Tässä kaksiosaisessa esseessä pyritään määrittelemään “hyväntahtoinen pääoma” ja saamaan aikaan toimiva kuvaus siitä taiteellisesta ja tutkimustyöstä jolla ei ole arvoa pääomalle sellaisenaan. Paradoksi on, että sellainen työ aattaa vedota pääoman tiettyihin aspekteihin, sikäli kuin nykypäivän kapitalismilla on muotojensa piirissä esimodernia poliittista taloutta joka voi itseasiassa pelastaa pääoman sen hullusta kujanjuoksusta kohti itsetuhoa.
OSA I
I. Ei teoksia Pääomalle
Hyväntahtoinen pääoma ei ole hyväntahtoista kapitalismia, jälkimmäinen on ristiriita tai selvä oksymoroni. Hyväntahtoinen kapitalismi ei ilmeisestikään ole olemassa, sellaisenaan, edes holhoamisen ja klassisen filantropian alaisuudessa, sikäli kun jälkimmäinen toimii poikkeuksena kapitalismille kun taas ensimmäinen on kärsinyt vuosisatoja, ellei vuosituhansia, pääoman orjuutuksen alaisena olevien systeemien vääristymistä — esimodernit muodot mukaanlukien. Ilmiselvänä oksymoronina “hyväntahtoinen kapitalismi” herättää kaikki latentit ja peittelemättömät sieppausleikit joita pääoma leikkii kulttuurintuotannon ja -työn kanssa (sekä materiaalisen että immateriaalisen). Kulttuurintuotannon tapauksessa neoliberaalin kapitalismin aikana noihin leikkeihin on kuulunut alustojen tuotanto ja etuoikeuksien verkostot, jotka jatkuvasti etsivät ”sisältöä” tai ”dataa”. Tällaiseksi neoliberaali kapitalismi on redusoinut kulttuurin tuotannon.
Teokset jotka vastustavat pääomaan assimilaatiota eivät välttämättä joudu kieltäytymään kaikista kapitalisaation muodoista. Ei-rahalliset pääoman muodot ovat ensimmäisen asteen hyväntahtoisen pääoman muotoja, kun taas teoksien monetisointi teosten takia versus hyväksikäytön ja välistävedon takia antaa ymmärtää esityksellisen kentän jossa pääoma voi saada lukemattomia välistävetämättömyyden muotoja — “välistävetämättömyys” signaloi vanhemman kulttuurintuotannon järjestyksen läsnäoloa joka on, monissa tapauksissa, tullut kauan sitten jo assimiloiduksi pääomaan. “Ei teoksia pääomalle” viittaa kulttuurintuotannon muotoihin, jotka joko vastustavat markkinoiden assimilaatiota ja välistävetoa ”sisältönä” tai noiden markkinoiden ja ”jakelujärjestelmien” hyödyntämistä pääoman itsensä täysin hyödyttömiin tarkoituksiin. Hyväntahtoiseen pääomaan vetoaminen, täten, tapahtuu kapitalisaation semiarkaaisten ja muinaisten muotojen turvaamiseksi teoksia varten jotka eivät lähde mukaan pääoman itseään palveleviin peleihin. Ottaen huomioon hyperkapitalistisen hyväksikäytön nykytilan, on erittäin mahdollista että kaikki tulevat hyväntahtoisen pääoman muodot löytyvät pääoman haarniskan kilahdellessa.
Sellainen on siis kryptovaluuttojen ja lohkoketjun, eli hajautetun kirjanpidon teknologioiden, potentiaali kun niitä sovelletaan teoksiin. Tällä tavoin työstetyt teokset saattavat ammentaa semiarkaaisen hyväntahtoisen pääoman muodoista, jotka ovat haudattu neoliberalistisen kapitalistisen maailman koneistoon, kun se ei koskaan kykene täysin pääsemään pois pääoman piiristä.
Tässä paradoksissa, joka tuo mukanaan tarpeen julkaisu- ja näyttelyjärjestelmien ekosysteemien oikkujen ja savuverhojen keskellä sompaileville kirjailijoille ja taiteilijoille ottaa käyttöön täyden kirjanpidon taiteiden ja humanististen alojen kaksoismaailmassa (esim. taiteen/kirjallisuuden maailma ja akatemian maailma). Molemmat maailmat kärsivät samoista nöyryytyksistä nykyään, pääoma louhii niistä arvoa, ja kirjailijat ja taiteilijat muuttuvat orvoiksi tässä prosessissa, jäävät ilman rahoitusta pääomalta, eräänlaisena tuomiona heidän muuten hyödyttömille kauppatavaroille. Molempien maailmojen toimittaessa epämääräisiä lupauksia kirjailijoiksi ja taiteilijoiksi pyrkiville huomataan, että puolet pelistä on lupaus etuoikeudesta etuoikeutettujen järjestykseltä (vektoralistiluokalta), kuitenkin ainaisesti lykättynä, tarjoten aina etuoikeutta, määritelmän mukaisesti, orvoiksi tulleiden kustannuksella (taideprekariaatti). Kutsu ja houkutus on täten liittyä etuoikeutettuihin ja hylätä hylätyksi tulleet.
