoksen ja kasvun esteeksi. Algoritmille virhe on korjattava puute; ihmiselle virhe voi kuitenkin olla syvällisen muutoksen katalyytti. Ihmisen tulevaisuutta ei voi laskea, vaan se riippuu hänen vapaudestaan – jota Jumalan ehtymätön armo korottaa – ja vaalituista suhteista.

Kaksi kaupunkia, kaksi rakkautta

129. Kristillinen humanismi ei torju tiedettä tai tekniikkaa, vaan ottaa ne vastaan kiitollisuudella ja realismilla ja sijoittaa ne osaksi korkeampaa kutsumusta. Ihmiskunnan luova äly on lahja, joka voi lievittää kärsimystä ja avata uusia mahdollisuuksia, mutta sen on oltava suunnattu yhteisen hyvän, oikeudenmukaisuuden, heikossa asemassa olevien huolenpidon ja luomakunnan suojelun palvelemiseen. Tässä mielessä todellinen valinta ei ole innostuksen ja pelon välillä, vaan kahden kehityspolun välillä: edistyksen, joka palvelee yksilöitä ja kansoja, tai edistyksen, joka alistaa heidät vallan mentaliteettiin. Viime kädessä avainkysymys on edelleen se, jonka esitti pyhä Johannes Paavali II: tekeekö tekoäly ”ihmisen elämästä maan päällä ’inhimillisemmän’ kaikissa sen elämän ulottuvuuksissa? Tekeekö se siitä ihmisen arvoisemman?” [¹³⁸] Jos vastaus on kyllä, voimme tunnustaa sen mahdollisuudeksi, joka on otettava vastuullisesti vastaan, kärsivällisen ja yhteisen jälleenrakennuksen tiellä, joka muistuttaa Nehemian kirjassa kuvattua Jerusalemin jälleenrakennusta. Jos kuitenkin valta kasvaa, kun sydän kuihtuu ja inhimilliset siteet haurastuvat, olemme uudenlaisen Baabelin edessä – rakennelman, joka on suureellinen, mutta pohjimmiltaan epäinhimillinen.

130. Tämän vaihtoehtoisen kehityspolun kyseenalaistaminen sekä se, miten tulkitsemme ja elämme sitä, on viime kädessä kysymys omien sydämiemme tutkimisesta. Se, miten ymmärrämme ja muovaamme ihmissuhteita, työtä ja instituutioita, paljastaa käytännössä perustavanlaatuiset arvomme. Loppujen lopuksi kaikki juontuu siitä, mikä meille on rakkainta. Tämä on rakkaus, joka ohjaa meitä siinä, mitä todella arvostamme sekä yksilöinä että yhteiskuntana, ja joka ohjaa elämäämme ja tekojamme. Pyhä Augustinus kuvasi ihmiskunnan historiaa kahden rakkauden välisenä taisteluna, joka synnyttää kaksi tapaa asua maailmassa ja elää yhdessä – tai kaksi ”kaupunkia”, niin sanotusti: toisaalta rakkautta Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan, toisaalta yksinomaista rakkautta itseä kohtaan. ”Kaksi rakkautta on rakentanut kaksi kaupunkia: maallinen kaupunki, itserakkaus jopa Jumalan halveksuntaan asti; taivaallinen kaupunki, Jumalan rakkaus jopa itsensä halveksuntaan asti.” [¹³⁹] Kuten kautta historian, nämä kaksi rakkautta jatkavat taisteluaan hallitsevasta asemasta sydämissämme tänäkin päivänä. Tekoälyn aikakausi ei ole poikkeus: Baabelin rakentaminen tai Jerusalemin jälleenrakentaminen alkaa jokaisen meistä sisällä.

NELJÄS LUKU

Ihmisyyden suojaaminen muutoksen aikana

Totuus, työ, vapaus

131. Kun olemme hahmotelleet teknologisen muutoksen haasteiden kontekstin, erityisesti tekoälyyn sekä transhumanistisiin ja posthumanistisiin suuntauksiin liittyvät haasteet, emme voi tyytyä pelkästään yleiseen analyysiin. Kun kielet ja välineet muuttuvat, muuttuvat myös arkipäivän toimet ja sosiaaliset suhteet. Tästä syystä meidän on keskityttävä tiettyihin alueisiin, joilla näillä muutoksilla on erityisen konkreettisia ja toisinaan traagisiakin seurauksia. Kirkon sosiaalisen opin periaatteiden valossa digitaalinen muutos kutsuu meitä uudelleen löytämään totuuden yhteisenä hyvänä, suojelemaan työn arvokkuutta ja turvaamaan vapauden kaikenlaiselta riippuvuudelta ja kaupallistumiselta.

Totuus yhteisenä hyvänä

Totuus ja demokratia

132. Digitaalisten alustojen ja tekoälyjärjestelmien käyttö on aiheuttamassa syvällisiä muutoksia julkisessa ja poliittisessa viestinnässä. Työkaluja, jotka voisivat edistää vuoropuhelua ja osallistumista, käytetään usein vääristeltyjen tarinoiden luomiseen ja totuuden ja valheen välisten rajojen hämärtämiseen sekoittamalla faktat ja mielipiteet toisiinsa. Disinformaatio ei alkanut tekoälyn myötä, mutta nykyään se löytää tekoälystä voimakkaan vahvistimen. Kyky manipuloida sisältöä, kuvia ja videoita altistaa ihmiset puolueellisille tai harhaanjohtaville näkökulmille. Tällä ongelmalla on sekä kulttuurisia että moraalisia ulottuvuuksia, sillä julkisen viestinnän laatu riippuu suoraan yhteiskunnallisesta luottamuksesta ja puolestaan muokkaa sitä. Samalla totuudenmukainen tieto ei synny keskitetystä tai automatisoidusta valvonnasta. Julkisessa keskustelussa tosiasioiden totuudellisuudella on rationaalinen ulottuvuus, sillä se edellyttää todentamista, lähteiden ristiintarkistusta ja vastuullista argumentointia. Lisäksi se on syvästi suhteellista, ja se rakentuu luottamussuhteiden ja yhteisten käytäntöjen sekä rehellisen vuorovaikutuksen kautta muiden ja maailman kanssa. Vain yhteinen pyrkimys tosiasioiden totuudellisuuteen, jota pidetään yhteisenä hyvänä, voi tarjota vankan perustan oikeudenmukaiselle viestinnälle.

133. Niillä, joilla on hallussaan mittavat teknologiset ja taloudelliset resurssit sekä huomattava inhimillinen pääoma toimia varten, on merkittäviä valmiuksia vaikuttaa kulttuuriseen muutokseen. Viime kädessä he voivat vaikuttaa huomattavaan määrään ihmisiä siinä, mitä pidetään totuutena ihmisyydestä, maailmasta, olemassaolon merkityksestä, perheestä ja jopa Jumalasta. Tämä on puhdasta valtaa, joka on irrotettu totuudesta ja joka hienovaraisesti tai avoimesti tyrkyttää muille sen, mitä se haluaa heidän hyväksyvän totuudeksi. Sen juurena on syvempi ja usein tunnistamaton ”sairaus”: se tosiasia, että ”nykyaikainen ihminen on väärässä uskossa, että hän on ainoa itsensä, elämänsä ja yhteiskuntansa luoja. Tämä on olettamus, joka johtuu siitä, että hän on itsekeskeisesti sulkeutunut itseensä.” [¹⁴⁰] Tämän seurauksena ihmiset uskovat voivansa rakentaa todellisuuden ja että se, mikä parhaiten sopii heidän väitteisiinsä, vastaa totuutta. Pyhä Johannes Paavali II pohti tämän ”totuuskriisin” seurauksia ja meni jopa niin pitkälle, että totesi: ”Kun ajatus ihmisjärjellä ymmärrettävästä, hyvää koskevasta universaalista totuudesta katoaa, myös omantunnon käsite muuttuu väistämättä.” [¹⁴¹] Tällaisessa tilanteessa yleispäteviä totuuksia, jotka ovat meitä vanhempia ja jotka omantunnon on hyväksyttävä, ei enää tunnusteta. Tämä sai paavi Franciscuksen kysymään realistisesti: ”Mitä on laki ilman sitä ikiaikaisesta pohdinnasta ja suuresta viisaudesta syntynyttä vakaumusta, että jokainen ihminen on pyhä ja loukkaamaton?”  Mihin hän vastasi: ”Jos yhteiskunnalla on tulevaisuus, sen on kunnioitettava ihmisarvon totuutta ja alistuttava siihen. Murha ei ole väärin pelkästään siksi, että se on yhteiskunnallisesti tuomittavaa ja lain mukaan rangaistavaa, vaan syvemmän vakaumuksen vuoksi. Tämä on järjen avulla saavutettu ja omatunnossa hyväksytty totuus, josta ei voida neuvotella. Yhteiskunta on jalo ja kunniallinen etenkin siksi, että se tukee totuuden etsimistä ja noudattaa perustavimpia totuuksia.” [¹⁴²]

134.  Totuuden etsiminen on demokratian olennainen osa, ja demokratia puolestaan on keino edistää yhteistä hyvää. Kun kysymykset totuudesta menettävät vetovoimansa ja vallalle pääsee pragmaattisuus, joka tyytyy siihen, mikä vaikuttaa hyödylliseltä tai tehokkaalta, demokratia heikkenee. Demokratia ei nimittäin koostu pelkästään säännöistä ja menettelytavoista, vaan ennen kaikkea vankasta yhteensopivuudesta tosiasioiden kanssa sekä aidosta sitoutumisesta yksilöiden ja koko yhteiskunnan hyvinvointiin.  Välinpitämättömyys totuutta kohtaan johtaa hitaasti mutta varmasti totalitarismiin. Kuten filosofi Hannah Arendt kirjoitti, tällaisten hallintojen ihanteelliset alamaiset eivät ole niinkään ideologisesti vakuuttuneita, vaan pikemminkin ”ihmisiä, joille eroa tosiasioiden ja fiktion (eli kokemuksen todellisuuden) välillä sekä eroa totuuden ja valheen (eli ajattelun normien) välillä ei enää ole”. [¹⁴³]

Viestintä ja kollektiivinen mielikuvitus

135. Tämän vuoksi on tärkeää muistaa, että viestintä ”ei ole pelkästään tiedon välittämistä, vaan myös kulttuurin luomista”. [¹⁴⁴] Digitaalisissa ympäristöissä leviävä sisältö muokkaa ihmisten tapaa hahmottaa maailmaa ja tuo kollektiiviseen tietoisuuteen kuvia ja kertomuksia, jotka ohjaavat toiveitamme ja vaikuttavat päivittäisiin valintoihimme. Kyseessä ei ole ”rinnakkainen tai puhtaasti virtuaalinen maailma”, [¹⁴⁵] sillä se, mikä syntyy verkossa, tulee nyt osaksi ihmisten, etenkin nuorimpien, elämää.

136. Tästä syystä digitaalisten alustojen ja viestintävälineiden hallitsijoilla on huomattava kyky vaikuttaa kollektiiviseen mielikuvitukseen ja esittää tiettyä todellisuuskuvaa toivottavana. Tällaista valtaa tulisi jatkuvasti ohjata totuuden etsiminen ja ihmisarvon kunnioittaminen, jotta internetissä vaalittava kulttuuri ei muuttuisi liiallisen hajamielisyyden, yhdenmukaistumisen tai hallitsemisen välineeksi, vaan pikemminkin ympäristöksi, jossa sisäinen vapaus ja kriittinen ajattelu voivat kypsyä.

Kohti viestinnän ekologiaa

137. Ensimmäisenä tehtävänämme ei ole teknologisten välineiden demonisointi tai ihannointi, vaan niiden hyödyntäminen perustavanlaatuisen periaatteen pohjalta: totuus on yhteinen hyvä eikä se kuulu valtaa tai vaikutusvaltaa käyttäville. Meidän on siksi edistettävä viestinnän ekologiaa. Julkisen politiikan tasolla tämä edellyttää normien luomista, jotta sisällön valintaa ja kehittämistä koskeva päätöksenteko muuttuu läpinäkyvämmäksi ja suojelee henkilötietoja. Sosiaalisissa ja kulttuurisissa näkökohdissa tämä edellyttää välittäjäorganisaatioiden, vakavan journalismin ja keskustelufoorumien vahvistamista, joissa perustellut argumentit ja todentaminen painavat enemmän kuin välittömät reaktiot. Perheiden ja koulujen osalta on kasvava tarve uudelle valistukselle ja koulutukselle, joka koskee digitaalisten työkalujen, tekoälyn sekä verkossa toimivien kaupallisten ja rahoitusalustojen asianmukaista ja kriittistä käyttöä. Yliopistoissa suurin haaste on tiedon integrointi, jossa kehitetään sekä kykyä yhdistellä ja syntetisoida tietoa monimutkaisten asioiden ymmärtämiseksi että taitoja, joita tarvitaan faktojen tarkistamiseen.

138. Myös kristilliset yhteisöt on kutsuttu sitoutumaan viestinnän avoimuuteen ja tosiasioiden rehelliseen selvittämiseen. Valitettavasti näin ei ole aina ollut. Olemme häpeällisin mielin todistaneet, kuinka esiin on tullut tuskallisia totuuksia, jotka koskevat jopa kirkon jäseniä ja kirkon sisäisiä olosuhteita. Erityisesti jotkut toimittajat, joita totuuden etsimisen into on ajanut, ovat olleet ratkaisevassa roolissa paljastamassa epäoikeudenmukaisuuksia ja väärinkäytöksiä. Heille haluan toistaa sanat, joita paavi Franciscus käytti puhuessaan toimittajille: ”Kiitän teitä myös siitä, että kerrotte meille, mikä kirkossa menee pieleen, autatte meitä olemaan lakaisematta sitä maton alle ja annatte äänen väärinkäytösten uhreille.” [¹⁴⁶] Valppaus ja avoimuus ovat kuitenkin ennen kaikkea kirkon itsensä vakava vastuu, emmekä saa odottaa, että muut pakottavat meidät kohtaamaan epämiellyttäviä totuuksia itsestämme.

Digiajan koulutusyhteistyö

139. Aikakaudella, jolloin totuutta vääristellään usein tiettyjen etujen ja viestintästrategioiden edistämiseksi, koulutuksella on ratkaiseva merkitys. Nopeat teknologiset muutokset paljastavat kuitenkin, kuinka huonosti olemme valmistautuneet koulutuksen tasolla. Digitaalisen median laaja levinneisyys ruokkii välittömyyden ja ylikiihottumisen kulttuuria, mikä aiheuttaa väsymystä, ikävystymistä ja apatiaa totuuden etsimiseen vaadittavaa ponnistelua kohtaan.

140. Koulutus on sen sijaan pitkä matka, joka vaatii kärsivällisyyttä, ja siksi se tarvitsee aikaa kehittyäkseen ja jotta voidaan perehtyä todellisuuteen ulkoisten vaikutelmien takana. Tämä on perustavanlaatuinen kysymys, sillä jokainen teknologia muokkaa niitä, jotka sitä käyttävät. Ihmisten kouluttaminen tekoälyn käyttöön tarkoittaa siis sitä, että heitä opetetaan päättämään, milloin ja mihin tarkoitukseen sitä ei pitäisi käyttää. Nopeus ja helppous, jolla vastauksia tai yhteenvetoja voidaan saada, uhkaavat tukahduttaa halun esittää kysymyksiä, mikä on prosessi, joka tuottaa hedelmää vasta ajan myötä. Kuten Platon kirjoitti, syvimmät ja tärkeimmät asiat opitaan vasta pitkän ajan ja ponnistelujen jälkeen, keskustelemalla muiden kanssa, ”iskemällä” ideoita ja kokemuksia yhteen kuin piikiviä, kunnes ymmärryksen kipinä syttyy sisällämme. [¹⁴⁷] Meidän on siis opittava hillitsemään tekoälyn käyttöä ja suojelemaan nuoriamme täydellisen koneen lupaukselta, siltä hienovaraiselta kiusaukselta, joka tekee ihmisen ajattelusta näennäisesti tarpeettoman juuri silloin, kun sitä eniten tarvitaan.

141. Viime vuosina psykologisessa ja psykiatrisessa kirjallisuudessa on yhä painokkaammin tuotu esiin, kuinka varhainen ja valvomaton altistuminen digitaalisille laitteille ja sosiaaliselle medialle voi vaikuttaa kielteisesti uneen, keskittymiskykyyn, tunteiden hallintaan ja ihmissuhteisiin, etenkin elämän haavoittuvimmissa vaiheissa, ja joskus jopa traagisin seurauksin. Tilannetta pahentaa entisestään helppo pääsy väkivaltaiseen tai halventavaan sisältöön, joka loukkaa herkkyyttä, pornografiseen ja hyperseksualisoituun materiaaliin, viesteihin, jotka vähättelevät kehoa ja tunteita, sekä ehdotuksiin, jotka normalisoivat riskikäyttäytymistä. Verkossa esiintyvät ilmiöt, kuten grooming, kiristys ja alaikäisten seksuaalinen hyväksikäyttö, eivät ole harvinaisia, ja niitä tekevät entistä salakavalammin väärennetyt profiilit, vaarallista yhteydenpitoa helpottavat algoritmit sekä kuvia ja videoita manipuloivat tekoälytyökalut. Henkilökohtaisen mobiililaitteen saaminen liian varhaisessa iässä ja sen käyttö ilman aikuisten valvontaa voi pahentaa nuorten haavoittuvuutta, edistää riippuvuutta ja altistaa heidät eristyneisyydelle, kiusaamiselle ja verkkokiusaamiselle sekä paineille jakaa intiimejä kuvia tai arkaluonteisia tietoja.

142. Vanhempien on yksin vaikea vastustaa niiden liiketoimintamallien vaikutusta, jotka muuttavat huomion ja ajan rahaksi. Siksi on välttämätöntä luoda päättäjien, oppilaitosten ja perheiden välinen yhteistyöverkosto, joka pystyy tukemaan aikuisia konkreettisesti tässä tehtävässä. Tarvitaan kaukonäköistä yhteiskuntapolitiikkaa, jolla vastustetaan muutamien toimijoiden käsissä keskittyneitä alustojen välittömiä etuja silloin, kun ne ovat ristiriidassa alaikäisten hyvinvoinnin kanssa. Tässä suhteessa lainsäätäjien toimet ovat aiheellisia ikärajojen asettamiseksi, palveluntarjoajien vastuuseen saattamiseksi sen sijaan, että koko valvontataakka siirrettäisiin perheille, sekä erityisten suojakeinojen tarjoamiseksi kaikenlaista verkossa tapahtuvaa seksuaalista hyväksikäyttöä ja väkivaltaa vastaan. Näin voimme aidosti suojella hoidettavaksemme uskottuja lapsia ja nuoria kuin arvokasta aartetta. [¹⁴⁸] Samalla on myös tarpeen opettaa lapsille, nuorille ja nuorille aikuisille, kuinka tunnistaa manipulointi, puolustaa omaa arvokkuuttaan ja kunnioittaa muiden arvokkuutta digitaalisissa ympäristöissä. [¹⁴⁹]

Koulujen keskeinen rooli

143. Koulu on paikka, jossa uudet sukupolvet voivat oppia etsimään ja rakastamaan totuutta, pohtimaan elämän tarkoitusta ja tunnustamaan jokaisen ihmisen arvokkuuden. Tästä syystä monet vanhemmat, jotka haluavat lastensa kasvavan kykyyn solmia suhteita, kehittää kriittistä ajattelua ja omaksua vankkoja arvoja, asettavat suuria odotuksia kouluille lastensa kasvatuksen arvokkaina kumppaneina. Vanhemmilla on kuitenkin ensisijainen ja luovuttamaton oikeus valita lapsilleen sellainen kasvatus ja koulutus, joka on sopusoinnussa heidän moraalisten, kulttuuristen ja uskonnollisten vakaumustensa kanssa. Nykyään koulutusmaailma kohtaa useita kiireellisiä haasteita.

144. Ensimmäinen haaste on yhteiskunnallis-poliittinen. Sekä yksittäisissä maissa että eri puolilla maailmaa esiintyy edelleen huomattavaa eriarvoisuutta perusopetuksen ja korkeakoulutuksen saatavuudessa. Monissa maissa hallitukset eivät ole vielä osoittaneet tarvittavia resursseja laadukkaan koulutuksen takaamiseksi kaikille, olipa kyse sitten julkisen koulujärjestelmän riittävästä tukemisesta tai tämän välttämättömän palvelun tarjoavien yksityisten oppilaitosten avustamisesta. Kun merkittävä osa eri tasoisesta koulutuksesta on uskottu yksityisille oppilaitoksille, koulunkäynnin saatavuus voi tulla liian riippuvaiseksi perheiden taloudellisista mahdollisuuksista, etenkin jos riittävää julkista tukea ei ole. Tästä riskistä huolimatta on kuitenkin tärkeää tunnustaa ja kannustaa niiden monien yksityisten katolisten oppilaitosten panosta, jotka takaavat osallistavan koulunkäynnin kaikista taustoista tuleville lapsille ja nuorille, vaikka perheiden taloudellinen tilanne ei muuten sitä sallisi.

145. Toinen suuri haaste on pedagoginen. Monissa koulutusjärjestelmissä on vaikeuksia pysyä muutoksen vauhdissa ja tukea oppilaiden kokonaisvaltaista kehitystä. Tietotekniikan ja tekoälyn kehitys on nopeasti tekemässä vanhentuneiksi opetussuunnitelmat, jotka on laadittu toisenlaiselle aikakaudelle. Samaan aikaan koulujen organisaatio, fyysiset tilat, arviointimenetelmät ja opettajien rooli on mietittävä uudelleen, jotta voidaan edistää aidosti kokonaisvaltaista koulutusta, joka ottaa huomioon ihmisen kaikki ulottuvuudet. On välttämätöntä tukea opettajien jatkuvaa koulutusta koko heidän ammatillisen elämänsä ajan, jotta he voivat suhtautua uusiin teknologioihin myönteisesti ja auttaa oppilaita käyttämään niitä vastuullisesti, kriittisesti ja luovasti sen sijaan, että he alistuisivat passiivisesti niiden vaikutukseen.

146. Kolmas suuri haaste on henkinen ja liittyy tietoon. Ellei asiaan kiinnitetä huomiota, voi syntyä koulutusjärjestelmä, josta puuttuu totuuden rakkaus ja jossa jatkuva tietovirta korvaa tutkimuksen, pohdinnan ja arvostelukyvyn harjoittamisen. Kun tieto pirstaloituu yhä enemmän, on vaikeaa hahmottaa todellisuutta kokonaisuutena, esittää syvällisiä kysymyksiä merkityksestä tai kehittää aitoa, kriittistä ja luovaa ajattelua. Monet kasvattajat raportoivat jo merkkejä inhimillisyyden katoamisesta, jossa ihmiset saattavat ”tietää monia asioita”, mutta kamppailevat löytääkseen suunnan elämälleen, osittain kyvyttömyydestä yhdistää tietoa syvempään tietoon tai ylläpitää tarkoituksen tunnetta. Tarvitaan aidosti terve asenne, joka edellyttää rytmejä, joihin sisältyy hiljaisuutta, syvällistä opiskelua, lukemista ja harkittua analysointia, sillä ilman näitä elementtejä sisäinen vapaus voi vaarantua.

