Yhteismaa kypsyy poliittisesti, sen menetelmät ja periaatteet ovat muuttumassa näkyvämmiksi ja siihen osallistujat voittavat kuntavaaleja useissa Euroopan kaupungeissa. Miten tämä tapahtui, ja mitä tapahtuu seuraavaksi? Tarkastellaan ensin nykyistä poliittista kontekstiamme, sitten joitain havaintoja tämän uuden yhteismaapolitiikan synnystä ja kehityskulusta. Artikkelin kirjoittaneet Stacco Troncoso ja Ann Marie Utratel.

Miten huono on nykyinen poliittinen kenttämme? Katsotaanpas. ”Vähäisten pahuuksien” murskaaminen? Tsek. Alt-rightin metastaattinen leviäminen? Tsek. Aiemmin niin loistavien vasemmistovaihtoehtojen (kuten Syriza ja Podemos) tahraantuminen, osittain johtuen niiden kyvyttömyydestä luvata mitään hyvin? Tsek. Aika huonosti menee.

Neoliberaalin kapitalismin överöinnit ovat lopultakin jäytäneet kaiken jäljelle jääneen vihjauksenkaan sen intellektuaalisesta uskottavuudesta. Vaikka miten vastenmielisiä nämä ovatkaan, nämä överöinnit ovat muuttuneet monille mukavuuksiksi, tarjoten väärän turvallisuudentunteen ja ennustettavat toimintamarginaalit. Pitkitetty leikkauspolitiikka ja hyvinvointivaltion alasajo on jättänyt useat ihmiset turhautuneiksi, toivottomiksi ja vihaisiksi, ja heränneet oikeistopopulistiset liikkeet ovat käyttäneet hyväkseen tätä hälyttävin lopputuloksin. Mutta ilman minkäänlaista vaihtoehtoa poliittinen aktiivisuus tuntuu rajautuneen hyödyttömään valintaan: pyöriskellä irtokivien päällä tutun mutta liikkuvan globaalin kapitalismin maaperällä, tai siirtää vankkurit horjuvina 21. vuosisadan uhon keskelle, eli Brexitiin, Trumpismiin, alt- ja äärioikeistoon. Onko aika luovuttaa edustuksellisen demokratian kokeilu, vai onko enää jäljellä aktiivisia malleja humaanille, osallistavalle politiikalle?

Yllä kuvattu poliittinen konteksti on maalailtu monissa hyvissä ajankohtaisissa kirjoissa ja artikkeleissa, mutta surullista kyllä, harvoin on mitään toimivia vaihtoehtoja tarjottu tyrehdyttämään väistämättömän tuhon aalto. Tämä artikkeli kuvaa pyrkimyksiä kuvitella poliittiset järjestelmämme uudelleen, jotka on emansipoitu markkinoiden ja byrokratian vuoristoradasta. Perustuen olemassaoleviin, tehokkaisiin poliittisiin liikkeisiin, jotka ovat voittaneet vaaleja monissa paikoissa, tämä on kertomus näistä radikaaleista hallinnon, tuotannon, hoivatyön ja kulttuurisen, digitaalisen ja luonnonperinnön isännöinnin innovaatioista, sekä politiikasta joka luo pohjan ruohonjuuritason systeemin uudelleenrakentamiselle. Tämä on yhteismaan ja P2P:n politiikkaa, yhteisten luomusten ja yhteisten resurssien hallinnoinnin laajentamista, sekä sen viimeaikaista onnistunutta purkautumista kuntahallintoon.

Yhteismaa hirviöiden aikakaudella

Kuten Gramsci sanoi (tai ei sanonut¹): ”Vanha maailma kuolee, ja uusi maailma kamppailee syntyäkseen: nyt on hirviöiden aika.” Lähes 40 vuotta kestäneen progressiivisen neoliberalisaation ja yhteiskunnan hajoamisen jälkeen nykypolitiikkaa on julkisesti mullistanut naisvihamielinen, muukalaisvihamielinen ja taloudellisesti etuoikeutettu ”uusi oikeisto”, jonka tarkoituksena on kytkeä vihapolitiikkansa valtiovallan koneistoon.

Missä siis on toimintamarginaali, jos sisäiset muutokset estyvät tehokkaasti valtiollisen politiikan ja vaalipolitiikan rakenteellisten rajoitteiden vuoksi? Leninismin ajatus valtion vallan saavuttamisesta kansan suostumuksella tai ilman sitä, ja tietynlaisena edeltäjänä oikeudenmukaiselle ja kestävälle yhteiskunnalliselle muutokselle, on osoittautunut virheelliseksi: seuraava järjestelmä ei synny vain vetämällä vivusta.

Tämän yhä synkemmän poliittisen tilanteen keskellä affiniteettiin perustuvat verkostot ja yhteisöt, jotka hyödyntävät P2P-dynamiikkaa ja rakentavat yhteisvaurautta, ovat ryhtyneet toimeen. Pienimuotoiset innovaatiot monilla aloilla ovat viitoittamassa tietä todelliselle, kestävälle resurssien hallinnalle ja vakaalle sosiaaliselle yhteenkuuluvuudelle. Hallinnossa, ruoantuotannossa, palvelujen tarjonnassa, tieteessä, tutkimuksessa ja kehityksessä, koulutuksessa ja jopa rahoituksessa ja valuutassa nämä yhteisöjen mahdollistamat kehityssuunnat osoittavat, kuinka erilaiseksi elämämme voisi olla järjestetty. Monet näistä paikallisista ponnisteluista dokumentoidaan ja toistetaan ympäri maailmaa internetin kautta, mikä samalla levittää uudelleen sitä yhteistä tietämystä, josta ne ammentavat. Tämä tapahtuu yhteisvaurauden mahdollistavien, eli P2P-tekniikoiden (peer-to-peer, person-to-person, people-to-people) avulla, jotka ovat saamassa vauhtia rakentavan muutoksen voimana. Ne mahdollistavat pienryhmädynamiikan korkeammalla monimutkaisuuden tasolla ja vallan takaisinoton.

