kirjoittaja: Brooke Allen
InterContinental Hotel Group (NYSE-pörssitunnus: IHG) on maailman suurin hotelliketju, jolla on seitsemän brändiä (Intercontinental Hotels, Crowne Plaza, Hotel Indigo, Holiday Inn, Holiday Inn Express, Staybridge ja Candlewood Suites). Heillä on yli 645 000 huonetta yli 100 maassa.
Jos liityn heidän Priority Club Rewards -ohjelmaansa, saan ainutlaatuisia etuja, kuten ilmaisen sanomalehden kerran viikossa. Kun olen kerännyt 20 000 pistettä, saan lisäetuja, kuten Priority Check-Inin ja erityisen puhelinnumeron, jotta voin odottaa vähemmän aikaa jonossa. Pisteitä on helppo kerätä, koska monet heidän huoneistaan maksavat enemmän yhdestä yöstä kuin käytin koko lukukauden korkeakoulumaksuihin.
Klubin jäsenenä he alkaisivat kerätä tietoja minusta ja mieltymyksistäni voidakseen räätälöidä kokemuksen juuri minulle. He lupaavat olla luovuttamatta näitä tietoja kenellekään – ei edes minulle.
En koskaan vaivautunut liittymään. Toisin kuin monet muut, minulla on varaa heidän huoneisiinsa joutumatta velkaantumaan luottokorttiyhtiölle. Ongelma on aika, ei raha – elämäni on liian lyhyt, enkä halua viettää aikaani heidän kanssaan.
Sen sijaan kuulun eri klubiin, jossa on enemmän tilaa kuin InterContinentalilla yli kaksi kertaa useammassa maassa. Ja klubiini tulee 14 000 jäsentä ja 4 000 huonetta viikossa.
Ja jokainen näistä huoneista on ilmainen.
Klubiani pyörittää Couch Surfing Collective. Vaikka jäsenyys on ilmaista, neljä vuotta sitten päätin lahjoittaa noin 20 dollaria, ja he vahvistivat, että olen se henkilö, joka väitän olevani, ja asun siellä, missä väitän asuvani.
Couch Surfingin jäsenillä ei ole jäsenkortteja, vaan pikemminkin verkkoprofiileja, jotka kaikki 1,8 miljoonaa jäsentä voivat nähdä. Muut jäsenet kirjoittavat suosituksia, jotka voivat olla positiivisia, neutraaleja tai negatiivisia – ja kaikki suositukset näkyvät profiilissasi, halusitpa sitä tai et.
Minulla on tällä hetkellä yli 70 positiivista suositusta (eikä yhtään neutraalia tai negatiivista), joten muukalaiset ympäri maailmaa toivottavat minut tervetulleeksi koteihinsa ilman, että maksan omistajaa. Mutta jos lakkaan olemasta ystävällinen vieras ja muutama negatiivinen suositus alkaa putkahtaa esiin, voisin yhtä hyvin lopettaa ja alkaa maksaa InterContinentalille. Ja jos luulet, että voin osallistua vain, jos teen samoin, olet väärässä. Sohvasurffaus on maksullinen vaihtoehto, ja monet ihmiset ovat vieraina satoja päiviä vuodessa eivätkä ole koskaan majoittaneet ketään. Nämä ihmiset eivät ole luvattomia, muuten negatiiviset suositukset olisivat pitäneet kaikki loitolla. Muutamaa turistikohdetta lukuun ottamatta ilmaisia majoituspaikkoja on paljon enemmän kuin kysyntää. Useimmat sohvasurffaajat ovat ahkeria ja vastuullisia ihmisiä, joilla on rajoitetusti lomaa, ja siksi useimpina kuukausina vuodesta he antavat matkakokemustensa tulla luokseen.
Tunnen oloni turvallisemmaksi sohvilla surffaillessani kuin hotellissa yöpyessäni. Minulla ei ole mitään keinoa tarkistaa siivoojan, vastaanottovirkailijan, huoltomiehen tai kenenkään muunkaan luonnetta hotellissa, eikä kukaan ole koskaan vapaaehtoisesti varoittanut minua työntekijän ongelmasta. Mutta tietokoneella voin trianguloida kaikki, ja otamme vastuun toistemme turvallisuudesta.