147. Kirkon sosiaalinen oppi kehottaa perheitä, kouluja, kristillisiä yhteisöjä ja julkisia instituutioita muodostamaan uudistuneen kasvatusyhteistyön. Tämä toteutuu, kun perusperiaatteet muunnetaan kasvatustavoitteiksi, joihin kuuluvat muun muassa oppilaille opetettava maltillisuuden ja rajojen taju; muiden ihmisten ja tulevien sukupolvien oikeuksien tunnustaminen nauttia niistä hyödyistä, jotka meille on annettu tai jotka ihmisen kekseliäisyys on tuonut saataville; vapaus ja vastuu; sekä ylimaallisuuden ja yhteisen hyvän taju. Koulujen tehtävänä ei ole seurata digitaalisen maailman vauhtia, vaan tarjota sitä, mitä digitaalinen maailma ei voi itsessään tarjota, nimittäin yhteistä aikaa oppimiseen ja luotettavien suhteiden kehittämiseen.

Työn arvokkuus digitaalisessa murroksessa

Työn arvo

148. Sosiaalisen oppinsa syntymästä lähtien, Rerum Novarumista alkaen, kirkko on korostanut työntekijöiden suojelua ja tarvetta torjua kaikenlaista riistoa. Ennen kaikkea Magisterium on kuitenkin tunnustanut työssä ”olennaisen avaimen” [¹⁵⁰] koko sosiaalikysymyksen ymmärtämiseen, sillä juuri työn kautta yksilöt kehittävät monia olemassaolonsa ulottuvuuksia. Tämän valossa voimme ymmärtää Nursian pyhän Benedictuksen suurenmoisen oivalluksen, joka yhdisti rukouksen ja työn osoittaen, että päivittäinen toiminta on osa ihmisen vastausta Jumalan kutsuun. Luojan kuvaksi luotuina meidän oma työmme jatkaa jollain tavalla Hänen työtään, sillä sen kautta edistämme yhteiskunnan kehitystä ja yhteistä hyvää, hyödynnämme saamiamme kykyjä, parannamme ja kaunistamme maailmaa, tuemme perheitämme, solmimme yhteistyösuhteita ja opimme kuuntelemisen ja vuoropuhelun kautta rakentamaan yhdessä jotain, mitä kukaan ei voisi saavuttaa yksin.

149. Näistä syistä työ ei ole pelkkä väline, vaan se ilmentää ja vahvistaa elämämme arvokkuutta. Se on ihmisenä olemisen edellytys, luonnollinen tie kohti kypsyyttä, kehitystä ja henkilökohtaista täyttymystä. Tältä osin taloudellinen tuki köyhille voi toisinaan olla välttämätöntä hätätilanteissa, mutta siitä ei saa tulla ainoaa ratkaisua, sillä tavoitteena on antaa jokaiselle mahdollisuus elää arvokkaasti oman työnsä kautta. [¹⁵¹]

150. Nykyään automaation, robotiikan ja tekoälyn yhdistyminen muuttaa nopeasti työn rakenteita perusteellisesti. Sanotaan, että tämä tuo mukanaan suuria parannuksia kaikille. Todellisuudessa nämä ”uudet työskentelytavat” eivät kuitenkaan välttämättä ole parempia, sillä ”vaikka tekoäly lupaa lisätä tuottavuutta ottamalla hoitaakseen rutiinitehtävät, se pakottaa työntekijät usein sopeutumaan koneiden vauhtiin ja vaatimuksiin sen sijaan, että koneet olisi suunniteltu tukemaan työntekijöitä”. Tämän seurauksena, toisin kuin tekoälyn mainostetut edut antavat ymmärtää, nykyiset teknologian soveltamistavat voivat paradoksaalisesti heikentää työntekijöiden osaamista, alistaa heidät automatisoituun valvontaan ja työntää heidät suorittamaan jäykkiä ja toistuvia tehtäviä. Tarve pysyä teknologian kehityksen vauhdissa voi heikentää työntekijöiden toimijuuden tunnetta ja tukahduttaa innovatiiviset kyvyt, joita heidän odotetaan tuovan työhönsä.” [¹⁵²] Juuri tämän kehityksen välttämiseksi on tarpeen suunnitella järjestelmiä, jotka keskittyvät ihmiseen eikä pelkästään suorituskykyyn.

Työttömyyden ongelma

151. Pyhä Johannes Paavali II totesi, että työttömyys on vakava paha. Kun se saavuttaa valtavat mittasuhteet, siitä tulee todellinen yhteiskunnallinen katastrofi, joka vaatii erityisesti valtiolta vastuun kantamista. [¹⁵³] Nykyään, ”neljännen teollisen vallankumouksen” keskellä, tämä huolenaihe on entistäkin polttavampi, sillä innovaatioihin pyritään usein pelkästään kustannusten alentamiseksi ja voittojen kasvattamiseksi. [¹⁵⁴] Joissakin tilanteissa on perusteltua pelätä työpaikkojen merkittävää ja nopeaa vähenemistä, mikä aiheuttaisi ketjureaktion, jolla olisi syvällisiä vaikutuksia perheisiin, nuoriin ja paikallisiin talouksiin. Monilla aloilla tämä näkyy jo uusina työpaikkojen epävarmuuden ja eriarvoisuuden muodoina, joille on ominaista erittäin erikoistuneen vähemmistön kohtuuttoman suuret palkat ja suurta osaa työvoimasta koskevat palkkojen leikkaamiset.

152. On tietenkin toivottavaa, että teknologia vapauttaa ihmiset raskaista, toistuvista tai vaarallisista tehtävistä ja tarjoaa älykästä tukea ihmisen toiminnalle. Työllistymismahdollisuuksien turvaamisen ja yksilön korvaamattoman roolin on kuitenkin pysyttävä yleisenä sääntönä. Suurempien voittojen tavoittelu ei voi oikeuttaa valintoja, joissa työpaikkoja uhrataan järjestelmällisesti, sillä ihminen on päämäärä, ei keino, ja talousjärjestyksen on pysyttävä ihmisarvon ja yhteisen hyvän alaisena.

153. Samalla meidän on tunnustettava, että jokainen todellinen muutosprosessi sisältää katkoja, sillä se on epätasaista, pirstaloitunutta ja toisinaan ristiriitaista. Näin ollen ei ole olemassa yhtä ainoaa muutosmallia tai yleispätevää ratkaisua, sillä on paikkoja ja tilanteita, jotka vaativat erilaisia vastauksia. Maailmaamme leimaavan eriarvoisuuden vuoksi tekoälyn ja laskennallisten järjestelmien leviäminen tuottaa vaihtelevia vaikutuksia eri paikoissa. Vauraat yhteiskunnat automatisoituvat nopeasti ja kaoottisesti, mikä vähentää työvoiman tarvetta ja luo tilaa työttömyydelle ja institutionaalisille kitkoille. Sen sijaan suuret osat maailmaa ovat edelleen jumissa hybriditalouksissa, joissa alipalkattu ihmistyövoima ja puutteelliset teknologiat elävät rinnakkain ilman, että todellista muutosta tapahtuu. Näistä alueista tulee epävarmojen työsuhteiden paikkoja sekä epävakauden ja pakkomuuttoliikkeen pesäkkeitä. Siksi ratkaisuja on etsittävä kansallisella ja paikallisella tasolla välittäjäyhteisöjen osallistumisen kautta. Tarvitsemme mukautuvia välineitä, kuten hyvin jäsenneltyjä malleja, paikallisia aloitteita, progressiivista tulonjakoa ja uusia oikeuksia välttämättömien hyödykkeiden saantiin. Emme tavoittele abstraktia harmoniaa, vaan meidän on rakennettava konkreettisia muotoja ihmisten yhteiseloon tässä muutoksen ajassa.

154. Työ on edelleen keskeinen osa ihmisen elämää, sillä se ei ole pelkästään toimeentulon lähde, vaan myös keino ilmaista itseään, luoda ihmissuhteita ja osallistua yhteisön toimintaan. Siksi työhön liittyvät ongelmat ulottuvat pidemmälle kuin perheen perustarpeiden tyydyttämiseen tarvittavaan tuloon. Yhteiskunta, joka takaa työpaikan vain pienelle osalle väestöä huolimatta korkeasta teknisestä kehitystasostaan, on vaarassa altistaa monet pakolliselle toimettomuudelle, vastuun puutteelle sekä päivittäisten tehtävien ja virikkeiden puuttumiselle, mikä johtaa inhimilliseen ja kulttuuriseen köyhtymiseen. Tämä luo paradoksin, jossa aineellinen edistyminen ja antropologinen taantuminen heikentävät oikeudenmukaisen ja vakaan yhteiskunnallisen rauhan perustuksia. Tästä syystä kirkon sosiaalinen oppi korostaa, että työn saatavuuden kaikille on oltava etusijalla julkisessa politiikassa ja taloudellisissa prosesseissa ja että sen on toimittava kriteerinä arvioitaessa minkä tahansa kehitysmallin inhimillistä laatua. [¹⁵⁵] Lisäksi niissä osissa maailmaa, joissa työpaikat ovat vähenemässä tai muuttumassa radikaalisti demokraattisen valvonnan ulkopuolella tapahtuvien teknologisten ja organisatoristen prosessien vuoksi, meidän on pohdittava uudelleen työn luonnetta ja sen yhteyttä kansalaisuuteen varmistaen, että työttömyys ei vaaranna yhteiskunnallista osallistumista.

155.  Tämän vakaumuksen valossa voimme paremmin ymmärtää kirkon sosiaalisen opin historiaa Rerum Novarumin jälkeen. Tästä perinteestä syntyneet aloitteet, kuten yhdistykset, ammattiliitot, osuuskunnat ja avustusjärjestöt, ovat vaikuttaneet ratkaisevasti työlainsäädännön parantamiseen, heikoimmassa asemassa olevien suojeluun ja inhimillisempien olosuhteiden edistämiseen. [¹⁵⁶] Nykyään nämä välineet eivät kuitenkaan enää yksinään riitä tekoälyn aiheuttamien muutosten, markkinoiden uuden organisoitumisen ja sosiaalista kestävyyttä harvoin huomioivan kilpailun edessä. Poliittisten johtajien, työntekijäjärjestöjen, liike-elämän ja tiedeyhteisön välillä tarvitaan uusia yhteistyöponnisteluja, jotta voidaan nopeasti kehittää asianmukaisia yhteisiä sääntöjä ja suojakeinoja, myös kansainvälisellä tasolla. [¹⁵⁷] Ammattiliitot, joita kirkko on johdonmukaisesti tukenut, on kutsuttu olemaan avoimia uusille työllisyysmuodoille ja työntekijöiden vastaaville tarpeille, jotta ne voivat edustaa ja puolustaa heitä. Tässä yhteydessä ilman rohkeita päätöksiä uhkaa suurempi köyhyys ja eriarvoisuus, mikä jättäisi monet ihmiset syrjään, pulaan ja niiden koneiden ja automatisoitujen järjestelmien ympäröimiksi, jotka ovat korvanneet heidät.

156. Tässä murroksessa ei riitä, että reagoimme vasta silloin, kun työpaikkoja katoaa; meidän on ohjattava muutosta ennakoivasti. Yksi toteuttamiskelpoinen tie on ensinnäkin asettaa innovaatiolle sosiaaliset kriteerit. Tällöin jokaisen automaation ja tekoälyn käyttöönoton tulisi sisältää todennettavissa olevia toimenpiteitä, joilla turvataan työntekijöiden työllisyys, uudelleenkoulutus ja osallistuminen. Tällä tavoin teknologia suunnataan vapauttamaan ihmisten aikaa ja kykyjä sen sijaan, että se johtaisi syrjäytymiseen. Toiseksi tarvitsemme ennakoivia politiikkoja, jotka tekevät jatkuvasta koulutuksesta ja ammatillisista siirtymistä kaikille saatavilla olevia ja varmistavat, että sopeutumisen kustannukset eivät jää yksin yksilöiden kannettaviksi. Lopuksi yritysten on sitouduttava sisällyttämään työn laatu ja arvokkuus menestysindikaattoreihinsa. Kun nämä edellytykset täyttyvät, innovaatio voi toimia turvallisemman, luovemman ja arvokkaamman työn liittolaisena; ilman niitä innovaatio taipuu usein epäoikeudenmukaisuuden kiihdyttäjäksi.

Talous, jossa arvostetaan ihmisarvoa

157. Työmarkkinat ovat yksi alue, jolla uusien teknologioiden mukanaan tuomat riskit tulevat selkeimmin esiin. Onkin syytä muistaa, että taloudellinen vapaus ei ole absoluuttista; sitä on aina punnittava suhteessa yhteiseen hyvään ja jokaisen ihmisen ihmisarvoon. Yrittäjyys voi todellakin olla aito kutsumus, joka luo vaurautta ja parantaa ihmisten elämänlaatua, eikä pelkästään voittoon perustuva tekijä. Tämä on mahdollista, kun yrittäjyys tunnustaa, että ihmisarvoisten ja merkityksellisten työpaikkojen luominen on olennainen osa sen oikeaa palvelua yhteiskunnalle. [¹⁵⁸]

158. Paavi Franciscus varoitti profeetallisella hengellä pelkästään sanoissa julistetusta taloudellisesta vapaudesta, kun todelliset olosuhteet estävät monia hyötymästä siitä. [¹⁵⁹] Tehokkuutta ja yksilöllistä menestystä korostavat talousmallit pitävät usein investointeja heikommassa asemassa oleviin tai hitaammin kehittyviin ihmisiin turhina tai hankalina, ikään kuin heidän tulevaisuutensa riippuisi yksinomaan kyvystä pysyä ”voittajien” vauhdissa. Todellisuudessa oikeudenmukainen yhteiskunta vaatii valppaita valtion ja kansalaisyhteiskunnan instituutioita, jotka kykenevät voittamaan yksipuolisen tehokkuusajattelun ja varmistamaan, että resurssit, luovat ratkaisut ja sääntely suosivat kaikkein haavoittuvimpia. [¹⁶⁰] Sen sijaan, että odotettaisiin kasvun hyötyjen ”lopulta” saavuttavan köyhät, on tehtävä päätöksiä, joilla varmistetaan, että kasvu on alusta alkaen osallistavaa. Viime vuosikymmenien kokemus osoittaa, että talous- ja finanssikriiseissä korkeimman hinnan maksavat aina köyhät, kun taas teoriat, jotka lupaavat automaattista yleistä vaurautta, osoittautuvat usein illuusioiksi.

159. On tärkeää siirtyä nykyisistä kehityksen mittareista – jotka ovat jo yli kahdeksankymmentä vuotta olleet sidoksissa bruttokansantuotteen (BKT) käsitteeseen – eteenpäin, sillä nämä mittarit jättävät lähes järjestelmällisesti huomiotta ihmisten ja ympäristön kokonaisvaltaiselle hyvinvoinnille olennaisia näkökohtia. BKT:tä täydentävien parametrien ja mittareiden kehittäminen on ratkaisevan tärkeää, jotta voidaan parantaa analyysien tekemiseen, poliittiseen ja taloudelliseen päätöksentekoon sekä alueellisten, kansallisten ja kansainvälisten painopisteiden asettamiseen käytettäviä tietokantoja. Uusien parametrien käyttöönotto mahdollistaa kattavan ja ajantasaisen arvioinnin siitä, miten lainsäädäntö- ja sääntelypäätökset vaikuttavat työn arvokkuuteen, yhteiseen vaurauteen, eriarvoisuuden vähentämiseen ja ympäristönsuojeluun. Se vaikuttaa myös kehityksen käsitteeseen, koulutusprosesseihin, ajattelutapoihin ja yleiseen mielipiteeseen sekä rauhaan, joka on aitoa vain, kun se perustuu oikeudenmukaisuuteen.

160. Viime vuosina rahoitusalan merkitys on kasvanut, ja alalla on tapahtunut merkittäviä uudistuksia, joita on osittain vauhdittanut kryptovaluuttojen tulo. Edeltäjieni opetuksissa, erityisesti heidän kiertokirjeissään, esitetyt pohdinnat ja havainnot ovat tuoneet esiin, kuinka rahoituksen välitysala, ”kun se toimii ilman tarvittavia antropologisia ja moraalisia perusteita, ei ole ainoastaan aiheuttanut ilmeisiä väärinkäytöksiä ja epäoikeudenmukaisuutta, vaan myös osoittanut kykynsä aiheuttaa systeemisiä ja maailmanlaajuisia talouskriisejä.” [¹⁶¹] On myös totta, että pääomatulot uhkaavat korvata työtulot, jotka usein jäävät talousjärjestelmän ensisijaisten intressien marginaaliin.  Silti säästöt, jotka muuttuvat luotoksi reaalitaloudelle ja luovat siten sekä työpaikkoja että itsenäistä työtä, ovat edelleen keskeisiä kehitykselle ja investoinneille, joiden on seurattava käynnissä olevia muutoksia. Luoton sosiaalinen tehtävä on edelleen korvaamaton. Rahoitus pelkän rahoituksen vuoksi eroaa perustavasti rahoituksesta, jonka tavoitteena on työn kehittäminen, luominen ja evoluutio.

161. Tämän näkökulman on oltava osa laajempaa näkemystä maailmanlaajuisesta dynamiikasta. Vaikka maailman varallisuus on kasvanut absoluuttisesti mitattuna, se keskittyy yhä enemmän harvojen käsiin, mikä syventää eriarvoisuutta sekä maiden sisällä että niiden välillä. ”On muutamia, joilla on liikaa, ja liian monia, joilla on liian vähän – se on nykypäivän logiikka.” [¹⁶²] Tieteelliset ja teknologiset edistysaskeleet, jopa lääketieteen alalla, eivät ole helposti suurimman osan ihmisistä saatavilla, kuten äskettäinen pandemia dramaattisesti osoitti. Vaikka jotkut alueet käyttävät suuria summia tarpeettomiin toimenpiteisiin tai vain harvojen saavutettavissa oleviin unelmiin yksilöllisestä parantamisesta, muilla puolilla maailmaa puuttuu välttämättömät välineet miljoonien ihmishenkien pelastamiseksi. Ajatus siitä, että uudet teknologiat hyödyttävät automaattisesti kaikkia, on todisteiden sivuuttamista. Ellei muutoksissa suunnitteluvaiheessa aseteta etusijalle uusien ja entisestään syvenevien eriarvoisuuksien ehkäisemistä, teknologinen kehitys tuottaa väistämättä rakenteellisia eriarvoisuuksia. Nykyään oikeudenmukaisuus edellyttää pääsyä innovaatioiden hyötyihin, mukaan lukien hoiva, tieto, välineet ja mahdollisuudet.

162. Oikeudenmukaiset lait ja tulonjakomenetelmät ovat ehdottomasti tarpeen epätasapainon korjaamiseksi, mukaan lukien verojärjestelmät, jotka keventävät heikoimmassa asemassa olevien taakkaa ja vaativat enemmän niiltä, joilla on enemmän resursseja. Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden tavoittelua ei kuitenkaan pidä pitää erillisenä asiana, joka tulee vasta vaurauden tuottamisen jälkeen, ikään kuin talous olisi olemassa yksinomaan vaurauden luomiseksi ja poliitikot puuttuisivat asiaan vasta jälkikäteen sen jakamiseksi. Oikeudenmukaisuus koskee todellakin taloudellisen toiminnan jokaista vaihetta resurssien hankinnasta rahoitukseen ja tuotannosta kulutukseen; jokaisella valinnalla on moraalisia seurauksia. [¹⁶³]

163.  Tekoälyn ja robotiikan aikakaudella ei ole enää entiseen malliin mahdollista luottaa pelkästään markkinoiden ”näkymättömään käteen”. [¹⁶⁴] Politiikan tehtävänä on ohjata taloutta ja teknologiaa yhteisen hyvän suuntaan, edistää ihmisarvoista työtä, sosiaalista osallisuutta ja innovaatioiden hyötyjen oikeudenmukaista jakautumista. Koska monet taloudelliset päätökset ylittävät kansalliset rajat, tarvitaan myös kansainvälistä yhteistyötä, jonka avulla voidaan määritellä yhteisiä strategioita, erityisesti kaikkein haavoittuvimpien maiden ja ihmisten hyväksi, jotta voidaan edistää kehitystä ja päästä eroon sosiaaliturvasta riippuvuudesta. Näiden valintojen taustalla on jokaisen ihmisen mittaamaton arvokkuus, yhteinen hyvä ja maailma, jota hallitaan aidosti kaikkien hyväksi. Rauhan ja kehityksen keskinäinen riippuvuus, kuten pyhä Paavali VI profeetallisesti kirjoitti vuonna 1967, [¹⁶⁵] pätee edelleen tänään, sillä vauraus edistää rauhan rakentamista ja vahvistamista vain, jos se on laajalle levinnyttä, osallistavaa ja kestävää.

164. Käytännössä tekoälyn ja robotiikan aikakaudella talouden ihmisarvon kunnioittamisen varmistaminen edellyttää tiettyjen toimintaperiaatteiden omaksumista. Ensinnäkin avoimuus ja vastuuvelvollisuus: kun data ja algoritmit vaikuttavat luottojen myöntämiseen, henkilöstön valintaan tai palvelujen ja mahdollisuuksien saatavuuteen, päätösten on oltava ymmärrettäviä, kyseenalaistettavissa ja valvonnan alaisia, jotta yksilöitä ei pelkistetä pelkäksi profiiliksi. Toiseksi osallisuus ja saatavuus: innovaatioiden hyödyt on yhdistettävä investointeihin osaamiseen, infrastruktuuriin ja välttämättömiin palveluihin, jotta teknologia ei syvennä kuilua niiden välillä, joilla on, ja niiden välillä, joilla ei ole. Lopuksi toimenpiteet tasa-arvon varmistamiseksi: verotuksen, sosiaaliturvan ja teollisuuspolitiikan on korjattava varallisuuden ja vallan keskittymisen aiheuttamat epätasapainot. Nämä kriteerit eivät todellakaan rajoita innovaatioita, vaan tekevät niistä sivistyneitä ja inhimillisiä.