Tämän voiman avulla ihmiset voivat luoda innovaatioita tuotannossa, avoimessa kirjanpidossa ja luonnon, kulttuurin tai digitaalisten yhteisten hallinnassa – mutta myös hallinnossa. Yhdessä nämä muodostavat todellisen alhaalta ylöspäin suuntautuvan järjestelmän rakennuspalikat. Voisiko tästä kaikesta todella muodostua jotain, jota tulevaisuudessa voitaisiin kutsua “postkapitalismiksi”? Vain jos ne, jotka tunnistavat itsensä yhteisön jäseniksi, tunnustavat, edistävät ja kehittävät näitä järjestelmiä ja lisäävät kulttuurista ja, mikä tärkeintä, poliittista vaikutusvaltaansa, samalla kun muistavat, että kentällä on jo muita toimijoita, jotka käyttävät samanlaisia keinoja hyvin erilaisiin tarkoituksiin.

Ennakoivat sosiaaliset järjestelyt ja huoltotavat ovat keskeisiä tekijöitä järkevien vaihtoehtojen rakentamisessa, mutta niitä ei kehitetä erillään muusta. Sen sijaan ne rakennetaan olemassa olevien järjestelmien rajoitusten puitteissa. Samoin, olipa kyse sitten uusliberalismista johtuvista sulkemisista² tai autoritaarisesta, syrjivästä vihapolitiikasta, ihmisten odottamat tai toivomat ”normaalit” olosuhteet tulevat epäilemättä heikkenemään. Tämä vaikuttaisi asioihin, joita ihmiset ovat pitäneet jossain määrin itsestään selvinä, kuten työpaikan varmuuteen, eläkkeisiin, työttömyyteen, järkeviin työaikoihin ja -oloihin sekä oikeudenmukaisuuteen. Tämän seurauksena tuottavien yhteisöjen toiminnalle oletettu ”liikkumavara” väistämättä supistuu.

Länsimaisen kontekstin ulkopuolelta katsottuna tätä liikkumavaraa voitaisiin pitää ”etuoikeutena”. Brysselin markkinamaksimointia korostavien määräysten alla tällaiset etuoikeudet näyttivät olevan katoamassa EU:sta. Mutta kulissien takana vaikuttava henkilö paljastui vuonna 2008, ja äkillinen vastapoliittisen toiminnan aalto saavutti huipussaan julkisen huomion vuonna 2011. Vuonna 2017 kysymys ei ole teoreettinen, vaan käytännönläheinen: miten rakennamme uuden maailman vanhan kuoren sisälle – ja ennen kuin kuori sulkeutuu.

Vuoden 2011 jälkeiset protestiliikkeet eivät koskaan saaneet poliittisesti tarpeeksi hyvää tai nopeaa yhteistä linjaa vastatakseen oikeiston kasvavaan vihan aaltoon. Nykyisessä eurooppalaisessa poliittisessa maisemassa näkyy populistinen reaktio globaalia kapitalismia vastaan, mutta se perustuu menneisyyteen, jota ei ole koskaan ollut. Lisäksi näemme, että nämä muukalaisvihamieliset rakenteet ovat rakentaneet sosiaalisen perustansa paitsi taitavalla internetin ja sosiaalisen median käytöllä myös P2P-taktiikoilla. Se on kuin suolaa haavassa, kun otetaan huomioon, että P2P-taktiikoita ja -työkaluja ovat edistäneet pääasiassa ihmiset, jotka työskentelevät entistä osallistavamman ja oikeudenmukaisemman maailman puolesta, eivätkä sellaisen, joka pyrkii ”toiseuttamaan” ja syrjimään.

Emme voi unohtaa, että taloudelliset intressit suosivat aina äärioikeistolaisia tai fasistisia vaihtoehtoja, jotka turvaavat niiden osuuden, ja että kaikki uudelleenjakoa edistävät poliittiset vaihtoehdot joutuvat ankarasti ja julkisesti pilkan kohteeksi tai jopa pahempaa. Kun 1930-luvun myrkyllinen henki on palaamassa, ei ole aikaa hukattavana; kärsivällisyys olisi nyt tappava strategia. On aika vallata kollektiivinen kulttuurinen mielikuvitus vakuuttavilla ja käytännöllisillä poliittisilla vaihtoehdoilla ja paljastaa uusliberalismin normalisointi tappavaksi propagandaksi; paljastaa turruttava spektaakkeli (Brexit, Trump jne.) jälleen yhdeksi synteettiseksi opioidiriippuvuudeksi.

Siksi on aika, että Commons-liike ryhtyy avoimemmin poliittisesti aktiiviseksi. Itseorganisoituvan tuotannon, hoitotyön, ekologisen hallinnoinnin ja jopa eettisten generatiivisten markkinoiden lisäksi on aika tehokkaammalle poliittiselle sitoutumiselle, ei vain hyvinvointivaltion mallin olennaisten osien suojelemiseksi, vaan sen ylittämiseksi radikaalisti uudistetulla politiikalla, joka edistää sosiaalisen arvon luomista ja yhteisön organisoimia käytäntöjä. Espanjassa on esimerkkejä tällaisesta commons-keskeisestä poliittisesta toiminnasta kunnallisissa liikkeissä, joita käsitellään tämän artikkelin loppuosassa. Selvyyden vuoksi todettakoon, että ”poliittinen” ei tarkoita vain poliittista edustusta, vaan myös kaikkien poliittisten päätösten vaikutuspiirissä olevien henkilöiden toteutettavissa olevia oikeuksia – julkista sfääriä. On virheellistä asettaa vastakkain halu rakentaa uusia vaihtoehtoja nyt ja halu mahdollistaa muutos hakkeroimalla olemassa olevia poliittisia kanavia. Molemmat lähestymistavat, prefiguratiivinen ja institutionaalinen, voivat toimia yhdessä.

