kirjoittaja: Roel Griffioen
Tämä teksti esiteltiin kolumnina Urban Commons of Culture -julkaisussa huhtikuussa 2018
Amsterdamin asuintila on käymässä yhä niukemmaksi ja kalliimmaksi, ja gentrifikaatio on levinnyt laajalle, minkä vuoksi vaatimukset kaupungin rakenteen uudelleenarvioinnista käyvät yhä voimakkaammiksi. Tämä oli hyvin havaittavissa ennen Amsterdamin kunnallisvaaleja 21. maaliskuuta 2018. Nämä olivat ensimmäiset vaalit vuosikymmeniin, joissa asuminen oli kiistatta keskeinen teema, jota kaikkien puolueiden, äärioikeistosta äärivasemmistoon, oli pakko käsitellä.
Kaikesta poliittisen kampanjoinnin nimissä käytävästä uhkailusta ja show-painista minua hämmästytti eniten keskusta-vasemmistopuolueiden militantti sävy tässä asiassa. Esimerkiksi vihreän puolueen GroenLinksin vaaliohjelmassa todettiin selvin sanoin: ”Aiomme hillitä paljon hehkutettua vapaata markkinataloutta”. Oikein on todettu, että jos markkinavoimat päästettäisiin valloilleen, Amsterdam muuttuisi pian taloudellisen eliitin erillisalueeksi, jota ympäröisivät erilaiset sosiaalisesti ja taloudellisesti jälkeen jääneiden ihmisten köyhyysvyöhykkeet. Tämän välttämiseksi ja kaupungin luonteenomaisen sosiaalisen monimuotoisuuden säilyttämiseksi on hillittävä yritysten omistamien asuntojen myyntiä. Myös Alankomaiden työväenpuolueen PvdA:n vaaliohjelmassa ongelma asetetaan nimenomaisesti villin asuntomarkkinan kontekstiin:
Amsterdam on kaupunki kaikille. Mutta asuntomarkkinamme ovat ylikuumentuneet. Kaupunki on vaarassa tulla liian kalliiksi. Emme halua, että Amsterdamista tulee rikkaiden kaupunki. Haluamme estää asuntojen hintojen nousun entisestään. Suojaamme Amsterdamia slummiasuntojen vuokranantajilta, huonoilta sijoittajilta ja kaupallisilta loma-asunnoilta. (…) Amsterdamin on pysyttävä Amsterdamina. Mutta Amsterdamin sosiaalinen luonne on vaarassa. Kaupunki on yhä enemmän voitontavoittelun vallassa.1
Tällainen kampanjakieli paljastaa, että onneksi 1990- ja 2000-lukujen kolmannen tien kaltaisen markkinaystävällisen sosiaaliliberalismin poliittinen umpikuja on vihdoin menettämässä otettaan. Vielä vähän aikaa sitten keskusta-vasemmistolaiset ja keskusta-oikeistolaiset puolueet olivat periaatteessa yhtä mieltä siitä, että kaupunkien kasvu voidaan parhaiten saavuttaa julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuuksilla, sääntelyn purkamisella ja valtion johtamalla gentrifikaatiolla. On helpottavaa nähdä, että puolueet kuten PvdA ja GroenLinks ovat nyt muuttamassa suuntaa. On myös rohkaisevaa, että kunnallishallintoa ollaan parhaillaan muodostamassa peräti kolmen puolueen (GroenLinks, PvdA ja sosialistinen puolue SP) voimin, jotka vaalien alla ovat vaatineet lisää sosiaalista ja kohtuuhintaista asumista sekä rajoituksia asuntosijoittajille. Ne muodostavat todennäköisesti koalition D66:n kanssa, joka on liberaali keskustapuolue, joka vaatii tukiasuntojen siirtämistä vapaille markkinoille, jotta kaupunki pysyisi keskituloisille ryhmille saavutettavana. Paikallisen päivälehden Het Paroolin mukaan asuminen onkin todennäköisesti tärkein este koalition muodostumiselle.