Perheet ja nuoret: toivon edellyttämät yhteiskunnalliset olosuhteet

165. Perhe on ensisijainen yhteiskunnallinen arvo. Se perustuu miehen ja naisen kestävään liittoon ja on ensimmäinen ympäristö, jossa jokainen ihminen kehittää potentiaaliaan, oppii tuntemaan arvokkuutensa ja omaksuu totuuden ja hyvyyden varhaisimmat muodot sekä sisäistää ne tavat, jotka valmistavat häntä yhteiskuntaelämään. [¹⁶⁶] Ensimmäisenä luonnollisena yhteisönä, jolla on perustavat oikeudet, perhe on jokaisen yhteisön organisaation perustava ja korvaamaton solu. [¹⁶⁷] Näin ollen, kun poliittiset hankkeet ja merkittävät taloudelliset päätökset syrjäyttävät perheen marginaaliseen tai toissijaiseen rooliin, koko yhteiskunnan aito kasvu vaarantuu. [¹⁶⁸]

166. Perhe on kuitenkin hauras yhteiskunnallinen arvo, johon työn luonnetta muokkaavat taloudelliset ja teknologiset muutokset vaikuttavat välittömästi. Siksi se tarvitsee kulttuurista, oikeudellista ja taloudellista tukea. Työttömyyden ja työllisyyden epävarmuuden tuhoisat vaikutukset perherakenteisiin ovat hyvin tiedossa. Lyhyellä aikavälillä työvoimakustannusten alentaminen tai taloudellisen tehokkuuden maksimointi saattaa vaikuttaa edulliselta, mutta pitkällä aikavälillä se horjuttaa sosiaalisen yhteiselon perustuksia. Samalla kun teknologisia saavutuksia juhlitaan, sosiaalinen kudos rapistuu vähitellen, ikään kuin hiljaisen viruksen vaikutuksesta.

167. Nuorille työpaikan epävarmuus on erityisen tuhoisaa. Kuten Yhdysvaltojen piispat ovat muistuttaneet, työ ei ole pelkästään tulonlähde, vaan keskeinen alue, jolla identiteetti muotoutuu, ystävyyssuhteita ja ihmissuhteita solmitaan, käytännön vastuita opitaan ja oma kutsumus selviää. [¹⁶⁹] Kun pääsy työmarkkinoille on vaikeaa korkean työttömyyden, puutteellisten koulutusjärjestelmien tai rakenteellisten esteiden vuoksi, monien nuorten tie inhimilliseen ja ammatilliseen itsensä toteuttamiseen on tukossa. Tarve vaihtaa työpaikkaa useita kertoja elämänsä aikana edellyttää jatkuvaa päivityskoulutusta ja uudelleenkoulutusta, jotta uudet sukupolvet voivat pätevästi ja itsenäisesti kohdata muuttuvan ja usein arvaamattoman talousympäristön riskit. [¹⁷⁰]

168. Tästä seuraa erityinen julkinen vastuu. Valtiolla on velvollisuus tukea elinkeinoelämää luomalla työllisyyttä edistäviä olosuhteita, edistämällä työllisyyttä siellä, missä sitä puuttuu, ja puolustamalla sitä kriisiaikoina, sillä työ on ensisijainen hyödyke perheille ja yhteiskunnalle. [¹⁷¹] Erityisesti jatkuvan teknologisen muutoksen aikakaudella tarvitsemme poliittista luovuutta, joka edistää ”työtä” ja asettaa perheen ja tulevat sukupolvet keskiöön; muuten taloudellinen edistyksemme johtaa uusiin epävarmuuden ja syrjäytymisen muotoihin.

169. Perheiden ja nuorten tukeminen tässä siirtymävaiheessa edellyttää valintoja, jotka mahdollistavat vakauden. Kuten edellä todettiin, työvoimapolitiikan on edistettävä työllisyyden jatkuvuutta ja laatua, torjuttava epävarmuutta elämän normaalina olosuhteena sekä kannustettava realistisiin polkuihin työmarkkinoille pääsemiseksi ja ammatilliseen kehitykseen. Toiseksi tarvitaan toimenpiteitä terveellisen elämäntavan varmistamiseksi, sillä ilman asianmukaista tasapainoa työn, vapaa-ajan ja levon välillä perheet heikkenevät ja nuorten on vaikea kehittää vastuuntuntoa.  Lisäksi on välttämätöntä investoida esteettömään koulutukseen ja uudelleenkoulutukseen, jotta digitaalitalouden edellyttämä ammatillinen liikkuvuus ei johda ankaraan valintaan niiden välillä, jotka pystyvät päivittämään taitojaan, ja niiden, jotka eivät siihen kykene. Lopuksi on tuettava sosiaalisia siteitä verkostojen ja koulutusyhteisöjen avulla, jotka tukevat elämänvalintoja ja estävät epävarmuuden aiheuttaman yksinäisyyden tai riippuvuuksien syntymisen. Jos nämä teknologiset muutokset toteutetaan, niitä voidaan hallita heikentämättä kykyä rakentaa tulevaisuutta, mikä on se, mikä tekee yhteiskunnasta vauraan.

Vapauden turvaaminen riippuvuussuhteilta ja kaupallistumiselta

Riippuvuudet ja yhteiskunnallinen kontrolli

170. Kun olemme pohtineet totuutta ja koulutusta, työtä ja perhettä, meidän on nyt tarkasteltava digitaalisen vallankumouksen vaikutusta ihmisen vapauteen ja käsiteltävä sekä yksilöiden mielenterveyteen kohdistuvia riskejä että laajempia yhteiskunnallisia haasteita. ”Digitaaliseen huomiotalouteen” liittyviä hienovaraisempia riippuvuusmuotoja ei pidä aliarvioida, sillä alustat ja palvelut on usein suunniteltu kaappaamaan käyttäjien aikaa ja huomiota, hyödyntämällä heidän haavoittuvuuksiaan ja heikentämällä heidän sisäistä vapauttaan. Kun liiketoimintamallit menestyvät ihmisten heikkouksien kustannuksella, ihmistä kohdellaan keinona eikä päämääränä; tällaisten järjestelmien suunnittelijoilla ja rahoittajilla on moraalinen vastuu, jota ei voida sivuuttaa. On kiireellisesti edistettävä teknologioita, jotka vahvistavat sisäistä vapautta edistämällä digitaalista raittiutta koskevaa koulutusta ja alaikäisten suojelua ja torjumalla siten haavoittuvuutta hyväksikäyttäviä malleja.

171. Toinen riski, joka on vähemmän näkyvä mutta ei suinkaan vähemmän vakava, liittyy sosiaaliseen valvontaan, jonka mahdollistavat massiivinen tietojen kerääminen ja algoritmisten järjestelmien käyttö. Kun jokainen teko – liikkeet, ostokset, ihmissuhteet ja mieltymykset – jättää jälkensä, syntyy uusi valta, nimittäin valta profiloida, ennustaa ja vaikuttaa käyttäytymiseen, usein ilman että yksilöt ovat siitä täysin tietoisia. Jos tällaisia tietoja käytetään päätöksenteossa, joka vaikuttaa konkreettisiin mahdollisuuksiin – kuten luoton saantiin, työllistymiseen tai välttämättömiin palveluihin – on vaarana, että vapautta heikennetään ja haavoittuvimpia syrjitään. Lisäksi valvontaa harjoitetaan paitsi nimenomaisilla kielloilla myös näkyvyyden arkkitehtuurin kautta: se, mitä korostetaan tai tehdään näkymättömäksi, mitä palkitaan tai rangaistaan, muokkaa viime kädessä mielipiteitä ja valintoja edistäen mukautumista ja itsesensuuria. Tästä syystä vapaus digitaaliaikakaudella ei ole pelkästään sisäisen elämän asia, vaan myös julkinen huolenaihe. Se edellyttää selkeitä sääntöjä, läpinäkyvyyttä, muutoksenhakumahdollisuutta ja suhteellisia rajoituksia tunkeilevien teknologioiden käytölle, jotta teknologia pysyy ihmisen palveluksessa eikä muutu tietoisuuden hallinnan välineeksi.

172. Näiden ongelmien taustalla on teknokraattinen ja posthumanistinen ajattelutapa, jossa ihminen nähdään helposti manipuloitavana kohteena tai optimoitavana resurssina [¹⁷²], jolloin kaikki suojamekanismit, jotka estäisivät hillitöntä voitontavoittelua, poistuvat. Tärkeintä on tehokkuus, ei vapauden ja ihmisarvon kunnioittaminen. Jotkut posthumanistiset suuntaukset menevät jopa niin pitkälle, että ne visioivat ”toisen luokan” ihmisiä, jotka ovat alistettuja itsensä ylivoimaisiksi katsovien eliittien etujen alle. Tämä huolestuttava näkymä muuttuu entistä vakavammaksi, kun siihen yhdistetään teknologiset välineet, jotka lisäävät hallinta- ja valintamahdollisuuksia eksponentiaalisesti. Jopa tietyt rakenteellisen velkaantumisen muodot, jotka pitävät kokonaisia kansoja riippuvaisessa asemassa, heijastavat samassa hengessä, uusissa muodoissa, mentaliteettia, joka suvaitsee orjuuden kaltaisia alistussuhteita.

Orjuuden uusien muotojen kahleiden murtaminen

173. Tämä vääristynyt näkemys ihmisestä heijastuu nykyään erilaisina orjuuden muodoina, jotka liittyvät suoraan digitaalitalouteen. Mikään tekoälyn maailmassa ei ole aineetonta tai maagista. Jokainen näennäisesti välitön ja virheetön vastaus on seurausta pitkästä välitysketjusta, johon liittyy laajoja luonnonvarojen verkostoja, energiainfrastruktuuria ja ennen kaikkea ihmisiä. Merkittävä osa digitaalitalouden toiminnasta perustuu miljoonien ihmisten hiljaiseen työhön, jotka tekevät välttämättömiä mutta suurelta osin näkymättömiä tehtäviä, kuten tietojen merkitsemistä, mallien kouluttamista ja sisällön moderointia, johon liittyy usein häiritsevää materiaalia. Monissa tapauksissa nämä työntekijät ovat nuoria, pääasiassa naisia, jotka työskentelevät vaativissa olosuhteissa minimipalkalla. Tähän näkymättömään työhön lisätään vieläkin rankempi työ, joka liittyy tekoälyn toiminnalle välttämättömien laitteiden ja mikroprosessorien tuotantoon tarvittavien resurssien hankintaan. Joillakin maailman alueilla lapset ja nuoret työskentelevät vaarallisissa olosuhteissa murskaamalla materiaaleja, joista harvinaisia maametalleja erotellaan Näiden ihmisten ruumiit ovat arpeutuneet, loukkaantuneet ja kuluneet, jotta laskentatehon virta voi jatkua keskeytyksettä. Lisäksi rikollisverkostot käyttävät verkkopalveluja, viestintäjärjestelmiä, nimettömiä maksutapoja ja profilointitekniikoita rekrytoidakseen, hallitakseen ja kuljettaakseen ihmiskaupan uhreja – hyvin usein alaikäisiä – ja alentaakseen miehet ja naiset seurattaviksi ”tiedoiksi” ja siirrettäviksi ”paketeiksi” samoissa digitaalisissa piireissä, jotka tukevat suurta osaa maailmantaloudesta. Tämä todellisuus haastaa syvästi aikamme moraalisen omantunnon. Ei riitä, että vedotaan tehokkuuteen tai ylistetään innovaatioiden etuja, jos ne perustuvat tarkoituksellisesti piilotettuun hyväksikäytön ketjuun. Jos teknologia lupaa vapautusta, mutta tuottaa uusia globaalin alistamisen muotoja, se on ristiriidassa ihmisarvon perusperiaatteen kanssa.

174. Taistelu uusien orjuuden muotojen torjumiseksi on ratkaiseva koetinkivi tekoälyn ja digitaalisen muutoksen eettiselle harkinnalle. Leo XIII:n aloittaman perinteen mukaisesti kirkko tuomitsee jälleen jyrkästi kaikki orjuuden, ihmiskaupan ja ihmisten esineellistämisen muodot. Se korostaa myös kiireellistä tarvetta pohdintaan ja toimintaan, jotka pitävät jokaisen ihmisen luovuttamatonta arvokkuutta ja yhteistä hyvää sekä yhteiskunnan painopisteenä ja tavoitteena että jokaisen henkilökohtaisen, sosiaalisen ja poliittisen valinnan ohjenuorana. Ilman tätä eettistä ja inhimillistävää pohdintaa digitaalisten järjestelmien kasvava valta voisi johtaa meidät kohti uusia julmuuksia, jotka eivät ole yhtään vähemmän häpeällisiä kuin ne menneisyyden julmuudet, joita nyt paheksumme, samalla kun jatkamme itsemme pitämistä ”edistyneinä” ja ”sivistyneinä” yhteiskuntina.

175. Ihmiskauppa on tunnustettava nykyajan orjuuden muotona ja vakavana ihmisarvon loukkauksena. Jos näihin käytäntöihin ei reagoida päättäväisesti tai jos niitä suvaitaan millään tavalla, se merkitsee tavallaan osallisuutta nykypäivän synteihin, jotka muistuttavat menneisyyden syntejä, jolloin orjuutta salattiin ja perusteltiin. [¹⁷³]

176. Opetuksensa kehittymisen myötä kirkko on vähitellen päässyt syvempään ymmärrykseen näiden kysymysten vakavuudesta. On totta, ettei menneitä tapahtumia voida arvioida anachronistisesti, ikään kuin ajan myötä kehittyneet moraaliset kriteerit olisivat olleet käytettävissä jo aina. Emme voi kuitenkaan myöskään kieltää tai vähätellä sitä viivettä, jolla sekä yhteiskunta että kirkko ryhtyivät tuomitsemaan orjuuden vitsauksen. Antiikin ja keskiajan aikana monilla yksityishenkilöillä ja jopa kirkollisilla instituutioilla oli orjia. Jo varhaisella uudella ajalla Rooman apostolinen istuin vastasi hallitsijoiden pyyntöihin ja puuttui useita kertoja asiaan säännelläkseen ja laillistaakseen alistamisen muotoja ja tietyissä tapauksissa ”uskottomien” orjuuttamista. [¹⁷⁴] Vasta 1800-luvulla orjuuden virallinen, ehdoton ja yleismaailmallinen tuomitseminen ilmaistiin selkeästi, erityisesti paavi Leo XIII:n aikana. [¹⁷⁵] Tämä kehitys on selkeä esimerkki siitä, kuinka kirkko on syventänyt ymmärrystään niistä ikuisista totuuksista, joita se ilmaisun kautta vaalii. Vaikka käytännössä ei aina toimittu johdonmukaisesti – orjuutta suvaittiin pitkään, ennen kuin se tuomittiin yksiselitteisesti – jokaisen Jumalan kuvaksi luodun ihmisen arvokkuutta on vahvistettu jatkuvasti kautta historian, vaikka kesti kahdeksantoista vuosisataa, ennen kuin sen täydellinen ristiriitaisuus orjuuden kanssa tunnustettiin nimenomaisesti. Tämä on haava kristillisessä muistissa, josta emme voi pitää itseämme irrallaan. [¹⁷⁶] On mahdotonta olla tuntematta syvää surua, kun pohdimme sitä valtavaa kärsimystä ja nöyryytystä, jota niin monet ovat joutuneet kestämään, mikä on jyrkässä ristiriidassa heidän mittaamattoman arvokkuutensa kanssa ihmisinä, joita Herra rakastaa äärettömästi. Tästä syystä pyydän kirkon nimissä vilpittömästi anteeksiantoa.

177. Siksi muisto menneestä osallisuudesta ja sokeudesta orjuuden epäoikeudenmukaisuuden edessä on kehotus valppaudelle. Meidän on muutettava oppimamme nykyhetken harkinnaksi ja vastuullisuudeksi. Jos haluamme välttää sen, että joudumme tulevaisuudessa jälleen pyytämään anteeksi sitä, ettemme ole kunnioittaneet uskomme edellyttämää ihmisarvon aartetta, meidän on tänään tuomittava selkeästi ja päättäväisesti ihmiskauppa sen monissa muodoissa ja tuettava yhdessä kaikkien tämän asian puolesta toimivien kanssa konkreettisia ponnisteluja ennaltaehkäisyn, suojelun, vapauttamisen ja kuntoutuksen alalla.

178.  Vielä nykyäänkin kolonialismi ottaa uusia muotoja. Se ei enää hallitse pelkästään ihmisiä, vaan anastaa dataa ja muuttaa yksityiselämää hyödynnettäviksi tiedoiksi. Kokonaiset alueet, etenkin ne, joita leimaa rakenteellinen hauraus ja rajallinen geopoliittinen relevanssi, ovat tällä hetkellä uudenlaisen riiston kohteena: kyse on terveystiedoista, epidemiologisista profiileista, geneettisistä kartoista ja väestötiedoista. Nämä ovat tulleet vallan uusiksi ”harvinaisiksi maametalleiksi”: elintärkeiksi tiedoiksi, joita voidaan koota ja analysoida ennustemallien kouluttamiseen, sijoitusstrategioiden ohjaamiseen, kriisien ennakoimiseen ja ennen kaikkea sen määrittämiseen, kuka ja mikä katsotaan merkittäviksi. Ne, jotka hallitsevat kokonaisen kansan terveystietoja – jotka on usein kerätty avun, tutkimuksen tai innovaation verukkeella – heillä on rakenteellinen vaikutusvalta tulevaisuuteen, sillä he voivat muokata tarpeita ja markkinoita. He voivat myös päättää ennen muita, kenelle lääkkeet, investoinnit ja suojelu osoitetaan. Tässä piilee yksi aikamme kiireellisimmistä moraalisista haasteista: varmistaa, että jaettu tieto muuttuu todelliseksi yhteiseksi hyväksi eikä jää hallinnan välineeksi. Tämä edellyttää, että yksilöille palautetaan paitsi heitä kuvaavat tiedot, myös kyky päättää, miten niitä käytetään, kuka niitä käyttää ja kenen eduksi. Muutoin digitaalinen aikakausi ei ole postkoloniaalinen, vaan kolonialistinen toisessa muodossa.

179. Taloudelliset ketjut ja digitaaliset infrastruktuurit ruokkivat uusia orjuuden muotoja.  Siksi toimia tarvitaan useilla rintamilla. Ensinnäkin teknologiateollisuuden ja digitaalitalouden perustana olevien toimitusketjujen on oltava entistä läpinäkyvämpiä, jotta kilpailuetua ei rakenneta piilotetun riiston varaan. Toiseksi yritysten ja sijoittajien on otettava käyttöön selkeät kriteerit ennaltaehkäisevää eettistä tarkastusta (due diligence) varten ja asetettava etusijalle työntekijöiden suojelu, pakkotyön torjunta sekä datavetoisten liiketoimintamallien sosiaalisten vaikutusten arviointi. Lisäksi digitaalisten alustojen on tehtävä vastuullista yhteistyötä viranomaisten ja kansalaisyhteiskunnan kanssa, jotta viestintä-, maksu- ja profilointityökalut eivät muutu kanaviksi uhrien rekrytointiin ja hallintaan. Kun nämä toimet yhdistyvät, digitaalinen ympäristö voidaan muuttaa hyväksikäytön tilasta suojelun, ennaltaehkäisyn ja ihmisarvon edistämisen tilaksi.

Yhteinen vastuu

180. Edellä tarkastellut eri osa-alueet – totuuden etsiminen julkisessa elämässä, koulutus digitaalisessa ympäristössä, työn muuttuminen, perheiden haavoittuvaisuus ja uudet orjuuden muodot – eivät ole erillisiä ilmiöitä. Ne heijastavat pikemminkin yhteistä taustalla vaikuttavaa ongelmaa: jos tekniikasta tulee ylin kriteeri, ihminen on vaarassa supistua pelkäksi dataksi, koneen hammasrattaaksi tai hyödykkeeksi. Jos teknologiaa kuitenkin integroidaan viisaalla tavalla, siitä voi tulla kasvun, oikeudenmukaisuuden ja veljeyden väline.

181. Tästä näkökulmasta katsottuna kirkon sosiaalinen oppi vaatii yhteistä vastuuta. Se edellyttää, että näitä prosesseja ohjataan kaukonäköisesti: instituutioiden toimesta, jotka kykenevät sääntelemään tukahduttamatta ja suojelemaan ottamatta valtaa; yritysten toimesta, jotka tunnustavat työn ja ihmisarvon menestyksen mittareiksi; välittäjäorganisaatioiden ja koulutusyhteisöjen toimesta, jotka rakentavat uudelleen luottamusta ja suhteita; sekä kansalaisten toimesta, jotka vaalivat vastuullisuutta, maltillisuutta, arvostelukykyä ja totuudentajua. Vain tällä tavalla innovaatio voi aidosti palvella ihmisen kokonaisvaltaista kehitystä sen sijaan, että siitä tulisi syrjäytymisen ja hallitsemisen lähde. Ja vain tällä tavalla edistyksen lupaus voidaan tunnustaa aidoksi, koska sitä mitataan jokaisen miehen ja naisen loukkaamattoman arvokkuuden perusteella.

VIIDES LUKU

Vallan kulttuuri ja rakkauden sivilisaatio

182. Kun olemme pohtineet, miten tekoäly muuttaa tiettyjä elämän ja yhteiskunnan osa-alueita, ja erityisesti sen vakavia vaikutuksia ihmisarvoon, meidän on nyt kiinnitettävä huomiomme vieläkin traagisempaan aiheeseen: sotaan. Kyse ei ole tässä pelkästään uusien välineiden tehokkuudesta, vaan myös siitä riskistä, että etiikasta ja vastuusta irrallaan oleva teknologia tekee elämästä ja kuolemasta tehtävistä päätöksistä entistä nopeampia ja persoonattomampia ja esittää voimankäytön välittömänä ja toteuttamiskelpoisena vaihtoehtona. Yhä enemmän toisistaan riippuvaisessa maailmassa rauha ei ole vain yksi asia muiden joukossa, vaan yleisen yhteisen hyvän edellytys ja kansojen, erityisesti hallintovastuussa olevien, moraalisen kypsyyden koetinkivi.

183. Digitaalinen vallankumous on muuttamassa konfliktien luonnetta. Perinteisen sodankäynnin rinnalla esiintyy hybridimuotoja, kuten kyberhyökkäyksiä, tiedon manipulointia, vaikuttamiskampanjoita ja strategisten päätösten automatisointia. Tekoäly toimii näissä prosesseissa vauhdittajana, etenkin tilanteissa, joissa monet teknologiat ovat luonteeltaan kaksijakoisia. Tämän seurauksena puolustustarkoituksiin luotu voidaan nopeasti muuttaa hyökkäystarkoituksiin, ja suojelun ja hyökkäyksen välinen hiuksenhieno raja hämärtyy. Vaikka tekoäly voi parantaa siviilien puolustusta ja suojelua, se voi myös madaltaa voimankäytön kynnystä, suojata ihmisiä vastuulta ja edistää kulttuuria, jossa vihollinen pelkistyy tilastoksi ja uhri ”sivulliseksi vahingoksi”. Näiden muutosten edessä meidän on muistettava sosiaalisen opin periaatteet – ihmisarvo, yhteinen hyvä, hyödykkeiden yleismaailmallinen käyttötarkoitus, toissijaisuus, solidaarisuus ja oikeudenmukaisuus – sillä ne ovat kriteereitä, joiden perusteella voidaan arvioida, palvelevatko teknologiat todella ihmiskuntaa vai alistavatko ne sen. Meidän tulisi siksi pitää näitä periaatteita päätöksenteon suuntaviivoina.