Mikä tahansa yritys korjata tämä teennäinen kulttuurintuotannon synnynnäisen arvonlouhinnan versio (jonka eksplisiittinen arvo tuskin kuuluu peliin kun suurin osa teoksista ei koskaan tuota mitään joka muistuttaa ”investoinnin tuottoa” ja implisiittinen arvo on relevanttia vain teosten hyväksikäytössä eri alustoilla) vaatii yhtenäisen sodankäynnin sääntöjen uudelleenmäärittelyn oikeuksien allokaation muodossa — tekijänoikeudet jotka siirretään teoksille ja teokset transformoituvat elämäntyöksi (teoksiksi teosten tähden). Teokset teosten tähden, komplekseina, avautuvat kollektiivisille oikeuksille. Tarpeellinen ja toivottu oikeuksien transformaatio viivästyy ainoastaan siksi että vektoralistiluokka (ja tulee tehdä selväksi että etuoikeutettuihin kuuluu ne jotka ovat korkeissa asemissa taiteen ja akatemian maailmoissa, toimien omatekoisina portinvartijoina alustoille) kieltäytyy keskeisestä kohdasta tekijänoikeuksien historiassa — moraalioikeuksista. Moraalioikeuksien siirtäminen teoksille tekijöiden kautta on se joka saattaisi korjata nykypäivän epätasapainot, kuitenkin vain jos tekijöiden vapaaehtoinen luopuminen oikeuksista johtaa systeemiin joka estää olettaa sellaisten hylättyjen tai siirrettyjen oikeuksien tulla pääoman väärinkäyttämiksi. Olennaista on siirtopaikka; sillä siirtopaikka on se missä vuosisatojen rikokset ovat historiallisesti tapahtuneet. Tämä ”paikka” on pääoman ”tapahtumapaikka”, josta löytyy kaikki samanaikaiset, vääristyneet kreikkalais-mallarmélais-heideggeriläiset etymologiat ja/tai leksikaaliset salamyhkäisyydet jotka saattaisi haluta koota yhteen. Se on se ”nykyhetkeen paluun” tai ”nykyhetkeen syntymän” varkaus (aletheia, parousia, jne.) – ”maailman lahjasta” ja gnostinen ”ikuisuuksien uhraus”.
Sellaisessa skenaariossa, missä ja milloin hyväntahtoinen pääoma astuu esiin, parasiittinen tai pahantahtoinen pääoma astuu pois — tungettelijoita peläten, ja epäilemättä ymmällään prosessista. Tämä on paljon enemmän kuin pelkkää toiveajattelua, koska, historiallisesti, avant-garde tai radikaaleilla teoksilla on usein ollut avant-garde tai radikaaleja suojelijoita, olivatpa he sitten yksilöitä tai instituutioita. Mutta tämä ei ole siviiliyhteiskunnan kolmannen sektorin tai anarkististen vaihdantaprosessien uudelleenoikeuttamisen tai konkretisoinnin esimerkki. Eikä se ole näyttöä mustista markkinoista tai dark webista. Tarpeelliset toimet vaativat kokonaan uudenlaisen metodologian vaihdannalle, tuotannolle ja muutoin abstraktien, universaalien ja usein vaikeaselkoisten teosten uudelleennaturalisoimiselle. Keskeiset termit tässä vaikeaselkoisessa poliittisessa taloudessa muuttuvat ”muinaisuudeksi” ja ”eskatologiaksi” (teoksien ”alku” ja ”loppu” joilla ei ole ”kotiosoitetta” hetkellä jolloin ne ”inkarnoituivat” teoksiksi”). Tämä teoksen depersonalisaatio elämäntyönä (teoksen elämä) tuo mukanaan puoliksi unohdettuja keinoja ja mittareita jotka ovat hautautuneena kapitalistiseen riistoon, ja osittain niin sanottujen voittoa tavoittelemattomien järjestöjen tai veljeskuntien (vrt. Polanyi, Veblen ym.) olettamuksen tai perustan. Etuoikeuden ylivoimainen hahmo palaa – mutta etuoikeus teosten oikeuksina . Privilege kuin privilegio… De-personalisaatio johtaa kohti transpersoonallistumista (vrt. Tzara, Simondon); ja erityisesti jälkimmäinen termi avaa aivan uusia mahdollisuuksia teosten kehittämiselle autonomisina subjekteina – uudelleen subjektivoitumisprosessi, joka toimii myös vain tietynlaisten teosten kohdalla.