Vanguardismi: 21. vuosisadan varoittava tarina

Nyt on aika tarkastella erityisen näkyvän poliittisen puolueen alkuperää. Puolue lupasi entistä osallistavampaa, yhteistä hyvää ajavaa poliittista prosessia, mutta lopulta se epäonnistui. Yhteishyvän henki oli kuitenkin läsnä puolueen syntyvaiheessa, julkisissa kokouksissa. Tämä tekijä on syytä pitää mielessä, kun pohditaan kunnallispuolueiden lopullista nousua.

Tammikuussa 2014 joukko poliittisen tieteen professoreita Madridin autonomisesta yliopistosta sai suosiota Espanjan kansallisessa televisiossa. He ilmoittivat uuden puolueen perustamisesta, joka vaatisi:

“…politiikkaa, joka palaa kaduille ja puhuu kuten suurin osa ihmisistä, jotka ovat kyllästyneet. (…) Vaatimuksemme edustajien suuremmasta anteliaisuudesta, suuremmasta horisontaalisuudesta ja läpinäkyvyydestä, julkisen hyvyyden ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden tasavaltaisten arvojen palauttamisesta sekä monikansallisen ja monikulttuurisen todellisuutemme tunnustamisesta on todellisempi kuin koskaan. On kulunut vuosikymmeniä siitä, kun halumme tehdä omat päätöksemme ja vastata omiin kysymyksiimme oli näin todellinen.” (Mover FichaManifesto)

Neljä kuukautta myöhemmin pidetyssä Euroopan parlamentin vaaleissa uusi puolue voitti 5 paikkaa Euroopan parlamentissa yli 1,2 miljoonalla äänellä.

Tietenkin kyseinen puolue on Podemos, jonka kehityskaari osoittaa, mitä yhteisvaurauteen suuntautunut poliittinen puolue voi – ja tarkemmin sanottuna, ei saisi – tehdä. Sen ensimmäiset kuukaudet osoittavat, mikä on poliittisesti mahdollista kiireellisissä tilanteissa, ja osoittavat voiman, joka voidaan hyödyntää vetoamalla ihmisten toiveisiin ja ilmaisemalla heidän tarpeitaan ja toiveitaan. Podemosin varhainen menestys johtuu sen työstä kahdella erillisellä mutta toisiinsa liittyvällä tasolla: joukkotiedotusvälineissä ja verkkomediassa.

Podemosin näkyvimmät hahmot (pääasiassa miehet) olivat hankkineet kokemusta prime time -televisiokeskusteluista ja tarjosivat loistavaa viihdettä murskaamalla kroonisen poliittisen luokan argumentit, jota he kutsuivat la casta -nimellä (”kasti”, pilkkaava nimitys, joka viittaa etuoikeutettuun luokkaan).

Se ei ollut pelkkää showbisnestä. He olivat tarpeeksi taitavia tarttumaan 15-M-liikkeen verkostoituneeseen, horisontaaliseen politiikkaan. Hämmästyttävä määrä maantieteellisiä ja eturyhmäpohjaisia kokouksia (ns. círculos) mahdollistettiin ja tuettiin verkossa Redditin, Loomion ja muiden työkalujen avulla.

Lukuisilla taktiikoillaan Podemosista tuli monenlaisia ihmisiä houkutteleva symboli. Yksi ryhmä on aiemmin politiikasta välittättömät toimijat, jotka näkevät Podemosin pääsihteerissä Pablo Iglesiasissa vastakohtaisen avatarin, jonka kautta he voivat kanavoida halveksuntansa keskiluokan tuhoavaa ”casta”-järjestelmää kohtaan. Seuraavaksi tulevat vanhan kaartin vasemmistolaiset, jotka ovat pettyneet sosiaalidemokraattisen puolueen (PSOE) sitoutumiseen uusliberalismiin ja säästöpolitiikkaan. Samoin on niitä, jotka ovat pettyneet panostettuaan Espanjan kommunistisen puolueen vasemmistolaisempiin haaroihin. Viimeinen ryhmä, joka on ilmeinen mutta mainitsemisen arvoinen, on aktivistit, jotka löysivät tai löysivät uudelleen poliittisen äänensä 15-M-liikkeen ja/tai sitä edeltäneen globalisaationvastaisen liikkeen aikana.

Emme tietenkään ole täällä kertomassa Podemosin tarinaa. Tarina on ajan myötä muuttunut synkemmäksi ja tylsemmäksi. Mielipidemittauksissa suosion ja johtajuuden huipulla ollut Podemosin hallitseva komitea oli kallistumassa kohti etujoukkojen ”vaalikoneistoa”, joka otti vallan jäljelle jääneiden puolesta. Alkoi näyttää siltä, ​​että Podemos voittaisi vaalit hinnalla millä hyvänsä ja toisi vapautuksen vaiennetuille massoille – halusivatpa massat tätä ylhäältä käsin pakotettuna tai eivät.

Kolme vuotta myöhemmin tulokset ovat selvästi nähtävissä. Sekä sosiaalidemokraatit että jostain syystä yhä hallitseva kansanpuolue (Francon puolustajien ja Brysselin persiinnuolijoiden luola) ohittivat Podemosin, mutta se ei onnistunut saamaan ”pelkoa vaihtamaan puolta”, kuten se aikoinaan kerskui.

Samaan aikaan Välimeren toisella puolella Kreikka tarjoaa toisen varoittavan tarinan: SYRIZAn, puolueen ”pienestä maasta, joka sanoi ’ei'”. Paitsi että sanottuaan ’ei’ pienen maan poliittiset edustajat, jotka olivat nyt irtautuneet heidät valtaan nostaneista yhteiskunnallisista liikkeistä, jatkoivat manipuloitua peliä sen sijaan, että olisivat rakentaneet uuden.

Tarina ei pääty tähän. Vuosien 2014 ja 2015 välillä syntyi uusi poliittinen ilmapiiri, jota johti edellä mainittu kolmas profiili: 15-M:n vanhat aktivistit, jotka astuivat politiikkaan. He halusivat olla edustuksellisen politiikan luojia, eivät sen vastaanottajia, ja toimia monien muiden äänien mukaanoton mahdollistajina. Espanjan kunnalliskoalitioiden synty kertoo uuden tarinan ja kuvailee avaimia onnistuneeseen yhteisvaurauteen perustuvaan poliittiseen strategiaan, joka luo konkreettista muutosta.