184. Tässä luvussa vertaan siis kahta vastakkaista lähestymistapaa, joita olen jo johdannossa kuvannut raamatullisten vertauskuvien avulla. Toisaalta on kiusaus rakentaa Baabelin torni, nojautuen voimaan ja ylpeyteen. Toisaalta tarvitaan kärsivällisyyttä, jotta Jerusalem voidaan rakentaa uudelleen ”pala palalta”, kuten Nehemian aikoina, suojelemalla ihmisyyttä ja yhteistä hyvää.

185. Kun tarkastelemme globaaleja voimasuhteita, voimme havaita entistä selvemmin, kuinka polarisaatiota ja väkivaltaa korostava valtakulttuuri on levinnyt. Nykyaikainen Baabel näkyy paitsi globalisoituneessa teknokraattisessa ajattelutavassa myös vastakkaisten imperialismien välisessä etäisessä yhteenotossa: niiden valtioiden välillä, jotka haluavat säilyttää ylivalta-asemansa, ja niiden, jotka pyrkivät kaappaamaan sen, mikä johtaa lukuisiin paikallisiin konflikteihin. Lisäksi näyttää siltä, ettei ole rajaa kilpajuoksulle – jota ajaa epäinhimillinen kunnianhimo – kehittää yhä tehokkaampia teknologioita tai varmistaa niiden hallinta. Tästä alamäestä huolimatta voimme kuitenkin myös nähdä suuren osan ihmiskunnasta, joka pyrkii pysymään inhimillisenä ja rakentamaan rinnakkaiselon ja rauhan pyhää kaupunkia. Liian usein olemme tämän kaupungin tahattomia rakentajia ja kömpelöitä arkkitehteja, kykeneviä anteliaisiin eleisiin mutta vailla kokonaisvaltaista näkemystä. Tämä rakennusprojekti on hitaampi, vähemmän näkyvä ja vähemmän näyttävä, ja se odottaa parempaa ymmärrystä ja suurempaa koordinaatiota, jotta siitä voi tulla jokaisen yhteisön, perheistä valtioihin ja kansakuntien välisiin suhteisiin, tietoinen ja selkeä vastuu. Juuri tätä sitoutumisen näkymää, tätä toivon rakennustyömaata, kutsumme ”rakkauden sivilisaatioksi”.

Rakkauden sivilisaatio digitaaliajassa

186. Kun pyhä Paavali VI loi ilmaisun ”rakkauden sivilisaatio” [¹⁷⁷], maailma oli keskellä kylmää sotaa, kilpavarustelua ja vakavaa taloudellista epävakautta. Tässä yhteydessä kirkko ehdotti vaihtoehtoista tietä järjestelmien välisen ideologisen vastakkainasettelun tielle ja kuvitteli yhteiskuntajärjestyksen, jossa oikeudenmukaisuus ja rakkaus kietoutuvat toisiinsa ja rakkaudesta tulee taloudellisen, poliittisen ja kulttuurisen elämän ohjaava periaate. Nykyään meidän on päättäväisesti palautettava tämä visio, sillä rakkauden sivilisaatio ei ole naiivi utopia, vaan vaativa hanke, joka koostuu rakkauden muuttamisesta oikeudenmukaisuuden rakenteiksi, veljeyden institutionaalisen muodon antamisesta ja toisten – olivatpa he sitten yksilöitä tai kansoja – pitämisestä yhteisen hyvän rakentamisen kannalta välttämättöminä liittolaisina. Kuten kiertokirje Fratelli Tutti muistutti, vain tämä sosiaalinen rakkaus kykenee muodostumaan kulttuuriksi ja normiksi ja siten luomaan vakaan kansainvälisen järjestyksen, joka muuttaa pelkän aseellisen rinnakkaiselon yhteisöksi, jolla on yhteinen tulevaisuus. [¹⁷⁸]

187. Tämä oivallus osoittautuu entistäkin perustavanlaatuisemmaksi nykyisessä digitaalisen muutoksen tilanteessa. Digitaaliset verkostot, globalisoitunut talous ja tekoälyn kehitys luovat yhä tiiviimpiä siteitä, jotka yhdistävät – reaaliajassa – yhdessä paikassa tehdyt päätökset niiden vaikutuksiin muualla. Tässä mielessä Vatikaanin II kirkolliskokouksen sanat kansojen välisen kasvavan keskinäisen riippuvuuden suhteen ovat edelleen ajankohtaisia, sillä yhteinen hyvä on saamassa yhä universaalimman ulottuvuuden, ja oikeudet ja velvollisuudet koskevat koko ihmiskuntaa. [¹⁷⁹] Rakkauden sivilisaation hankkeen on siksi otettava tehtäväkseen muuttaa tämä pakotettu keskinäinen riippuvuus tahdostaan ja valinnastaan syntyneeksi solidaarisuudeksi. Tämä on teknologisten prosessien johtava periaate: ei riitä, että tekoäly tekee meistä tehokkaampia tai yhdistää meitä toisiimme; sen on myös palveltava universaalin ihmiskunnan rakentamista, jossa on yhteisiä oikeuksia ja velvollisuuksia ja jossa digitaalinen läheisyys muuttuu todelliseksi mahdollisuudeksi kohtaamiseen ja keskinäiseen huolenpitoon.

Vallan kulttuuri

188. Nykypäivänä on vakiintumassa valtakulttuuri, jossa resurssien saatavuus ja kyky hallita määräävät usein päätöksenteon agendan ja kriteerit. Tällä tavoin ihmiskunnan yhteinen etu jää taka-alalle ja sodassa olevien kansojen konkreettinen tragedia supistuu toissijaiseksi seikaksi suhteessa strategisiin etuihin. Tämä valtakulttuuri tunkeutuu yhteiskuntaan, muuttaa suhteita ja käyttäytymistä ja kasvaa normalisoimalla sodan, tavoittelemalla yhä suurempaa sotilaallista voimaa, hyödyntämällä monenvälisyyden kriisiä ja ruokkimalla väärää realismia, joka väittää, ettei vaihtoehtoa ole.

Sodan normalisointi

189. Vuonna 1965 pyhän Paavali VI:n sanat kaikuvat voimakkaasti YK:n yleiskokouksessa: ”Ei enää koskaan sotaa, ei enää koskaan sotaa!” [¹⁸⁰] Meidän on tunnustettava, että rauhaa koskevista toiveista ja julistuksista huolimatta viimeiset kuusikymmentä vuotta ovat olleet täynnä hämmästyttävän julmia konflikteja, jotka ovat usein koskeneet siviiliväestöä laajamittaisesti ja johtaneet viattomien uhrien kuolemiin, joukkopakoon, yhteiskunnalliseen epävakauteen ja pitkäaikaisiin haavoihin. Siitä huolimatta julkisessa keskustelussa vallitsi laajalle levinnyt vakaumus, että sodan tulisi jäädä viimeiseksi keinoksi, jolle asetetaan tiukat eettiset ja oikeudelliset rajat ja joka on aina suunnattu kohti poliittista rauhanvisiota. Ensimmäisen maailmansodan jälkeisten tapahtumien jälkeen käännekohta tapahtui toisen maailmansodan jälkeen: rauhasta tehtiin kansainvälisen järjestyksen keskiö, kuten erityisesti Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirja todistaa, tarkoituksena ”pelastaa tulevat sukupolvet sodan vitsaukselta”. [¹⁸¹] Samoin monissa kansallisissa perustuslaeissa rajoitettiin voimankäyttö äärimmäisiin ja tiukasti rajattuihin olosuhteisiin. Jopa kylmän sodan aikana, vakavista konflikteista huolimatta, säilyi tietoisuus siitä, että uutta maailmansotaa oli vältettävä hinnalla millä hyvänsä.

190. Nykyään olemme kuitenkin todistamassa todellista paradigmanmuutosta julkisessa keskustelussa ja aseistautumista koskevissa päätöksissä: sota on huolestuttavalla tavalla nousemassa jälleen kansainvälisen politiikan välineeksi, samalla kun juuri ne eettiset periaatteet, jotka aiemmin rajoittivat sen käyttöä, ovat rapistumassa. Pitkään jatkuvat alueelliset konfliktit, kiristyvät jännitteet ja vastavuoroiset uhkaukset ovat tulossa lähes arkipäiväisiksi, ja alueellisen laajentumisen halusta johtuvat konfliktimuodot, joiden uskottiin jo olevan voitettuja, ovat palaamassa. Yleinen mielipide muotoutuu ja ehdollistuu vähitellen polarisoivien mediakertomusten vaikutuksesta, joita usein vahvistavat algoritmit, jotka asettavat etusijalle konfliktit ja vastakkainasettelut.

191. Olemme myös todistamassa huolestuttavaa historiallisen muistin katoamista, kun holokaustista ja kahdesta maailmansodasta kertovat silminnäkijäkertomukset ovat katoamassa. Tämä johtaa menneisyyden valikoivaan tai vääristyneeseen uudelleenkirjoittamiseen tilanteessa, jossa valeuutiset ja tarinoiden manipulointi peittävät opitut opetukset. Ilman elävää muistia sodan kauhuista on vaarana, että poliittiset päätökset tehdään pelkästään vallan perusteella ilman minkäänlaista huomiota pitkän aikavälin seurauksiin.

192. Tähän kaikkeen media ja digitaalinen ulottuvuus tuovat mukanaan uusia ja ratkaisevia tekijöitä. Viestintäverkostot, pirstaloituneet tietoympäristöt ja konflikteja ruokkivat algoritmit voivat vahvistaa polarisaatiota ja kaunaa, lisätä propagandaa ja vaikeuttaa yhteistä arvostelukykyä. Sotaa ei siis vain käydä, vaan sitä myös kulttuurisesti ehdollistetaan yksinkertaistettujen kertomusten, ”ystävä tai vihollinen” -ajattelutavan, disinformaation ja pelon avulla. Kun historiallinen muisti haalistuu ja siviilejä ja haavoittuvimpia suojelevat eettiset periaatteet heikkenevät, väkivaltaa on helpompi perustella välttämättömänä, väistämättömänä tai jopa ”kaunisteltuna”. Juuri tässä kontekstissa ihmiskunta on liukumassa väkivaltaiseen valtakulttuuriin, jossa rauha ei enää näyttäydy vastuuna, johon on ryhdyttävä, vaan hauraana väliaikana konfliktien välillä. Nykyään, enemmän kuin koskaan, ilman että se rajoittaisi oikeutta itsepuolustukseen sen tiukimmassa merkityksessä, on tärkeää vahvistaa, että ”oikeudenmukaisen sodan” teoria, jota on aivan liian usein käytetty kaikenlaisen sodan oikeuttamiseen, on nyt vanhentunut. [¹⁸²]  Ihmiskunnalla on käytettävissään paljon tehokkaampia ja kyvykkäämpiä välineitä ihmiselämän edistämiseen ja konfliktien ratkaisemiseen, kuten dialogi, diplomatia ja anteeksianto. Voiman, väkivallan ja aseiden käyttö heijastaa suhteiden köyhyyttä, jolla on aina tuhoisia seurauksia siviiliväestölle.

Voimaa ilman rajoja

193. Sotateollisen kompleksin kasvu on noussut nykyisen poliittisen tilanteen keskeiseksi piirteeksi ja siitä on tullut useiden maiden talouden avainala. Taloudellisten etujen, sotilasapparaatin ja poliittisten päätösten välinen läheinen yhteys luo ”aseistetun kansakunnan”, jossa sota näyttäytyy politiikan luonnollisena jatkeena ja asemarkkinat muuttuvat itsenäiseksi sotilaallisten päätösten liikkeellepanevaksi voimaksi. Emme voi myöskään sivuuttaa sodan takana olevia valtavia taloudellisia etuja. Aseteollisuus ja aseita toimittavat maat hyötyvät markkinoista, jotka kukoistavat nimenomaan konflikteista. Tässä mielessä on myös taloudellisia etuja, jotka ruokkivat jännitteitä eri puolilla maailmaa.

194. Sotilasarsenaaleihin kiinnitetään jälleen huomiota. Aiemmin koko ihmiskunnan tuhoamiseen kykenevien aseiden aiheuttaman uhan tunnustaminen oli edistänyt jännitteiden lieventämistä ja aseriisuntaneuvotteluja. Valitettavasti tämä lähestymistapa on jäänyt taakse, ja ydinasevarastojen kehitys – mukaan lukien niiden ”taktisen” käytön mahdollisuus – tekee tällaisten aseiden käytöstä entistä todennäköisemmän. Tässä yhteydessä vuonna 2021 voimaan tullut ydinaseiden kieltämistä koskeva sopimus, jota tukee yli seitsemänkymmentä maata, on tärkeä askel. Se uhkaa kuitenkin jäädä suurelta osin symboliseksi, koska suuret ydinasevaltiot eivät ole hyväksyneet sitä. Tämä on johtanut laajalle levinneeseen, mutta virheelliseen käsitykseen, että ydinpelote on turvallisuuden välttämätön edellytys. Se on myös edistänyt uutta asevarustelukilpailua, jota on vaikea hallita ja johon liittyy ydinaseiden vähentämissopimusten asteittainen purkaminen sekä ”miniatyrisoitujen” aseiden kehittäminen, mikä saa niiden käytön näyttämään entistä toteuttamiskelpoisemmalta vaihtoehdolta.

195. Sama logiikka pätee myös perinteiseen sodankäyntiin. Sotilaallinen voima, heikot diplomaattiset aloitteet ja asianomaisten intressien monimutkaisuus vaikuttavat siihen, että konfliktit venyvät usein pitkiksi ja aiheuttavat valtavia inhimillisiä ja ympäristöön kohdistuvia kustannuksia. Sodan aloittaminen on paljon helpompaa kuin sen lopettaminen, ja silti keskustelu konfliktien ehkäisystä on valitettavan vähäistä.

196. Tilannetta epävakauttaa entisestään uusien aseistettujen toimijoiden, kuten jihadistiryhmien, yksityisten sissijoukkojen ja rikollisverkostojen, läsnäolo, mikä merkitsee valtion voimankäytön monopolin loppua. Usein nämä ryhmät sekoittavat epämääräisiä ideologisia motiiveja konkreettisiin taloudellisiin etuihin, jolloin sota muuttuu ”elämäntavaksi” kokonaisille nuorten ja lasten sukupolville. Tavoitteena ei ole enää lopullinen voitto, vaan konfliktin jatkuminen vallan ja kassavirran lähteenä.

Aseet ja tekoäly

197. Edellä mainittu skenaario liittyy asejärjestelmien, erityisesti tekoälyä hyödyntävien järjestelmien, jatkuvaan kehitykseen. Pyhä istuin on äskettäin todennut, että autonomisten asejärjestelmien käyttöönoton helpottuminen tekee sodankäynnistä entistä ”toteutettavampaa” ja vähentää ihmisen valvontaa. Tämä rikkoo periaatetta, jonka mukaan aseellista voimaa tulisi käyttää vain viimeisenä keinona laillisen itsepuolustuksen tapauksissa. [¹⁸³] Tästä syystä tekoälyn kehittämisen ja käytön sodankäynnissä on oltava tiukimpien eettisten rajoitusten alaisena, jotta voidaan taata ihmisarvon ja elämän pyhyyden kunnioittaminen sekä välttää kilpajuoksu tällaisten aseiden kehittämisessä. [¹⁸⁴]

198. Toisinaan puhutaan ”keinotekoisista moraalisista agenteista”, ikään kuin koneet kykenisivät erottamaan oikean ja väärän johdonmukaisemmin kuin ihminen. Moraalista arvostelukykyä ei kuitenkaan voida pelkistää laskelmoinniksi, sillä siihen liittyy omatunto, henkilökohtainen vastuu ja toisen tunnustaminen ihmisenä. Siksi ei ole sallittua uskoa tappavia tai muuten peruuttamattomia päätöksiä tekoälyjärjestelmille. Mikään algoritmi ei voi tehdä sodasta moraalisesti hyväksyttävää. Tekoäly ei poista konfliktien luontaista epäinhimillisyyttä; itse asiassa se voi vain nopeuttaa konfliktien syntymistä ja tehdä niistä entistä persoonattomampia, madaltaa kynnystä turvautua väkivaltaan, muuttaa puolustuksen uhkien ennustamiseksi ja siten alentaa uhrit pelkäksi dataksi. Tällä tavoin se totuttaa meidät ajatukseen, että väkivalta on väistämätöntä ja että sitä tarvitsee vain optimoida. Tämä ei vähennä sitä, kuinka tärkeää on juurruttaa mahdollisimman pitkälle arvoja ja tervettä harkintaa rakentamiimme tekoälyjärjestelmiin, jotta ne voivat edistää moraalista ekosysteemiä, jossa ihmiset pystyvät paremmin kuuntelemaan omaa omatuntoaan, sekä antaa tekoälymalleille mahdollisuuden asettaa asianmukaisia rajoja.

199. Ei riitä, että vedotaan yleisiin eettisiin periaatteisiin. On määriteltävä konkreettiset arviointikriteerit. Ensimmäinen tällainen kriteeri koskee henkilökohtaista vastuuta. Kun päätös iskusta automatisoituu tai muuttuu läpinäkymättömäksi, riski vastuun siirtämisestä kasvaa. Tästä syystä vastuuketjun on oltava tunnistettavissa ja todennettavissa; niiden, jotka suunnittelevat, kouluttavat, valtuuttavat ja käyttävät teknologiaa, on vastattava päätöksistään. Toinen kriteeri liittyy päätöksenteon moraaliseen aikatauluun. Vaikka tekoäly yleensä nopeuttaa päätöksentekoprosesseja, nopeus ja tehokkuus eivät saisi koskaan olla tärkein motivaatiotekijä sodan yhteydessä tehtävissä peruuttamattomissa päätöksissä. Kolmas kriteeri on siviilien tunnistaminen ja suojelu. Mikä tahansa teknologia, joka helpottaa hyökkäyksiä ilman, että ihmisten kasvoja nähdään, madaltaa konfliktin moraalista kynnystä. Kohteiden valinnassa ja voimankäytössä ei saa sekoittaa taistelijoita ja siviilejä eikä sivuuttaa vaikutuksia puolustuskyvyttömään väestöön.

200. Nämä kriteerit asettavat tiettyjä ehdottomia vaatimuksia. Ensinnäkin kaikkien sodankäynnissä käytettävien järjestelmien on taattava päätöksentekoprosessien jäljitettävyys ja rekonstruoitavuus, jotta vastuu ja syyllisyys eivät jää pelkästään ”koneen” niskoille. Toiseksi päätöstä tappavan voiman käytöstä ei voida delegoida läpinäkymättömille tai automatisoiduille prosesseille, vaan sen on pysyttävä tehokkaan, itsetietoisen ja vastuullisen ihmisvalvonnan alaisena. Lopuksi on ehdottomasti luotava yhteinen kehys – myös kansainvälisellä tasolla – teknologisen kilpavarustelun hillitsemiseksi ja siviilien sekä heidän selviytymisensä kannalta välttämättömien infrastruktuurien vankan suojelun varmistamiseksi.

Multilateralismin kriisi

201. Vallankulttuuri juontaa juurensa myös monenvälisen järjestelmän kriisistä. Instituutiot, jotka perustettiin turvaamaan kaikkien kansojen yhteisen tulevaisuuden ja globaalin yhteisen hyvän periaatetta, näyttävät heikentyneen. Tämä johtuu paitsi rakenteellisista rajoituksista myös siitä, että usein puuttuu yhteinen tahto tukea ja uudistaa niitä tai tunnustaa niiden moraalista auktoriteettia. Sen sijaan, että edistyisimme, olemme taantumassa 1900-luvun merkittävästä käännekohdasta. Vuoden 1989 jälkeen Euroopan kommunististen hallintojen romahtamista seurasi pääasiassa taloudellinen globalisaatio, jolta puuttui riittävä poliittinen kehys, joka olisi kyennyt ylläpitämään vuoropuhelua ja rauhaa. Markkinoiden kykyyn luoda vaurautta, demokratiaa ja vakautta uskottiin lähes sokeasti. Todellisuudessa globalisaatio ei ole automaattisesti luonut yhtenäisyyttä ja rauhaa, vaan se on herättänyt fundamentalistisia, identiteettiin perustuvia ja nationalistisia reaktioita. Tulos on kaukana aidosta monenvälisyydestä; sen sijaan on ilmennyt epäjärjestynyt ja konfliktien täyttämä moninapaisuus, jossa vallitsee epäluottamuksen tunne.

202. Uudelleen esiin on noussut myös kiusaus luoda yhteinen identiteetti vastustamalla vihollista, ja tätä ruokkivat kertomukset, joissa kumpikin osapuoli esittää itsensä kostoon oikeutetuksi uhriksi. Monimutkaisten kysymysten pelkistäminen yksinkertaistettuihin kategorioihin – ”minä ensin”, ”ystävä vai vihollinen”, ”me vai he” – helpottaa päätöksiä, jotka ovat usein vastuuttomia ja heikentävät valtioiden välistä keskinäistä luottamusta. Kansainvälisen oikeuden voima korvataan näin väitteellä, että ”voima on oikeutta”. Tämän seurauksena tuomioistuimet, joilla on toimivalta ratkaista valtioiden välisiä riitoja tai käsitellä sotarikoksia, heikentyvät tai ohitetaan usein, millä on tuhoisia seurauksia poliittiselle kulttuurille ja yhteiskunnalliselle yhteenkuuluvuudelle. [¹⁸⁵]

203. Tässä yhteydessä rauhanrakentaminen on jäänyt toissijaiseksi. Kehitysyhteistyö, aseistariisunta, konfliktien ehkäisy ja keskinäisen luottamuksen rakentaminen jäävät valtapolitiikan varjoon. Myös humanitaarisen oikeuden saavutukset ovat vaarassa. Itse asiassa suhteellisuusperiaate aggressioon reagoitaessa, veden, ruoan ja välttämättömien tarvikkeiden saatavuuden turvaaminen sekä siviilien, erityisesti lasten, hengen kunnioittaminen ovat alkaneet näyttäytyä naiiveina menneisyyden jäänteinä.