Sohvasurffaajana en ole yrityksen asiakas; olen yhteisön kansalainen – paikan, jossa minun on elettävä kultaisen säännön mukaan ja pidettävä Karma Bankin tilini hyvässä kunnossa. Muuten minut karkotetaan oletusyhteisöön, jossa sinäkin saatat asua… paikkaan, joka on täynnä markkinointia, lakeja, sopimuksia ja rahaa; maahan, jossa matkailija maksaa kahden päivän minimipalkan pysyäkseen poissa kadulta yhden yön, paikkaan, jossa huonevero voi maksaa enemmän kuin päivän ruoka.
Hotellien on tehtävä kovasti töitä maineensa ylläpitämiseksi, tai ne menettävät asiakkaita ja ajautuvat konkurssiin. Sohvasurffaajana SINUN on tehtävä kovasti töitä maineesi ylläpitämiseksi, tai joudut yöpymään hotelleissa, jotka eivät välitä sinusta paljoakaan muusta kuin laskujesi maksamisesta.
Joskus olisi mukavaa lähteä lomalle kaupan, rahan ja markkinoinnin maailmasta. Ja niin voit tehdä… mutta se maksaa muutaman sata dollaria.
Joka vuosi syyskuun alussa Black Rock City rakennetaan tyhjästä isännöimään viikon mittaista Burning Man -festivaalia Renon pohjoispuolella sijaitsevalla karulla aavikolla. Yli 40 000 ihmistä saapuu paikalle ja tekee siitä Nevadan neljänneksi suurimman kaupungin, ja sitten he ja koko kaupunki haihtuvat.
Black Rock Cityssä viikon asuminen maksaa 300 dollaria, melkein täsmälleen sen, mitä maksan kiinteistöverona yhden viikon aikana kotimaassa. Molemmissa paikoissa on teitä ja sairaaloita, mutta vain Black Rock Cityssä on lentokenttä, jolla on mailin pituinen kiitotie. Kotikaupungissani on kaksi ravintolaa, yksi baari, muutama kauppa, yksi kirjasto, muutama kansalaisjärjestö eikä yhtään tanssilavaa. Black Rock Cityssä on satoja näitä – ja kaikki on ilmaista. Kotikaupunkiani New Jerseyssä ei pureta ja rakenneta uudelleen joka vuosi – BRC:n rakentavat ihmiset, jotka rakastavat luomista enemmän kuin kuluttamista.
Sinun odotetaan antavan tavaroita pois odottamatta vastapalvelusta; jopa vaihtokauppaa paheksutaan. Et löydä yritysten sponsorointia tai yrityslogoja. Olet osa lahjatalouden kokeilua. Ensimmäisellä vierailullasi Black Rock Cityssä voisit napata ilmaisen asumisen, ruoan, viihteen – ja tarpeeksi viinaa pitämään sinut humalassa joka hetki. Viikon loppuun mennessä olosi on kamala, mutta se on enemmän eksistentiaalinen krapula kuin alkoholisoituminen. Ja sitten, jos olet useimpien ihmisten kaltainen, alat suunnitella ensi vuotta, jolloin osallistut – ja annat jotain pois – ja teet mukavia asioita toisille odottamatta vastapalvelusta. Itse asiassa, jos pidät tiliä, huomaat olevasi pulassa, ja jos haluat tasoittaa tilanteen, sinulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin maksaa lasku eteenpäin. [1]
Lukion viimeisenä vuotenani 400 000 nuorta kerääntyi Max Yasgurin maatilalle Sullivanin piirikunnassa New Yorkissa ja aiheutti kansallisen katastrofin. Alle puolet osti lipun, ja vielä harvemmat tulivat valmistautuneina huolehtimaan omista tarpeistaan ruoan, vaatteiden ja suojan suhteen. He tulivat toisten viihdytettäviksi ja huollettaviksi, ja lähtiessään he jättivät jälkeensä sotkun. Sitä, mitä he pitivät rauhana ja rakkautena, paikalliset pitivät huumeiden aiheuttamana passiivisuutena ja vastuuttomuutena. Osallistujat sanovat, että tätä ei voisi koskaan toistaa, ja ihmiset, joiden piti huolehtia heistä, sanovat: ”Jumalalle kiitos.”