Siitä huolimatta, jotkut epäilyt Stoperaan, Amsterdamin kaupungintaloon, puhaltavan uuden poliittisen tuulen suhteen vaikuttavat perustelluilta. Ensinnäkin monet nykyisin voimassa olevat politiikat ovat edelleen implisiittisesti tai eksplisiittisesti markkinasuuntautuneita ja gentrifikaatiota edistäviä. Tämä tarkoittaa, että GroenLinksin ja muiden vasemmistopuolueiden kovaa kampanjakieltä on seurattava huomattavilla hallinnollisilla ponnistuksilla. Lisäksi äänestäjät eivät ole unohtaneet, että sama keskusta-vasemmisto on ollut keskeisessä asemassa koko sarjassa toimenpiteitä ja uudistuksia, jotka ovat syventäneet Amsterdamin asuntokriisiä. Näitä ovat muun muassa asuntoyhtiöiden yksityistäminen 1990-luvulla, gentrifikaatiota edistävä ”Broedplaatsten”-politiikka (luova inkubaattoripolitiikka), jonka GroenLinks-puolueen valtuutettu Maarten van Poelgeest suunnitteli 2000-luvulla, sekä viime aikoina Rutte II -hallituksen, jossa PvdA oli mukana, käyttöön ottamat uudet epävarmat, väliaikaiset vuokrasopimukset. Tämä herättää epäilyksiä kaupungin johdon poliittisesta ”hallinnoinnista” riippumatta siitä, minkä poliittisen värin puolueet siihen osallistuvat, ja se herättää myös kysymyksiä ”hyvän” asumis- ja suunnittelupolitiikan kestävyydestä alati muuttuvien poliittisten virtausten ja prioriteettien edessä. Voidaanko edustuksellisessa demokratiassamme poliittisille puolueille uskoa julkinen asuntotuotanto, kun otetaan huomioon niiden, myös vasemmiston, menneisyys julkisen asuntotuotannon perinnön tuhlaamisessa?
Laurens Ivens (Gemeente Amsterdam)
Jan Schaefer 1980 (Nationaal Archief – Anefo – Rob Bogaerts)
Vielä tärkeämpi kysymys on, voidaanko Amsterdamin nykyinen asuntokriisi ratkaista poliittisesti kunnallisella tasolla. Voidaanko asuntomarkkinoita vielä hillitä, vai olemmeko todistamassa traagista tapausta, jossa toimet ovat liian vähäisiä ja liian myöhäisiä? Voiko paikallishallinto saada tilanteen takaisin hallintaansa? Tätä ongelmaa kuvaa hyvin lähtevän asuntokomissaarin Laurens Ivensin (SP) kaksijakoinen perintö. Ivens on ollut vuosikymmenien ajan tämän viran suorapuheisin vasemmistopoliitikko. Seuraamalla 70- ja 80-lukujen kuuluisan asuntoasioista vastaavan apulaiskaupunginjohtajan Jan Schaeferin esimerkkiä, Ivens on esittänyt itsensä apulaiskaupunginjohtajana, joka mieluummin työskentelee rakennustyömaalla kuin neuvottelupöydässä; poliitikkona, joka uskoo, että valtion tulisi ottaa johtoasema kaupunkikehityksessä. Ja hänen tuloksensa ovat varsin vaikuttavia. Ivensin johdolla Amsterdamissa valmistui viime vuonna yli 9 000 asuntoa, mikä on noin 15 % Alankomaissa valmistuneiden asuntojen kokonaismäärästä. Huolimatta tästä hämmästyttävästä luvusta hänen toimikautensa aikana, hänen hallinnoimiensa tuettujen vuokra-asuntojen sekä keskihintaisten omistus- ja vuokra-asuntojen määrä on itse asiassa laskenut, kun taas kalliiden asuntojen osuus on noussut 21 prosentista 29 prosenttiin. Vaikka Ivensin johdolla rakentaminen etenee ennätyksellisellä vauhdilla, sosiaalisen asuntokannan myynti jatkuu vieläkin nopeammin, etenkin keskustan läheisyydessä sijaitsevissa kaupunginosissa. Ivens itse huokaisi, että hänestä tuntuu siltä kuin hän ”siivoaisi tulvineen huoneen sulkematta hanoja” (dweilen met de kraan open).