Huhut poliittisen liikkeen kuolemasta ovat suuresti liioiteltuja

Tämän toisen tarinan juuret ovat 15-M-liikkeen näennäisessä rappeutumisessa. Sana ”näennäinen” on tässä avainasemassa – niin kauan kuin puhumme näkyvyydestä, meidän on tunnustettava Occupy-liike osana tätä katoavaa tekoa.

Vuonna 2011 Time-lehden ”Vuoden henkilö” ei ollut Donald Trump, vaan mielenosoittaja. Tämä merkitsi verkostoliikkeiden medianäkyvyyden huippua. Liikkeet vaativat huomiota pitämällä puolensa ja ilmoittamalla läsnäolostaan ​​leirien kautta, jotka tarjosivat tiiviin joukon ihmisprofiileja valtamediaystävällisen taustan edessä. Tässä meidän on tehtävä ero 15-M- ja Occupy-leirien hajaantumisen ja hajottamisen välillä.

Espanjassa aktivistit ottivat mallia Art of War -teoksesta ja hajottivat vapaaehtoisesti laajamittaiset miehityksensä hajauttamalla ne naapurustokokouksiin. Yhdysvalloissa FBI koordinoi toimiaan Department of Homeland Securityn, Joint Terrorism Task Forcen, yksityisen sektorin toimijoiden (erityisesti pankkien), paikallisten lainvalvontaviranomaisten ja useiden merkittävien kaupunkien pormestarien kanssa soluttautuakseen liikkeisiin ja purkaakseen ne väkivaltaisesti. Jos rajaamme Occupyn merkityksen noihin muutamiin, aukioilla näkyviin kuukausiin, voimme nähdä, että se ei ollut niinkään ”kuollut” kuin että se oli salamurhattu.

Sekä Espanjassa että Yhdysvalloissa media – käyttäytyen ikään kuin geospatiaalinen läheisyys olisi ainoa asia, joka pitää yhteenkuuluvuusverkostoja yhdessä – kiirehti julistamaan nämä ja kaikki niiden sisarliikkeet maailmanlaajuisesti lakkautetuiksi. Siinäpä vuoden 2011 henkilö! Tämä ei ollut luonnollinen poismeno, vaan raaka yritys hävittää suuri liike. Mark Twainia mukaillen: ”huhuja poliittisen liikkeen kuolemasta on kuitenkin suuresti liioiteltu”. Jos nämä liikkeet kuitenkin yhä elävät ja hengittävät, meidän on kysyttävä itseltämme, kenen osallisuudella ja suostumuksella ne on leimattu ”epäonnistumisiksi”.

Ajattele sokeripalaa. Kädessäsi se on kompakti, tunnistettavan muotoinen ja koostumukseltaan helppo mitata ja kuvailla. Pudota sokeripala kahvikuppiin ja sekoita sitä. Taianomaista! Pala on kadonnut. Ota kuitenkin siemaus, niin huomaat, että maku on muuttunut.

Lyhyesti sanottuna tämä kuvaa väitettä, jonka mukaan 15-M/Occupy/Syntagma/erilaiset paikallisliikkeet ovat elossa ja voivat hyvin, vaikkakin hajanaisesti ja vähemmän välittömästi ilmeisillä tavoilla. Niille, jotka ovat halukkaita tarkastelemaan asiaa, niiden vaikutukset ovat helposti tunnistettavissa. Muistakaa, että miehityksistä ei ole kulunut edes kuutta vuotta; tämä ei ole tarina hippien muuttumisesta jupeiksi. Tämä on tarina liikkeestä, joka kieltäytyy ottamasta uutista omasta tuhostaan ​​sitovana sopimuksena.

Yhdysvalloissa voi nähdä, miten Occupy-liike vaikutti Bernie Sandersin kampanjaan (jota myös heikensivät syvälle juurtuneet intressit), ja viime aikoina sen vaikutus näkyy naisten marsseissa, lakoissa ja osissa Trumpin vastaista liikettä.

Espanjassa nämä aktivistit, joilla on todellisia muistoja ja elettyjä kokemuksia, päättivät kuitenkin järjestäytyä poliittisesti, ja he itse asiassa voittivat – ei kerran, vaan useita kertoja useissa eri paikoissa.

Kaupunkiyhteisten nousu

Keväällä 2014 Podemosin menestyksen kannustamana eurovaaleissa joukko aktivisteja kokoontui el Patio Maravillasissa, yhdessä Madridin näkyvimmistä asutuista sosiaalisista keskuksista. ”Me voitamme tämän kaupungin”, he ilmoittivat. He alkoivat organisoitua, mikä mahdollisti ennennäkemättömän kansalaisten osallistumisen ja helpotti yhteisen tilan luomista aiemmin sitoutumattomille ja eriytyneille poliittisille toimijoille. Kuka tahansa, joka oli samaa mieltä perusperiaatteista ja halusi olla läsnä, saattoi asettua ehdolle täysin avoimilla ja osallistavilla vaalilistoilla.

Noin kuukautta aiemmin barcelonalaiset aktivistit julkaisivat manifestin, jossa he kutsuivat olemassa olevia yhteiskunnallisia liikkeitä ja poliittisia järjestöjä kokoontumaan neljän perustavoitteen ympärille:

1. Kansalaisten perusoikeuksien ja ihmisarvoisen elämän takaaminen kaikille,
2. Sosiaalisen ja ympäristöllisen oikeudenmukaisuuden etusijalle asettavan talouden edistäminen,
3. Instituutioiden osallistava demokratisointi,
4. Kansalaisia ​​kohtaan olevan eettisen sitoumuksen täyttäminen.