Burning Man -festivaali on lähes täydellinen vastakohta Woodstockille. Se toistuu vuosittain, ja kaikkien odotetaan olevan omavaraisia ja vastuullisia. Taiteesta ja viihteestä vastaavat osallistujat itse. Ja voi pojat, kuinka he sitä tekevätkään – tarjoten enemmän ja monipuolisemmin kokemuksia kuin on mahdollista kuvitella. Woodstock oli homogeeninen: lähes kaikki olivat nuoria ja epäluuloisia vanhoja kohtaan. Burning Manissa tilanne oli toinen, sillä sen kymmenestä periaatteesta ensimmäinen on ”radikaali osallisuus”, mikä tarkoittaa, että muukalainen on tervetullut. (Ja siltä vaikuttaa, että mitä muukalainen, sitä parempi.)
Black Rock City on kilometrien levyinen. (Woodstock voisi sijaita vaikkapa nurkassa.) Silti, kun maankäyttövirasto pitää tarkastuksen kaupungin purkamisen jälkeen, se määrää sakkoja pienimmästäkin roskanpalasesta. Pistaasinkuori tai glitterinpala voi tulla kalliiksi. Onneksi niistä ei löydy juuri mitään – ei jälkeäkään.
1970-luvulla näin kaikki 48 Yhdysvaltain osavaltiota tuntemattomien ystävällisyyden ansiosta. Liftasin kaikkialle. Useimmat ystäväni pelkäsivät liikaa tullakseen mukaani, mutta minusta se oli melko turvallista. Vaikka minua kosittiin useita kertoja (enemmän miesten kuin naisten toimesta), en loukkaantunut. Vaikka oli aikoja, jolloin pelkäsin, en oppinut pelkoa. Sen sijaan opin rohkeutta ja emotionaalista joustavuutta. Näin ystäväni niinä, jotka ottivat tarpeettomia riskejä sukupuolitautien, huumeiden ja rattijuopumuksen suhteen. Muutamat joutuivat näiden asioiden uhriksi. Miksi he ajattelivat, että oli riskialttiimpaa ottaa kyyti tuntemattomalta kuin juhlia sellaisen kanssa, varsinkin jos illan päätteeksi he ottivat kyydin kotiin?
1980-luvulle tultaessa liftaaminen näytti kuolleelta, ja vuoteen 2000 mennessä, koska en ollut nähnyt peukaloa vuosikymmeniin, arvelin sen olevan haudattu.
Olin väärässä. Liftaaminen on siirtynyt internetiin, jossa kyytejä järjestetään Craigslist-ilmoitustauluilla ja muualla. On jopa sivustoja, joilla voi varata kyytejä lentokoneisiin. Myös tienvarsiliftiläiset menestyvät. Syy siihen, ettemme me näe heitä, on se, että he nappaavat kyydin lähes välittömästi. Tämä tekee siitä turvallisempaa, koska heillä on varaa olla nirsompia.
Mutta ei voi kieltää, etteikö maailmasta olisi tullut materialistisempi Woodstockin jälkeen. On kuin hipit olisivat kasvaneet aikuisiksi ja toteuttaneet pahimman painajaisensa. Kauppakorkeakoulut ovat luoneet lennokkeja, jotka hokevat ”valaistunut oman edun tavoittelu on paras tie” – paitsi että ”valaistuminen” näyttää jääneen pois heidän koulutuksestaan. Tiedän; minulla on MBA. Ilman hyvää vanhemmuutta olisin ehkä uskonut sen.
Kaikki rahaksi muutetaan ja hyödykkeistetään, ja kaikki motivaatio näyttää liittyvän vain kannustimiin – arvosanoihin, ylennyksiin, rahaan, asiakasuskollisuuteen ja jopa lastenkasvatukseen. Talouskriisiämme ei niinkään syytetä ahneudesta tai pahuudesta kuin ”vääristä kannustimista” ja ”sääntelyn puutteesta”, puhumattakaan henkilökohtaisesta häpeästä, joka voi olla seurausta itsesääntelyn puutteesta. (Miksi? Luulen, että se johtuu siitä, etteivät ihmiset itse asiassa tunne häpeää, tai jos tuntevat, he ottavat siitä pilleriä.) Mikään ei tunnu olevan tekemisen arvoista itsensä vuoksi tai vain siksi, että se on oikein.