Valitettavasti totuus on, että paluu Schaeferin vahvaan Amsterdamin asuntopolitiikkaan ei ole kovinkaan toteuttamiskelpoinen. Syitä on monia: taloudelliset panokset ovat nousseet liian korkeiksi, poliittiset toimivaltuudet ovat rajalliset, julkinen suunnittelukoneisto on heikentynyt huomattavasti viime vuosikymmeninä ja kansallinen lainsäädäntö kannustaa edelleen asuntoyhtiöitä myymään tukiasuntokantaa. Lisäksi yksityiset sidosryhmät ovat nykyään paljon varakkaampia ja vaikutusvaltaisempia kuin aiemmin: markkinatoimijat, joiden kanssa kaupunki nyt neuvottelee ja kilpailee, eivät ole enää entisajan viehättäviä paikallisia slummi-isäntiä, vaan kansainvälisesti toimivia sijoitusrahastoja ja pääomasijoitusyhtiöitä, joilla on runsaasti keinoja vastustaa sääntelyä. Lisäksi Amsterdamin julkinen asuntopolitiikka on perinteisesti ollut sidoksissa kaupunkien laajentumiseen, mutta tilaa suurille uusille asuntokehityshankkeille ei yksinkertaisesti ole.
Asumista muualta kuin valtiolta tai markkinoilta?
Mutta jos paikallishallinto ei pysty ja markkinat eivät saisi olla vastuussa kaupungin tulevaisuudesta, kenen tai minkä puoleen meidän pitäisi kääntyä? Päästäkseen tästä käsitteellisestä umpikujasta yhä useammat ihmiset ovat kiinnostuneet ”yhteisvaurauden” ideasta, jonka suosiota korostavat lukemattomat luennot ja työpajat, tutkimusryhmät, artikkelit ja kirjat, jotka ovat viime aikoina omistettu tälle aiheelle. Urban Commons of Culture -alusta pyrkii nyt liittymään tähän nuoreen perinteeseen.
Termi “yhteisvauraus” on tietysti tunnetusti vaikeasti määriteltävä ja joustava, mutta sen suppeimmassa määritelmässä se kuvaa symbolista tilaa, joka on olemassa markkinoiden ja valtion rinnalla ja joka saa merkityksensä kollektiivisesta käytöstä ja hallinnasta. Esimerkkejä kaupunkiyhteisistä, jotka toistuvat usein aiheesta kirjoitetussa laajassa populaarikirjallisuudessa, ovat alhaalta ylöspäin rakentuvat sosiaalikeskukset, talonvaltaukset tai improvisoidut julkiset kokoontumispaikat, yhteisöpuutarhat, mutta myös vuoden 2011 niin sanotun ”torikokousliikkeen” väliaikaiset protestileirit. Sen muunnelmana asuntoaktivistit, arkkitehdit ja tutkijat viittaavat yhä useammin “asuntoyhteisöihin”, vaikka tämän merkitys voi vaihdella kirjoittajasta toiseen. Jotkut käyttävät termiä yksinkertaisesti kuvaamaan yhteisöasumisen aloitteiden nousua, toiset käyttävät sitä kunnianhimoisemmin eräänlaisena käsitteellisenä horisonttina siitä, miltä 21. vuosisadan julkisen asuntotuotannon malli voisi tai pitäisi näyttää: nimittäin radikaalisti demokraattisena ja kansalaisten hallitsemana asuntoprojektien verkostona. On myös niitä, jotka käyttävät termiä kuvaamaan hierarkiattoman, tasa-arvoisen ja osallistuvan yhteisöllisen elämän kokeellisia muotoja mikrotasolla – ”yhteiseloa” – ja joiden taustalla on ajatus, että tällainen yhteisöllisyys kotielämässä voi ”ennakoida” suurempia yhteiskunnallisia muutoksia. Ja on niitä, jotka käyttävät yhteisöllisyyden käsitettä kuvatakseen nykyistä sosiaalista asuntotuotantojärjestelmää markkinoiden ja valtion ulkopuolella olevana hajautettuna kollektiivisena omaisuutena.