Oletettu poliittinen realismi

204. Elämme merkittävän hengellisen ja kulttuurisen sokeuden aikaa. Väärä pragmatismi kehottaa meitä katkaisemaan historiamme juuret, ikään kuin olisi mahdollista perustaa eräänlainen menneisyydestä irrallinen ”uusi luomakunta”. Jopa ne, jotka vetoavat tärkeisiin moraalisiin periaatteisiin, voivat langeta tähän historialliseen nihilismiin ja uskoa virheellisesti, että 1900-luvun julmuudet eivät voi koskaan toistua. Todellisuudessa sama dynamiikka kuitenkin nousee uudelleen esiin uusien varjojen alla. Aseellisen tasapainon ja pelotteen mentaliteetti näyttää vahvistuvan. Nykyään kuitenkin, toisin kuin kylmän sodan kaksijakoinen dynamiikka, operaattoreiden ja taistelukenttien lisääntyminen tekee tästä mentaliteetista yhä hauraamman. Eskaloituvat konfliktit johtavat epäsymmetrisiin ja ”hybridisotiin”, joita käydään paitsi taistelukentällä myös talous-, rahoitus- ja kyberrintamilla, joissa disinformaatiota ja ihmisten pelkoja ruokkivia kampanjoita käytetään manipuloimaan yleistä mielipidettä. Monissa maissa, myös globaalin etelän maissa, lisääntyneet sotilasmenot esitetään ainoana vastauksena epävarmaan tulevaisuuteen tai koettuihin uhkiin. Samaan aikaan todelliset kustannukset lankeavat köyhimpien harteille, jotka näkevät terveydenhuollon, koulutuksen ja sosiaalipalvelujen resurssien vähenevän.

205. Näiden kysymysten ytimessä on vääristynyt realismi, joka perustuu paitsi vallitsevaan voimakeskeiseen ajattelutapaan myös kulttuuriseen ja antropologiseen uskomukseen, jonka mukaan sota on väistämätön osa ihmisluontoa. Sanotaan, että asiat ovat aina olleet näin, satunnaisia taukoja lukuun ottamatta, ja että niin tulee olemaan ikuisesti! Tämän seurauksena huolenaiheena ei ole enää rauhan etsiminen – joka on kadonnut kansainvälisen areenan viitekehyksestä – vaan pikemminkin se, miten ja milloin ryhdytään sotatoimiin. Samassa argumentissa väitetään, että olisi vastuutonta olla valmistautumatta konfliktiin. Väitän kuitenkin, että todella vastuutonta on Realpolitik, se poliittiseen ”realismiin” perustuva ajattelutapa, joka kylvää ihmisten mieliin ja yhteiskuntaan asenteen, jossa alistutaan sodan väistämättömyyteen ja hylätään rauha ja vuoropuhelu utopistisina tai irrationaalisina kantoina, jotka sivuuttavat kyseessä olevat riskit. Itse asiassa rauha ei ole naivi toive eikä pelkästään sodan puuttumista; sen sijaan se on aina mahdollista oikeudenmukaisuuden ja rakkauden hedelmänä.

206. Tällaisessa ilmapiirissä nihilismi ja pragmatismi kietoutuvat toisiinsa ja johtavat lopulta vakavien virheiden normalisoitumiseen. Uskonnollinen ääriliike ja identiteettiin perustuva fanatismi liittoutuvat irrationaalisen talouspolitiikan kanssa, kun taas politiikassa turvaudutaan usein väärään tietoon ja vastustajien pilkkaamiseen sekä pelkojen ja kaunan järjestelmälliseen lietsomiseen. Siten monimuotoisuus koetaan yhä useammin uhkana, mikä ruokkii omistamisen halua, hallitsemisen tahtoa, hegemonia-ambitioita, vallan väärinkäyttöä ja pelkoa erilaisuudesta, luoden siten ympäristön, jossa uusia konflikteja voi kehittyä lähes huomaamatta. [¹⁸⁶]

207. Tämä on siis hedelmällistä maaperää uusille sodille, jotka ovat ehkä jopa vaarallisempia kuin menneisyyden sodat, sillä niissä ei yleensä oteta huomioon mitään eettisiä rajoja. Se, mitä aiemmin pidettiin sopimattomana, voidaan nyt toteuttaa lähes epäröimättä, kun taas kansainväliseen reaktioon vaikuttavat yhä enemmän yksittäisten hallitusten edut kuin tilanteiden objektiivinen vakavuus.  Päätökset näyttävät nykyään perustuvan lähes yksinomaan taloudellisiin laskelmiin, joita perustellaan tiedotusvälineiden vääristelyillä, keinotekoisella innostuksella ja ”unelmilla”, jotka väistämättä särkyvät ja aiheuttavat turhautumista ja lisää väkivaltaa. Kun ihmiset alkavat uskoa, ettei mikään ole aidosti totta ja että periaatteet ovat tyhjiä sanoja, syttyy heidän sydämissään sytytin uusille suvaitsemattomuuden ja aggressiivisuuden purkauksille.

208. Tällaisissa tilanteissa konkreettisten suojatoimien toteuttaminen tulevan väkivallan ehkäisemiseksi on edelleen avoin kysymys. Kun kulttuuri normalisoi ja oikeuttaa konfliktit, avautuu vaarallinen polku: se, mikä tänään tuntuu mahdottomalta, voi huomenna tulla hyväksyttäväksi hyöty- tai turvallisuussyistä. Maissa, joissa vallitsee vakavia yhteiskunnallisia jännitteitä, emme voi sulkea pois mahdollisuutta, että jotkut johtajat saattaisivat pitää aseellista konfliktia tehokkaana keinona kääntää huomio pois kotimaisista ongelmista ja kyynisenä välineenä vaikeuksien hallitsemiseksi.

209. Erityinen vastuu lepää tutkimusalalla työskentelevien harteilla. Kaikkien alan keskeisten toimijoiden – tutkijoiden, yritysten omistajien, sijoittajien, akateemisten viranomaisten, poliitikkojen ja muiden – on toimittava avoimesti ja vastuullisesti, samalla kun he pitävät tarkasti mielessä niiden teknologisten edistysaskelten laajemman kontekstin, joiden kehittämiseen he osallistuvat, mukaan lukien tekoälyyn liittyvät edistysaskeleet. Kun ihmiset rajoittuvat tarkastelemaan vain omaa alaa, he saattavat harhauttaa itseään uskomaan, että heidän toimintansa on moraalisesti neutraalia, ja välttää kysymyksiä tiettyjä kokeiluja ohjaavista perimmäisistä päämääristä. Tällä tavoin heillä on vaarana – ehkä tietämättään – osallistua kyseenalaisiin hankkeisiin, jotka ruokkivat uusia väkivallan, manipuloinnin ja hallitsemisen muotoja.

Rakkauden sivilisaation rakentaminen

210. Jatkuvassa konfliktitilassa olevan maailman luominen on pahaa, ja se on nimettävä sen oikealla nimellä. Tällainen nykyisen tilanteemme kuvaaminen saattaa tuntua synkältä tai pessimistiseltä, mutta pidän sitä välttämättömänä. Kristillinen näkökulma ei kuitenkaan rajoitu pelkästään pahan tuomitsemiseen. Katsomme historiaa ristiinnaulitun ja ylösnousseen Herran valossa, jolle Isä on antanut ”kaiken vallan taivaassa ja maan päällä” (Mt 28:18). Emme pidä nykyhetkeä ennalta määrättynä kohtalona, vaan tilaisuutena henkilökohtaiseen ja yhteiseen kääntymykseen. Uskomme lisäksi valtakunnan voimaan, joka kasvaa sinapinsiemenen pienuudesta, joka kylvettynä itää ja kasvaa (vrt. Mk 4:26–32). Vaikka sekasorto ja hämmennys ympäröivät meitä, hyvyys kasvaa hiljaa maasta. Profeetta Jesajan sanoin: ”Katso, minä teen uutta; nyt se puhkeaa esiin, ettekö huomaa sitä?” (Jes 43:19).

211. Tarkempi historian tarkastelu vahvistaa tämän. Jopa pimeimpinä öinä Herra nostaa esiin miehiä ja naisia, jotka kieltäytyvät luovuttamasta, jotka jatkavat hyvän tekemistä, jotka suojelevat haavoittuvia ja avaavat teitä sovinnolle. Pyhien, vanhurskaiden ja usein unohdettujen rauhantekijöiden muisto osoittaa meille, että armo ei poista konflikteja kuin taikaiskulla, vaan se inspiroi aktiiviseen vastarintaan pahaa vastaan ja hämmästyttävään luovuuteen hyvän tekemisessä. Kristityt näkevät pimeyden ja tunnustavat sen sellaiseksi kuin se on, mutta he eivät vain katsele sitä passiivisesti, sillä he tuntevat valon ja ymmärtävät, että pimeys ei ole voittanut sitä eikä voi sitä voittaa (ks. Joh. 1:5). Tästä syystä, vaikka kärsimys näyttäisikin saavan viimeisen sanan, kristityt palvelevat hyvää ja saavat tukea teologisesta toivosta, joka antaa todellisuudelle sekä merkityksen että suunnan.

Voimme kaikki tehdä osamme

212. Tässä vaiheessa voi kuitenkin nousta esiin hienovarainen kiusaus, nimittäin ajatus siitä, että ongelmat ovat liian suuria ja me olemme liian pieniä, eikä valinnoillamme siksi voi olla merkitystä. Tämä on kohtelias tapa luovuttaa, joka usein naamioituu realismiksi. Ei tietenkään kaikilla ole yhtä suurta vaikutusvaltaa. On niitä, jotka hallitsevat, tekevät investointipäätöksiä, johtavat instituutioita, tekevät tutkimusta, kouluttavat, tuottavat tai tarjoavat tietoa, ja sitten on niitä, jotka näyttävät vain elävän päivittäistä elämäänsä. Kukaan ei kuitenkaan ole vastuusta vapaa. Meillä kaikilla on omat toiminta-alueemme, ja juuri siellä – eikä missään muualla – meidän on valittava, ruokimmeko voiman mentaliteettia (vaikka vain välinpitämättömyydellä, kyynisyydellä, valheilla tai vihalla) vai vaalimmeko rauhan mentaliteettia (totuudella, maltillisuudella, läheisyydellä ja huolenpidolla).

213. 1900-luvun katolinen kirjailija J.R.R. Tolkien kuvasi vastuutamme erään romaaninsa päähenkilön sanoin seuraavasti: ”Meidän tehtävämme ei ole hallita kaikkia maailman virtauksia, vaan tehdä se, mihin kykenemme, auttaaksemme niitä vuosia, joihin olemme sijoitettuja, kitkemällä pahuuden niiltä pelloilta, jotka tunnemme, jotta jälkeemme tulevat saisivat puhdasta maata viljeltäväkseen.” [¹⁸⁷] Rakkauden sivilisaatio ei synny yhdestä ainoasta tai näyttävästä eleestä, vaan pienistä ja vakaista uskollisuuden teoista, jotka yhdessä muodostavat suojamuurin epäinhimillistymistä vastaan. Tästä syystä on syytä pysähtyä pohtimaan joitakin näkökohtia siitä, miten me kukin omalla tavallamme voimme osallistua rakkauden sivilisaation rakentamiseen. En väitä käsitteleväni tätä aihetta tyhjentävästi, mutta haluaisin ehdottaa viittä polkua kohti päivittäistä ja julkista vastuuta: tarve riisua sanat aseista, rauhan rakentaminen oikeudenmukaisuuden kautta, uhrien näkökulman omaksuminen, terveen realismin vaaliminen sekä vuoropuhelun ja monenvälisyyden elvyttäminen.

Tarve riisua sanat aseista

214. Ensimmäinen panoksemme inhimillisemmän sivilisaation luomiseksi on olla tarkkoja sanoistamme. ”Riisukaamme sanat aseista, niin autamme riisumaan maailman aseista.” [¹⁸⁸] Sanoilla on valtava voima, minkä koemme päivittäisissä vuorovaikutuksissamme; esimerkiksi puhutut sanat voivat muuttaa mielialamme parempaan tai huonompaan suuntaan. ”Rauha alkaa jokaisesta meistä: siitä, miten katsomme toisia, kuuntelemme toisia ja puhumme toisista. Tässä mielessä viestintätapamme on ratkaisevan tärkeää: meidän on sanottava ’ei’ sanojen ja kuvien sodalle, meidän on hylättävä sodan paradigma.” [¹⁸⁹] Meidän kaikkien on siksi tutkittava omatuntoamme niiden sanojen suhteen, joita käytämme, ennakkoluulojemme suhteen ja niiden sisältämän nimenomaisen tai implisiittisen aggressiivisuuden suhteen. Meillä on todellinen mahdollisuus edistää yhteistä hyvää joka kerta, kun puhumme totta, annamme viisaita neuvoja, tuemme lohdutusta tarvitsevia, tuomitsemme epäoikeudenmukaisuuden ja annamme äänen niille, joilla ei ole ääntä.

Rauhan rakentaminen oikeudenmukaisuuden kautta

215. Me kaikki, kaikilla tasoilla, voimme osaltamme rakentaa rauhan perustaa, joka on oikeudenmukaisuus. Emme pyri mihin tahansa rauhaan – kuten konfliktien puuttumiseen hinnalla millä hyvänsä – vaan oikeudenmukaisuudesta syntyvään todelliseen rauhaan. ”Yksilön oikeudenmukaisuuden ja kaikkien rauhan välillä on hyvin läheinen yhteys.” [¹⁹⁰] Kommentoimalla psalmin jaetta ”oikeudenmukaisuus ja rauha ovat syleilleet toisiaan” (Ps 84:11) pyhä Augustinus kirjoitti: ”Ei ole ketään, joka karttaisi rauhan kaipuuta, mutta kaikki eivät ole halukkaita harjoittamaan oikeudenmukaisuutta… Mutta tehkää oikeudenmukaisuuden tekoja pitäen mielessä, että oikeudenmukaisuus ja rauha ovat syleilleet toisiaan; ne eivät ole ristiriidassa keskenään. Miksi vastustat oikeudenmukaisuutta? Tässä esimerkiksi oikeudenmukaisuus käskee sinua olemaan varastamatta, mutta et kiinnitä siihen huomiota; olemaan tekemättä aviorikosta, mutta käännät korvat kuuroiksi; olemaan tekemättä toisille sitä, mitä et haluaisi itsellesi tehtävän; olemaan sanomatta naapuristasi asioita, joita et haluaisi itsestäsi sanottavan… Haluatko siis saavuttaa rauhan? Harjoita sitten oikeudenmukaisuutta!” [¹⁹¹] Älkäämme väsykö koskaan oikeudenmukaisuuden etsimisessä!

Uhrien näkökulman omaksuminen

216. On hetkiä, jolloin meidän on ihmisinä sivuutettava epäröintimme ja otettava kantaa. Joissakin konflikteissa on epäoikeudenmukaista pysyä puolueettomana, eikä riitä, että vain väitämme, ettemme ole osallisia. [¹⁹²] Kun todistamme siviilien pommittamista, sairaaloihin, kouluihin tai elintärkeään infrastruktuuriin kohdistuvia hyökkäyksiä sekä lapsia koettelevaa väkivaltaa, kohtaamme skandaaleja, jotka haavoittavat ihmiskuntaa itsessään. Tästä syystä emme voi rajoittua pelkästään abstraktiin analyysiin. Paavi Franciscus rohkaisi meitä ”koskettamaan haavoittunutta lihaa” [¹⁹³] niiden osalta, jotka kärsivät, katsomaan heidän kasvojaan, kuuntelemaan heidän tarinoitaan ja tunnustamaan heidän haavansa. Kivuliaat tapahtumat vaativat sekä historiaa että muistia: ensimmäistä tosiasioiden kertomiseen, jälkimmäistä elettyjen kokemusten todistamiseen.

217. Kun annamme tilaa uhrien näkökulmille ja äänille viestinnän ja kasvatuksen kautta, se auttaa meitä tiedostamaan sen pahuuden syvyyden, joka on ominaista sodalle ja yleisesti kaikille väkivallan muodoille. Se auttaa meitä torjumaan konfliktien normalisoitumisen, olemaan kääntämättä katsettamme pois, kun ihmisarvoa loukataan, ja palauttamaan uhreille sen arvokkuuden, että heidät tunnustetaan ja kuullaan. [¹⁹⁴] Näiden äänien kuunteleminen vahvistaa vakaumusta siitä, että väkivaltaisia vähemmistöjä lukuun ottamatta ihmiskunta ei halua sotaa. Erityisellä tavalla kirkko voi olla uhrien elävän muiston paikka. Kuten pyhä Paavali VI muistutti, kirkko tuntee velvollisuudekseen omaksua sekä menneissä sodissa kuolleiden että vielä tänäänkin haavoja kantavien elävien äänen, jotta heidän huutonsa muuttuisivat rauhan ja sopusointuisuuden vetoomukseksi eivätkä uusien konfliktien alkusoitoksi. [¹⁹⁵]

Terveen realismin vaaliminen

218. Tarvitsemme tervettä realismia, joka välttää sekä poliittista idealismia että kyynisyyttä. On olemassa eräs idealismi, joka oman maailmankuvansa säilyttämiseksi valitsee tosiasioita valikoivasti, vääristelee niitä ja nimeää ne uudelleen. Sen kannattajat elävät lopulta todellisuudessa, joka on rakennettu sopimaan heidän omiin vakaumuksiinsa. Toisaalta on olemassa myös realismin halventunut muoto, joka sekoittaa havainnoinnin alistumiseen ja väittää, että koska voima vallitsee, se vallitsee aina. Aito realismi ei luovu pyrkimyksestä muuttaa maailmaa; se lähtee liikkeelle tunnistamalla selkeästi intressit, pelot, rajoitukset ja valtadynamiikan juuri siksi, että voidaan määrittää, mitä on mahdollista saavuttaa ja mitä toimenpiteitä se edellyttää. Se ei pelkistä politiikkaa moraaliksi eikä antaudu väkivallalle. Sen sijaan se etsii toteuttamiskelpoisia keinoja, joilla rauhasta tehdään enemmän kuin pelkkä sana, luotettavien instituutioiden, todennettavissa olevien takeiden, kärsivällisten neuvottelujen, konfliktien ehkäisyn ja siviilien suojelun avulla.

Vuoropuhelun elvyttäminen

219. Rakkauden sivilisaation rakentamiseksi meidän on ryhdyttävä vuoropuheluun, sillä se on ihmisten ja kansakuntien välisen rinnakkaiselon tärkein keino ja vaihtoehto avoimelle konfliktille. Toisen maailmansodan kynnyksellä Pius XII totesi, että rauhassa ei menetetä mitään, kun taas sodassa kaikki voidaan menettää. Hän korosti, että ihmisten on palattava keskustelemaan keskenään, sillä vilpitön ja sinnikäs vuoropuhelu avaa aina mahdollisuuden kunnialliseen ratkaisuun. [¹⁹⁶]

220. Vuoropuhelu on todellakin osa jokapäiväistä elämää, eikä se koske pelkästään valtioiden välisiä suhteita. Siihen kuuluu sellaisen asenteen omaksuminen, jolla pyritään luomaan veljeyden siteitä, jotka perustuvat kuuntelemiseen, avoimuuteen, toiselle varatun ajan merkitykseen ja jopa yhdessä vietettyyn aikaan. Sillä kun koemme aitoja kohtaamisia toisten kanssa – niiden kanssa, jotka ovat erilaisia, vieraita ja maahanmuuttajia – sodan ajatteleminenkin käy paljon vaikeammaksi.

221. Poliittisella tasolla on kiireellinen tarve siirtyä ”vallan kulttuurista” aitoon ”neuvottelukulttuuriin”, jossa vuoropuhelu ja diplomatia muodostuvat konfliktien ratkaisun vakiintuneiksi keinoiksi. Giorgio La Pira ilmaisi toiveensa, että ”sodan menetelmä korvattaisiin rauhan menetelmällä: neuvottelun, kohtaamisen ja lähentymisen menetelmällä, toisin sanoen aidosti inhimillisellä menetelmällä!” [¹⁹⁷] Tietoisuus siitä, että kaikilla kansoilla on yhteinen tulevaisuus, edellyttää, että ”neuvottelukulttuurista” tulee yhä laajemmin jaettu poliittinen ja kulttuurinen sitoumus, joka kykenee vähitellen johtamaan ihmiskunnan pois väkivallan kierteestä.

222. Niille, joilla on kunnia ja vastuu hallita, haluaisin toistaa sanat, jotka lausuin paaviuden alussa: ”Maailman kansat kaipaavat rauhaa, ja vetoan heidän johtajiin koko sydämestäni:  Tavataan, keskustellaan, neuvotellaan! Sota ei ole koskaan väistämätöntä. Aseet voidaan ja ne on saatava vaikenemaan, sillä ne eivät ratkaise ongelmia vaan vain pahentavat niitä. Historiaa tekevät rauhanrakentajat, eivät ne, jotka kylvävät kärsimyksen siemeniä. Naapurimme eivät ole ensisijaisesti vihollisiamme, vaan kanssaihmisiämme; eivät vihattavia rikollisia, vaan muita miehiä ja naisia, joiden kanssa voimme keskustella. Hylkäämme manikealaiset käsitykset, jotka ovat niin tyypillisiä väkivallan ajattelutavalle, joka jakaa maailman hyviin ja pahoihin.” [¹⁹⁸]

223. Väkivallan ajattelutavan torjumisessa uskontojen välisellä vuoropuhelulla on ratkaiseva merkitys, sillä suurten hengellisten polkujen ytimessä on rauhan sanoma. [¹⁹⁹] Sen sijaan ne, jotka käyttävät Jumalan nimeä terrorismin, väkivallan tai sodan oikeuttamiseen, pettävät Hänen todellisen luonteensa, sillä taisteleminen uskonnon nimissä tarkoittaa hyökkäystä uskontoa itseään vastaan. [²⁰⁰] Pyhän Johannes Paavali II:n esiin tuoma ja paavi Franciscuksen – esimerkiksi hänen vuoropuhelunsa Al-Azharin suur’imaamin kanssa – jatkama ”Assisin henki” osoittaa, että uskovat voivat ammentaa omien hengellisten perinteidensä aidoimmista lähteistä, joissa ei ole sijaa ”pyhitetylle vihalle”.

Diplomatian ja multilateralismin tarve

224. Kansainvälisissä suhteissa vuoropuhelu on korvaamaton diplomaattinen väline konfliktien ehkäisemiseksi ja luottamussuhteiden palauttamiseksi. Nykyajan tyypillisten impulsiivisten viestien, aggressiivisen retoriikan ja valtapolitiikan edessä ”diplomatian tehtävänä on edistää vuoropuhelua kaikkien osapuolten kanssa, myös niiden keskustelukumppaneiden kanssa, joita pidetään vähemmän ’sopivina’ tai joilla ei katsota olevan neuvotteluoikeutta”. [²⁰¹] Siksi on käytettävä kaikkea nöyryyttä ja kärsivällisyyttä, jotta voidaan vaalia jopa pienimpiäkin hyvän tahdon merkkejä konfliktin osapuolten välillä ja edistää siten rauhanprosessia.