Lähentymisvaatimus oli hämmästyttävä menestys, ja Guanyem Barcelona, ​​jota julkisesti edustaa häätöä ja asunto-oikeutta vastustava Ada Colau, aloittaa vuoden kestävän muuntautumisensa Barcelona en Comúksi, ”instrumentaaliseksi” vaalikoalitioksi, joka koostuu useista yhteiskunnallisten liikkeiden ja valtaa vastustavien poliittisten puolueiden toimijoista, jotka työskentelevät yhdessä kaupungin takaisin valtaamiseksi.

Nämä koalitiot, joita media ei huomioinut tai joita moitti, kopioivat itsensä muihin paikkoihin, aivan kuten 15-M- ja Occupy-leirit, muodostaen liittoja ja pyörien yhteisten arvojen ja uskomusten ympärillä. Prosessi oli sotkuinen, kuohuva ja kiireinen. Kukaan ei ollut kokeillut tätä aiemmin, eikä ohjekirjaa ole; käytännössä se voidaan kirjoittaa vain yhdessä.

Vastoin mielipidemittausten odotuksia, vihamielistä mediaa ja syvälle juurtuneita poliittisia intressejä nämä puolueet voittivat ylivoimaisesti Espanjan tärkeimmissä kaupungeissa, ei vain Madridissa ja Barcelonassa, vaan myös Valenciassa, A Coruñassa, Zaragozassa ja Cádizissa. Podemos, vaikka se olikin monien näiden koalitioiden jäsen, päätti järjestää alueelliset (ei niinkään kaupunkien) äänestykset itsenäisesti. Tulos? Nolla voittoa kaikissa paikoissa, joissa kansalaiskoalitiot olivat voittaneet. Madridin kaupungissa, jossa sama väestöryhmä saattoi äänestää sekä kaupunki- (Ahora Madrid) että alueellisissa (Podemos) vaaleissa, Podemos sai vain puolet Ahora Madridin saamista äänistä.

Kuva: Maria Castelló Solbés. Klikkaa tästä saadaksesi lisätietoja Espanjan kunnallisliikkeiden alkuperästä.

Espanjan kunnallisliittoumat olivat seurausta useista liikkeistä, jotka edustivat kulttuurien, ajattelutapojen ja valtaan liittyvien suhteiden muutoksia. Näistä merkittävin on 15-M, ja toisin kuin Podemos, koalitioita voidaan pitää sen todellisina poliittisina sivutuotteina. Ennen vuoden 2014–2015 vaaleja 15-M oli myös kehittänyt vahvoja poikittaisia ​​suhteita asunto-, kansanterveys-, koulutus- ja kulttuuriliikkeisiin. Näille ”las mareas” eli ”kansalaisaalto” -liikkeille oli ominaista itseorganisoituneet protestit ja kapasiteetin rakentaminen, jotka, vaikka niihin osallistuikin perinteisiä toimijoita, kuten ammattiliittoja ja poliittisia puolueita, olivat luonteeltaan todella moniosaisia. Esimerkiksi kansanterveysliittoon kuului terveydenhuollon ammattilaisia, potilaita, virkamiehiä, terveydenhuollon uudistajia, sairaalahenkilökuntaa, tiettyihin sairauksiin keskittyviä yhdistyksiä ja avustusryhmiä jne., sekä kaikkia kansanterveyspalvelun tukijoita. Myös 15-M itse oli jo olemassa olevien suuntausten tuote, ja siihen osallistui ihmisiä, jotka olivat työskennelleet digitaalisen aktivismin, vapaan kulttuurin, talouskasvun hillitsemisen, yhteisvaurauden ja monien muiden liikkeiden parissa.

Nykyään kunnallispoliittiset alustat koordinoivat toisiaan jakaakseen resursseja ja parhaita käytäntöjä toimien paikallisina verkostoina. Vaikka ne keskittyvät pääasiassa tarjoamaan reaalimaailman ratkaisuja äänestäjäkunnilleen, koalitioilla on useita yhteisiä piirteitä. Yksi virkistävimmistä on se, että niiden asenne poliittiseen keskusteluun on huomattavasti feminisoituneempi, mikä on vastakohta institutionaaliselle politiikalle tyypillisille vanhan kaartin ja maskuliinisten asenteiden ajattelulle.

Kunnallispolitiikan painopiste osallistumisessa ja radikaalissa demokratiassa, joka on hiottu monien katukokousten kautta, on jalostunut yhteiseksi ”código éticoksi” eli eettiseksi koodiksi, joka muokkaa foorumien käyttäytymistä instituutioissa. Koodi toimii sekä liimana että vetonaulana osallistujille, jotka eivät rajoitu vain puolueen henkilökuntaan, vaan kaikkiin, jotka haluavat tuntea olevansa mukana. Pääpiirteet ovat seuraavat:

• Ei pyöröovi-ilmiötä (ei vuorottelua julkisen ja yksityisen sektorin virkojen välillä)
• Palkkojen alennukset
• Osallistava ohjelma
• Avoimet esivaalit – ei puoluekiintiöitä ja avoimet kaikille
• Vapaaehtoinen/kansalaislähtöinen omarahoitus ja institutionaalisen/pankkirahoituksen hylkääminen

Paikallisten huolenaiheidensa ja paikallisten rajat ylittävien liittoutumiensa lisäksi kaikki kunnallisjärjestöalustat pyrkivät kansainväliseen ulottuvuuteen muodostaakseen ”kapinallisten kaupunkien” verkoston. Tämä käytäntönä heijastaa paikallisesti juurtuneita mutta globaalisti verkostoituneita P2P-tuottavien yhteisöjen käytäntöjä. Lisäksi kansalaisaaltofoorumeissa havaittu moniosainen lähestymistapa heijastuu koalitioissa, jotka, vaikka niihin kuuluukin vakiintuneita poliittisia puolueita, ovat huomattavan puolueettomia, koska ne kaikki heijastavat laajan kansalaisyhteiskunnan toimijoiden etuja.

Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti? Ei tietenkään: aktivisteista poliittisiksi edustajiksi muuttuneet henkilöt kohtaavat vakaasti vihamielisen mediaympäristön, joka liioittelee heidän virheitään (tai keksii niitä tarvittaessa) ja peittää heidän saavutuksensa. Neljän vuoden epävarmuuden ja aktiivisen aktivismin jälkeen nämä henkilöt joutuvat tekemään yli 60 tuntia töitä viikossa ja taistelemaan horisontaalisen byrokratian vakiintuneita realiteetteja vastaan, samalla kun heillä on vähemmistöasema sosiaalidemokraattien kanssa muodostamissaan vaaliliitoissa. Kansalaisliittojen moniarvoinen luonne on yllättäen johtanut epäjohdonmukaisuuksiin ja kömmähdyksiin ja, mikä ehkä pahinta, suorien toimintatapojen ja vastavoiman rakentamisen huomattavaan hylkäämiseen. Silti he jatkavat taisteluaan, ja saavutusten ja edistysaskelten lista (monikansallisten yritysten kanssa tehtyjen julkisten sopimusten peruuttaminen, osallistava budjetointi, sukupuolten tasapainoisempi kirjo ja edustus, julkisten menojen lisääminen, gentrifikaation vastaiset strategiat, perustulokokeilut, suoran demokratian mekanismit…) on kaikkien nähtävillä.

Todella hyvien uutisten parhaimmistoa on se, että Espanjan kunnallisyhteiskuntakoalitiot eivät ole yksin. Edistykselliset kaupungit ympäri maailmaa mahdollistavat ja voimaannuttavat yhteisomistusta. Sen sijaan, että nämä ”kapinalliset kaupungit” tai tulevan tapahtuman ”pelottomat kaupungit” ohjaisivat kansalaisten toimia itsensä ja ympäristönsä hyväksi, ne kuuntelevat tavallisten ihmisten ääniä ja luovat tiloja, joissa tavalliset ihmiset voivat kääriä hihansa ja hoitaa heitä suorimmin koskettavia asioita. Kaupungit kuten Gent Belgiassa; Bologna Italiassa; Amsterdam Hollannissa; Frome Englannissa; Belo Horizonte Brasiliassa; Napoli Italiassa; Montreal Kanadassa; Jackson Yhdysvalloissa; Lille Ranskassa; Bristol Isossa-Britanniassa ja Valparaiso Chilessä ovat esimerkkejä. Niiden asukkaat lisäävät läpinäkyvyyttä, mahdollistavat osallistavan budjetoinnin, muuttavat tyhjiä tontteja yhteisöpuutarhoiksi, luovat yhdessä osaamisen ja työkalujen jako-ohjelmia sekä helpottavat sosiaalihuollon osuuskuntien perustamista monien muiden paikallisissa konteksteissaan merkityksellisten toimien ohella.

Kaupunkitasoa laajemmin on nyt käynnissä myös Euroopan laajuinen hanke, jonka tavoitteena on tuoda yhteisöllisen toiminnan käytännöt instituutioihin, unohtamatta kuitenkaan keskinäistä tunnustamista, jota tarvitaan, jotta yhteisvaurausliike voi vapautua markkinoista ja valtiosta ja uudistaa ne radikaalisti. Marraskuussa 2016 joukko 150 yhteisöllistä toimijaa ympäri Eurooppaa kokoontui Brysseliin luomaan perustan yhdistyneelle ja vahvalle liikkeelle, ja näin syntyi European Commons Assembly (ECA). Useiden viikkojen kollektiivisen työn tuloksena syntyneiden poliittisten ehdotusten pohjalta ECA kokoontui Euroopan parlamentissa tutkimaan ECA:a alustana ja yhteisöllisyyttä voimakkaana paradigmana päätöksenteossa.

Yhteisvauraussiirtymä: Sosiaalisen hallinnon poliittisen sanaston koostaminen alhaalta käsin

Yhteisvaurauden sanasto ja käytännöt näkyvät siinä, miten nämä koalitiot, kapinalliset kaupungit ja kansainväliset kokoukset ovat muodostaneet ja muotoilevat hallintoaan. Keskittymällä läpinäkyvyyteen ja kansalaisten osallistumiseen sekä hyödyntämällä open source p2p-teknologioita ne ennakoivat monia paremman tulevaisuuden politiikan osa-alueita. Edessä oleva haaste on soveltaa verkostologiikkaa, joka on ollut niin menestyksekäs Espanjassa Occupyn ja 15-M:n piilevän vallan palauttamiseksi ja rakentaa kestäviä, feminisoituneempia ja eettisesti yhtenäisempiä, kansainvälisiä poliittisia liikkeitä.

Samalla tavalla kuin ennakkoluuloiset strategiat sisällyttävät sosiaaliset ja ympäristölliset prioriteetit epävirallisiin perustuslakeihinsa odottamatta, että markkinat tai valtio käsittelevät tällaisia ​​”ulkoisvaikutuksia”, kunnallishallinnon eettinen koodi voi muodostaa ytimen poliittisille ohjeille, jotka koodataan kiinteästi yhteisvaurauteen suuntautuneisiin koalitioperiaatteisiin, tuoden uutta vastuullisuutta nykyaikaiseen politiikkaan.

Mahdollinen menestys riippuu myös siitä, että asiat pysyvät realistisina ja helposti samaistuttavina. Vanha vasemmisto on perinteisesti viestinyt abstrakteilla tavoilla, mikä pikemminkin luo kuin ratkaisee ongelmia. Samaan aikaan Syrizan, Podemosin ja bolivaarisen sosialismin ”uusi” populistinen vasemmisto vaikuttaa tyytyvän antamaan suuria holhoavia lupauksia ja turvautumalla syyttelyyn sen sijaan, että ehdottaisi osallistavia, vieraantumattomia ja toteuttamiskelpoisia toimia. Kulttuurissa, jossa vanhukset itseorganisoituvat sosiaalisten verkostojen ja epävirallisten, osallistavien yhteisöjen kautta, ihmiset osoittavat haluavansa vaikuttaa asioiden hoitamiseen. He eivät halua, että jollekulle maksetaan eksponentiaalisesti enemmän siitä, että hän sanoo asiansa heidän puolestaan. Voiko yhteiskunnan politiikka puuttua tähän siirtymiseen kohti itseorganisoitumista ja tukea sitä?