II. Symbolinen pääoma käyttöpääomana
Työtä elämäntyönä koskevia kryptisiä sitoutumisehtoja voidaan kehittää vain eksistentiaalisesti — en passant ja in extremis. Salaperäinen kehotus ”tietynlaisiin” teoksiin on myös kehotus teoksiin, jotka vastustavat uusliberalistiseen finanssikapitalismiin liittyviä käytäntöjä. Nämä käytännöt toimivat massiivisen määrittelemättömyyden puolella, ja ne vievät postmodernin yhteensopimattomuuden uusiin ulottuvuuksiin. Ironia ja kipu ovat paljastavia. Kyse on usein myös vampirismin ja sadismin uusgoottilaisesta repertuaarista.
Näin ollen kaikki diskursiiviset pelit romahtavat ja uusrealismin pragmatiikka romahtaa. Helvetin alemmissa piireissä ei ole realismia. Sielujen tuomitseminen helvettiin on typerää — ja sellainen on finanssikapitalismin peli. Siihen liittyy kuitenkin käänteinen suhde.
Bourdieusta lähtee paljon laivoja sananmukaisesti muualle. Vasemmistokritiikin auktoriteettien jatkuva toistaminen suosii vain maineen ja retoriikan levittämistä. Retoriikka, joka ei ole elettyä retoriikkaa, on tyhjänpäiväistä ja/tai tarpeetonta. Mitä on siis tehtävä? Leniniläinen kysymys palaa. Alirahoitetut tutkijoiden apurahat nousevat ja laskevat kuin meret. Vallankumoukselliset velkojat leijuvat odottamassa kruununjalokiviä vastineeksi viimeisimmän epäonnistuneen vallankumouksen rahoittamisesta. Se, kestääkö epäonnistuminen kymmenen vai sata vuotta, ei kiinnosta velkojia. Kapitalismi on olettanut sielujen oikeudet ja sitten siirtänyt ne yritysten fiatille, joka elää joka tapauksessa pelkkiä alamaisia kauemmin, haamuleimaksi, jossa on hyytynyt veri vahana. Yritysten fiat on merirosvousta suuressa mittakaavassa – siirtyminen kaikkien orjuuttamiseen. Työ elämäntyönä on ediktin, fiatin ja lain paria. Tämä laki.
Loismaisen pääoman outo puoli on se, ettei se osaa tuottaa teoksia – sen täytyy syödä ne teokset, joihin se voi iskeä kyntensä. Tämä on vektoralistien luokan, aiemmin johtajien luokan, rooli. Hyväntahtoisen pääoman outo puoli on se, että se on olemassa nykyään vain upotettuna loismaiseen kapitalismiin tai loismaisen kapitalismin seurauksena – syntyvänä toisena tilana ja/tai osoitteena teoksille. Näin ollen ”tietynlaisen” teoksen tärkein peli on lunastaa loismaisen kapitalismin muodot muuttamalla ne hyväntahtoisen pääoman muodoiksi. Mikä muu on mahdollista? Tämä voi edetä vain asteittain, vääjäämättä jossakin rinnakkaisessa transhistoriallisessa ulottuvuudessa, jossa taiteet ja humanistiset tieteet painavat alkukantaista nollauspainiketta ja kaikki muuttuu kultaiseksi, vähän kuin ilta Venetsiassa, Italiassa – joka tunnetaan myös nimellä ”Tizianin tunti”.
Rohkeat sielut putoavat yksi kerrallaan etuoikeuksien viehättäminä. Yksi kerrallaan niistä tulee tuhansia ja kymmeniätuhansia. Akateeminen maailma syö sieluja elävältä ja tuomitsee ne kuoppiin, joissa ne orjuutetaan tutkimuksen tai opetuksen palvelukseen. Muutamat pakenevat vaihtoehtoiseen akatemiaan – kirjastonhoitajiksi. Taidemaailma ahmii teoksia yksi kerrallaan. Kirjailija tai taiteilija jää jäljelle muutamaksi luuksi aavikolle, jota ennen kutsuttiin Todelliseksi. Useimmista ei enää koskaan kuulla, koska he ovat sulautuneet lihansyöjäkoneeseen. Biennaali, mittatilaustyönä tehty näyttely, taidekirja, luettelo, festivaali – sillä ei ole väliä. Jätekasa lopussa on lähes aina ihmisjätettä. Kustantajat ahmivat sieluja, hengittäen teoksia lukemattomilta alustoilta poimiakseen tietoa ja vuokratakseen sitä, kirjalla tuskin on väliä, metadata on erittäin arvokasta. Kirjoittamisesta tulee sopimus, sopimus sanelee ehdot, ehdot ovat terveellisiä vektoralistiluokalle. Fyysisestä kirjasta tulee sähköistä dataa, julkisuuskone valmistaa mainetta, vertikaalinen integraatio ekstrapoloi maksimaalisen arvon mediassa, ja julkkisstatus houkuttelee tai katoaa. Kirja palaa tomuun, pöly synnyttää haamukatumuksia, ja kirjailijat pyyhkivät pölyt pois ja nousevat jälleen – uudestisyntyneinä toisessa paikassa, toisessa ajassa ja toisessa teoksessa etsien kustantajaa.