225. Myös kyberavaruudesta on tullut taistelukenttä. Tekoälyn avulla toteutetut kyberhyökkäykset, tietojen manipulointi ja vaikuttamiskampanjat voivat horjuttaa kokonaisia maita jo ennen avoimen aseellisen konfliktin puhkeamista. Lisäksi vastuukysymykset ovat tällä alalla usein epäselviä. Kun ei ole selvää, kuka hyökkäyksen on tehnyt, riski suhteettomasta reaktiosta, virhearvioista ja tilanteen kärjistymisestä kasvaa. Tästä syystä diplomatian on kyettävä toimimaan tehokkaasti tässä uudessa ympäristössä ja neuvottelemaan yhteisistä säännöistä digitaaliteknologian käytölle, jotta siviilejä ja haavoittuvimpia voidaan suojella ”näkymättömiltä” mutta todellisilta väkivallan muodoilta.

226. Kansainväliset järjestöt, erityisesti Yhdistyneet Kansakunnat, ovat keskeisiä välineitä rakkauden sivilisaation edistämisessä, sillä ne voivat edistää kansakuntien välistä vuoropuhelua ja tukea konfliktien rauhanomaista ratkaisua, kansojen kokonaisvaltaista kehitystä, haavoittuvimpien suojelua, aseistariisuntaa sekä luomakunnan suojelua. Tällaisten ponnistelujen kautta kansainvälinen yhteisö voi pyrkiä vähentämään eriarvoisuutta, puolustamaan pakolaisten ja vähemmistöjen oikeuksia, siirtämään resursseja sotilasmenoista inhimilliseen kehitykseen sekä suojelemaan yhteistä kotiamme. Pyhä istuin tukee ja seuraa näitä pyrkimyksiä, mutta tunnustaa samalla, että YK:n ja kansainvälisen poliittisen järjestelmän nykyiset heikkoudet paljastavat syvällisten uudistusten tarpeen. Kyse ei ole pelkästään teknisistä muutoksista, sillä vakaumusten ja arvojen kriisi, joka koskee myös kansakuntien eettisiä perustuksia, vaikeuttaa monenvälisyyden suuntaamista todellista yhteistä hyvää kohti. [²⁰²]

227. Kansainvälisessä kontekstissa Pyhän istuimen diplomatia noudattaa evankeliumin armeliaisuuden periaatetta konkreettisena kriteerinä poliittisessa toiminnassaan. Tämä on yksi tapa, jolla Pyhä istuin asettuu ihmiskunnan palvelukseen, vetoamalla samalla omatuntoon rakkauden ja totuuden nimissä, puolustamalla jokaisen ihmisen arvokkuutta ja puhumalla köyhien, maahanmuuttajien ja sodan uhrien puolesta. Tällä tavoin paavin diplomatia ilmentää kirkon katolisuutta ja edistää rakkauden sivilisaation rakentamista, jossa jopa uudet teknologiat voidaan suunnata yhteisen hyvän palvelemiseen.

Rukous ja toivo

228. Nämä vastuunkantamisen muodot saavat voimaa rukouksesta ja puolestaan ruokkivat rukousta. Itse asiassa rauha tulee meille jokaiselle ensisijaisesti ”Jumalalta, joka rakastaa meitä kaikkia ehdoitta” [²⁰³]. Se on lahja, jonka Jeesus antoi opetuslapsilleen pääsiäispäivänä: ”Rauha olkoon teidän kanssanne! Se on ylösnousseen Kristuksen rauha. Rauha, joka on aseeton ja aseista riisuva, nöyrä ja sinnikäs.” [²⁰⁴] Näillä sanoilla tervehdin kirkkoa ja maailmaa sinä päivänä, jona minut valittiin Pietarin istuimelle. Haluan toistaa ne nyt ja kutsua kaikki rukoilemaan tämän lahjan puolesta. Emme saa väsyä rukoilemaan rauhan puolesta ja sitoutumiseen sen saavuttamiseen ihmissuhteissamme ja yhteiskunnassa.

YHTEENVETO

229. ”Jokainen rakentaja valitkoon huolellisesti, miten hän rakentaa” (1 Kor 3:10). Näillä sanoilla pyhä Paavali rohkaisi Korintin kristittyjä vaalimaan yhtenäisyyttä. Rakkaat veljet ja sisaret, olemme pohtineet maailmaa, jota olemme rakentamassa, ja kysyneet itseltämme, mitä ihmisen suojeleminen tarkoittaa tekoälyn aikakaudella. Tämän pohdinnan päätteeksi haluaisin ehdottaa maltillista mutta vaativaa kristillisen elämän ohjelmaa, jonka avulla voimme navigoida tämän käänteentekevän muutoksen läpi evankeliumin valossa. Tämä tie avautuu, kun mietiskelemme Jumalan suunnitelmaa, elämme kirkon yhtenäisyyttä osallistumalla ehtoolliseen, rakennamme yhteisen hyvän ympärille keskittyvää maailmaa ja rukoilemme yhdessä Pyhän Neitsyt Marian kanssa.

Sana tuli lihaksi

230. Maailmamme on täynnä pyrkimyksiä markkinoiden ja vaikutuspiirien hallitsemiseksi, ja nämä pyrkimykset peitetään usein rauhoittavalla retoriikalla ja viettelevillä ideologioilla. Silti sydämemme kaipaa viisasta ja hyväntahtoista lähestymistapaa, sellaista, jota Maria ylistää Magnificat-laulussaan julistaessaan, että Jumalan armo ulottuu sukupolvesta toiseen niihin, jotka häntä pelkäävät. [²⁰⁵] Tämä armon suunnitelma jatkaa toteutumistaan kautta historian tänäkin päivänä, jopa algoritmien ja globaalien verkostojen tuottamien nopeiden ja hämmentävien muutosten keskellä, ja siitä tulee digitaaliaikakaudella kompassi, joka ohjaa meitä elämään elämäämme evankeliumin mukaisesti.

231. Kaiken ytimessä on inkarnaation mysteeri, Sana, joka tuli lihaksi ja asui keskuudessamme. Pojan liha, köyhä ja haavoittuva, tuo mieleen niin monien veljien ja sisarten lihan, joilta on riistetty arvokkuus ja jotka on vaiennettu. [²⁰⁶] Herran läheisyyden kautta rauhan lahja tulee maailmaan paradoksaalisella tavalla. Se tapahtuu sen voiman kautta, joka tekee meistä Jumalan lapsia, ja se herää, kun annamme itsemme liikuttua pienten kyynelistä, vanhusten hauraudesta, uhrien hiljaisuudesta ja niiden taistelusta, jotka kamppailevat pahaa vastaan, jota he eivät halua tehdä. [²⁰⁷] Tässä haavoittuneessa mutta rakastetussa lihassa Isä näyttää meille avoimuuden ja yhteyden kautta täyttyneen elämän todellisen ihmisyyden, joka saa meidät toivomaan, että hänen tahtonsa tapahtuisi maan päällä niin kuin taivaassa. [²⁰⁸]

232. Transhumanismin ja joidenkin posthumanististen ajatusvirtausten lupauksissa, jotka tavoittelevat parannettua ja lähes ruumiista irroitettua ihmiskuntaa, tunnistamme kaipauksen, joka koskettaa meitä: nimittäin tarpeen elää täysipainoisempaa elämää, joka olisi vähemmän alttiina rajoituksille ja kärsimykselle. Inkarnaatio avaa kuitenkin toisenlaisen tien. Yhtäältä sekä vanhat että uudet ideologiat kehottavat ihmiskuntaa voittamaan rajoitukset teknologian avulla ja nousemaan muiden yläpuolelle valta-asemaa vahvistamalla. Tämän vastakohtana Jumalan Pojan ihmiseksi tulemisen mysteeri lupaa jotain aivan erilaista. Elävä Jumala laskeutuu historiaamme vapauttaakseen meidät kaikista orjuuden muodoista. [²⁰⁹] Hän ottaa kantaakseen heikkoutemme ja muuttaa sen pelastuksen näyttämöksi. Ei ole hetkeä eikä ihmisen tilannetta, joka ei olisi Jumalan arvoinen. ”Uskomme opetuksen mukaan meillä on ja me palvomme mysteereissämme Jumalaa, joka syntyy seimessä, Jumalaa, joka elää ja vaeltaa Juudeassa, Jumalaa, joka kuolee ristillä, kuollutta Jumalaa, joka makaa haudassa.” [²¹⁰] Ihmiskunnan tulevaisuus perustuu siis kykyyn ottaa vastaan tämä jumalallinen tapa lähestyä, jakaa maailman taakka ja muuttaa suhteita sisältäpäin. ”Oi ihme… ihminen on Jumala, ja tämä Jumala-ihminen kulkee läpi kaikki nämä vaiheet, kestää kaikki nämä tilat ja jalostaa ne, pyhittää ne, jumalallistaa ne itsessään!” [²¹¹] Ihmiskunnan pelastava voima on jumalallinen rakkaus, joka laskeutuu historiamme haavoittuvimpaan kohtaan ja uudistaa sen sisältäpäin.

233. Tästä syystä, uskovana uskovien joukossa, kutsun kaikkia pohtimaan Jumalan Pojan edessä ihmiskunnan suuruutta, joka valaisee myös tekoälyn aikakautta. Kristuksessa meitä kutsutaan osallistumaan luomistyöhön sen sijaan, että olisimme välinpitämättömiä tarkkailijoita teknologisissa prosesseissa, jotka rajoittavat vapauttamme ja vastuutamme. [²¹²] Pyhän Hengen jokaiselle meistä antama arvokkuus näkyy myös kyvyssämme kriittiseen ajatteluun, vapaaseen valintaan ja rakastamiseen sekä aitojen suhteiden luomiseen. Mikään laskentajärjestelmä, kuinka kehittynyt tahansa, ei voi luoda sydäntä, joka antaa itsensä, tai omatuntoa, joka erottaa hyvän pahasta. Vaikka koneet olisivatkin tehokkuudessa ylivertaisia, ihmiskasvot, jotka pyytävät niihin katsomista, pysyvät historiamme keskiössä. Nämä ihmiskasvot ovat se täyteys, jota kohti historia etenee. Se on ”rekapitulaation” mysteeri: varmuus siitä, että Isä on päättänyt tuoda kaikki, taivaassa ja maan päällä olevat, takaisin Kristuksen, ainoan Pään, luo (ks. Ef 1:10). Tässä suunnitelmassa mikään aidosti inhimillinen ei mene hukkaan. Itse asiassa kaikki puhdistetaan ja yhdistetään Yhden kanssa, joka kerää jokaisen elämän palasen, jokaisen kyyneleen ja jokaisen aidosti inhimillisen saavutuksen, pelastaen ne tyhjyydestä ja luovuttaen ne lunastettuina Isälle.

Yksi ruumis Kristuksessa

234. Tarvitsemamme hengellisyys on eukaristista hengellisyyttä, toisin sanoen rakkaudessa ilmenevän kirkon ykseyden hengellisyyttä. Inkarnaatio ja pääsiäismysteeri paljastavat, kuinka Jumala astuu ihmisyyteen ja muuttaa sen antamalla itsensä lahjaksi. Tämä lahja on läsnä ja vaikuttava ehtoollisessa, jossa Herra antaa itsensä ja kokoaa kirkon yhteen, jotta hänen uhristaan tulisi yhtenäisyyden periaate ja uuden elämän lähde. Tästä yhteydestä syntyy myös kristillinen solidaarisuus, sillä ”yhdistyminen Kristuksen kanssa on myös yhdistyminen kaikkien niiden kanssa, joille hän antaa itsensä” [²¹³]. Kuten pyhä Augustinus selitti paikallisen kirkkonsa uusille kristityille, alttarilla oleva leipä ja viini ovat uskovien ykseyden sakramentti Kristuksessa: ”Se, mitä nähdään, on pelkkä fyysinen samankaltaisuus; se, mitä ymmärretään, tuottaa hengellistä hedelmää. Joten jos haluatte ymmärtää Kristuksen ruumista, kuunnelkaa apostoli Paavalia, joka puhuu uskoville: yhdessä te olette Kristuksen ruumis (1 Kor 12:27). Jos te olette Kristuksen ruumis ja jäsenet, niin se on teidän sakramenttinne, joka asetetaan Herran pöydälle; se on teidän sakramenttinne, jonka te vastaanotatte. Te vastaatte ’Aamen’, ja vastaamalla näin te hyväksytte sen. Sillä te kuulette sanat ’Kristuksen ruumis’ ja vastaatte ’Aamen’. Olkaa siis Kristuksen ruumiin jäseniä, jotta teidän Aamenenne olisi totta!” [²¹⁴]

235. Liturgian aikana lausumamme ”Aamen”, syömämme Ruumis ja juomamme Veri muovaavat koko elämäämme. Ehtoollinen ”on äärimmäisen henkilökohtainen kohtaaminen Herran kanssa, mutta ei silti koskaan pelkästään yksilöllisen hurskauden teko”. [²¹⁵] Ehtoollisessa löydämme näkyvän ilmentymän siitä todellisuudesta, että ”olemme Kristuksen kirkko, hänen jäseniään, hänen ruumiinsa. Olemme veljiä ja sisaria hänessä. Ja Kristuksessa, vaikka olemme monia ja erilaisia, olemme yksi: In Illo uno unum.” [²¹⁶] Ehtoollinen avaa meidät oikeudenmukaisuudelle ja jakamiselle, kiinnittäen erityistä huomiota niihin, joita köyhyys tai syrjäytyminen rasittaa. Ja vaikka uudet taloudelliset ja teknologiset verkostot voivat aiheuttaa syrjäytymistä, eristäytymistä ja riippuvuussuhteita, kirkko – ehtoollisen ravitsemana – on kutsuttu tekemään näkyväksi erilainen malli, joka säilyttää ihmisten väliset yhteydet, antaa äänen näkymättömille ja varmistaa, että prosessit tähtäävät ihmisten arvokkuuden kunnioittamiseen.

Aikamme rakennustyömaa

236.  Haluan nostaa esiin sen hengellisyyden, jota edustaa ”viisas rakentaja”, joka Jumalan valtakunnan toivon innoittamana on sitoutunut rakentamaan maailmaa yhteisen hyvän puolesta (ks. 1 Kor 3:10). Kuten mainitsin tämän pohdinnan alussa, [²¹⁷] nykyajan rakentamistehtävän on asetettava suhteemme Jumalaan keskiöön. Meidän ohjenuoramme on oltava ihmisen rajoitusten hyväksyminen luonnollisena ja positiivisena todellisuutena, ja sen tulisi ilmentyä jaetussa vastuussa ja evankeliumin hengessä. Tämän pohdinnan lopussa suunnitelma rakkauden sivilisaatiosta näkyy selkeämmin, ja rakennustyömaa näyttää olevan jo käynnissä, erityisesti niiden monien elävien kivien ansiosta, jotka ovat lujasti yhdistyneet kulmakiviin, Kristukseen (ks. 1. Piet. 2:4–6). Tässä tehtävässä meitä kutsutaan ottamaan aktiivinen rooli, turvautumatta hengelliseen sentimentaalisuuteen tai vetäytymättä omiin pieniin maailmoihimme. Meidän on oltava uskollisia totuudelle, panostettava koulutukseen, vaalittava suhteita ja rakastettava oikeudenmukaisuutta ja rauhaa.

237.  Pysykäämme uskollisina totuudelle! Eläessämme jatkuvan tiedon, mielipiteiden ja kuvien virran keskellä tiedämme, kuinka helppoa on vaikuttaa päätöksiin ja mieltymyksiin yhä kehittyneempien algoritmien avulla. [²¹⁸] Tässä tilanteessa on ehdottoman tärkeää kasvattaa sydämiä, jotka rakastavat totuutta, pitävät oikeaa tärkeämpänä houkuttelevimmistakin sisällöistä huolimatta ja tavoittelevat viisautta pikaisempien tulosten sijaan. Meidän on aina pidettävä mielessämme totuus Jumalasta ja ihmiskunnasta, juuri sellaisena kuin Kristus on sen meille ilmoittanut. Meidän on hylättävä individualistinen ja tekninen näkemys ihmisyydestä, ikään kuin todellisuus olisi pelkkää ainetta, jota voidaan muokata itsekkäiden etujen mukaan, olivatpa ne sitten yksilöllisiä tai kollektiivisia. [²¹⁹] Sen sijaan vaalikaamme sitä, mitä paavi Franciscus on kutsunut ”tilannesidonnaiseksi ihmiskeskeisyydeksi” [²²⁰], joka tunnustaa ihmisen olennoksi, joka on upotettu suhteiden verkostoon muiden elävien olentojen ja koko luomakunnan kanssa. Uskollisuus totuudelle edellyttää teknologian tarjoamien mahdollisuuksien integroimista viisauden leimaamaan kehykseen, joka kykenee turvaamaan sekä jokaisen ihmisen arvokkuuden että yhteisen kotimme tulevaisuuden.

238. Panostakaamme koulutukseen, alkaen itsestämme! Meidän kaikkien on opittava suhtautumaan digitaaliseen maailmaan inhimillisesti, sillä se on olennainen osa uskonkasvatustamme ja evankeliumin mukaista elämää. Meidän on todellakin pidettävä digitaalista maailmaa uutena mantereena, joka on evankelioitava ja joka tarvitsee anteliaita, uskossa kypsiä lähetyssaarnaajia. Erityisesti tarvitsemme aikuisia, jotka löytävät uudelleen kutsumuksensa kasvatuksen tekijöinä ja ovat valmiita työskentelemään kärsivällisesti joka päivä laaja-alaisten ja yhteisten kasvatuskumppanuuksien tuella. Nykyään lasten ja nuorten ohjaaminen teknologian käytössä vastuullisten suhteiden kehittämiseksi, heidän auttamisensa tunnistamaan riskit ja valitsemaan se, mikä edistää sisäistä vapautta, on konkreettinen rakkauden osoitus ja turvaa heidän arvokkuutensa. Uusille sukupolville opettaminen, että teknologinen kehitys ei seuraa ennalta määrättyä polkua, vaan sitä voidaan ohjata henkilökohtaisella ja yhteisöllisellä vastuulla, on yksi arvokkaimmista palveluksista yhteisen hyvän hyväksi.

239. Vaalikaamme ihmissuhteita! Nopeutta ja pirstoutumista suosivalla aikakaudella ihminen kaipaa yhä huolenpitoa ja tunnustusta tarkkaavaisilta ihmisiltä, ystävällisiä sanoja ja hellyyttä osoittavia käsiä. Digitaalinen kulttuuri moninkertaistaa yhteydet ja tarjoaa uusia mahdollisuuksia vuorovaikutukseen; silti ihmisen sydämessä elää peruuttamaton tarve aitoon läheisyyteen. Kehotan kaikkia vaalimaan paikkoja ja hetkiä, joissa fyysinen läsnäolo on edelleen ratkaisevan tärkeää, kuten yhteisiä aterioita, kristillisten yhteisöjen kokoontumisia, yksinäisten kanssa vietettyä aikaa ja köyhien palvelemista. Nämä ovat merkkejä ihmisyydestä, joka uskoo edelleen, että jokaisen ihmisen ruumis on Jumalan asuinpaikka ja Pyhän Hengen temppeli. Juuri tämä kunniakkuuden ja haurauden välinen liitto on kriteeri, jolla arvioidaan nykykulttuurin tarjoamia antropologisia malleja.

240. Rakastakaamme oikeudenmukaisuutta ja rauhaa! Samat teknologiat, jotka helpottavat viestintää ja resurssien saatavuutta, voivat myös tukea malleja, jotka riistävät heikoimmassa asemassa olevia, luovat uusia orjuuden muotoja ja tuottavat voittoa konflikteista. Jokaiseen tekniseen tai taloudelliseen päätökseen tulisi sisältyä hengellinen harkinta, ja sen tulisi olla tilaisuus arvioida, edistävätkö tekoälyn edistysaskeleet oikeudenmukaisuutta ja osallistumista vai keskittävätkö ne vaurautta ja valtaa harvojen valittujen käsiin. Kannustan tarkastelemaan huolellisesti digitaalisen tuotannon toimitusketjuja, laitteidemme takana piileviä työoloja sekä mekanismeja, jotka hyötyvät manipuloinnista ja sodasta. Samalla on löydettävä käytännön keinoja edistää oikeudenmukaisuutta, osallistumista ja luomakunnan hoitamista. Julistamme toivoa, joka juurtuu siihen, joka laskeutui taivaasta ”luodakseen uuden tarinan täällä maan päällä”. Tästä syystä uskovat ovat sitoutuneet varmistamaan, että epätasa-arvo korvataan suuremmalla oikeudenmukaisuudella ja että sotateollisuus korvataan rauhanrakentamisella. [²²¹]

241. Kun katsomme tulevaisuuteen, haluaisin palauttaa mieleen Nehemian, jonka valitsimme alussa seuralaiseksemme ja oppaaksemme. Nehemia kuuli tuhoutuneen kaupungin huudon, toi sen tuskan rukoukseensa, pohti asiaa Jumalan edessä, pyysi apua, sai luvan palata, järjesti työt, kohtasi sisäistä ja ulkoista vastustusta ja rakensi Jerusalemin muurit uudelleen kansan avustuksella, tiili tiileltä. Tässä digitaalisen muutoksen aikakaudella näen hänessä silmiinpistävän vertauksen omasta kutsumuksestamme, joka ei ole olla passiivisia katsojia yhteiskunnallisissa ja kulttuurisissa murtumissa eikä pelkkiä kommentaattoreita siitä, mikä on murenemassa, vaan miehiä ja naisia, jotka ovat valmiita astumaan historian rakennustyömaille – tutkimuslaboratorioihin, teknologiayrityksiin, kouluihin, tiedotusvälineisiin, instituutioihin ja paikallisyhteisöihin – jälleenrakentaakseen sen, mikä on romahtanut, ja suojellakseen sitä, mikä on uhattuna. Nehemian tavoin meitäkin kutsutaan yhdistämään kuunteleminen ja rohkeus, rukous ja vastuu, jotta ihmisten kaupunki voisi tulla sopivammaksi paikaksi elää, vaikka teknokraattinen ajattelutapa tai puolueelliset intressit näyttäisivätkin vallitsevan.