Visiona on kehittää nousevaa yhteisvauraus- ja P2P-liikettä korkeammilla monimutkaisuustasoilla – alueellisella, kansallisella ja kansainvälisellä tasolla – säilyttäen samalla paikallisen, reaalimaailman dynamiikan ominaispiirteet. Ottamalla käyttöön niiden yhteisöjen luovuuden ja panoksen, joihin poliittiset prosessit vaikuttavat eniten, yhteisvaurauteen perustuvat käytännöt voivat vaalia identiteettiä, jota voidaan valjastaa tehokkaaseen poliittiseen toimintaan. Yhteisvaurauden integroiva narratiivi kutsuu kansalaisia ​​suoraan poliittiseen osallistumiseen markkinavaltion ja talouksien rajoittavien byrokratioiden ulkopuolella.

Kuvittele radikaalisti uudelleenjärjestetty ja demokraattisesti vastuullinen rakenne. Sellainen, joka säilyttäen hyvinvointivaltion toivotuimmat ominaisuudet – sosiaali- ja terveyspalvelujen tarjoamisen sekä laajan infrastruktuurin hallinnan ja ylläpidon – demokratisoi ne radikaalisti. Se poistaisi valtion viihtyisän symbioosin markkinatoimijoiden kanssa ja samalla purkaisi sen haitalliset monopolit rahan luomisessa ja vaihdossa sekä omaisuus- ja oikeusoikeudellisissa oikeuksissa. Toinen radikaali toimenpidekokonaisuus kieltäisi eriarvoisuuden rakenteellisen pakkokehotuksen ja emansipatoristen vaihtoehtojen usein väkivaltaisen tukahduttamisen. Tämä rakenne toimisi paljolti samalla tavalla kuin säätiöt avoimen lähdekoodin ohjelmistotaloudessa: se tarjoaisi infrastruktuurin yhteistyölle sekä yhteisten varojen luomiselle ja ylläpidolle, mutta ei ohjaisi sosiaalisen arvon luomisen ja jakamisen prosessia. Toisin sanoen se voimaannuttaisi ja suojelisi yhteisomistuksen käytäntöä.

Tämä mahdollistava metastruktuuri – jota usein kutsutaan ”partnerivaltioksi” – ottaisi myös uusia toimintoja, jotka on johdettu jo olemassa olevista P2P- ja yhteisomistuskäytännöistä. Näiden joukossa edistäisimme todellista, tarvelähtöistä yrittäjyyttä, jota tukisi alhaalta ylöspäin suuntautuvien tuottavien infrastruktuurien, kuten avoimien osuuskuntien, langattomien verkkojen tai yhteisöjen uusiutuvien energialähteiden, nimenomainen tunnustaminen ja tukeminen julkisten yhteisomistuskumppanuuksien kautta. Se antaisi tavallisille asukkaille mahdollisuuden muuttaa tai ottaa haltuunsa käyttämättömiä tai vajaakäytössä olevia julkisia rakennuksia sosiaalisiin tarkoituksiin ja samalla tunnustaisi laillisesti yhteisomistuksen, olipa kyseessä sitten tekijänoikeusrikkomuksista inspiroituneet omaisuuslakien muutokset tai pidempi prosessi, jossa yhteisomistuskäytännöt asteittain institutionalisoidaan. Sen ruohonjuuritason demokratisoiva eetos loisi uusia rahoitusmekanismeja ja velatonta julkisen rahoituksen luomista, mikä sosiaalisten valuuttojen ohella voisi rahoittaa ympäristöä uudistavaa työtä ja uuden, hajautetun avoimen lähdekoodin infrastruktuurin luomista. Näitä tukisivat verotusjärjestelmät, jotka suosivat edellä kuvattuja työvoimatyyppejä, samalla kun rangaistaan ​​spekulaatiota, loisvuokria ja negatiivisia sosiaalisia ja ympäristöllisiä ulkoisvaikutuksia. Kokonaisvaltainen järjestelmä on pidettävä kurissa läpitunkevan osallistavan politiikan kulttuurin avulla – mikä on mahdollista sen pedagogiikan ansiosta – jotta vasta äänioikeutetut kansalaiset saadaan mukaan poliittisten ja lainsäädännöllisten kysymysten sekä budjetoinnin käsittelyyn ja reaaliaikaiseen kuulemiseen. Valtakysymyksissä partnerivaltio siirtyy joustavaksi välittäjäksi, joka avustaa ja vapauttaa sitä kurissa pitävää alhaalta ylöspäin suuntautuvaa vastavoimaa.

Onko tämä kertomus utopistinen? Ei sen enempää kuin Occupyn ja 15-M:n ”mitkä ovat heidän vaatimuksensa…?” -ehdotukset. Itse asiassa monet edellä kuvatuista partnerivaltiokäytännöistä ovat jo Pelottomien Kaupunkien käytössä. Utopismisyytöksiä käytetään halveksivasti mielikuvituksen yhteismaan aitaamiseen. Ihmiset tarvitsevat rohkeutta (ja rohkaisua) kuvitellakseen jotain parempaa ihmisluonnossa, enemmän kuin väistämätöntä konfliktia ja oman edun tavoittelua. Historia, havaittavista kaavoistaan ​​huolimatta, ei ole deterministinen. Mikään ei yhtäkkiä materialisoidu yksityiskohtaisista käsitteistä täysin muodostuneiksi todellisuuksiksi; 1400-luvun Firenzessä ei istunut viisaiden miesten ryhmää julistamassa: ”…ja me luomme kapitalismin! Ja se etenee luovan tuhon kautta! Ja me käydään kauppaa HFT:llä!” tai mitään muuta vastaavaa hölynpölyä. Sen sijaan, jos tarkastelemme asiaa tarkemmin, voimme tunnistaa erilaisia ​​sosioteknologisia trendejä, kuten kauppiasluokan nousun, kirjapainon ja kaksoiskirjanpidon, jotka kaikki etenivät 1700-luvulta muodostaen sen, mitä nykyään tunnemme ”kapitalismina”.