Tämä osoittaa, että asumisen yhteisvaurauden määritelmät vaihtelevat suuresti, mutta myös, että nämä määritelmät perustuvat hyvin erilaisiin lähtökohtiin. Keskustelu asumisen yhteisvauraudesta tuo esiin toisen keskustelun: keskustelun asumisen järjestelmien laajuudesta ja organisoinnista. Sosialistisesta tai sosiaalidemokraattisesta näkökulmasta ratkaisua asuntokriisiin haetaan usein laajamittaisilla valtion toimilla, eikä ole yllättävää, että tähän näkemykseen liittyy usein tietty nostalgia sotien välisen ajan Wienin (”Punainen Wien”) tai Amsterdamin (”asumisen mekka”) voimakkaan ”kunnallisen sosialismin” suhteen. Tämän kaikuja kuuluu tällä hetkellä Amsterdamin vasemmistopuolueiden vaaliohjelmissa. Mutta keskitetty asuntopolitiikka, joka perustuu ylhäältä alaspäin suuntautuvaan suunnitteluun ja rajattomaan tilaan kaupunkien laajentumiselle, on historiallisesti aina saanut kritiikkiä marxilaiselta puolelta (”Massarakentaminen juontaa juurensa sosiaalidemokraattisesta reformismista ja rauhoittamispolitiikasta”) ja anarkistiselta puolelta (”Massarakentaminen vieraannuttaa asukkaat ja riistää heiltä mahdollisuuden itsemääräämisoikeuteen ja itsehallintoon”).
Toisaalta laajamittaisen ja keskitetyn asuntotuotantojärjestelmän kannattajat viittaavat vaihtoehtoisten, pienimuotoisten asuntomuotojen nousun ja uusliberalististen fantasiamallien, kuten ”Big Society” tai ”Osallistuva Yhteiskunta”, väliseen tuskalliseen samankaltaisuuteen. Asuntokommuunien keskustelun ansioksi voidaan lukea, että se on johtanut keskittymiseen tällaisiin perustaviin kysymyksiin ja vastakkainasetteluihin asuntokamppailussa. Mitä me oikeastaan tavoittelemme: demokraattista uudistusta nykyiseen keskitetysti organisoituun julkiseen asuntotuotantoon? Vai radikaalisti tasa-arvoisten yhteisöjen saaristoa? Seuraavassa haluaisin esittää muutamia henkilökohtaisia pohdintoja tästä keskustelusta, ottaen taustaksi laajemman taistelun kohtuuhintaisesta asumisesta Amsterdamissa ja muualla.
Ensinnäkin on käytännön kysymys. Ajatus siitä, että uusien yhteisasuntojen luominen on kääntäen verrannollista vanhojen julkisten tilojen purkamiseen, vaikuttaa minusta toiveajattelulta. Teoriassa vuoden 2015 Alankomaiden asuntolaki, joka on useimmissa muissa suhteissa katastrofaalinen, avasi kansalaisille uusia mahdollisuuksia aloittaa itse organisoituja yhteisasumishankkeita. Mutta valitettavasti teorian ja käytännön välillä on valtava kuilu. Säännöt ovat usein epäselviä, asianosaiset (kunnat, asuntoyhtiöt, rakennuttajat) eivät aina ole halukkaita yhteistyöhön, ja pankit epäröivät tarjota tarvittavaa pääomaa. Ja vaikka viime vuosina on käynnistetty joitakin erittäin tärkeitä aloitteita, on myös tarpeen pohtia sitä, että monet niistä on pysäytetty alkuunsa tai toteutettu vain vesitettynä.