242. Jerusalemin jälleenrakentamisen kuva tuo mieleen Uuden testamentin lupauksen pyhästä kaupungista, joka on meille ennen kaikkea lahja. Ilmestyskirjassa uusi Jerusalem laskeutuu lahjana koko Jumalan kansalle, ”valmistettuna kuin morsian, joka on koristeltu miehelleen” (Ilm. 21:2). Jerusalemin muurit eivät ole enää puolustuslinnoituksia, vaan Karitsan morsiamen kallisarvoisia koristeita. Sen portit, joita Nehemia vartioi niin ahkerasti, pysyvät pysyvästi avoimina kaikille kansoille. Jumalan läsnäolo tarjoaa valoa ja elämää kaikille. Kaupunki on uusi Eeden, jossa janoisille tarjotaan elävää vettä ja jossa on elämän puu, jonka lehdet ”ovat kansojen parantamiseksi” (Ilm. 22:2). Kun odotamme tämän täyttymistä, tämä visio asetetaan eteemme rohkaisuksi – kutsuksi ylittämään erimielisyytemme ja tekemään yhteistyötä – sillä tämä on Jeesuksen Kristuksen tie, eilen, tänään ja ikuisesti.

Laulu toivosta: Magnificat

243. Kun olemme pohtineet uskoa, joka kohdistuu Isän rakkaudelliseen suunnitelmaan; rakkautta, joka yhdistää meidät yhdeksi kirkolliseksi ruumiiksi; ja toivoa, joka tukee toimintaamme maailmassa, tämän kristillisen elämän ohjelman neljäs pilari on rukous. Marian laulu on mukana sitoumuksessamme. Elisabetin edessä, joka ilmoittaa hänelle, että hänestä on tullut Herran äiti, Maria puhkeaa ylistys- ja ilonlauluun. Hänen sielunsa ylistää Herraa, ja hänen henkensä iloitsee Jumalasta, hänen Pelastajastaan, sillä tämä valitsi nuoren, köyhän ja nöyrän tytön pelastussuunnitelmaansa. Maria näkee yhtäkkiä koko historian tämän ilmestyksen valossa. Hänen ympärillään mikään ei ole muuttunut; hänen aikansa yhteiskunnallis-poliittinen tilanne on edelleen sama. Roomalaiset hallitsevat edelleen hänen maataan, ja hänen kansansa on yhä alistettu ja nöyryytetty. Silti kaikki on muuttunut hänen sisällään, ja tämä antaa hänelle kyvyn nähdä näkymättömän.  Jumala on jo osoittanut voimansa; hän on jo hajottanut ylpeät, syöksynyt mahtavat alas, korottanut nöyriä, täyttänyt nälkäiset hyvillä asioilla ja lähettänyt rikkaat tyhjin käsin pois. Hän on jo auttanut Israelia, palvelijaansa.  Jumala ”asettuu vähäisten puolelle. Hänen suunnitelmansa on usein piilossa ihmisten tapahtumien läpinäkymättömän kontekstin alla, jossa ’ylpeät, mahtavat ja rikkaat’ näyttävät voittavan. Silti hänen salainen voimansa on lopulta tarkoitettu paljastettavaksi.” [²²²]

244. Pyhä Neitsyt Maria ei ainoastaan opeta meitä tunnistamaan Jumalan näkymätöntä työtä, vaan hän myös ohjaa katseemme ”niihin kohtiin, joissa ihmiskunta on murtunut ja maailma vääristynyt: vastakkainasetteluun nöyrien ja mahtavien, köyhien ja rikkaiden, kylläisten ja nälkäisten välillä”, opettamalla meitä ”katsomaan maailmaa alemmasta näkökulmasta: kärsivien silmin eikä mahtavien; katsomaan historiaa pienimpien silmin eikä mahtavien näkökulmasta; tulkitsemaan historian tapahtumia lesken, orvon, muukalaisen, haavoittuneen lapsen, maanpakolaisen ja karkulaisen näkökulmasta.” [²²³] Pyhä Neitsyt tulee näin ollen ”lunastuksen runoilijaksi ja profeetaksi”, sillä hänen huulillaan julistetaan ”kaikkien aikojen voimakkain ja innovatiivisin ylistyslaulu, Magnificat; hän on se, joka paljastaa kristillisen talouden transformatiivisen vision, sen historiallisen ja sosiaalisen tuloksen, joka edelleen ammentaa alkuperänsä ja voimansa kristinuskosta.” [²²⁴]

245. Olkaamme Marian uskon voimalla ”toivon kokoajia” maailmassamme ja jakakaamme sitä, keitä olemme ja mitä meillä on, jotta Jeesuksen läsnäolo voisi kasvaa keskuudessamme ja hänen valtakuntansa muotoutua. Nöyrässä uskollisuudessa jokapäiväisessä elämässä jopa tekoälyn aikakausi voi muuttua ajaksi, jolloin Pyhä Henki luo rakkauden sivilisaation elämäämme. Herra todellakin tekee edelleen kaiken uudeksi ja tarjoaa jokaiselle aikakaudelle mahdollisuuden tulla osaksi pelastushistoriaa inkarnaation valossa. Uskon toiveemme Kristuksen Äidille, Magnificatin naiselle, jotta hän ohjaisi askeleitamme tämän muutoksen ajan ja säilyttäisi jokaisessa meistä todellisen uskon evankeliumiin, jotta voimme todistaa ihmiskunnan suuruudesta, johon Jumala on asettunut asumaan.

Annettu Roomassa, Pyhän Pietarin basilikassa, 15. toukokuuta vuonna 2026, paaviuteni toisena vuotena.