Nykyajan kaaoksessa yhteisvauraussiirtymän soveltaminen politiikan kentälle edellyttää uuden, osallistavan poliittisen narratiivin luomista, joka valjastaa kolmen erillisen edistyksellisen trendin parhaat käytännöt: avoimuus (esim. piraattipuolueet), oikeudenmukaisuus (esim. uusi vasemmisto) ja kestävyys (esim. vihreät puolueet). Optimaalinen suunnitelma uuden, aikamme haasteisiin sopivan poliittisen vision rakentamiseksi sisältää siltojen rakentamisen näiden kolmen trendin välille, juuri sen, mitä kunnallisjärjestöt ovat saavuttaneet ja kääntäneet poliittiseksi ja lainsäädännölliseksi vallaksi.

Tämän uuden politiikan vision on myös edistettävä muita aliarvostettuja näkökohtia, kuten rotua, sukupuolta ja lisääntymisterveyttä, sekä monipuolistettava radikaalisti poliittista edustusta vastauksena lisääntyneeseen kiinnostukseen tasapainoa kohtaan – ainakin varmistaen, että edustava kuva ei aina ja ainoastaan ole ​​heteroseksuaalisia valkoisia miehiä, erityisesti johtotehtävissä. On otettava huomioon, että naiset johtivat Barcelonassa ja Madridissa voittaneita kunnallispoliittisia ehdokkuuksia.

Tarvitaan syvempää kunnioitusta maaseutua ja teollistumattomia alueita kohtaan, joilla vertaisverkostojen dynamiikka voi johtaa toimiviin ratkaisuihin ja maadoituneeseen, bioregionaaliseen poliittiseen sitoutumiseen. Luonteeltaan osallistavana yhteisvauraus, jota sovelletaan politiikkaan, voi mahdollistaa ruohonjuuritason poliittisen osallistumisen asianomaisille yksilöille ja yhteisöille. Tämän uuden narratiivin on kuitenkin perustuttava skaalautuviin, olemassa oleviin parhaisiin käytäntöihin, jotka ovat muutoksentekijöiden ja kansalaisyhteiskunnan organisaatioiden, ei vain olemassa olevien instituutioiden, saatavilla.

Yhdessä nämä onnistuneet kunnallisvallan valtarakenteet osoittavat, että yhteismaan logiikka yhdistettynä P2P-järjestelmien mahdollistamiin demokraattisiin ja osallistaviin suhteisiin voi elvyttää ja tuoda uuden tarkoituksen tunteen nykypäivän poliittiselle kentälle. Jos voimme kuvitella yhteismaan suuntautuneen tulevaisuuden, johon kuuluu yhteismaan politiikka, siitä tulee käytännössä moraalinen velvoite tehdä kaikki voitavamme tuon paremman tulevaisuuden toteuttamiseksi. Tässä hirviöiden aikaisessa taistelussa, Daavidin ja Goljatin välisessä taistelussa, miksi ei Daavid olisi itse?³ Hän voitti kuitenkin, ja nähtyään, mitä kunnallisvallan kannattajien oli voitettava, ehkä mekin voimme.

---

Tämä artikkeli laajentaa Commons Transition- ja P2P: a Primer -teoksessa esiteltyjä teemoja. Kyseessä on P2P Foundationin ja Transnational Instituten lyhyt julkaisu, jossa tarkastellaan yhteisvaurauteen perustuvan vertaistuotannon potentiaalia taloutemme, politiikkamme ja luontosuhteemme radikaalissa uudelleenkuvittamisessa. Lataa se täältä.

Kuvat: Francisco de Goya, Choon Goon, Melissa Stanley, TOr ghEH, Elena Martínez Vicente, Barcex, Time Magazine, Maria Castelló Solbés, Ars Electronica, Scott Webb,

---

Viitteet

1. Sanoiko Gramsci todella näin? Tämä kiistanalainen lainaus kuvaa kuitenkin hyvin nykyistä maailman tilannetta. ↩︎
2. Vuosina 1776–1825 Englannin parlamentti hyväksyi yli 4 000 lakia, joiden tarkoituksena oli ottaa yhteismaat pois tavallisilta kansalaisilta pääasiassa poliittisesti vaikutusvaltaisten maanomistajien hyödyksi. Historioitsija Raymond Williamsin mukaan nämä yhteismaiden aidatukset veivät noin 25 prosenttia Englannin viljelyalasta ja keskittivät sen omistuksen pienelle vähemmistölle väestöstä. Nämä ”lailliset” aidatukset myös riistivät miljoonilta kansalaisilta omaisuuden, pyyhkäisivät pois perinteiset elämäntavat ja toivat väkisin uuden teollistumisen, ammatillisen erikoistumisen ja suurtuotannon talouden. Nykyään käytämme termiä ”aidat” tuomitsemaan hirvittäviä tekoja, kuten jatkuvaa immateriaalioikeuksien yksityistämistä, pakkolunastuksia ja massiivisia maanhankintoja Afrikassa ja muilla mantereilla, digitaalisen sisällön digitaalisten oikeuksien hallinnan pakottamista, siementen ja ihmisen genomin patentointia ja paljon muuta. Tätä nykyaikaista suuntausta aidata ja muuttaa suhteet palveluiksi ja yhteiset resurssit hyödykkeiksi on kuvannut yhteisten resurssien tutkija David Bollier ”aikamme suureksi näkymättömäksi tragediaksi”. ↩︎
3. Tämän ajatuksen esitti alun perin liuskekaasun porausta vastustava aktivisti Sandra Steingraber. ↩︎

---

Alunperin julkaistu commondreams.org sivustolla.

 

Lähde: https://primer.commonstransition.org/2-long-articles/2-5-commons-in-the-time-of-monsters/

---

Silläaikaa Bluesky:ssa