Teoriassa kaikki on liian yksinkertaista: asunto-osakeyhtiöillä on suuria määriä kiinteistöjä, jotka niiden on myytävä noudattaakseen kansallista ja eurooppalaista uusliberaalia lainsäädäntöä. Toisaalta vuokralaisten kollektiivit esiintyvät yhä useammin kiinnostuneina osapuolina hankkimaan myyntiin ilmoitetun kiinteistön – usein itse rakennuksen, jossa he asuvat – suojellakseen sitä sosiaalisena omaisuutena ja varmistaakseen sen kohtuuhintaisuuden. Asunto-osakeyhtiöt eivät kuitenkaan kerta toisensa jälkeen ole kovin halukkaita ottamaan asukkaiden kollektiivien tarjouksia vakavasti, koska ne tietävät voivansa odottaa paljon korkeampaa tarjousta sijoitusrahastolta.2 Sijoitusrahastot todellakin kuolaavat ajatuksesta siirtää sosiaalinen asuntotuotanto räjähdysherkille yksityisille vuokramarkkinoille rakennuksen ostamisen jälkeen. Tällaiset ”pahimmat tapaukset” on otettava huomioon, koska ne osoittavat, että paljon on tehtävä ennen kuin osuuskunnat voivat tarjota elinkelpoisen, kohtuuhintaisen ja saavutettavan vaihtoehdon liian kalliille asuntomarkkinoille ja toimimattomalle julkiselle asuntosektorille.
Toiseksi, en näe juurikaan järkeä nykyisessä pienimuotoisten aloitteiden fetisoinnissa. Pienimuotoisuus ei ole pyhä periaate. Kyllä, seuraavan sukupolven yhteisasumisaloitteet voivat toimia inkubaattorina uusille kollektiivisen elämän ja poliittisen toiminnan muodoille. Mutta perimmäisenä haasteena on keksiä suurempia ja vakaampia rakenteita, jotka yhdistävät ja voimaannuttavat pienimuotoisia aloitteita. Tämä vaatii skaalautumista, joka ei ole vielä mahdollista. Minua huolestuttaa uusien osuuskuntapohjaisten, ruohonjuuritason asumishankkeiden kattavuusaste, niin sanoakseni. Asunto-osuuskunnat – ja tämä on yhteistä niille lukuisille sairausvakuutus-, coworking- ja energiaosuuskunnille, joita on perustettu kriisin jälkeen – pyrkivät uusintamaan olemassa olevia verkostoja, sillä niiden rekrytointi tapahtuu usein epävirallisten kanavien kautta. Tunnet jonkun, ja tämä henkilö kutsuu sinut osallistumaan. On sanomattakin selvää, että nämä ovat usein korkeasti koulutettujen, nuorten ihmisten verkostoja, joilla on huomattavaa sosiaalista pääomaa.
Kolmanneksi meidän on päästävä eroon ajatuksesta, että yhteisasumiskokeiluilla on määritelmän mukaan myönteinen vaikutus laajempaan asuntokriisiin.3 Parhaissa tapauksissa tämä pitää paikkansa, mutta pahimmissa tapauksissa nämä aloitteet ovat vain depolitisoituja asukkaiden erillisalueita, jotka ovat ”ostaneet itsensä vapaiksi” ja nyt ennen kaikkea haluavat jäädä rauhaan. Tällaisilla hankkeilla ei ole lisäarvoa laajemmalle ”kaupungin taistelulle”, juuri siksi, että ne eivät ole lisääntymiskykyisiä. Olen samaa mieltä Stuart Hodkinsonin kanssa siitä, että ”meidän tulisi varmistaa, että nämä uudet yhteistilat tukevat aktiivisesti olemassa olevia yhteisiä asumistiloja ja heikentävät eristäytymistä ja kasautumista”.4 Yhteydet vaikuttavat siksi minusta ratkaisevalta seuraavalta askeleelta, ja on olemassa useita lähestymistapoja sekä kotimaassa että ulkomailla, jotka voisivat toimia esimerkkeinä.5
Ratkaiseva kysymys on tietysti: pysyykö yhteisöasuminen nykyisen kaltaisena keskiluokan asuntomuotona vai voiko se kehittyä kelvolliseksi vaihtoehdoksi valtion hallinnoimalle tuetulle asumiselle? En usko, että näin tapahtuu lähitulevaisuudessa. Tämä ei tarkoita, että meidän pitäisi kritiikittömästi ylistää sosiaalisen asuntotuotannon järjestelmää, joka kehittyi sodanjälkeisessä hyvinvointivaltiossa. 1900-luvun yhteiskunnallisista liikkeistä olemme oppineet, että tämä järjestelmä ei suinkaan ollut sokea taustan, sukupuolen, luokan ja koulutuksen eroille. Silti nykyinen julkinen asuntotuotantojärjestelmä, vaikka se onkin puutteellinen, on edelleen paljon laajempi ja potentiaalisempi kuin löyhästi toisiinsa liittyvät yhteisöasumisen hankkeet, ja siksi se on puolustamisen arvoinen.