LEO PP. XIV

---

1. Vatikaanin II ekumeeninen kirkolliskokous, pastoraalinen konstituutio Gaudium et Spes, 22: AAS 58 (1966), 1042. ↩︎
2. Kts. ibid., 11: AAS 58 (1966), 1033-1034. ↩︎
3. Vatikaanin II ekumeeninen kirkolliskokous, dogmaattinen konstituutio Lumen Gentium, 1: AAS 57 (1965), 5. ↩︎
4. Ks. Leo XIII, kiertokirje Rerum Novarum (15. toukokuuta 1891), 22: ASS 23 (1890–1891), 653. ↩︎
5. Benedictus XVI, kiertokirje Caritas in Veritate (29. kesäkuuta 2009), 69: AAS 101 (2009), 702. ↩︎
6. Franciscus, kiertokirje Laudato Si’ (24. toukokuuta 2015), 104: AAS 107 (2015), 888. ↩︎
7. Ibid. ↩︎
8. Pyhä Augustinus, Tunnustukset, I, 1, 1: CCSL 27, Turnhout 1981, 1. ↩︎
9. Franciscus, apostolinen kehotus Evangelii Gaudium (24. marraskuuta 2013), 183: AAS 105 (2013), 1097. ↩︎
10. Vatikaanin II ekumeeninen kirkolliskokous, pastoraalinen konstituutio Gaudium et Spes, 36: AAS 58 (1966), 1054; ks. asetus maallikkojen apostolaatista Apostolicam Actuositatem, 7: AAS 58 (1966), 843–844. ↩︎
11. Vatikaanin II ekumeeninen kirkolliskokous, pastoraalinen konstituutio Gaudium et Spes, 44: AAS 58 (1966), 1065. ↩︎
12. Franciscus, apostolinen kehotus Evangelii Gaudium (24. marraskuuta 2013), 257; AAS 105 (2013), 1123. ↩︎
13. Pyhä Johannes Paavali II, apostolinen kirje ”Motu Proprio” Socialium Scientiarum (1. tammikuuta 1994): AAS 86 (1994), 209. ↩︎
14. Franciscus, kiertokirje Laudato Si’ (24. toukokuuta 2015), 61: AAS 107 (2015), 871. ↩︎
15. Ks. pyhä Johannes Paavali II, kiertokirje Sollicitudo Rei Socialis (30. joulukuuta 1987), 41: AAS 80 (1988), 570–572. ↩︎
16. Pyhä Johannes Paavali II, apostolinen kirje Tertio Millennio Adveniente (10. marraskuuta 1994), 35: AAS 87 (1995), 27. ↩︎
17. Puhe ”Centesimus Annus Pro Pontifice” -säätiön jäsenille (17. toukokuuta 2025): AAS 117 (2025), 696. ↩︎
18. Franciscus, apostolinen kehotus Evangelii Gaudium (24. marraskuuta 2013), 222: AAS 105 (2013), 1111. ↩︎
19. ks. sama, 236: AAS 105 (2013), 1115; Franciscus, kiertokirje Fratelli Tutti (3. lokakuuta 2020), 215: AAS 112 (2020), 1045–1046. ↩︎
20. Vatikaanin II ekumeeninen kirkolliskokous, dogmaattinen konstituutio Lumen Gentium, 13: AAS 57 (1965), 17. ↩︎
21. Ks. paavi Paavali VI, apostolinen kirje Octogesima Adveniens (14. toukokuuta 1971), 4: AAS 63 (1971), 403. ↩︎
22. Ks. Paavi Franciscus, apostolinen kehotus Evangelii Gaudium (24. marraskuuta 2013), 243: AAS 105 (2013), 1118. ↩︎
23. Ks. Pius XII, apostolinen kehotus Menti Nostrae (23. syyskuuta 1950): AAS 42 (1950), 657–702. ↩︎
24. Pyhä Johannes Paavali II, kiertokirje Centesimus Annus (1. toukokuuta 1991), 5: AAS 83 (1991), 799. ↩︎
25. Pius XI, kiertokirje Quadragesimo Anno (15. toukokuuta 1931), 39: AAS 23 (1931), 189; ks. Pius XII, radiopuhe ”Rerum Novarumin” 50-vuotispäivänä: AAS 33 (1941), 198. ↩︎
26. Ks. Pius XII, Puhe kardinaalikollegiolle ja Rooman prelaatuurille (24. joulukuuta 1940): AAS 33 (1941), 13. ↩︎
27. Ks. pyhä Johannes XXIII, kiertokirje Mater et Magistra (15. toukokuuta 1961), 2–3: AAS 53 (1961), 402. ↩︎
28. Ks. pyhä Johannes XXIII, kiertokirje Pacem in Terris (11. huhtikuuta 1963), 87: AAS 55 (1963), 301. ↩︎
29. Ks. Vatikaanin II ekumeeninen kirkolliskokous, pastoraalinen konstituutio Gaudium et Spes, 26: AAS 58 (1966), 1046–1047. ↩︎
30. Ks. Vatikaanin II ekumeeninen kirkolliskokous, julistus Dignitatis Humanae, 2: AAS 58 (1966), 930–931. ↩︎
31. Pyhä Paavali VI, kiertokirje Populorum Progressio (26. maaliskuuta 1967), 14: AAS 59 (1967), 264. ↩︎
32. Ibid ., 76: AAS 59 (1967), 299. ↩︎
33. Ks. paavi Paavali VI, apostolinen kirje Octogesima Adveniens (14. toukokuuta 1971), 4–7: AAS 63 (1971); 404–406. ↩︎
34. Pyhä Johannes Paavali II, kiertokirje Sollicitudo Rei Socialis (30. joulukuuta 1987), 36: AAS 80 (1988), 561. ↩︎
35. Ks. pyhä Johannes Paavali II, kiertokirje Laborem Exercens (14. syyskuuta 1981), 19: AAS 73 (1981), 625–629. ↩︎
36. Kts. ibid, 10: AAS 73 (1981), 600-602. ↩︎
37. Ks. pyhä Johannes Paavali II, kiertokirje Sollicitudo Rei Socialis (30. joulukuuta 1987), 14: AAS 80 (1988), 526–528. ↩︎
38. Kts. ibid., 16: AAS 80 (1988), 531. ↩︎
39. Kts. ibid., 31-33: AAS 80 (1988), 555-559. ↩︎
40. Ks. pyhä Johannes Paavali II, kiertokirje Centesimus Annus (1. toukokuuta 1991), 46: AAS 83 (1991), 850–851. ↩︎
41. Kts. ibid., 42: AAS 83 (1991), 844-846. ↩︎
42. Benedictus XVI, kiertokirje Caritas in Veritate (29. kesäkuuta 2009), 21: AAS 101 (2009), 656. ↩︎
43. Kts. ibid., 22: AAS 101 (2009), 657. ↩︎
44. Kts. ibid., 24: AAS 101 (2009), 658-659. ↩︎
45. Ks. ibid., 36: AAS 101 (2009), 671–672. ↩︎
46. Ibid., 2: AAS 101 (2009), 642. ↩︎
47. Ks. Paavi Franciscus, apostolinen kehotus Evangelii Gaudium (24. marraskuuta 2013), 198: AAS 105 (2013), 1103. ↩︎
48. Franciscus, kiertokirje Laudato Si’ (24. toukokuuta 2015), 49: AAS 107 (2015), 866. ↩︎
49. Franciscus, kiertokirje Fratelli Tutti (3. lokakuuta 2020), 127: AAS 112 (2020), 1013. ↩︎
50. Franciscus, kiertokirje Dilexit Nos (24. lokakuuta 2024), 167: AAS 116 (2024), 1421. ↩︎
51. Ks. Oikeudenmukaisuuden ja rauhan paavillinen neuvosto, Kirkon sosiaalisen opin kompendium, Vatikaani 2004, 32. ↩︎
52. Vatikaanin II ekumeeninen kirkolliskokous, pastoraalinen konstituutio Gaudium et Spes, 24: AAS 58 (1966), 1045. ↩︎
53. Ibid., 22: AAS 58 (1966), 1042. ↩︎
54. Ks. Oikeudenmukaisuuden ja rauhan paavillinen neuvosto, Kirkon sosiaalisen opin kompendium, 38. ↩︎
55. Pyhä Johannes Paavali II, kiertokirje Redemptor Hominis (4. maaliskuuta 1979), 14: AAS 71 (1979), 284. ↩︎
56. Ks. Benedictus XVI, kiertokirje Caritas in Veritate (29. kesäkuuta 2009), 11: AAS 101 (2009), 647–648. ↩︎
57. Pyhä Johannes Paavali II, kiertokirje Veritatis Splendor (6. elokuuta 1993), 31: AAS 85 (1993), 1159. ↩︎
58. Ks. Vatikaanin II ekumeeninen kirkolliskokous, pastoraalinen konstituutio Gaudium et Spes, 26: AAS 58 (1966), 1046–1047. ↩︎
59. Ks. pyhä Johannes Paavali II, kiertokirje Centesimus Annus (1. toukokuuta 1991), 11: AAS 83 (1991), 806–807. ↩︎
60. Ks. Uskonoppi-dikasterio, julistus Dignitas Infinita (2. huhtikuuta 2024), 7: AAS 116 (2024), 592–593. ↩︎
61. Kts. ibid., 8: AAS 116 (2024), 593-594. ↩︎
62. Ibid., 1: AAS 116 (2024), 589-590. ↩︎
63. Ks. pyhä Johannes Paavali II, Angelus-rukous vammaisten kanssa Osnabrückin katedraalissa (16. marraskuuta 1980): Insegnamenti di Giovanni Paolo II, osa III/2, Vatikaani 1980, 1232. ↩︎
64. Oikeudenmukaisuuden ja rauhan paavillinen neuvosto, Kirkon sosiaalisen opin kompendium, 152. ↩︎
65. Ks. pyhä Johannes Paavali II, Puhe Yhdistyneiden Kansakuntien 50. yleiskokouksessa (5. lokakuuta 1995), 2: Insegnamenti di Giovanni Paolo II, nide XVIII/2, Vatikaani 1998, 731. ↩︎
66. Pyhä Johannes Paavali II, Puhe Yhdistyneiden Kansakuntien 34. yleiskokouksessa (2. lokakuuta 1979), 7: AAS 71 (1979), 1148. ↩︎
67. Pyhä Johannes Paavali II, Viesti 32. maailmanrauhanpäiväksi (1. tammikuuta 1999), 3: AAS 91 (1999), 379. ↩︎
68. Ks. pyhä Johannes XXIII, kiertokirje Pacem in Terris (11. huhtikuuta 1963), 5: AAS 55 (1963), 259. ↩︎
69. Paavali VI, Viesti kansainväliselle ihmisoikeuskonferenssille (15. huhtikuuta 1968): AAS 60 (1968), 285. ↩︎
70. Ks. pyhä Johannes Paavali II, kiertokirje Evangelium Vitae (25. maaliskuuta 1995), 2: AAS 87 (1995), 402. ↩︎
71. ks. Vatikaanin II ekumeeninen kirkolliskokous, pastoraalinen konstituutio Gaudium et Spes, 27: AAS 58 (1966), 1047–1048; ks. pyhä Johannes Paavali II, kiertokirje Veritatis Splendor (6. elokuuta 1993), 80: AAS 85 (1993), 1197–1198; ks. pyhä Johannes Paavali II, kiertokirje Evangelium Vitae (25. maaliskuuta 1995), 7–28: AAS 87 (1995), 408–427. ↩︎
72. Franciscus, kiertokirje Fratelli Tutti (3. lokakuuta 2020), 208: AAS 112 (2020), 1043. ↩︎
73. Kts. ibid., 209: AAS 112 (2020), 1043-1044. ↩︎
74. Ibid., 23: AAS 112 (2020), 977. Ks. apostolinen kehotus Evangelii Gaudium (24. marraskuuta 2013), 212: AAS 105 (2013), 1108. ↩︎
75. Benedictus XVI, apostolinen kehotus Sacramentum Caritatis (22. helmikuuta 2007), 83: AAS 99 (2007), 169. ↩︎
76. Vatikaanin II ekumeeninen kirkolliskokous, pastoraalinen konstituutio Gaudium et Spes, 26, AAS 58 (1966), 1046–1047. ↩︎
77. Ks. Oikeudenmukaisuuden ja rauhan paavillinen neuvosto, Kirkon sosiaalisen opin kompendium, 164. ↩︎
78. Franciscus, apostolinen kehotus Evangelii Gaudium (24. marraskuuta 2013), 235: AAS 105 (2013), 1115. ↩︎
79. Franciscus, kiertokirje Fratelli Tutti (3. lokakuuta 2020), 105: AAS 112 (2020), 1005. ↩︎
80. Pyhä Johannes Paavali II, kiertokirje Sollicitudo Rei Socialis (30. joulukuuta 1987), 38: AAS 80 (1988), 564. ↩︎
81. Franciscus, apostolinen kehotus Evangelii Gaudium (24. marraskuuta 2013), 220: AAS 105 (2013), 1110. ↩︎
82. Oikeudenmukaisuuden ja rauhan paavillinen neuvosto, Kirkon sosiaalisen opin kompendium, 169. ↩︎
83. Franciscus, kiertokirje Fratelli Tutti (3. lokakuuta 2020), 16: AAS 112 (2020), 974. ↩︎
84. Ks. pyhä Johannes Paavali II, puhe Yhdistyneiden Kansakuntien 50. yleiskokouksessa (5. lokakuuta 1995), 8: Insegnamenti di Giovanni Paolo II, nide XVIII/2, 735. ↩︎
85. Oikeudenmukaisuuden ja rauhan paavillinen neuvosto, Kirkon sosiaalisen opin kompendium, 171. ↩︎
86. Pyhä Johannes Paavali II, kiertokirje Centesimus Annus (1. toukokuuta 1991), 31: AAS 83 (1991), 831. ↩︎
87. Pyhä Johannes Paavali II, saarna maanviljelijöiden puolesta vietetyssä messussa Recifessä (7. heinäkuuta 1980), 4: AAS 72 (1980), 926. ↩︎
88. Pyhä Johannes Paavali II, kiertokirje Laborem Exercens (14. syyskuuta 1981), 19: AAS 73 (1981), 626. ↩︎
89. Franciscus, kiertokirje Laudato Si’ (24. toukokuuta 2015), 93: AAS 107 (2015), 884; ks. kiertokirje Fratelli Tutti (3. lokakuuta 2020), 120: AAS 112 (2020), 1010. ↩︎
90. Franciscus, apostolinen kehotus Evangelii Gaudium (24. marraskuuta 2013), 189: AAS 105 (2013), 1099. ↩︎
91. ks. Oikeudenmukaisuuden ja rauhan paavillinen neuvosto, Kirkon sosiaalisen opin kompendium, 187. ↩︎
92. Ks. Leo XIII, kiertokirje Rerum Novarum (15. toukokuuta 1891), 26: ASS 23 (1890–1891), 656. ↩︎
93. Ks. pyhä Johannes Paavali II, kiertokirje Centesimus Annus (1. toukokuuta 1991), 11: AAS 83 (1991), 806–807. ↩︎
94. Kts. ibid. ↩︎
95. Kts. ibid., 48: AAS 83 (1991), 852-854. ↩︎
96. Ks. Paavi Franciscus, kiertokirje Fratelli Tutti (3. lokakuuta 2020), 169: AAS 112 (2020), 1028. ↩︎
97. Kts. ibid., 168: AAS 112 (2020), 1027-1028. ↩︎
98. Ks. paavi Paavali VI, kiertokirje Populorum Progressio (26. maaliskuuta 1967), 17: AAS 59 (1967), 265–266. ↩︎
99. Franciscus, kiertokirje Fratelli Tutti (3. lokakuuta 2020), 32 ja 54: AAS 112 (2020), 980 ja 988. ↩︎
100. Ks. Benedictus XVI, kiertokirje Caritas in Veritate (29. kesäkuuta 2009), 58: AAS 101 (2009), 693–694. ↩︎
101. Franciscus, kiertokirje Fratelli Tutti (3. lokakuuta 2020), 116: AAS 112 (2020), 1009. ↩︎
102. Pyhä Johannes Paavali II, kiertokirje Sollicitudo Rei Socialis (30. joulukuuta 1987), 38: AAS 80 (1988), 564. ↩︎
103. Franciscus, kiertokirje Fratelli Tutti (3. lokakuuta 2020), 116: AAS 112 (2020), 1009. ↩︎
104. Ks. Benedictus XVI, kiertokirje Caritas in Veritate (29. kesäkuuta 2009), 48: AAS 101 (2009), 685. ↩︎
105. Ks. Vatikaanin II ekumeeninen kirkolliskokous, pastoraalinen konstituutio Gaudium et Spes, 25: AAS 58 (1966), 1045–1046. ↩︎
106. Ks. pyhä Johannes Paavali II, kiertokirje Sollicitudo Rei Socialis (30. joulukuuta 1987), 42: AAS 80 (1988), 572–574. ↩︎
107. Franciscus, apostolinen kehotus Evangelii Gaudium (24. marraskuuta 2013), 53: AAS 105 (2013), 1042. ↩︎
108. Ks. pyhä Johannes Paavali II, kiertokirje Sollicitudo Rei Socialis (30. joulukuuta 1987), 36–37: AAS 80 (1988), 561–564. ↩︎
109. Ks. Franciscus, Viesti 110. maailmanlaajuisen maahanmuuttajien ja pakolaisten päivän kunniaksi (29. syyskuuta 2024): AAS 116 (2024), 735. ↩︎
110. Pyhä Paavali VI, kiertokirje Populorum Progressio (26. maaliskuuta 1967), 14: AAS 59 (1967), 264. ↩︎
111. ks. sama, 17: AAS 59 (1967), 265–266; Franciscus, kiertokirje Fratelli Tutti (3. lokakuuta 2020), 125–127: AAS 112 (2020), 1012–1013. ↩︎
112. ks. Paavali VI, kiertokirje Populorum Progressio (26. maaliskuuta 1967), 14: AAS 59 (1967), 264; Benedictus XVI, puhe Pyhään istuimeen akkreditoidulle diplomaattikunnalle (8. tammikuuta 2007): AAS 99 (2007), 73; Franciscus, puhe kansainvälisen maatalouskehitysrahaston alkuperäiskansojen foorumin kolmannen maailmanlaajuisen kokouksen osallistujille (15. helmikuuta 2017): AAS 109 (2017), 244–245. ↩︎
113. Piispan synodin XVI. sääntömääräisen yleiskokouksen toisen istunnon loppuasiakirja (26. lokakuuta 2024), 17. ↩︎
114. Kts. ibid. , 11. ↩︎
115. Kts. ibid. , 103-108. ↩︎
116. Kts. ibid., 100-101. ↩︎
117. Ks. Paavi Franciscus, kiertokirje Fratelli Tutti (3. lokakuuta 2020), 94: AAS 112 (2020), 1001. ↩︎
118. Ks. Oikeudenmukaisuuden ja rauhan paavillinen neuvosto, Kirkon sosiaalisen opin kompendium, 53. ↩︎
119. Ks. Paavi Franciscus, kiertokirje Laudato Si’ (24. toukokuuta 2015), 106–109: AAS 107 (2015), 889–891. ↩︎
120.  R. Guardini, Das Ende der Neuzeit, Würzburg 1951, 89. ↩︎
121. Pyhä Paavali VI, Puhe FAO:n 25-vuotisjuhlan yhteydessä (16. marraskuuta 1970): AAS 62 (1970), 833. ↩︎
122. Ks. Paavi Franciscus, Puhe osallistavan kapitalismin neuvostolle (11. marraskuuta 2019): L’Osservatore Romano, 11.–12. marraskuuta 2019, s. 8. ↩︎
123. ks. Uskonoppi-dikasterio – Kulttuuri- ja koulutusdikasterio, tiedonanto Antiqua et Nova (14. tammikuuta 2025): AAS 117 (2025), 159–210; Franciscus, Viesti 57. maailmanrauhanpäiväksi (8. joulukuuta 2023): AAS 116 (2024), 54–64; Franciscus, Viesti 58. maailman sosiaalisen viestinnän päiväksi (24. tammikuuta 2024): AAS 116 (2024), 261–266; Franciscus, Puhe G7-kokouksessa tekoälystä: ”Jännittävä ja pelottava työkalu” (14. kesäkuuta 2024): AAS 116 (2024), 866–875; Kansainvälinen teologinen komissio, Quo vadis, humanitas? Pohdintoja kristillisestä antropologiasta ihmiskunnan tulevaisuutta koskevien skenaarioiden valossa (9. helmikuuta 2026); Viesti 60. sosiaalisen viestinnän maailmanpäiväksi (24. tammikuuta 2026): L’Osservatore Romano, 24. tammikuuta 2026, 2–3. ↩︎
124. Ks. Uskonoppi-dikasterio – Kulttuuri- ja koulutusdikasterio, ohje Antiqua et Nova (14. tammikuuta 2025), 96: AAS 117 (2025), 201. ↩︎
125. Franciscus, Puhe kulttuuri- ja koulutusministeriön järjestämän ”Minerva Dialogues” -tapahtuman osallistujille (27. maaliskuuta 2023): AAS 115 (2023), 465. ↩︎
126. Ks. Uskonoppi-dikasterio – Kulttuuri- ja koulutusdikasterio, tiedonanto Antiqua et Nova (14. tammikuuta 2025), 41: AAS 117 (2025), 178. ↩︎
127. Kts. ibid., 44-45: AAS 117 (2025), 179-180. ↩︎
128. Ks. pyhä Johannes Paavali II, kiertokirje Centesimus Annus (1. toukokuuta 1991), 40: AAS 83 (1991), 843. ↩︎
129. Ks. Kansainvälinen teologinen komissio, Quo vadis, humanitas? Pohdintoja kristillisestä antropologiasta ihmiskunnan tulevaisuutta koskevien skenaarioiden valossa (9. helmikuuta 2026), 63. ↩︎
130. Ks. paavi Paavali VI, Puhe FAO:n 25-vuotisjuhlan yhteydessä (16. marraskuuta 1970): AAS 62 (1970), 833. ↩︎
131. Kansainvälinen teologinen komissio, Quo vadis, humanitas? Pohdintoja kristillisestä antropologiasta ihmiskunnan tulevaisuutta koskevien skenaarioiden valossa (9. helmikuuta 2026), 3. ↩︎
132. “Jos aliarvioimme sydämen merkityksen, aliarvioimme samalla myös sitä, mitä tarkoittaa puhua sydämestä, toimia sydämellä, vaalia ja parantaa sydäntä. Jos emme osaa arvostaa sydämen ainutlaatuisuutta, menetämme viestit, joita pelkkä järki ei pysty välittämään; menetämme kohtaamisten rikkauden muiden kanssa; menetämme runouden. Menetämme myös yhteyden historiaan ja omaan menneisyyteemme, sillä todellinen henkilökohtainen historiamme rakentuu sydämestä. Elämämme lopussa vain sillä on merkitystä.” Franciscus, kiertokirje Dilexit Nos (24 October 2024), 11: AAS 116 (2024), 1372. ↩︎
133. V. Frankl, Ihmisen merkityksen etsintä. Johdatus logoterapiaan, Boston 1963, s. 213. ↩︎
134. Pyhä Tuomas Akvinolainen, Summa Theologiae, I–II, kys. 112, a. 1, co; kys. 114, a. 5, co.: Leonina-painos, VII, Rooma 1892, s. 323 ja 349. ↩︎
135. Kts. ibid., q. 114, a. 1, co.: ed. Leonina, VII, 344. ↩︎
136. Ks. Tuomas Akvinolainen, Super Boetium de Trinitate, kys. 1, art. 2, vast. 3: Leonina-painos, L, Rooma 1992, s. 96; Summa Theologiae, I, kys. 7, art. 1, vast. 3: Leonina-painos, IV, Rooma 1888, s. 72. ↩︎
137. Franciscus, apostolinen kehotus Evangelii Gaudium, (24. marraskuuta 2013), 8: AAS 105 (2013), 1022. ↩︎
138. Pyhä Johannes Paavali II, kiertokirje Redemptor Hominis (4. maaliskuuta 1979), 15: AAS 71 (1979), 286–287. ↩︎
139. Pyhä Augustinus, De civitate Dei, XIV, 28: CCSL 48, Turnhout 1955, 451. ↩︎
140. Benedictus XVI, kiertokirje Caritas in Veritate (29. kesäkuuta 2009), 34: AAS 101 (2009), 668–669. ↩︎
141. Pyhä Johannes Paavali II, kiertokirje Veritatis Splendor (6. elokuuta 1993), 32: AAS 85 (1993), 1159. ↩︎
142. Franciscus, kiertokirje Fratelli Tutti (3. lokakuuta 2020), 207: AAS 112 (2020), 1043. ↩︎
143. H. Arendt, The Origins of Totalitarianism, III , New York 1962, 474 . ↩︎
144. Puhe tiedotusvälineiden edustajille (12. toukokuuta 2025): AAS 117 (2025), 681–682. ↩︎
145. Benedictus XVI, Viesti 47. maailmanlaajuisen viestinnän päivän kunniaksi (24. tammikuuta 2013): AAS 105 (2013), 183. ↩︎
146. Franciscus, Puhe Philip Pullellan ja Valentina Alazrakin nimittämisen yhteydessä Pian-ritarikunnan suurristin ritariksi ja ritarineidoksi (13. marraskuuta 2021): L’Osservatore Romano, 13. marraskuuta 2021, s. 12. ↩︎
147. Ks. Platon, Kirje VII, 344b–c: toim. Souilhé, XIII/1, Pariisi 1931 (CUF, Série grecque 63), 54. ↩︎
148. Ks. puhe konferenssin ”Lasten ja nuorten ihmisarvo tekoälyn aikakaudella” osallistujille (13. marraskuuta 2025): L’Osservatore Romano, 13. marraskuuta 2025, s. 3. ↩︎
149. Ks. puhe RCS-akatemian neuvoa-antavan lautakunnan jäsenille (7. marraskuuta 2025): L’Osservatore Romano 7. marraskuuta 2025, s. 4. ↩︎
150. Pyhä Johannes Paavali II, kiertokirje Laborem Exercens (14. syyskuuta 1981), 3: AAS 73 (1981), 584. ↩︎
151. Ks. Paavi Franciscus, kiertokirje Laudato Si’ (24. toukokuuta 2015), 128: AAS 107 (2015), 898. ↩︎
152. Uskonoppi-dikasterio — Kulttuuri- ja koulutusdikasterio, tiedote Antiqua et Nova (14. tammikuuta 2025), 67: AAS 117 (2025), 188–189. ↩︎
153. Ks. pyhä Johannes Paavali II, kiertokirje Laborem Exercens (14. syyskuuta 1981), 18: AAS 73 (1981), 622–625. ↩︎
154. Ks. Paavi Franciscus, kiertokirje Laudato Si’ (24. toukokuuta 2015), 109: AAS 107 (2015), 891. ↩︎
155. Ks. Benedictus XVI, kiertokirje Caritas in Veritate (29. kesäkuuta 2009), 32: AAS 101 (2009), 666. ↩︎
156. Ks. Oikeudenmukaisuuden ja rauhan paavillinen neuvosto, Kirkon sosiaalisen opin kompendium, 268. ↩︎
157. Ks. Benedictus XVI, kiertokirje Caritas in Veritate (29. kesäkuuta 2009), 64: AAS 101 (2009), 698. ↩︎
158. Ks. Paavi Franciscus, kiertokirje Laudato Si’ (24. toukokuuta 2015), 129: AAS 107 (2015), 899. ↩︎
159. Kts. ibid. ↩︎
160. Ks. Paavi Franciscus, kiertokirje Fratelli Tutti (3. lokakuuta 2020), 108: AAS 112 (2020), 1006. ↩︎
161. Ks. Uskonoppi-dikasterio – Ihmisen kokonaisvaltaisen kehityksen edistämisen dikasterio, Oeconomicae et Pecuniariae Quaestiones. Pohdintoja eettisestä harkinnasta nykyisen talous- ja rahoitusjärjestelmän eräiden näkökohtien osalta (6. tammikuuta 2018), 6: AAS 110 (2018), 772. ↩︎
162. Franciscus, Tervehdys Kansainvälisen maatalouskehitysrahaston (IFAD) henkilökunnalle (14. helmikuuta 2019): AAS 111 (2019), 309. Ks. Benedictus XVI, kiertokirje Caritas in Veritate (29. kesäkuuta 2009), 22: AAS 101 (2009), 657. ↩︎
163. Kts . ibid., 36: AAS 101 (2009), 671-672. ↩︎
164. Ks. Paavi Franciscus, apostolinen kehotus Evangelii Gaudium (24. marraskuuta 2013), 204: AAS 105 (2013), 1105–1106. ↩︎
165. Ks. paavi Paavali VI, kiertokirje Populorum Progressio (26. maaliskuuta 1967), 87: AAS 59 (1967), 299. ↩︎
166. Ks. pyhä Johannes Paavali II, kiertokirje Centesimus Annus (1. toukokuuta 1991), 39: AAS 83 (1991), 841. ↩︎
167. ks. Oikeudenmukaisuuden ja rauhan paavillinen neuvosto, Kirkon sosiaalisen opin kompendium, 211. ↩︎
168. Ks. pyhä Johannes Paavali II, kirje perheille Gratissimam Sane (2. helmikuuta 1994), 17: AAS 86 (1994), 903–906. ↩︎
169. Ks. Yhdysvaltain katolisten piispojen konferenssi, Valon pojat ja tyttäret: Pastoraalinen suunnitelma nuorten aikuisten parissa tehtävää työtä varten (12. marraskuuta 1996), Washington D.C., 1996, I, 3. ↩︎
170. ks. Oikeudenmukaisuuden ja rauhan paavillinen neuvosto, Kirkon sosiaalisen opin kompendium, 290. ↩︎
171. Kts. ibid., 214. ↩︎
172. Ks. Franciscus, Viesti 48. maailmanlaajuisen nuorten rauhanpäivän viettoon (8. joulukuuta 2014), 4: AAS 107 (2015), 70–71. ↩︎
173. Ks. Kansainvälinen teologinen komissio, Muisto ja sovinto: kirkko ja menneisyyden virheet, Vatikaani 2000, 5.3. ↩︎
174. Kuten Eugenius IV:n paavillisissa bullissa Sicut Dudum (13. tammikuuta 1435) ja Etsi Suscepti (9. tammikuuta 1442) sekä Nikolaus V:n paavillisissa bullissa Dum Diversas (18. kesäkuuta 1452) ja Romanus Pontifex (8. tammikuuta 1455). Poliittiset ja toisinaan jopa taloudelliset tarpeet menivät evankeliumin vaatimusten edelle. Evankelioinnin tarve joutui usein vaaraan tai ainakin se ymmärrettiin väärin maallisten valtojen tarpeiden suhteen, mikä suhteutti orjuuden ongelmallisen yhteensopimattomuuden kristillisen omantunnon kanssa. ↩︎
175. Ks. Leo XIII, kiertokirje In Plurimis (5. toukokuuta 1888), Acta Leonis XIII, VIII, Rooma, 1889, 169–192. Huomattakoon, että vielä vuonna 1866 Pyhä virasto teki eron orjuuden moraalittomien ja moraalisten näkökohtien välillä tuomitsematta sitä täysin: Pyhän viraston ohjeet Monsignor Massaian, Galla-maan apostolisen vikaarin, esittämistä epäilyistä, huhtikuu 1866, vastaus kysymykseen nro 15. ↩︎
176. Ks. pyhä Johannes Paavali II, bulla Incarnationis Mysterium (29. marraskuuta 1998), 11: AAS 91 (1999), 139–141. ↩︎
177. Ks. Paavali VI, Regina Caeli (17. toukokuuta 1970): Paavali VI:n opetukset, osa VIII, 506. ↩︎
178. Ks. Paavi Franciscus, kiertokirje Fratelli Tutti (3. lokakuuta 2020), 183: AAS 112 (2020), 1033–1034. ↩︎
179. Ks. Vatikaanin II ekumeeninen kirkolliskokous, pastoraalinen konstituutio Gaudium et Spes, 26: AAS 58 (1966), 1046–1047. ↩︎
180. Pyhä Paavali VI, puhe Yhdistyneiden Kansakuntien 20. yleiskokouksessa (4. lokakuuta 1965): AAS 57 (1965), 881. ↩︎
181. Yhdistyneet Kansakunnat, Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirja, San Francisco (26. kesäkuuta 1945), johdanto-osa. ↩︎
182. ks. Paavi Franciscus, kiertokirje Fratelli Tutti (3. lokakuuta 2020), 258: AAS 112 (2020), 1061: ”Viime vuosikymmeninä jokainen sota on näennäisesti ollut ’oikeutettu’. Katolisen kirkon katekismus puhuu mahdollisuudesta lailliseen puolustukseen sotilaallisen voiman avulla, mikä edellyttää tiettyjen ’moraalisen laillisuuden tiukkojen ehtojen’ täyttymisen osoittamista. On kuitenkin helppo sortua liian laajaan tulkintaan tästä mahdollisesta oikeudesta. Tällä tavoin jotkut perustelisivat virheellisesti jopa ’ennaltaehkäiseviä’ hyökkäyksiä tai sotatoimia, jotka tuskin voivat välttää aiheuttamasta ’pahuutta ja epäjärjestystä, jotka ovat vakavampia kuin poistettava pahuus’.” ↩︎
183. Ks. Uskonoppi-dikasterio – Kulttuuri- ja koulutusdikasterio, tiedonanto Antiqua et Nova (14. tammikuuta 2025), 99: AAS 117 (2025), 202–203. ↩︎
184. Kts.  ibid., 103: AAS 117 (2025), 204. ↩︎
185. Ks. puhe ”Itäisten kirkkojen avustusjärjestöjen kokouksen (ROACO)” täysistunnon osallistujille (26. kesäkuuta 2025): AAS 117 (2025), 847–849. ↩︎
186. Ks. Franciscus, Viesti 53. maailmanrauhanpäiväksi (8. joulukuuta 2019): AAS 112 (2020), 54–61. ↩︎
187. J.R.R. Tolkien, Taru sormusten herrasta. Kuninkaan paluu, osa III, viides kirja, luku IX, New York 1965, s. 190. ↩︎
188. Puhe tiedotusvälineiden edustajille (12. toukokuuta 2025): AAS 117 (2025), 682. ↩︎
189. Ibid. ↩︎
190. Pyhä Johannes Paavali II, Viesti 31. maailmanrauhanpäiväksi (1. tammikuuta 1998), 1: AAS 90 (1988), 147. ↩︎
191. Pyhä Augustinus, Enarrationes in Psalmos, 84, 12: CCSL 39, Turnhout 1956, 1172–1173. ↩︎
192. Ks. Paavi Franciscus, kiertokirje Dilexit Nos (24. lokakuuta 2024), 22: AAS 116 (2024), 1375–1376. ↩︎
193. Franciscus, kiertokirje Fratelli Tutti (3. lokakuuta 2020), 115: AAS 112 (2020), 1008–1009. ↩︎
194. Kts. ibid., 261: AAS 112 (2020), 1062. ↩︎
195. Ks. paavi Paavali VI, puhe Yhdistyneiden Kansakuntien 20. yleiskokouksessa (4. lokakuuta 1965): AAS 57 (1965), 878–879. ↩︎
196. Ks. Pius XII, radiopuhe ”A Grave Hour” (24. elokuuta 1939): AAS 31 (1939), 334. ↩︎
197. Giorgio La Pira, Riflessioni sul Concilio. Firenzen pormestarin, professori Giorgio La Piran puhe ”Guides de France” -järjestölle (Rooma, 4. syyskuuta 1962), Firenze 1962, s. 6. ↩︎
198. Puhe itäisten kirkkojen juhlavuoden osallistujille (14. toukokuuta 2025): AAS 117 (2025), 686. ↩︎
199. Kts. Franciscus, kiertokirje Fratelli Tutti (3. lokakuuta 2020), 271: AAS 112 (2020), 1066. ↩︎
200. Ks. Paavi Franciscus, Rauhanvetoomus Assisissa maailman rauhanrukouspäivänä ”Rauhanjano: uskonnot ja kulttuurit vuoropuhelussa” (20. syyskuuta 2016): AAS 108 (2016), 1124. ↩︎
201. Franciscus, Puhe Pyhään istuimeen akkreditoitujen diplomaattikunnan jäsenten edessä (9. tammikuuta 2025): AAS 117 (2025), 110. ↩︎
202. Ks. Paavi Franciscus, Puhe FAO:n 38. konferenssin osallistujille (20. kesäkuuta 2013): AAS 105 (2013), 616–617. ↩︎
203. Ensimmäinen ”Urbi et Orbi” -siunaus (8. toukokuuta 2025): AAS 117 (2025), 660. ↩︎
204. Ibid. ↩︎
205. Ks. saarna Pyhän Jumalan Äidin Marian juhlan ensimmäisissä vesperissä (31. joulukuuta 2025): L’Osservatore Romano, 2. tammikuuta 2026, 1–2. ↩︎
206. Ks. päivän messun saarna (25. joulukuuta 2025): L’Osservatore Romano, 27. joulukuuta 2025, s. 3. ↩︎
207. Kts. ibid. ↩︎
208. Ks. Angelus-rukous Loppiaisen juhlapäivänä (6. tammikuuta 2026): L’Osservatore Romano, 7. tammikuuta 2026, s. 3. ↩︎
209. Ks. yön messun saarna (24. joulukuuta 2025): L’Osservatore Romano, 27. joulukuuta 2025, s. 2. ↩︎
210. P. de Bérulle, Discours de l’état et des grandeurs de Jésus, Discours IV, Unité de Dieu en l’incarnation: Œuvres complètes, Paris 1856, col. 218. ↩︎
211. Ibid. ↩︎
212. Ks. puhe konferenssissa ”Tekoäly ja yhteisen kotimme hoito” (5. joulukuuta 2025): L’Osservatore Romano, 5. joulukuuta 2025, 2. ↩︎
213. Benedictus XVI, kiertokirje Deus Caritas Est (25. joulukuuta 2005), 14: AAS 98 (2006), 228. ↩︎
214. Pyhä Augustinus, Saarnat, 272: In die Pentecostes ad infantes de sacramento: PL 38, Pariisi 1865, s. 1247. ↩︎
215. Benedictus XVI, saarna Herran ehtoollisen messussa (21. huhtikuuta 2011): AAS 103 (2011), 321. ↩︎
216. Puhe Rooman kurialle joulutervehdysten vaihdon yhteydessä (22. joulukuuta 2025): L’Osservatore Romano, 22. joulukuuta 2025, 6–7. ↩︎
217. Kts. edellä, kohdat 11–14. ↩︎
218. Ks. puhe konferenssissa ”Lasten ja nuorten ihmisarvo tekoälyn aikakaudella” (13. marraskuuta 2025): L’Osservatore Romano, 13. marraskuuta 2025, s. 3. ↩︎
219. Ks. Benedictus XVI, kiertokirje Caritas in Veritate (29. kesäkuuta 2009), 34: AAS 101 (2009), 668–670. ↩︎
220. Franciscus, apostolinen kehotus Laudate Deum (4. lokakuuta 2023), 67: AAS 115 (2023), 1059. ↩︎
221. Ks. Angelus-rukous Loppiaisen juhlapäivänä (6. tammikuuta 2026): L’Osservatore Romano, 7. tammikuuta 2026, s. 3. ↩︎
222. Benedictus XVI, yleisövierailu (15. helmikuuta 2006): L’Osservatore Romano, 16. helmikuuta 2006, s. 4. ↩︎
223. Mietiskely rauhan rukousvalvojaisissa ja ruusukkorukouksessa (11. lokakuuta 2025): L’Osservatore Romano, 13. lokakuuta 2025, 2. ↩︎
224. Pyhä Paavali VI, saarna Bonarian Neitsyt Marian pyhäkössä (24. huhtikuuta 1970): AAS 62 (1970), 301. ↩︎

Lähde: https://www.vatican.va/content/leo-xiv/en/encyclicals/documents/20260515-magnifica-humanitas.html

---

Silläaikaa Bluesky:ssa