Toinen osa
I. Henkilökohtainen pääoma ja tuotto
Kun projekti on ”ennen” Pääomaa ja etsii hyväntekeväisyyden muotoja, jotka määritelmän mukaan ovat hautautuneet kapitalistiseen hyväksikäyttöön (eri alustoilla ja instituutioissa), eikä sitten rekisteröidy vallassa olevien silmissä ”arvokkaaksi”, on olemassa henkilökohtaisen pääoman varallaolo tai paluu siihen – eli eksistentiaalinen oikeutus työlle, joka lunastaa työn epäonnistumisen edessä. Beckettin ”Fail, fail again, fail better” on tätä luokkaa. Pääomalle hyödyttömät työt, vaikka ne usein torjutaan ”neohermeettisinä” (väite, joka usein esitetään avantgardea vastaan), epäonnistuvat toistuvasti yrityksessään löytää tarvittava toimijuus eteenpäin menemiseen, kun taas tämä eteenpäin meneminen ei ole täysin riippuvainen hyväntekeväisyyden ulkoisista lähteistä.
”Ennen Pääomaa” ei ole niinkään teoksen arvon testi, vaan testi teoksen ansioista Pääomalle (omistamisen, pakkolunastuksen ja assimilaation kannalta). ”Epäonnistuminen” ennen Pääomaa on siis toistuva askel teosten kehityksessä hyväntahtoisen pääoman etsinnässä. Paluu henkilökohtaiseen ja symboliseen pääomaan on paluu projektiin sinänsä tai teoksiin teoksia varten. Tekijä palaa ”Muusaan”, teoksen syntymisen (inkarnaation) tapahtuman tunnusmerkkieleeseen. Teosten fiktiivisenä ontologiana ”Muusa” viestii teoksessa asuttavista kosmologisista, ikimuistoisista hahmoista – voimien ja tekijöiden (valojen, älyllisyyksien, aioneiden) tähdistöstä, joka toi projektin tai teoksen esiin. ”Muusa” on teosten sananlaskun mukainen taustatarina.
Persoonallinen pääoma, joka etsii teosten läpi tapahtuvaa transpersoonallista asumista kohti elämäntyötä, ei myöskään edusta niinkään banaalia työn investointia kuin kokonaisvaltaista kokoonpanoa siitä, mikä on pelkistämättömästi veljellinen järjestys – teosten alkuperät ovat aina moninaiset tai polyvalenttiset. Koska alkuperä on puoliksi tiedostamaton, tietoinen puoli on taiteellinen pyrkimys (työ), kun taas tiedostamaton puoli on Muusan nimi (varkaus, omiminen, inspiraatio).
Paluu seuraa loputtomasti tapahtumaa, ja ”paluu” voi olla väistämätön osa teosten tuottavaa tai generatiivista intohimoa, jotka kallistuvat kohti teoksia teoksesta. Tapahtuma, lankeemus, paluu (vrt. Badiou, Žižek) – vaikka se näennäisesti luo teoksille ikuisen toistumisen – on usein teoksen kentän elementti, joka on tekijöille käsittämätön, koettu, mutta teosten pääomittamisen kirjanpitotaloissa neuvoteltavissa. Uskollisuus tällaisille teoksille (vrt. Badiou) on avainasemassa. Pääoma katoaa tällaisina hetkinä – symbolisesti tai muuten – ja henkilökohtainen pääoma on ”nolla-asteen” teokset, jotka kulkevat läpi matkalla arkistoon, nimelliseen katoamiseen tai uudelleentoistoon. Kulttuurijärjestelmät paljastavat puolitietoisen tiedon tästä muinaisesta generatiivisesta taloudesta, samalla kun on myös varsin ilmeistä, että kulttuurijärjestelmien vartijat ja portinvartijat luottavat tähän epämääräiseen tietoon manipuloidakseen kulttuurituotantoa etuoikeuksien tavoittelussa. Avantgarde-teokset sulautuvat kulttuuriperinnön muotoihin, kun ne on tehty vaarattomiksi perinnölle tai muunnettu historiallisiksi esineiksi.
Tässä hyväntekeväisyyden etsinnän syklisessä paluuprosessissa näkyy vaurioituneiden ekosysteemien rajaaminen – markkinoille pyrkimykset, jotka eivät määritä työn arvoa teoksiin liittyvänä työnä, vaan työn arvoa markkinoiden hyödyntämisen kannalta. Tämä vapaan älyllisen tutkimuksen vahingollinen supistaminen markkinaideologiaksi sisältää akateemisia hyväksikäyttöjärjestelmiä (vrt. Harvey, Eagleton, Giroux), jotka naamioituvat kaikille avoimiksi alustoiksi (kaikkialla läsnä olevat avoimet haut) ja väittävät asettavansa teokset maineen sijaan etusijalle, vaikka yhä useammin nämä alustat määrittelevät äärimmäisen yksityiskohtaisesti osallistumisen säännöt (yleensä muotoiltu kielellä ja termeillä, jotka voidaan pelkistää ”sijoitetun pääoman tuotoksi” tai ”tuotoiksi”).