Minusta, varsinkin kahden Wall Streetillä vietetyn vuosikymmenen jälkeen, näytti siltä, että Hyväsydämiset olivat hävinneet taistelun.
Olin väärässä. Hyväsydämiset perivät maan – eivätkä he tee sitä nöyrästi. He tekevät sen vain huomaamatta.
1980-luvulla työskentelin tietokonekonsulttina ja asiakkaanani oli yksi maailman suurimmista välittäjäfirmoista. He maksoivat laskuni neljä kuukautta myöhässä. Myöhemmin minusta tuli työntekijä, ja vuonna 1991 aloin kehittää kaikkia kaupankäyntijärjestelmiäni APL-kielellä brittiläisen tietokoneyrityksen Dyalogin kanssa. He antoivat minulle kymmeniä tunteja esimerkillistä palvelua – parasta, mitä olin koskaan keneltäkään saanut, ja kaikki tämä kiinteään 1 900 dollarin vuosihintaan. Kun toinen lasku saapui, laskussa luki: ”Maksettavaa 1 900 dollaria – Yhteensä: 3 800 dollaria.” Työnantajani ei ollut maksanut vuoteen.
Soitin Petelle, Dyalogin toimitusjohtajalle, ja kysyin, miksi hän jatkoi palvelujemme palvelemista. Hän vastasi: ”Koska olet käyttäjä.” Kun kysyin, miksi hän tekisi niin, jos emme maksaisi, hän sanoi: ”Maksatko vai et, sillä ei ole merkitystä, olet silti käyttäjämme.”
Neljä vuotta myöhemmin työskentelin yhdessä maailman suurimmista investointipankeista, ja hekin olivat Dyalogin asiakkaita, vaikka eivät olleet maksaneet laskujaan kahteen vuoteen. Eräänä päivänä huomautin Petelle ohimennen, että uskoin investointipankkimme kestävän kauemmin kuin hänen pieni yrityksensä. Hän sanoi: ”Epäilen sitä. Silloinkin, kun meidän kaikkien piti pantata talomme rahoittaaksemme tätä yritystä, maksoimme aina laskumme kokonaisuudessaan ja ajallaan.”
1990-luvun puolivälissä tulin nykyisen työnantajani palvelukseen, joka oli kunnollinen yritys, joka maksoi laskunsa ajallaan, ja niin minusta tuli ensimmäistä kertaa hyvämaineinen Dyalogin asiakas. Eräänä päivänä Pete pyysi minua auttamaan yrityksensä markkina-arvon määrittämisessä. Kysyin asiakkaiden lukumäärää ja kokonaisliikevaihtoa. Paradoksaalisesti hän otti vastaan aivan liikaa rahaa asiakkaiden lukumäärään nähden. Hän selitti: ”Menestymme, koska jotkut asiakkaistamme maksavat meille paljon enemmän kuin pyydämme.” Kun kysyin, miten se voi olla mahdollista, hän kysyi minulta, miksi maksoin neljästä lisenssistä, kun tarvitsin vain yhden. Minun oli myönnettävä, että minusta tuntui kauhealta, että ansaitsin miljoonia dollareita hänen tuotteellaan ja maksoin hänelle vain pari tuhatta. Ilmeisesti en ollut ainoa.
Välitysfirma ja investointipankki, joissa työskentelin aiemmin, ovat edelleen olemassa, mutta vain brändeinä. Kumpaakaan ei olisi enää olemassa ilman fuusioita ja suuria veronmaksajien pelastuspaketteja. Niin vauraiksi kuin he ovatkin tehneet johtajansa, he eivät olisi voineet täyttää velvoitteitaan ilman sinun ja minun – tahtomattani – panosta.
Mutta Dyalog toimii edelleen vahvasti. Ja maksan heille silti enemmän kuin on pakko.