- Käännökset kirjoittajan, ellei toisin mainita. ↩︎
- Yksi tuore ja paljon julkisuutta saanut tapaus on Copekcabanan osuuskunta-asuntohanke, joka yritti hankkia 30 tukiasuntoa Ymeren asuntoyhtiöltä Van der Pekin kaupunginosasta Amsterdam-Noordista. Copekcabana tarjosi taloista 5,5 miljoonaa euroa, mikä ei ole mikään pieni saavutus kansalaisaloitteelta, mutta tarjous hylättiin, koska omistajan mukaan se oli 35 prosenttia markkina-arvoa alhaisempi. Asian ydin on tietenkin se, että tätä markkina-arvoa on keinotekoisesti nostettu viime vuosina täysin pumpatulla gentrifikaatiopolitiikalla, ja että Ymere haluaa hyötyä täysimääräisesti näin syntyneestä valtavasta ”vuokrakuilusta”. Median kautta tehdyn huomattavan painostuksen jälkeen saavutettiin kompromissi: Ymere pysyy talojen omistajana, mutta copekabanalaiset saavat maksaa vuokraa kollektiivisesti. ↩︎
- Yleisemmin ottaen meidän on päästävä eroon ajatuksesta, että ”kaupunkien yhteiset tilat” tai innovatiiviset, kokeelliset asuinhankkeet ovat määritelmän mukaan ”vasemmistolaisia” tai ”progressiivisia”; erittäin menestyksekäs uusfasistinen sosiaalikeskus-/asuntohanke Casa Pound Roomassa on tästä hyvä esimerkki. Katso: https://www.theguardian.com/news/2018/feb/22/casapound-italy-mussolini-fascism-mainstream ↩︎
- Stuart Hodkinson, ‘The return of the housing question’, ephemera 12 (2012) 4, pp. 423-444, 437. ↩︎
- Eräs erittäin mielenkiintoinen esimerkki Saksasta on Mietshäuser Syndikat (kerrostalosyndikaatti), joka on toiminut yli kaksikymmentä vuotta ja käsittää 128 asuntohanketta ja 17 sosiaalista aloitetta. Syndikaatti toimii sekä solidaarisuusverkostona että kollektiivisena ”pankkina”, joka investoi hankkeisiin niiden poistamiseksi kiinteistömarkkinoilta. Jokainen uusi hanke vahvistaa siten myös sitä solidaarisuusinfrastruktuuria, johon se kuuluu, mikä mahdollistaa uusia hankkeita, vahvistaa infrastruktuuria ja niin edelleen. Amsterdamilainen organisaatio Vrijcoop yrittää soveltaa Mietshäuser Syndikat -mallia hollantilaisessa kontekstissa. ↩︎
Lähde: https://www.culturecommons.org/urban-diary/meditations-on-housing-as-commons-a-solution-to-the-amsterdam-housing-crisis/index.htm