Tutkimuksen ansioiden perustelu etenee esimerkiksi ”tuotekehityksenä” niissä laitoksissa, jotka ovat suoraan kytköksissä johonkin ulkoiseen teollisuudenalaan. Taiteiden ja humanististen tieteiden alalla residenssien, apurahojen tai näyttelyiden kautta tapahtuva hyödyntäminen, joka epäsuorasti ruokkii kaikkien osapuolten turhamaisuutta, rakentuu usein avoimesti tai peitellysti etuoikeusverkostojen pohjalta, jotka palvelevat professuuria – avaintoimijoiden avoimesti uraorientoituneet liikkeet liittyvät suoraan heidän mahdollisuuksiensa laajenemiseen. Teokset teosten vuoksi (ilman ideologista painotusta toteutettu vapaa tutkimus) kumoavat tämän opportunistisen taktiikan pelkällä olemassaolollaan, sillä ne ovat hyödyttömiä sille, mikä ei ole muuta kuin institutionalisoitu kulttuuripääoman tuotannon muoto, joka naamioituu tarjotuksi hyväntahtoisuudeksi; nimellisesti tarjotuksi tekijöiden ja teosten puolesta. Jos tällaiset kutsut ovat todella ”avoimia”, ne ovat hyväntahtoisia siltä osin kuin niitä ei myös ideologisesti tueta tai ”pelata” (järjestetä etukäteen tuomaan mukaan matkakumppaneita niille, jotka toimivat portinvartijoina).
Kyseessä olevia ekosysteemejä voidaan arvioida niiden ylläpitämien kielipelien perusteella. Näihin peleihin kuuluu Bourdieun ja muiden kuvaamien ”kielellisten toimijoiden” käyttö, jos alusta on sosiologisesti puolueellinen, kun taas lukuisia muita ”kielellisiä toimijoita” voidaan ottaa mukaan, jotta toiminta kääntyisi kohti ”kulttuurista hakkerointia” tai uusavantgardistista asennoitumista. ”Paluu nollaan” teosten osalta vapaana teoksina on siis sama kuin paluu vastarintaan järjestelmän sisällä, jolloin syntyvä sähköpurkaus tuottaa uusia raolleen jääneitä ovia tai uusia ikkunoita, joiden läpi voi heittää sananlaskun mukaisen paperilennokin. Se, että suurin osa näistä ovista ja ikkunoista on sähköisiä, on keskeinen piirre paljastettaessa luokka, joka osallistuu tällaisiin vektoriaalisiin järjestelmiin, jotka toimivat johdonmukaisesti ja asteittain etuoikeuksien suojarajoina sekä suodattimina omaksuttavien teosten ”löytämiselle”. Vektoriaalisen luokan ja sen mahdollistajien akateemisessa maailmassa ja muualla kiinnostuksen kohteena eivät ole tekijät, vaan teokset. Ja juuri teosten kertyminen etuoikeutettujen tilikirjoihin mahdollistaa pelin etenemisen, jossa teosten kaappaaminen järjestelmiin on ensisijainen keino vastaavan prekaariaatin tuottamiseksi.
Nykyään aidosti vapaat teokset löytyvät useimmiten akateemisen maailman ulkopuolelta, sekä sattumanvaraisista että tarkoituksellisista erämaista, jotka muodostuvat pääoman ulottumattomissa, kaikkein hyödyttömimmissä pyrkimyksissä (kuten runoudessa ja kirjallisuudessa). Ironista on, että vaikka nämä hyödyttömät pyrkimykset saattavat kokea renessanssin tai elpymisen akateemisen maailman ulkopuolella, ne alkavat sitten herättää huomiota sisäpiirissä, ja akateeminen maailma yrittää ottaa takaisin sen, minkä se on aiemmin ajanut pois pyhistä saleistaan.
II. Ideologia ja akateemiset verkostot
Akateemisen maailman ja erilaisten voittoa tavoittelevien toimialojen väliset laajat ja salakavalat yhteydet – joiden tarkoituksena on hyödyntää akateemisia tuotoksia ulkoisen hyödyn tavoittelemiseksi – näkyvät selvästi lukuisissa sisäisissä ja ulkoisissa tarjouksissa, joissa tutkijoita pyydetään ”liittymään” ohjelmiin ja tapahtumiin vierailevina luennoitsijoina. Tähän kuuluu yhä laajeneva konferenssitarjonta, jota saatetaan arvioida tai perustella sen yhteyksien tai etäisyyden perusteella teollisuuteen. Harvoin tällaiset tilaisuudet tarjoavat vierailevalle tutkijalle vapauden tehdä mitä hän haluaa. Vaikka tämä vaikuttaa perustavanlaatuiselta seikalta taiteiden ja humanististen tieteiden kannalta, etenkin kun niitä ymmärretään supertieteenalana eikä erillisenä tutkimusalueiden joukkona, taiteet ja humanistiset tieteet ovat historiallisesti tarjonneet kaksi viimeistä paikkaa, joissa voidaan kehittää jotain täysin ”kartalta puuttuvaa” – esimerkiksi teoksia teosten vuoksi (orpoja tai käyttökelvottomia teoksia). Jos niin sanotun tietoyhteisvaurauden uusliberalisoitumisen aikakaudella on yhä enemmän kyse siitä, että miellytetään omia isäntiään, verkostojen leviäminen taidemaailman (joka on perusteellisesti uusliberalisoitu) ja akateemisen maailman (joka on lähestymässä täydellistä antautumista pääomalle) välillä on järkevää. Hyväntahtoista mesenaattitoimintaa saattaa edelleen esiintyä molemmissa maailmoissa, mutta sitä on yhä vaikeampi löytää, ellei näissä kahdessa maailmassa, jotka aikoinaan suosivat vapaata tutkimusta, synny laajamittaista sisäistä kapinaa markkinaideologian tuomista vastaan.