On yleisesti hyväksytty tosiasia, että voimatasapaino on siirtynyt kuluttajan puolelle. Clay Shirkyn kirja Here Comes Everybody kuvaa, miten tämä tapahtuu, ja Tara Huntin The Whuffie Factor näyttää markkinoijille, kuinka he voivat tavoittaa nämä kuluttajat tässä uudessa maailmassa whuffien avulla (katso se netistä). Ihmiset jopa opettelevat itse kouluttautumaan, kuten Anya Kamenetz selittää DIY U -kirjassaan.
Mutta mielestäni on meneillään jotain perustavanlaatuisempaa.
Kuluttajista on tulossa tuottajia, maineesta valuuttaa, ja suurimmat laskut koostuvat epäitsekkyydestä ja ystävällisyydestä. Jotkut meistä, työssäkäyvät ja työttömät, varakkaat ja vähemmän onnekkaat, ovat ymmärtämässä, että olemme kaikki tässä yhdessä ja että meidän on löydettävä ihmisiä, joihin voimme luottaa ja joiden kanssa voimme jakaa asioita, vain pärjätäksemme.
Todellisuudessa pelkomme ja taloudelliset heikkoutemme turhauttavat varallisuuden luomista, ainakin mitattuna sillä, mitä taloustieteilijät kutsuvat ”hyödyksi”. Kuinka moni ihminen on käyttänyt 50 000 dollaria lisää, koska he halusivat vierashuoneen? Ja kuinka monena päivänä vuodessa huoneessa on asukas? Tarvitsetko vierashuoneen, jota et käytä; varsinkin nyt, kun saatat toivoa, että sinulla olisi rahaa suuremman asuntolainan sijaan? Et tarvitse vierashuonetta minun vuokseni, sillä jos olen tulossa tapaamaan sinua, eikä sinulla ole viimeisteltyä ullakkoa, kellaria tai mukavaa sohvaa, voin luultavasti löytää kävelymatkan päässä sinusta tuntemattoman, joka luottaa minuun ja antaa minun mielellään yöpyä luonaan.
Ihmiset rakentavat kokonaisia elämiä, jotka näyttävät enemmän avoimen lähdekoodin projekteilta kuin kaupankäynnin rattailta, ja he elävät erittäin hyvin alemmissa veroluokissa. He eivät tarvitse hotellia korvaamaan jonkun sohvaa, korkeakoulua ottamaan vastuuta koulutuksestaan tai edes bussilinjaa korvaamaan samaan suuntaan kulkevaa henkilöä.
Ja sitten on kaikki muut.
On minun sukupolveni (olen 57), jonka pitäisi hävetä sitä, mitä jätämme lapsillemme: velkoja varojen sijaan ja fyysisiä asioita luonteen sijaan. Monet meistä, jotka eivät ole varakkaita, kohtaavat niukan tulevaisuuden, koska vaatimattomat eläkesuunnitelmamme ovat täynnä omaisuutta, jonka toivomme myyvämme lapsillemme. Mutta heillä ei ole rahaa; he ovat velkaantuneita, sekä yksilöinä että kollektiivisesti.
Lastemme on parempi oppia elämään pienellä rahalla, sillä vaikka he tienaisivatkin paljon, suurin osa siitä käytetään vanhempiensa aikoinaan elämän elämäntavan maksamiseen. Hallitus verottaa tuloja, omaisuutta, myyntejä ja jopa vaihtokauppaa. Ja jos se ei auta, heidän on devalvoitettava valuutta.
Veikkaan, etteivät he keksi, miten karmaa voisi dilutoida.
Tai verottaa palvelusta.
[1] Jos uskot, että ihmisten on kohtuutonta antaa itsestään odottamatta vastapalvelusta, mieti tätä: Koska ihmisen kehittyminen kestää niin kauan ja yhteiskuntamme on niin monimutkainen, kuluu pari vuosikymmentä ennen kuin alat olla arvokkaampi kuin maksat. Siihen mennessä monet sinua auttaneista ihmisistä ovat muuttaneet, kuolleet tai unohdettu. Et voi maksaa heille takaisin; voit vain antaa eteenpäin. Et anna odottamatta vastapalvelusta. Annat vastapalvelusta, mutta et samoille ihmisille. Tämä on monille uutta, ja mielestäni syynä on se, että meille opetetaan, miten sijoitukselle saadaan tuottoa, mutta ei miten sitä annetaan.
Lähde: https://brookeallen.com/2013/04/24/karma/