Tämän ohjelmille ja alustoille luodun merkityksen kerroksen päällä leviää instituuttien ja ”monitieteisten” toimintojen verkosto, jota johtavat tutkijat, jotka kuuluvat niihin ohjelmiin ja tieteenaloihin, jotka tarvitsevat ulkoisia ”merkityksellisen toiminnan” lähteitä tukemaan akateemisen maailman yleistä merkityksellisen toiminnan puutetta – lukuun ottamatta kyseenalaista alustojen tuottamista. Nämä ohjelmat ja alustat korvaavat kaikki perustutkimusta tai merkityksen puutetta tieteenaloilla, jotka ovat sisäisesti ehtyneet. Jos PR-arvo hallitsee uusliberalisoitunutta akateemista maailmaa, hyödyttömät teokset, joita perustellaan vain niiden halveksittavalla ja tarkoituksellisella hyödyttömyydellä, joko arvostetaan älyllisenä muotiväittämänä tai hylätään triviaaleina.
Diskursiivisten toimintojen ideologiset perustat ovat yleensä jo käytettyjä, luovia syitä, jotka ovat myös yleisesti ottaen turvallisia juuri siksi, että ne ovat jo käytettyjä syitä – diskursiivisten omaksumisten kiertoliike on tärkein merkki motivaation kierrätyksestä ”muusan” puuttuessa. Siten henkilökohtainen pääoma tuodaan akateemiseen maailmaan lähes aina residenssien, apurahojen ja konferenssien kautta, joita käytetään kompensoimaan moraalista tyhjiötä yliopistoissa, jotka ovat velvollisia tuottamaan tutkintoja, turvaamaan mainettaan ja edistämään hankinnan, tuotannon ja tasa-arvon levittämisen horisontaalisia verkostoja, jotka korvaavat teosten luomisen teosten vuoksi.
Nämä verkostot ovat luonteeltaan erittäin uraorientoituneita, kuten lähes kaikki räätälöidyt tai mittatilaustyönä suunnitellut instituutit, ja niiden henkilöstö on sitoutunut siinä määrin kuin heidän läsnäolonsa tuottaa vertikaalisesti organisoituja ja kaupallisia kulttuurituotteita. Konferenssi johtaa voittoa tavoittelevien yritysten kirjakustantamiseen, jotka ovat liittoutuneet akateemisten verkostojen kanssa ja ruokkivat yhä digitalisoituvampaa arvon tuotantoa (esim. verkkojulkaisujen ja e-kirjojen leviämistä), kun taas instituutit johtavat teollisuuden tai voittoa tavoittelemattomien organisaatioiden ulkoiseen rahoitukseen ideologisen projektin jatkamiseksi (esim. säätiöiden apurahat tutkimuksen massadigitointiin, missä muodossa se sitten tapahtuukin). Tällaisten toimintojen ideologiset perustat on useimmissa tapauksissa muotoiltu yleisön kulutusta varten ”edistysmielisiksi” tai ”liberaaleiksi” aatteiksi, vaikka ne ovatkin hiljaisesti uusliberalistisia. Teosten varsinainen tuotanto on sitten sivuseikka alustalle, ja alusta on ensisijainen keino (ensisijainen paikka) hyödyntää teoksia immateriaalisena omaisuutena etuoikeusjärjestelmien hyväksi.
“Tekijällä säilyy tekijänoikeus” on yleinen iskulause lähes kaikissa tapauksissa, joissa akateeminen maailma anastaa henkilökohtaista pääomaa (esim. tekijän oikeuksia) joko sisäisesti tai ulkoisesti, kun taas tekijän rooli yhteistuotannon avustajana verkostoissa muistuttaa enemmän ”tilausteosta” kuin varsinaista tutkimusta. “Tekijällä säilyy tekijänoikeus” on kuitenkin suhteellinen käsite teoksen käyttöiän suhteen verkostossa tai omaksumisjärjestelmässä, sillä teosten digitalisointi lukitsee dialogisesti kaikki alustoille lähetetyt teokset (“dialogisesti” tarkoittaa tässä tapauksessa, että kyseinen teos on tekijän omaisuutta vain silloin, kun siitä ei ole enää hyötyä alustalle).
Maineet nousevat ja laskevat valtavassa, toisiinsa kytkeytyneessä järjestelmässä, joka vaatii jatkuvasti uusia henkisiä tuotteita. Teokset omaksutaan ja niistä kaivetaan irti arvoa (esim. skaalautuvuus), minkä jälkeen ne unohdetaan tai sulautetaan seuraavan sukupolven alustan raaka-aineeksi. Kirjoittajat (ja taiteilijat) kuratoidaan unholaan, ja jos heitä ei omaksuta koneistoon päivätyöläisiksi, heidät korvataan seuraavan sukupolven tulokkailla, jotka on koulutettu toimittamaan tuotoksiaan holografisen, stereofonisen tai hypermedioidun kunnian tavoittelemiseksi.
III. Sulautumattomat ja hyödyttömät teokset
Teoksille tehty työ (eli vapaat teokset) on pääomalle ennen kaikkea omaksumatonta ja hyödytöntä. Jos ne eivät ole hyödyllisiä myöskään alustoille, taidemaailmalle tai akateemiselle maailmalle, ne ovat paradoksaalisesti erittäin hyödyllisiä vaihtoehtojen kehittämiselle. Tämän matematiikan harmaasävyt viittaavat myös siihen, että jotkut teokset saattavat elää rinnakkain alustoilla tai järjestelmissä, jotka ovat siirtymävaiheita loismaisen ja hyväntahtoisen pääoman välillä. Kaikki tällaiset teokset kehitetään kuitenkin olennaisesti performatiivisen-formalistisen puolen (elettyjen teosten) pohjalta, ja ne voidaan luonnollistaa uudelleen ”alavirtaan” markkinoilla tai lähettää ”ylöspäin” kohti olemassa olevia spektraalisia ekosysteemejä, niin sanottuja itkeviä niittyjä (vrt. Angelopoulos), joissa markkinoita ei löydy. Jälkimmäisessä tapauksessa täysin hyödyttömän teoksen rooli on kantaa asianmukaista orjantappurakruunua – marttyyriteoksena. Juuri tässä tapahtuu kristillinen kehitys tällaisille teoksille. Ei ole olemassa ”maallista” tapahtumapaikkaa, kun taas sananlaskunomainen ja dynaaminen tapahtumapaikan puuttuminen ironisesti saa etusijan.
Taiteissa ja humanistisissa tieteissä tätä tyhjää ”paikkaa” tai ”tilaa” kutsuttiin aiemmin avantgardeksi. Yksinkertainen ratkaisu, ilman ”skolastista” yksiselitteisyyttä (vrt. Ockham, Scotus ym.), on moraalisten oikeuksien siirto teoksiin sinänsä – tiedon yhteisvaurauden ollessa uusi-vanha ”osoite” (paikka) hyödyttömille teoksille. Tämän oikeuksien siirron myötä yhteisvaurauteen tulee yhteisvaurauden vastuu tekijälle tai taiteilijalle. On huomattava, että kollektivisointi ilman yksilön kunnioittamista on ollut – historiallisesti – katastrofi. On syytä huomata, että katastrofia on tapahtunut sekä vasemmalla että oikeistolla.
Esimerkiksi kirjallisuuden ja taiteen historian aikakirjoissa on lukemattomia esimerkkejä tällaisista harhailevista teoksista, jotka on myöhässä sulautettu kulttuuriperintöön. Silti ne palaavat yleensä vain pilkkana entisestä itsestään – siististi hyödykkeistettyinä taiteen ja kirjallisuuden maailmaan kulutettavaksi, vaikka ne aiemmin olivat olemassa vain puolet poikkeamina (vrt. Debord, Marker ym.). Hypermediaesityksen aikakaudella on itsestään selvää sekä tieteelle että taiteelle, että ”ylävirtaan” suuntaavat teokset yleensä katoavat prosessin aikana – ilmestyen tänne ja sitten tuonne, ultraajallisesti, mutta ilman ”varsinaista” kotiosoitetta. Chris Markerin kirjekirjoitukset ovat tässä suhteessa esimerkillisiä. Kirjailijan rooli tällaisissa tapauksissa muuttuu orpoteoksen kautta teokseksi. Silti hyvin erilaisista syistä kuin strukturalistisen tai poststrukturalistisen kritiikin alaisuudessa elävien kirjailijoiden kohtalo (vrt. Saussure, Barthes, Foucault, Derrida), kirjailijaa tai taiteilijaa ei ole olemassa uuskolonialistisen kapitalistisen valloituksen kuluttamissa moninaisissa maailmoissa.
Hyväntahtoisen pääoman etsintä etenee teoksen mukana, kissan tassuilla. Teosten luomiseen tarkoitettu teos elää samanaikaisesti useissa sosioekonomisen ja sosiokulttuurisen kiehtovuuden ulottuvuuksissa. Se leijuu täällä ja syöksyy tuonne. Se on kissan maukumista ja se on kissan virnistystä. Usein se on ”virnistys ilman kissaa” (vrt. Carroll, Marker). Hyväntahtoinen pääoma lähestyy siinä määrin kuin teos on kiehtova, lumoava tai muistuttaa jostakin, minkä tuhoamista pääoma katuu – villiyttä tietyssä mielessä, mutta alkukantaisuutta hyväksikäytön ja kesyttämisen vapauden salauksena. Seuraavan tason paradoksi on, että pääoma saattaa tarvita tuota lunastamaan itsensä – ei pelastaakseen itsensä, mikä tuskin on kaikkien edun mukaista, vaan uhratakseen itsensä jonkin muun asian kuin itsensä hyväksi. Jäljittelemällä gnostilaisuuden teorioimaa aikojen uhrausta ja ehdottamalla taivaallista sotaa, piilotetut tai voitetut tulevaisuudennäkymät paljastuvat tai syntyvät uudelleen. Ikimuistoisuus ja eskatologia (vrt. Levinas, Derrida, Marion) paljastuvat salaa yhdeksi ja samaksi asiaksi. Kaukana ikimuistoisuuden tai eskatonin ”immanentioinnista” (yleinen valitus sen etusijalle asettamisesta, joka muodollisesti ylittää minkä tahansa suoran suhteen ajatteluun), molemmat pysyvät teoksissa etäällä, käytännössä ylittäen teokset ja konnotoiden teoksen metriikkaa (vrt. Agamben). Vaihtoehtoisesti tällaisen vivahteikkaan ikimuistoisuuden ja eskatologian näkemyksen kritiikki osoittaa vastenmielisyyttä suhteettomia teoksia kohtaan tai teoksia kohtaan, jotka pysyvät tahallaan sijoittelemattomina tai huonosti sijoitettuina pelkkiin utilitaristisiin järjestyksiin. Kaikki hyödyllisyys sisäistetään ja kaikki suhteet kumotaan (vrt. Cacciari ym.). On huomattavaa, että tällaiset teokset teosten puolesta avautuvat valinnaiseen nihilismiin eli ilmestyksen ja unelmoinnin muotoihin (unitilat ja anamneesi). Laki katoaa …
Voiko pääoma astua pois omalta tieltään? Voiko pääoma helpottaa omaa lunastustaan? Onko hyväntahtoisen pääoman hahmo mielikuvituksen tuotetta (toiveajattelua) vai kahdeksikko rehottavan, verenhimoisen nykykapitalismin runtelemassa tilassa? Pääoman harjoittama ”yhteisvaurauden” louhinta, vaikka se onkin ollut pitkään käynnissä, pahenee tänä päivänä epätoivoisemmaksi, kun pääoman kiertokulkuun sulautettavia hyödyntämättömiä resursseja on yhä vähemmän. Lisäksi pääoma ”väärinkäyttää” julkista aluetta tai yhteisiä varoja resurssien tehokkaaseen ”säilytykseen” odottaessaan keinoa (yleensä teknologista ja laillista) muuntaa kollektiivinen pääoma yksityiseksi pääomaksi. Teosten oikeudet teoksina ovat korjauskeino tälle varkaudelle.
Hypostatismi on ilmeinen. Ei ole olemassa yhtä asiaa nimeltä Pääoma. Pääoma on sielujen käyttämä naamio – monet odottavat jotain muuta asiaa kuin Mammonaa. Teologiset periaatteet ovat pohjimmiltaan epäteologisia. Uskontoa ei ole mukana. On vain toivottu hengähdystauko vuosisatojen kovasta köyhyydestä teosten osalta, mikä aina viittaa ”tekijöiden” osalta. Koska kaikki tekijät ovat loppujen lopuksi vain päivätyöläisiä, se käynnistää myös välttämättömän hyväntekeväisyyden pääoman etsinnän, samalla kun ehdotetaan teosten oikeuksien siirtoa kaikkien hyödyksi, mikä on yksi tie ulos nykyisestä umpikujasta. Kaikkein vaikeaselkoisin työ on työskennellä kaikkien puolesta. Taiteilija ja kirjailija, ajan myötä alennettu palkkaorjaksi, edustaa jokaista ihmistä. Shelley tiesi tämän selvästi väistellessään velkojia Englannissa, sekä ennen hukkumistaan että hukkuessaan mereen Venetsian edustalla Italiassa… Tiesikö hän sen hukkumisensa jälkeen? Elämäntyö on toisenlaisen järjestyksen vektori. Hän jätti varmasti tämän vaikutelman.
Tizianin tunti palaa illalla oikeissa tunnelmallisissa olosuhteissa. Hehku on lumoava. Monille se on kuitenkin vain postikortti, joka lähetetään kotiin päiväretken jälkeen muualla.
FINIS
Lähde:
https://blog.p2pfoundation.net/tag/in-search-of-benevolent-capital/